tiistai 19. marraskuuta 2013

Ytimessä, säväreissä

Johanna Sinisalo. Mikä suuri kirjailijanimi meillä onkaan. Ennen päivänlaskua ei voi sai minut herkäksi, kun sen muutama vuosi sitten luin. Ja nyt pitkästä aikaa sain käsiini lisää Sinisaloa, hänen uusimman romaaninsa nimeltä Auringon ydin (Teos, 2013), ja herkkä minä yhä olen, miten muka en.

Ensi alkuun täytyy sanoa, etten hakemalla hae tai lukemalla lue tieteis- tai fantasiakirjallisuutta. En muka ole sellaisen kirjallisuuden ystävä, mutta pitänee pyörtää sanoja, sillä pidän monenlaisesta, kuten paljonkin sellaisesta puoliksi tieteellistetyistä, fantasioidusta maailmoista, etenkin sellaisista, joissa liikutaan dystopian harteilla, olenhan itsekin kirjoittanut sellaisen - ja tulen kirjoittamaan vastaisuudessakin, mikäli viimeisin suunnitelmani saa joku kaunis päivä tulta siipien alle. Mutta vaikeahan näitä mestareita, kuten Sinisaloa (ja vaikkapa nyt Leena Krohnia tai Pasi Ilmari Jääskeläistä), lukiessa on ajatellakaan kirjoittavansa mitään uskottavaa ja häikäisevää epäreaalista tarinaa.

Auringon ytimessä eletään nykyaikaa - tai no, eletään pikkuisen nykyajan edellä jopa, vuosissa 2016-17, mutta Suomi ei ole mikään demokratia, vaan "eusistokraattinen" tasavalta, missä mielihyvää tuottavat aineet, kuten alkoholi ja chili, ovat kiellettyjä. 

Lisäksi naiset on "pitkälle jalostettuja". On eloi-tyttöjä, joiden pääasiallinen tarkoitus on miellyttää miestä - ja silmää. He ovat pinnallisia, lisääntymiskelpoisia feminiinejä, joiden elämäntehtävä on löytää sopiva masko, eli mies, ja taipua tämän tahtoon kaikessa. On myös morlokki-naisia, jotka eivät kelpaa muuhun kuin ruumiilliseen, likaiseenkin työhön. Mielestäni tämä naisasia on romaanin kiinnostavinta antia. Sen lisäksi, että kaikki nautinto on kielletty. Kuinka herkullisia aiheita!

Kuva: teos.fi
Romaanin päähenkilö, Vera (eloi-nimeltään Vanna), on chiliaddikti. Hän on kasvanut lapsuutensa Aulikki-isoäidin hoidossa sisarensa Mannan kanssa. Vanna ei ole oikeasti eloi. Isoäiti huomaa tämän onneksi jo varhain, joten Vanna kasvatetaan eloiksi, vaikka hän onkin morlokki. Manna-sisko sen sijaan on ihka-aito tyhjäpäinen eloi, joka tahtoo naimisiin kuten kunnon eloi konsanaan. 

Vanna elelee kulissisuhteessa Jare-nimisen maskon kanssa. Jare on chilidiilari ja Vanna auttaa häntä parhaansa mukaan chilin kaupustelussa - sekä sen maistelussa. Lisäksi hän etsii kadonnutta sisartaan. Romaani etenee sutjakkaasti; vuoroin Vanna kirjoittaa sisarelleen kirjeitä, joissa hän pohtii lapsuutta, ristiriitoja, feminiiniksi kasvamista. Vuoroin käydään lävitse nykyhetken tapahtumia sekä Jaren että Vannan näkökulmasta. On myös otteita kuvitteellisista tietosanakirjasta, Suomen historiikista ja Vannan eloi-opistossa kirjoittamista kouluaineista. 

Ja sitten on se. Auringon hengensalpaava ydin. Chilijaloste, jonka kehittävät Jare yhteistyökumppaneineen, ja jonka Vanna oikeastaan luvatta esimaistaa. Hänen maailmansa pysähtyy hetkeksi, hänen sydämensä laukkaa. Hän löytää sisarensa vartaloa ravistavan kapsaisiini-iskun lävitse. Hän löytää myös naiseutensa morlokki-eloi-naamioiden alta. Ja minä, lukija, valun vettä!

Sinisalo kirjoittaa viehkeästi. Kirja avaa tavallaan reaalimaailmankin ovia. Kuinka moni meistä naisista hakee paikkaansa naisena; kuinka moni ei sitä välttämättä koskaan löydä. Romaani ottaa kantaa myös hyvinvointihömpötykseen. On niin tavallista, että nykyään hössötetään terveellisistä elämäntavoista ja ruokavaliosta. Mutta mitä elämä ilman nautintoaineita olisikaan. Voisitteko kuvitella elämän ilman suklaata tai chilisäväreitä, pienen pientä nousua - mitä jos kaikki olisi kiellettyä? Aina kun kielletään, tulee rikollisuutta, sanoisin. Sitä paitsi nautinnolliset hetket Sinisalo tuo esiin niin aidosti, että kyllä tässä itsekin on aikamoisessa ytimessä ja chilipöllyissä. Suosittelen!

Tämän kirjan oikeudet on myyty jo Saksaan. Tiedän siis, mitä ostaa ystäville lahjaksi, kun sen aika on! Kirjasfäärissä, Villasukan kirjahyllyssä ja Kukoistavassa kulttuurissa tästä on pidetty myös.

P. S. Ostin eilen Focus-lehden kirjallisuusspesiaalinumeron. Siellä mainitaan, että Saksassa julkaistaan peräti 79 860 (!!!!) uutta kaunokirjallista teosta vuodessa. Mieletön määrä. Ihan hullua. Että turha kai on vikistä siellä Suomessa, että muka liikaa kirjallisuutta julkaistaan. Sitä paitsi mikä on muutenkaan liikaa. On vain mainiota, että variaatiota on.

4 kommenttia:

  1. Kiitos arviostasi, Maaria:)
    Se on hyvin kiinnostava ja herättää kovasti lukuhalujani...

    VastaaPoista
  2. Onpa mukava, että sinäkin pidit tästä :)

    Sinisalo on hurjan taitava! Hän osaa luoda puitteet, jotka periaatteessa ovat utopistisia, mutta kuitenkin pienin muutoksin ja ajatusleikein hyvinkin mahdollisia ja sehän lukijaa pelottaa.

    Minullekaan tieteiskirjallisuus ei ole se omin kirjallisuuden laji. Jos olisin lukenut kirjan takakannen tietämättä kirjailijaa en välttämättä olisi tästä kiinnostunut, mutta kun tiesi vähän mitä odottaa uskalsin tähän scifihenkiseen kirjaan tarttua.

    Sitäpaitsi chilisävärit oli niin uskottavasti kirjoitettu, että alkoi automaattisesti tehdä mieli tulista ruokaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vähän sama, että takakansi ei olisi houkuttanut lukemaan, mutta Sinisalo kyllä :) Ja oh, chiliä, nam!

      Poista