keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Uutta kohti menkäämme

Lukijani minun, ystäväni, sisareni ja veljeni rakkaani, vanhempani, kollegani, yhteistyöläiseni, serkkuni, kaimani, kissat ja koirat ja hevoset (mistä puheen ollen apua olen sivistymätön; vasta eilen opin, että Islannissa ei SAA olla muita hevosia kuin issikoita, muiden tuonti maahan on laitonta!), kaikki ihan kaikki:

Kuva ei ole joululta, kuten kuusen perusteella luulisi, vaan eiliseltä, kun bongasin kuusipuita vaikka en ollut niin ajatellut.
mieletöntä, lempeää, sähäkkää, rempseää, valloittavaa, parempaa, uljasta, kiihkeää, rauhallista, mieltäylentävää, hauskaa, ihanaa, valoisaa, oikeudenmukaista, täpäkkää, kaunista, oikukasta, viljavaa, vienoa, kainoa, tunteenpaloista, herkkää ja vauhkoa, lukemaan taipuvaista eli kirjavaa, tuotteliasta

vuotta 2015!

Pilvi, joka oli eilen niin erikoinen, että olkoon se toivotuskuva ensi vuodelle. Siis että erikoista vuotta vain!
Ja kiitos tästä vuodesta (joka omalla kohdalla myös teidän ihmisten ansiostanne oli mieleenpainuva) jonka käärin pakettiin illalla ja siirrän muistoihin kaksi tuntia Suomea jäljessä. Päivän kirjoitan kuin kuunkajo. Aamu on vielä reilut 2 tunti pimeä. Vuoden viimeisin (kenties, oletan ainakin) kritiikki omaa tuotostani kohtaan on niin oivallinen ja sellainen, että koen jälleen kerran maailmassa olevan lukijan, joka ymmärtää minua, jotta voin ainakin kirjailijana astua seuraavaan toiveikkaasti. Ja ihmisenä myös. Ja hei, vihdoin on muutama kuva täältä esittää (okei, olen ne jo instagramissa, jota en vieläkään täysin tajua, tyrkkinyt tarjolle). Todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti saarivaltiossa enkä vaikka jossakin piilossa. Moikkis. Viihtykää! Ja please ei liikaa raketteja. Minä pelkään niitä yhtä lailla kuin lemmikkieläimet. Katselen lasin läpi. Täällä on joulun jälkeen räjähdellyt joka päivä, ihan nättiähän se on, mutta en oikein ymmärrä miksi pitää tulittaa, jos on ilo.

Vielä kun lunta oli. Nyt sitä ei juuri ole. On jäätä kyllä. Liukasta. Jännittävää kun ei tiedä pysyykö pystyssä.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Vuoria ja valloituksia - vuosi 2014

Myanmaria, ihana voih!
Olen lueskellut hyvin hitaassa tahdissa Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjaa, joka ei oikeastaan ole antanut minulle paljoa, olen jopa hieman pettynyt sillä se on jotakin muuta kuin mitä aluksi ajattelin, mutta silti huomaan että mieleni tekee katsoa mennyttä vuotta ylimalkaisesti listan muodossa (em. kirjassahan listataan asioita), yrittää muistaa, mitä olen mennyt tekemään ja mitä on tapahtunut. Kauheasti on, tapahtunut. Suuria, suuria muutoksia, paljon hikeä, kyyneliä, iloja, kiihtyneitä hetkiä, tykytystä, tykytystä. Monessa paikassa olen haltioitunut, riutuakin ehtinyt. Monta hyvää, mahtavaa, runsasta ihmistä olen kohdannut ja pari ikävää deletoinut. Ajatellut paljon heitä, jotka tarvitsevat ajatuksia, kuten erästä vanhaa ystävää, jonka kanssa emme enää ole tekemisissä, ja joka on kohdannut suuren surun tai heitä, joita autoin vuosi sitten Filippiineillä tai heitä, jotka nousevat uutisotsikoihin uhreina. Inhonnut olen ja ihastunut, halveksinut, hullaantunut, rakastunutkin, ollut aivan eksyksissä, löytynyt ja löytänyt, mennyt ja tullut, joutunut ja päässyt, ihmetellyt, ja siitä olen iloinen; jos menettää kyvyn ihmetellä, ei osaa enää tutkia maailmaa. Ihmetteleminen on ihanaa!




Etelä-Tirolissa helmikuussa.
Juuri nyt olen pulleana suklaasta ja avokadosta, selleristä, omenasta, piparkakuista ja jouluoluesta (joka täällä on alkoholitonta, maltaan ja appelsiinilimpparin ja kolan sekoitusta), liikkumattomuudesta. Parin päivän ajan olen oikeastaan vain mättänyt konvehteja suuhuni ja istunut ihmiseni perheen parissa, kuunnellut islantia, jutellut niitä näitä, avannut lahjoja joita en todellakaan odottanut saavani (herranjestas, sain aivan mielettömän hienon kaulakorun ja hopeisen kivellisen sormuksen merkkiä Sign, ehkä siksikin että kyseisen merkin luoja on ihmiseni eno), laskenut mäkeä kelkalla ja liukurilla, askarrellut paperista lumihiutaleita, potenut selkäsärkyä joka johtuu siitä, etten ole liikkunut ja nauttinut illoista lähellä, katsellut elokuvia, koettanut kirjoittaa (en ole pystynyt, pitää vielä tottua olemaan täällä ennen kuin kykenen). Jalkoja puuduttaa; joulun ja uudenvuoden jälkeen aion etsiytyä kuntosalille ja alkaa taas urheiluelämän. Ai niin ja olen nähnyt revontulia yhtenä kuulaana iltana sekä islanninhevosia monesti. Ratsastamaan yritän päästä jossakin välissä.

Königssee, oh ja voih!
Mutta palatakseni menneiden ryöppäämiseen katsotaan, (tosin mikä tarve on katsoa, miksi asiat pitää hyllyttää mieleen, järjestellä; siksikö että ne muistaisi paremmin tai että niitä osaisi ajatella välkymmin?) katsotaan ensin, missä olen vuoden 2014 aikana käynyt tai ollut, sillä matkusteleminenhan on kirjoitamisen lisäksi tapani hengittää:

Niin kauniita kauniita paikkoja oli tänä vuonna silmissä!
- vuosi alkoi Myanmarissa, ah, haluan sinne palata, Hong Kongissa kuljeksin runsailla kaduilla, nukuin mintunvihreässä huoneessa, lensin Aasiasta takaisin kotiin Müncheniin, tuntui hyvältä mutta olisin tahtonut pysyä matkalla
- kävin tammikuussa Ylen Aamun kirjassa, jäädyin siis Suomessa muutaman talvipäivän
- helmikuussa vietin hiihtoviikonlopun Etelä-Tirolissa, kävin muutenkin pari kertaa Alpeilla laskemassa ja nautin ensimmäisestä suorastaan kesäisestä päivästä Isarin rannalla rennostellen
- maaliskuussa pyrähdin Helsinkiin radiohaastatteluun, kävin myös Kotkassa vanhemmillani
- huhtikuussa sujahdin ystävineni rakkaineni Wieniin ja sen kupeeseen viettämään pääsiäistä, lisäksi matkustin Königsseen maisemiin vaeltelemaan itsekseni
- toukokuussa käväisin ystävän kanssa vaeltamassa Oberammergaussa ja yöpymässä heinähotlassa
- kesäkuussa piipahdin itsekseni Berliinissä ja juhannuksen vietin Suomessa
- heinäkuussa oli pikku loma Budapestissä kirjailijaystävän kanssa ja Itävallassakin ehdin käydä
- elokuussa tupsahdin Suomeen kuukaudeksi
- syyskuussa palasin Müncheniin, missä aika sujahti liian nopeasti poismuuttokiireissä ja läksiäisissä, Oktoberfesteillä ja riennoissa, ja loppukuusta lähdin ratsastusvaellukselle Alpeille
- lokakuussa ratsastelin Alpeilla Itävallan puolella, käväisin kääntymässä vielä Münchenissä, matkustin Frankfurtin kirjamessuille, menestyin kirjailijana ja jatkoin matkaa bussilla Puolaan, Liettuaan sekä lopulta Viron kautta Suomeen
- marraskuun vietin pääosin Sysmässä, kävin kääntymässä myös Joensuussa ja Helsingissä
- joulukuun alun hengailin Kööpenhaminassa ja nyt, sattumankaupan takia, olen Islannissa

Ystävähetkiä, arvokkaita, tärkeitä.
Uusia vierailemiani maita vuonna 2014: Myanmar, Unkari, Liettua, Tanska, Islanti

Ratsastusmaisemia lokakuulta.
Matkailijan sieluni voi siis erittäin hyvin. Välillä ehti tulla Münchenissä ja Suomessa ahdistus, että tahdon jonnekin. Münchenissä tahtotilaa lievitti aina kun mahdollista piipahtaminen Alpeille, tosin jo kuljeskelu Isarin varrella helpotti. Ensi vuonna päätynen ainakin Etelä-Afrikkaan esiintymään ja tietysti Itävaltaan ja Saksaan, koska kirja tulee siellä ulos. En tiedä yhtään, milloin pääsen Siperiaan tai menenkö sinne ollenkaan. Jonnekin vetää veri, mutta mikäli tunteet luikertelevat kuten nyt, hengailen varmaan melko useaan otteeseen Islannissakin...ja voi olla, että lähiaikoina käymme kohtalonoikkuni kanssa piipahtamassa Grönlannissa tai ainakin ehkä minä käyn. Färsaaret haluaisin nähdä myös. Täältähän sinne pääsisi, helposti. Pitäisi mennä myös uuden romaanin tapahtumapaikoille Ukrainaan. Kesällä, kenties. Matkat jatkunevat, toivottavasti ja mahdollisuuksien mukaan. En ole kaikista tunteista huolimatta valmis jäämään vielä aloilleni. Pitää kiertää edes puolet tästä pallosta ja kirjoittaa, kulkea, ja tähän ihmiseen voin jäädä silti, eivät matkat edessä ole este, ja niitähän voi tehdä yhdessäkin. Mutta seuraavaksi lista vielä kuluneesta vuodesta.

Budapestin helmiä.
Vuonna 2014 tapahtuneita asioita, jotka vaikuttavat elämässäni kaikkeen:

- romaanini Pintanaarmuja (ntamo 2013) oli Runeberg-ehdokas
- ensimmäinen runokokoelmani Sinun osasi eivät liiku (ntamo) julkaistiin
- tarjosin On nälkä, on jano -romaanin käsistä paikkoihin ja tein hyvin pian sopparin ihanan Into Kustannuksen kanssa, mikä tiesi järkyttävää määrää intensiivisiä kirjoitustöitä elokuun loppuun saakka mutta eritoten sitä, että olen löytänyt sellaisen kustantamon, jossa haluan pysyä ja pysynkin JA saanut sellaisen kustannustoimittajan, joka on ihan mahtava ja jota ilman en enää osaa
- muutin keväällä Münchenissä kodista toiseen, revin itseä jo tuolloin irti pysyvyydestä; tiesin että myöhemmin samana vuonna jättäisin kotielämän kokonaan sikseen
- tein niin paljon töitä päiväkodissa ja romaanin kanssa, että olin todellisen uupumuksen partaalla
- huomasin monessa välissä vuotta, että alkoholi on salakavalasti ottanut minut orjakseen, se oli mm. keino lievittää stressiä mutta onneksi ei sentään päivittäin > viimeinkin olen poissa kaikista houkutuksista (suurin ongelmani on se, että etenkin kaupunkielämässä ja tuttavia tavatessa litkin viiniä kuin vettä), ja nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni enkä aio enää antaa väärälle kuninkaalle liikaa valtaa > en pistä itselleni sittenkään absoluuttisia rajoja, ja olenkin joulunkin tuiskeessa huomannut, että pystyn varsin hyvin nauttimaan vain yhden lasillisen hamuamatta lisää, joten hyvällä polulla ollaan!
- kaipasin, kaipasin, sydän meni pahasti rikki mutta ehti se onneksi korjautuakin, monesti
- pakahduin ystävieni takia, mitä ihania he ovatkaan, kaikkialla, samoin kuin oma perhe ja kaikki sisarusteni lapset, oi mitä muruja (pakahdun tästä asiasta kylläkin aina, mutta aina se on yhtä vaikuttavaa ja vetää ajatukset ja tunteet sekaisin) > elämä on ihmiset ja minun elämäni osaksi ikävä kaikkia ihmisiä!
- jättäydyin palkkatyöstä, ryhdyin vapaaksi kirjailijaksi (!!)
- heittäydyin maailman syliin kulkuriksi, jolla ei ole pysyvää kotia eikä perusturvantunnetta mitä tulee asumishommiin ja tuloihin
- kohtasin Frankfurtin kirjamessuilla ihmisen, joka on...joka on jotakin niin ihmeellistä etten tiedä mitä hän on, enkä enää kaipaa, mitään paitsi matkustelua ja on hyvä näin! 
- On nälkä, on jano julkaistiin
- tutustuin uusiin ihmisiin, hirveän moniin, niin moniin että on jopa vaikeuksia muistaa kaikkien nimiä (etenkin kaikessa hulinassa kohtaamieni) vaikka jokainen uusi tuttavuus onkin ollut tervetullut sekä mielenkiintoinen tavalla tai toisella, ja olen iloinen jokaikisestä kohtaamisesta
- näin Puolassa kadunkulmassa vanhuksen, joka kirvoitti aloittamaan aivan uuden kirjoitusprojektin: unelma on kirjoittaa tästä suurensuuri ihmisoikeusromaani
- Köpiksessa varmistui jotakin sydämelleni suurta, mikä sai minut ostamaan pelkän menolennon Islantiin ja jättämään Siperian matkan ei nyt sikseen mutta ainakin tällä erää jäihin

Krakovaa.
Sellainen vuosi, tällainen elämä. Joka päivä uusi; en tiedä mitä huomenna tapahtuu ei ole suunnitelmia. En tiedä miten kauan olen täällä ja sekin on suuri asia. Ehkä jatkan jo tammikuussa matkaa, ehkä en pysty. Kirjailijaihmisen kanssa on sinänsä helppoa olla; molemmat janoavat kirjoitusrumbaa ja rauhaa keskittyä, joten odotuksissa on tammikuu, jolloin talon pieni eläväinen on koulussa ja päivät jäävät pelkästään sanoille. Sitä ennen mennään käymään Blue Lagoonissa, johon sain ihmiseltäni kahden hengen lahjakortin (ja hänen sisareltaan toisen). Hämmennyin jouluaattona kaikesta, etenkin koruista, voi, ja joka kerta kun saan kädet ympärilleni hämmennyn lisää; tuo ihminen pitää minusta takaisin. En ole vieläkään nähnyt oikein mitään koko maasta, tai no, paljon sellaistahan olen nähnyt mitä ei ajattelisi näkevänsä (viittaan nyt mm. ruokakauppojen takatiloihin javarastoihin ja parkkipaikkoihin!) kun matkustaa jonnekin kauniiseen paikkaan. Kun on kirkasta, näen olohuoneen ikkunasta vuoret, ja se oikeastaan riittää, minähän rakastan vuoria. Ja merikin on lähellä, kaksi elementtiä. Tällaisia joulumietteitä täällä, tai oikeastaan vuosimietteitä, ja näine hyvineni keitän aamuteetä, keitän kolme kupillista, yksi kullekin, ja sitten katsotaan, millaiseksi päivä kääntyy. Yhä se on kymmenen aikaan pilkkopimeä.

Elämäni on virtaus!

Tähdekkäitä hetkiä Frankfurtissa.

Vuoden kiihkein asia on neljännen romaanini ilmestyminen. Ja ihmisen kohtaaminen.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Saaressa ja lumessa

Täällä olen, saarivaltiossa, paikassa johon ei pitänyt mennä lainkaan mutta täällä istun, ja niin pitkällä jo, että tänään hankin islantilaisen puhelinliittymän, eli en ihan heti varmaan liiku suuntaan jos toiseenkaan. Aamut ovat hämäävän pitkiä, vasta ennen yhtätoista tulee kirkkaampaa; kymmeneltä on vielä siinä uskossa että on yö tai hyvin varhaista, vaikka en lainehdikaan kauhean paljoa Helsinkiä korkeammilla leveysasteilla.

Tällaisia isoja kelloja roikkuu. Kuva: sadcars.com
 Mutta onneksi päivänvalo on taittunut taivaanrannan takaa joka päivä kunhan on ehtinyt, eilen ja tänään oli jopa kirkasta, näin vuoret, näin meren, näin missä oikein asun (korkean kukkulan rinteessä, ja ikkunasta näkyy vuori, jonka laki on tasainen kuin ruokapöytä). Ensimmäinen päivä, eli lauantai (sillä perjntaina olin vasta illalla perillä), oli niin tuiskuinen, viimainen, lumitupruinen ja usvaisen harmaa, etten nähnyt yhtään mitään ja ajattelin jo, että tällaisiako täällä kaikki päivät ovat, apua. Mutta toisaalta ei tarvinnutkaan mitään maisemia heti nähdä, tärkeintähän oli nähdä ihminen, jonka vuoksi tulin.

Päivät eivät ole onneksi liian lyhyitä valomäärän kannalta, hämärä hotkaisee nieluunsa vasta kolmen maissa, ja tänään näin ennen pimeää uskomattoman kauniin ja hitaan auringonlaskun, tai siis ei se aurinko ole noussut, ei sitä näe korkealla, sen näkee vain kajona reunassa, mutta silti näin valojen ja pilvien yhteisen intiimin tanssin, alaspäin ne valuivat, seisoin erään koulun toimistossa ja katselin ulos.

Täällä on 13 joulupukkia. Aattoiltana lahjat jaellaan itse, eikä pukki enää käy. Kuva: iceland.is
Niin. Olen nähnyt yhden pienen peruskoulun; olen nähnyt viimeisten kahden ja puolen päivän aikana lukemattomat määrät ruoka- ja kirjakauppoja, sillä. Sillä sillä. Autoin tuota ihmistä, jonka luona olen kylässä, töissä, sillä kustantajilla on kauheat joulukiireet loppuun saakka. Olemme roudanneet päivät pitkät, siis aivan täydet päivät, kirjoja varastolta kauppojen hyllyille. Pienet ja keskisuuret kustantamot toimivat niin; niiden pitää itse viedä kirjat. Tämä "minun kustantamoni" on erittäin hyvin näkyvillä kaikkialla ja myy hyvin, mutta silti sitä vain itse roudaillaan. Olen siis nähnyt myös ruokakauppojen takatilat. 

Ja autosta käsin vuoret (ihanat!), meren, valkeat maisemat, hevosia. Tuntenut purevan viiman aina, kun on pitänyt hypätä autosta kauppoihin, katsellut ikään kuin sivusta (ja autoruuhkiin juuttuneena) ihmisten joulupaniikkia, ostosten määrää, tuskastumisia. Ajatellut; olen ulkona tästä, onneksi. Mutta tänään kyllä kävimme ostamassa viimeiset lahjat, eli sisällä olin yhtäkkiä samassa missä muutkin. Mutta onneksi hoituivat kaikki nopeasti, ja vaikka en ole muutamaan vuoteen tuntenut joulua saati viettänyt sitä juurikaan, alkaa nyt kohota tunnelma. On hankittu kuusi, ja huomenna koettaa ilta sukulaisissa. Ja suklaata, ruokia (erityisesti kiinnostaa ja kauhistuttaa erilainen ruokakulttuuri, kuten ulostesavustettu lampaanliha (Taðreykt) mutta kasvissyöjänä aion silti pysyä; lupasin tosin maistaa vähän mätää kalaa, jos sellaista tarjotaan), aikaa viimein ehkä, ja kummallisia asioita, kuten se, että toisena iltanani täällä läväytti talon pieni eläväinen yhden kengistäni ikkunalaudalle. En ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän tällä ajoi takaa, mutta seuraavana aamuna sain selityksen; joulupukki tuo kolmenatoista päivänä ennen joulua lahjan jokaisen kiltin lapsen kenkään. (Toim.huom. minun kengässäni ei mitään ollut.)

Tollasta on Reykjaviikissä. Kuva: icelandtours.is
Mutta mitä tulee Islantiin; kihelmöi olla täällä. On jäätä, valkeaa, kummallista säätä. Ja lempeitä ja jotenkin suomalaisehkon tapaisia ihmisiä, mukavia kun heille puhuu, mutta vähän kaukaisia jos ei, ja ilo on huomata, että ikään katsomatta lähestulkoon kaikki puhuvat englantia, joten ei tarvitse nököttää hiljaa nurkassa, kuten muutama vuosi sitten Saksaan kielitaidottomana muutettuani. Hädin tuskin ymmärrän islantia, mutta jännä kuinka korva jo muutamassa päivässä tottuu, ja osaan poimia sanan sieltä, toisen täältä. Katsotaan, miten kieli imeytyy pidemmän ajan kuluessa, vaikkapa kahden viikon päästä; osaanko sanoa sitten enemmän kuin hei, hei hei, kiitos ja kissa ja numerot ja joulu.

Päivät ovat menneet hujauksessa. En ole ehtinyt kirjoittaa tai oikeastaan en ole vielä sen vertaa asettunut, että edes pystyisin, joten senkin takia olen tarjoutunut auttamaan työkiireissä, mutta mielenkiintoista on ollut seurata, miten konkreettista kustantajan työ on voi Islannissa olla. Sekä hektistä ja väsyttävää, sillä työpäivien jälkeen on väsyttänyt kuin ruttoa. Huh. Onneksi tänään puolilta päivin loppui kuskaaminen. Nyt on lempeä ilta, rauha talossa. Saa vähän rentoutua; ihmetellä, miten jälleen kerran vietän joulun vieraassa perheessä. On ollut mielenkiintoista pienen elämäni aikana viettää ihan erilaisia jouluja kuin oman perheen parissa Suomessa, kuten olen Saksassa tai Paraguayssa tehnyt, tai ei viettää joulua lainkaan. En viettäisi sitä tänäkään vuonna, jos en olisi kohtalonoikusta tavannut tätä ihmistä, jonka vuoksi tulin. Muutaman päivän aikana olemme nauraneet paljon, tutustuneet lisää, ja minä henkilökohtaisesti olen ihastunut lisää ja ajatellut hyvällä tavalla pelonsekaisin tuntein, että mihinkähän vielä joudun.

Kuva: www.djupivogur.is
Toivotan teille kaikille hurmaavaa joulua, jos sitä vietätte. Mikäli ette vietä, toivotan silti hurmaavia, herkullisia päiviä ja hetkiä, mitä ikinä teettekään ja missä. Valitettavasti en voi lähettää kuvaterveisiä, koska en ole ehtinyt kuvia ottaa. Olen kyllä nähnyt kaikenmoista huimaavaa kauppojen takatiloista ja parkkipaikoista ja kirjahyllyistä huolimatta. Ai niin; suomalaistakin edustusta on ollut hyvin näkyvästi melkein joka kaupan hyllyllä vinoin pinoin. Nimittäin Salla Simukan Punainen kuin veri -kirjaa. Onnea siitä. Minun kirjani suhteen ollaan vähän tohinoissa. Yksi kääntäjistä ei ehdi, toinenkaan ei, seuraavaa haetaan kissojen ja toisten kissojen kanssa. Joka tapauksessa voikaa kaikki pulleasti, riemukkaasti, häpeilemättömästi, ihanasti! Minä alan nyt voida hyvin, vaikka hyvinhän olen voinutkin, mutta nyt niin hyvin kuin raskaan hyppimispäivän jälkeen kaikessa rauhassa sohvalla voi voida.

torstai 18. joulukuuta 2014

Idiootti täällä hei

Hei, olen Maaria ja armoton tomppeli. Miksi miksi miksi aina joko teen jotakin tai päädyn johonkin ja sitten sitä ihmetellään, että mitä mitä häh. Arvatkaa mitä?! En minä missään Islannissa ole. Olen Suomessa. Helsingissä. Myöhästyin lennolta! Heräsin liian myöhään. Tai oikeastaan heräsin nippanappa ajoissa, mutta koska luulin että kello on vasta viisi ja että ehdin kyllä, tein aamuhommat hitaasti, kävin suihkussa, puin kaikessa rauhassa, tungin kamat matkalaukkuun ja hyppäsin laukun päälle saadakseni sen kiinni, ja ihmettelin, onko ystäväni seinäkello pysähtynyt edellisenä iltana puoli kahdeksan kohdalle. Sitten katsoin rannekelloa, joka oli kädessäni vahingossa ylösalaisin ja näytti liian varhaista, ajattelin oikein että häh, menenkö nyt sitten pari tuntia etuajassa kentälle ja nukun sitten siellä, olenhan jo valmis lähtemään. Mutta sitten ymmärsin katsoa kännykkää. Jumankeikka. Puoli kahdeksanhan se oli. Ja lentohan siis lähti juuri silloin. Varmaankin Helsinki-Vantaan lentokenttä on kaikunut kuulutuksista, olinhan kirjautunutkin jo lennolle.

Sunnuntaina halasin Myyrää, tänään olisin kovasti halunnut halata miestä. Mutta idiootit eivät halaile.
Ensimmäinen reaktio oli lyhistyminen. Lysähdin lattialle ja halusin parkua mutta parkumista ei tullut. Toinen reaktio oli ilmoittaa poikaystävälle, että oho, missasin koneen (mikä oli noloa, sillä edellisiltana olin laittanut vitsillä, että nähdään pian, ellen missaa lentoa!). Yritin soittaakin mutta ymmärsin lopettaa puhelun ennen aikojaan, kun Islannissahan kello on kaksi tuntia jäljessä. Kolmas reaktio oli halvan lennon löytäminen samalle päivälle. Ei löytynyt. Ostin huomiselle. Oikeastaan kiva, suora lento (tänään olisi pitänyt matkustaa Oslon kautta) ja saan nukkua aamulla rauhassa panikoimatta etukäteen että heräänkö. Tiesin jo illalla, että herääminen on vaikeaa, joten nakitin ystäväni heräämään viideltä ja soittamaan minulle, ja kyllähän sieltä niitä puheluita tulikin, mutta arvatkaa kuka ne unissaan jätti kuulematta!

Kissa on piristänyt tänään, vaikka oikeastaan ei minua saisi kyllä yhtään piristää, en ansaitse moista!
Tämä päivä on mennyt vihaisissa merkeissä. Niin olen ollut vihainen itselleni, etten koskaan ennen näin. Rankaisin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Teki mieli esimerkiksi suklaata, mutta ostin sitä vain tuliaisiksi. Teki mieli lojua sängyssä peiton alla ja piiloutua, mutta pakotin itseni sateeseen kävelylle. Inhoan kastumista silloin kun ei huvita, joten kastuin, tahallani. En sallinut itselleni mitään hyvää, en edes ajatuksia. Kun katsoin peiliin, sanoin: "Että sä oot maailman rumin ja idiootein ihminen eikä kukaan sua ansaitse ja häpeä, sika!" Kirjoitin päiväkirjaan parjauksia. Parjasin itseni maan alimpaan rakoon. En sallinut itseni kirjoittaa romaanikäsistä, vaikka teki mieli, sanoin: "Sä missasit lennon, sinä et todellakaan nauti tästä päivästä millään tavalla." Iltaa kohden olen ollut armollisempi. Ystävät lohduttavat, sanovat että sattuuhan sitä. Ja että oli kyllä täysin odotettavissa, että jonakin päivänä myöhästyn lennolta - usein kun on ollut hilkulla. Ja että olen niin kahjo, että varmaan myöhästyn huomennakin. Ja että ei kannata välittää, että kyllä se mies siellä odottelee (suurin pelkohan oli, että olen tuottanut pettymyksen ja menettänyt arvostusta!). Sitä paitsi ystäväni kissa on ollut ihana. Tullut mahan päälle, kainaloon, kehrännyt, vaatinut jakamatonta huomiota, ja sitä olenkin antanut. Ihana eläin. Eläimet saavat ajatukset hellemmiksi.

Niin, olen siis idiootti. Etenkin kun eilen kustantajan ja Voima-lehden sekä Rosebudin pikkujouluissa viivyin vähän liian kauan. Hölmö hölmö ihminen. Miksi elän aina hetkessä. Ajattelin kyllä koko ajan aamua, ajattelin että nyt pitää lähteä, mutta oli niin hauskaa että lähdin juhlista näköjään aivan liian myöhään, vaikka lähdinkin ajoissa, tavallaan, mutta äääää. Tyhmä nainen!

Eilen soittivat Maailman lopun tyttö ja hyeenat, ihanat, ja lisäksi juhlissa heittivät keikan Paleface ja Rauhatäti. Hienoja settejä olivat kaikki. Ikävä tulee. Mutta koska olen idiootti, en salli itselleni sääliä, olkoon ikäväni katalan suuri!
No, eilen oli kuitenkin jännittävä päivä kuitenkin. Minua haastateltiin Stradaan (ohjelma tulee tammikuussa ulos, ilmoitan sitten milloin). Kysymykset olivat niin yllättäviä ja näppäriä, että hämmennyin. Saapa nähdä, miten nolosti vastasin - älykkääksi en juuri nyt tunne itseäni, joten tuskinpa vastaukseni älykkäitä ovat nähneetkään. Lisäksi tättärää: ilouutinen! Varmistui sellainen asia, että menen maaliskuun alussa Etelä-Afrikkaan kirjallisuusfestareille esiintymään. Olen iloinen kuin pajupuu asian puolesta. Ihanaa, miettikää. Oh oh! Nyt vain täytyy löytää kiireaikataululla kääntäjä, jotta saadaan romaanista ja runokokoelmasta näytekäännökset. Ja kyllä; ajattelin myös yrittää kaupata oikeuksia samalla sinne päin. Ties jos vaikka innostuisivat.

Nyt nautin viimeisestä illasta Helsingissä, pitkästä aikaa. Tai siis ei; en nauti. En suo itselleni yhäkään mitään mikä toisi nautintoa. Prkl. Piiska saisi laulaa kyllä. Kylmää vettä tälle ihmiselle niskaan nyt ja äkkiä. Rankaisu raikukoon! Ja please bitte paska-Maaria ei, älä idiootti myöhästy huomenna miltään lennolta. Tai saat luvan ryömiä mudassa. Niin. Peijakas. Ruotuun, akka, siitä! Mutta teille muille toivotan kaikkea ihanaa ja hyvää. Kiitos siitä, että sain olla Suomessa pari kuukautta (ja yhden ylimääräisen päivän) ja että muistoja tuli lisää ja että ehdin kuin ehdinkin nähdä kaikki perheenjäsenet viimeisen viikon sisällä. Ihania muistoja, sydäntäriipaisevia hyvästelyitä, aivan mahtavia sisarusten ja heidän lastensa sekä ystävien kohtaamisia on mieli pullollaan. Niin ja kirjoitan tähän blogiin vielä, ilmoitan ajoissa, kun lopetan. Nyt jatkan itserankaisua lukemalla jotain todella puisevaa enkä anna nukahtaa, pakotan lukemaan jotakin ja pysymään hereillä. Maailma kutsuu huomenna. Jos myöhästyn, en puhu enää itselleni.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Juhlava, virkeä sunnuntai

Suomen ihanin, hurmaavin, rakkain runoilijatar Kirsi Kunnas täyttää tänään 90 vuotta. Paljon, paljon onnea. Suosikkini Kunnaksen runoista on kenties aina ollut Tunteellinen siili. Joskus, herkkinä hetkinä, käyn jopa itkemään sitä lukiessani (minäkö muka sentimentaalinen). Tänään ei itketä, kuitenkaan, tänään olen täynnä hellyyttä ja ryhtymistä. Aion ostaa Kunnaksen kirjan päivänsankarin kunniaksi, lahjoittaa sen kummitytölle, ja pari muutakin kirjaa ostan, ja lisäksi menen ja tuhlaan vähiin käyviä varojani Kaapelin joulussa. Päätin, että viemiset kaukaisehkoon saarivaltioon ostan käsityöläisiltä, sillä minusta on ihanaa, kun ihmiset tekevät kauniita asioita käsin. Osaavat tehdä. Tarvitsen myös uudet lapaset, sillä Vilnasta ostamani kaunottaret ovat kadonneet johonkin.

Ihanat Vilna-lapaseni ovat auttamattoman hukassa. Jos Helsingissä joku löytää, please please kertokaa, ovat jokseenkin tärkeät! Tosin yritän löytää uudet yhtä tärkeät Kaapelin joulusta.
Kaapelin joulussa olen myös esillä. Kello 13.30 alkaen, ja minua haastattelee jälleen Kai Sadinmaa, joka on kirjoittanut Kymmenen käskyä kirkolle. Hän puhuu omasta kirjastaan ennen minua, kello 13. Kannattaa tulla kuuntelemaan. Ajattelin tänään puhua kirjastani jotenkin eri tavalla kuin tähän asti. En tiedä vielä miten, tunnelma, yleisö ja haastattelun viretasohan sen määräävät, mutta toivon mielenkiintoista päivää kaikin puolin.

Nukuin viime yön hirveän tiiviisti. Sillä juuri ennen nukkumista luin maailman vaikuttavimman kirjan loppuun. Ah ja voih! Magda Szabon Metsäkauris on kyseessä. Voi sisaret, voi veljet mikä teos. Olen pyörällä päästäni; romaani on niin, niin, niin jumalaisen loistava, että Szabo on nyt Marguerite Durasin rinnalla yksi ehdottomista suosikeistani. Aiemmin olen lukenut häneltä Siantappajaiset, joka sekin on varsin mahtava pakkaus. Metsäkauris on kuitenkin omiaan. Oi. Lukekaa, ihmiset, lukekaa! Minun on pakko hankkia tämä teos jostakin divarista käsiini. En kerta kaikkiaan voi lähteä maailmalle ilman tätä laukussani, vaikka ei sinne paljoa mitään enää mahdukaan.

Ah! Mikä hurmaava teos! Kirja on vuodelta 1959, WSOYn aarteita.
Eilisiltana kävin isoveljeni luona. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä koko veljeni perhettä, pitkästä aikaa, ja ihmetellä jälleen kerran, kuinka kauniita ja hupsuja lapsia sisaruksillani on. Kuinka kotoisia heidän kotinsa ovat. Kuinka paljon minä kaikista välitän. Kuinka veljenlapset halaavat takaisin. Sydän parahteli kotimatkalla. Tuntui vaikealta hyvästellä, sillä en tiedä, milloin seuraavan kerran nähdään. Voi olla, että vuoden, kahden, kolmen päästä. Mutta täytyy lakata ajattelemasta moista. Tämä päivä on jännittävä, eikä taivas näytä niin harmaalta kuin eilen, ja tee maistuu taivaalliselta. Olen kirjoittanut maailman parhaita aamusanoja. Muistivihkoni rakastaa kynääni. Minä rakastan sitä.

Ja minä rakastan kaikkia niitä matkoja, jotka olen jo tehnyt ja kuvamuistoja.
Ajattelin piipahtaa tänään myös Ateneumissa. Olen tottunut Münchenissä euron pääsymaksuihin sunnuntaisin. Köpiksessä valtion taidemuseoon oli ilmainen sisäänpääsy. Soisin kyllä Suomeenkin rantautuvan edes sellaisen, että sunnuntaisin pääsisi huokeammalla. Taide kuuluu kaikille. Kaikilla ei ole varaa pulittaa "normaalia pääsymaksua", joksi 12 euroa Ateneumin sivuilla kutsutaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna ei minullakaan olisi, tai ainakin pitäisi oikeasti ryhtyä katsomaan, mihin hupenevia apurahojani oikein käytän. Olen vain vieläkin jotenkin rahankäytön suhteen sellainen, että huh. No, kai sinä päivänä, kun tili viuhtoo miinuksella, ymmärrän, että en enää ole palkansaaja ja että jotakin pitäisi asialle tehdä. En vain jaksa nyt huolehtia. Huolehdin sitten, kun on pakko.

Sirkeää, hullua sunnuntaita kaikille!


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaikki valuu

Frederikinkatu kolisee öisin. Uni ei tule, se on kadonnut. Kirjoitin eilen kolumnin, joka on tarkoituksella hyvin röyhkeä ja itsetietoinen. Apua, hirtetäänköhän minut. Se ilmestyy pian, ja oikeastaan varmaankin ehdin karata ennen hirttämistä, lähdenhän jo viikon päästä maasta. Maanpakoon, tavallaan. Jännittää. Pelottaa. Olen taas irrallinen. En osaa selittää. Yritän kirjoittaa uuteen romaaniin nämä tunteet. Että kun ei kuulu mihinkään ja silti ehkä kuitenkin kuuluu. Kun on ihmisten ympäröimä mutta silti yksin. Että kun ahdistaa kulkea entisen kotikaupungin keskustassa. Niin. Ahdistaa. Helsingin keskusta ahdistaa. Eksynyt olo. Jalat vievät Kallioon. Siellä mieli rauhoittuu. Tosin rauhoittuu se jo kävelemällä ympäriinsä. Helsingissä on ihana kävellä. Minkälaisia hienoja taloja täällä onkaan; minkälaista on katsella tätä kaikkea vieraan silmin. Entisen tutun. Nyt niin vieraan.

Kissaystäväni, seuralaiseni. Ja ihanat kirjapinot!
Olen joutunut kuluttamaan aikaa markkinointihommiin. Tehnyt Facebookiin kirjailijasivun (tättärää: siellä on menossa viikon ajan vielä arvonta, jossa sivua tykkäämällä voi voittaa jos onni suo On nälkä, on jano -romaanin!). Lisäksi perustin Instagram-tilin, mutta sen suhteen olen hämmentävän pihalla. Näitä näpräillessä Twitteriä olen unohtanut käyttää ja jotenkin alkaa tuntua tukahduttavalta tällainen sosiaalinen mediointi. Valitettavasti on tyrkytettävä itseään joka tuutista. Mikäli haluaa näkyä. Etenkin tällaisen tapauksen, joka ei asu Suomessa pysyvästi. Kaikki lähti neljä vuotta sitten siitä, että aloin kirjoittaa tätä Pisara-blogia. Piti olla ystäville ja perheelle virtuaaliläsnä, jotta voisin jakaa kokemuksia ja arkeani kaukana asuvien läheisten kanssa. Sittemmin kaikki on lähtenyt käsistä. Ja nyt on tiliä ties missä tuuteissa. Mutta en kyllä antaisi yhtäkään teistä lukijoista pois enkä yhtäkään blogivuosistani. Jaksatte niin aina kannustaa ja tukea. Blogi jää vihdoin pian pois. Tai sanotaanko että siirtyy toiseen osoitteeseen. Mikäli jaksan enää tehdä asian eteen mitään. Jos en jaksa, sitten tämä jatkunee kuten tähänkin asti. Mutta kuten aiemminkin sanottua, Pisara on ollut enemmän München-paikka kuin muu. Ja nyt kun München on takana, olisi jonkin muun aika.

Kävin eilen kustantamolla. Poikkesin matkalla markkinoilla.
No, ensi alkuun viikon ajan asun vain. Kolisevalla Frederikinkadulla Tosca-nimisen kissaherran kanssa. Ja ihanien kirjojen keskellä. Ystäväni asunto on aarrekammio. En malta poistua, löytyy niin paljon hyvää luettavaa. Paitsi no, eilisen kirjoitin Rikhardinkadun kirjastossa ja kävin kustantamolla (enkä jaksa lakata ihmettelemästä kuinka ihanaa väkeä Innossa on ja kuinka onnekas olen, kun saan olla sen riveissä) ja luultavasti kaikki muutkin päivät kirjoitan Rikussa, paitsi tänään koska olen laiska ja luen esseetä varten Sebaldin novelleja. Pitäisi mennä juoksulenkille. On tahmea olo, ihan kuin olisin jokin pureskeltu liiskattu purukumi joka on juuttunut. Lisäksi haikeus pureskelee sydäntä. Viikon päästä lähden, en tule, lähden kauas, ja taas kaikki läheiset ovat jotenkin usvaa. Nyt haikeus tuntuu tuplana, sillä Münchenin läheiset jäävät Suomi-läheisten lisäksi taakse, tai jäiväthän ne jo kaksi kuukautta sitten, mutta sattuu, kun joka päivä kuulen sieltä jotakin enkä kuulu enää päiviin. Joskus tuntuu, että en oikeasti elä. Että tunnen vain ja kaikki tunteet pahimmillaan ja joskus yhtä aikaa. Olen hirveän onnellinen, siinä missä haluankin ja lisäksi kukkuroillani välittämisestä, mutta samalla apeana. Ja vaikka maailmassa on nyt ihminen, joka välittää minusta takaisin paljon, paljon, tuntuu yksinäiseltä, sillä lähden, lähden. Voi. Kukaan ei varmaan ymmärrä eikä tarvitsekaan. Kyllä näistä tunteistakin selviää. Kun sitten taas joku päivä alkaa tuntua elämiseltä. Huokaus. Ristiriitaista kaikki. Silitän kissaa. Vien roskat. Tiskaan lautaset. Pesen tukan. Lakkaan varpaankynnet. Kirjoitan, hengitän.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Hupsista, menenkin jäämaahan!

Minä ostin eilen ihanan asian. Vahingossa. Tahallani.

Haluan käsineni luistella hänen pinnallaan, laskea ylös ja alas ja liukua.

Ostin lentolipun. Pelkän menolipun. Olen hullu!
 Ostin menolipun miehen luokse.
Ostin menolipun Islantiin.

Valkoista, kaunista, jäätävän lumoavaa. Kuva: forbes.com
Suunnitelmiin tuli muutos, eikä suunnitelmia juuri edes ole ollutkaan, paitsi Siperiaan meno, mutta nyt minä menenkin Islantiin. Jo kahden viikon päästä. Oh ja voih ja minä annan sydämeni riehua ja perhosten vatsassa riekkua ja tunteiden viedä ja elämä on niin spontaania, yllättävää, että hirnun.

Menen Islantiin ja istun siellä kirjailijamiehen kainalossa ja nukahdan siihen joka ilta ja herään siitä joka aamu ja me olemme vähän niin kuin yhdessä, voitteko kuvitella. Minä ja islantilainen lastenkirjailija. Ja kustantajani, kyllä, sekin vielä (tai siis sitten hän vasta on kustantajani kunhan kääntäjä ollaan saatu ja Filistä tukea - toivotaan että molemmat onnistuvat!).

Satumaista. Elämänikin on, siltä tuntuu nyt. Oih. Kuva: extremeiceland.com
Hän on hassu ihana veikeä mies, joka nauraa ja naurattaa ja on ihan kahjo ja komea ja vakava ja reipas ja ahkera ja matkustelijainen. Ja mikäli tämä kestää ja jatkuu näin, minua voi kutsua pian äitipuoleksi (voitteko kuvitella; minä äitipuolena!) ja minä haluan rakastaa niin paljon että räjähdän. Olen ihan villinhullunonnellinen, voisin hyppiä vain, suudella ilmaa!

Menen kahden viikon päästä syliin enkä tiedä milloin lähden siitä pois. Mitä jos vahingossa muutan sinne! Kuinka huimapäistä. Ja vapaata; tuosta vain otan matkalaukkuni ja sille tielle jään. Tai enkä jää. Menen minä maailmaankin, kiertelen hieman, mutta palaan kaiketi saarivaltioon taas koska siellä on minun kainaloni eikä se ole enää hänen, se on minun, nukun oikeassa kainalossa ja me nauramme aamuisin, kutittelemme, ja minä pidän huolta takaisin, ja kirjoitan kauhealla pauhulla. Yleensä riudun jos olen rakastunut mutta tällä kertaa olen valtavan huojentuneen täydellisen tunteissa ja iloinen ja varma. En enää halua ketään muuta. Minä menen Islantiin ja hukuttaudun mieheen. Voi luoja. Olen halunnut kyseiseen maahan kovasti paljon. Ja nyt yhtäkkiä sitten menen. Ja voi miten kauniita paikkoja siellä on ja oi pääsisinpä issikkavaellukselle ja mitä jos totta tosiaan sydämeni jättää minut sinne? Eihän tietenkään voi puhua vielä mistään viuhtivakavasta, koska olemme vasta tutustumisasteella, mutta mitä jos niin käy että tämä on kohtaloa. Tuletteko kylään, kuka tulisi, antaisitteko anteeksi, mitä tapahtuu pian, mitä ei tapahdu, miten tämä nyt näin, eikö olekin maailma vähän oikullinen?

Oh miten kaunista siellä on! Kuva: peda.net
Viimeisin hinku Islantiin muuten iski, jos mieshinkua ei lasketa, sen jälkeen kun luin Anna-Kaari Hakkaraisen romaanin Purkaus. Kauhean kaunis kirja. Suosittelen. Lukekaa. Nauttikaa. Ai niin ja tulkaa Helsingissä olevat ihmiset tänään Kiseleffin kirjataloon. Kello 17. Marissa Mehr haastattelee ja minä laitan poronsarvet päähän. Joulunalusaikojen ja tunteenpalon takia! Siellähän on vaikka miten paljon kirjoja sitten myynnissä ja kirjoihin voisi vaikka läkähtyä kun ne ovat niin ihana asia ja tänään kaikki on kepeää.

Oho vielä yksi asia. Minun ruokaelämäni saattaa järkyttyä Islannissa. Toivottavasti löydän sieltä kasvisruokaa. Yksi kulttuuriero on tullut jo siinä vastaan, että ruokatottumukset ovat täysin erilaiset. Katsokaa nyt mitä Wikipediaan on kirjoitettu islantilaisesta ruokakulttuurista: " Kirjailija Halldór Laxnessin mukaan Islannissa ”elämä on suolakalaa”. Juhlissa syödään savustettua lammasta. Perinteinen maitotuote skyr muistuttaa kermaista rahkaa. Keskitalven Þorrablót-juhlan aikaan syödään ”súrmatur” eli heran avulla säilöttyä ruokaa,verimakkaraa, kärvennettyjä lampaanpäitä ja säilöttyjä pässin kiveksiä, sekä erityisenä erikoisuutena hapatettua haita. Tislatun viinan eli brenniviinin kutsumanimi on musta kuolema." Ai kamala. No, onneksi on olemassa pähkinöitä. Popsin niitä sitten, jos en muuta. Oi lukijakullat voikaa hyvin. Komeaa, runsasta viikkoa kaikille!

torstai 4. joulukuuta 2014

Tervehdys Tanskasta

Olen ollut viikon Tanskassa. Kööpenhaminassa, missä näin auringon ensimmäistä kertaa yli kuukauteen heti kun astuin viime lauantaina lentokentältä ulos. Iloa riitti puolitoista päivää; on samanlaista harmaata, pimeää ja koleaa kuin Suomessakin, enkä ole oikeastaan turisteillut tai paljoa nähnyt, ei tämä mikään lomalomaloma ole, vaan pikemminkin olen tutustunut ja puhunut, kirjoittanut, nukkunut, syönyt, hengaillut asunnolla. Uskokaa tai älkää; tämä nainen on ensimmäistä kertaa ikinä Tanskassa eikä muuta tee kuin hengailee rauhassa eikä edes jaksa lähteä ulos jäätymään.

Poroja siellä, poroja täällä, en istunut tämän päällä.
Tärkein asia: olen oppinut tuntemaan uutta ihmistä ja hänen jälkeläistään. Ja okei, tehnyt vähän jotakin, kuten hurjastellut yhden kylmän päivän aamusta iltaan Tivolissa, juonut mukillisen glögiä joulumarkkinoilla, nähnyt kuninkaanlinnan iltavalaistuksessa, kävellyt satamassa, ihastellut sydänlamppuja ja leikkinyt legoilla Lego-kaupassa. Viimein tänään näen Pienen merenneidon, mikäli pääsemme liikenteeseen ajoissa. Patsashan liittyy On nälkä, on jano -romaaniin kovasti paljon. Köpis on yksi niistä harvoista romaanini tapahtumapaikoista, joissa en ole käynyt. Että katsotaan nyt, olenko uskottavasti kuvannut näkemätöntä paikkaa kirjassa vaiko enkö ja katsotaan, pääsenkö patsaalle ikinä; en ole koskaan ennen vielä matkustanut näin, varta vasten ulkomaille olemaan varta vasten epäulkomailla. 

Lego-turisti.
Mutta sen verran ihanaa tämä on, että etsin jo seuraavia lentoja, on käynyt nimittäin niin, että on päästävä erääseen saarivaltioon, pian. Siellä viipynen loppuvuoden ja alun ensi vuodesta, ja kenties sieltä suoraan lähden maailman vatsaan, tai ei, täytyyhän Suomessa käydä kääntymässä ja olemassa kirjamainen, tai ei, en tiedä. Olen mennyt sotkemaan tunteeni uuteen ihmiseen eikä se ole hyvä, jos haluaa matkustaa. Ainoa hyvä on se, että kyseessä on saman alan ihminen, joka matkustelee paljon itsekin. 

Tivoli jouluasussa. Oli muuten nättiä ja tunnelmaista päivällä ja illalla.
Tanska-viikon aikana on joka tapauksessa tullut selväksi, että en kykene, halua enkä voi leikkiä enää kissaa ja hiirtä enkä voi katsella toisia samalla tavalla enkä voi ajatella. En halua, haluan vain yhden; että tämä molemminpuolinen tunne syvenee, tihkuu, täyttää, ottaa vallan, riepottelee eikä paisko. Olen tutustunut uuteen ihmiseen hiljalleen, pakostakin, välimatkapakosta, ja ihan ensimmäisen kerran tutustuimme vähän niin kuin bisnesmielessä eikä bisneksiä ole laitettu sivuun vaan ne hoidetaan, mutta nyt pursuan halusta. Kaikista maailman haluista. Samalla myös matkakuumeesta. Joten oikeastaan ihan mahtavaa, että juuri tällaisen olen löytänyt, tähän törmännyt, samanlaiseen sieluun, joka ymmärtää mitä on kirjoitusrauha ja inspiraatio ja matkustelumielihyvä ja joka nauraa ja hölmöilee, osaa hullutella, ja joka on vastuuntuntoinen koska hän ei ole yksin maailmassa, ja joka pitää minusta kiinni jokaisessa hetkessä, ja joka osoittaa pitävänsä minusta huolimatta rakennusvirheistä, vaikka eihän hän virheitäni voi tietää kun en itsekään niitä kaikkia tiedä, mutta hän on valmis tutustumaan niihin ja hän pitää minusta öisin kiinni niin että palelee, vaikka on kuuma, ja hän pitää huolta vaikka ei edes tarvitse. 

Terkkuja hippiasunnosta, missä olen poro ja missä on paljon puuasioita.

Voi maailma olen pitkästä aikaa niin että en ymmärrä maailmaa mutta samalla näen sen ja tahtoisin antaa sille kaiken anteeksi. Voi maailma minun sisälläni leijuu elämä, sydämeni väpättää lempeämmin kuin koskaan ennen ja vatsanpohjassa tuntuvat nämä vinhat, humalluttavat ajatukset ja läsnäolo, herraiiksapuasentään olen löytänyt ihmisen johon haluan rantautua, ja minun on hirvittävän hyvä olla, istun ikkunalaudalla katson Kööpenhaminalaista katua, vastapäisen talon suuria valkoisia ikkunoita, ikkunoiden takana liihottavia elämiä, yksi kynttilä palaa ja pyörät seisovat telineissään, katson keskipäivää joka on harmaa ja värjöttää, ja kahden metrin päässä minusta sohvalla istuu hassu, komea, suuri ihminen, jonka syliin tekisi mieli paukahtaa juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ja ehkä minä paukahdankin, kutitan nenänpäästä, sanon; oih.  

Ja oih oih uusi asia on tapahtunut; kirja-arvostelu Turun ylioppilaslehdessä. Tuolta sivulta 28 sen voi lukea. Minä luin ja kiljaisin riemastuksesta. Poroilu jatkuu nyt, kirjoitushetki ja sitten vähäinen turistielämä. Kuvia yritän ottaa jos muistan, tähän asti ei ole juuri kamera käynyt, paljoakaan ainakaan.

torstai 27. marraskuuta 2014

Sysmähali

Hei olen ihminen, joka pelkää pimeää. Ja vanhoja taloja marraskuussa, nitiseviä kattoja, seiniä, askeltenääniä ullakolta, ryömiviä kummajaisia sänkyjen alta - en nukkunut viime yönä, juurikaan. Olin täällä Sarkiassa yksin. Viimeistä yötä. Tänään siirryn Helsinkiin, koska huomenna juttelen Kirjasto 10:ssä kello 15 ja Kallion kirjaston Kupolisalissa kello 17. Tulkaa ihmeessä kuulolle. Ai niin ja aion osallistua puolilta päivin järjestettävään rakkausmielenosoitukseen. Tasa-arvoa kehiin, please, ja ihmettelen, että tästä asiasta pitää edes järjestää mielenosoitusta. On kyse itsestäänselvästä asiasta. Mielestäni peistä pitäisi käännellä ja päätöskiistoja käydä ihan muista asioista. Tasa-arvo on asia, jonka pitäisi tulla äänestämättä. Joten huomenna toivottavasti saadaan jokin roti lakiin. Kaikille oikeus avioliittoon, sillä herranjestas sentään ei kai kukaan meistä voi rakkautta ja sen laillista sinetöimistä kenenkään kannalta estää taikka tuomita, paitsi jos kyseessä on jokin järkyttävä pedofiliatapaus.

Kuva: www.deviantart.com

No, jotta ei menisi paasaukseksi, ajattelin hyvästellä Villa Sarkian julkisesti. Ihan ensimmäiseksi kiitän Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa mahdollisuudesta olla täällä taas. Suosittelen muille kirjoittajille paikkaa lämpimästi. Täällä Sysmässä ei ole paljoa tekemistä, ja Villa Sarkiassa huokuu ihana tunnelma, joten melko varmasti joka ikinen täällä hengaileva saa aikaiseksi paljon tai edes vähän.

Minä vietin täällä yhteensä 24 päivää. Sinä aikana

- kirjoitin 45 liuskaa käsiksen kannalta käyttökelpoista tekstiä, 3 versiota esseestä, (joista yhtäkään en voi lähettää eteenpäin, koska en ole vielä tyytyväinen) ja kaksi runoa
- join n. 48 litraa teetä

- luin 17,5 kirjaa, joista 6 on tietokirjoja ja toimivat taustaduunina romaania varten - romaanin työnimi on muuten Krakovan kyynelet, jos ketään kiinnostaa
- juoksin liian vähän, vain 60 kilometriä (huom, olen tottunut juoksemaan n. 25-30/viikko)
- saunoin 8 kertaa
- söin 3 levyä tummaa suklaata

- kävin lukemattomia kertoja ihanassa pikku kirjastossa, mutta vielä ihanammassa, oikeastaan Suomen tai kenties koko maailman ihanimmassa Sysmän kirjakaupassa vain kahdesti (ja tänään jos ennen lähtöä ehdin, vielä kolmannesti)
- neuloin 1 lankarullan verran kaulaliinaa (bäääh, se on ehkä kymmenesosa koko liinasta)

Marraskuu. Auringoton aukko, sumujen suu.
- valvoin n. 374 tuntia, joista suurimman osan työskentelin - mikä on hyvä rajapuomi sille, että kuukausi Sysmässä riittää, eihän suinkaan ole tervettä työskennellä kellon ympäri joka päivä - työhuonemeininki toimisi kohdallani paremmin
- kävin kolmesti viikossa kuntosalilla, missä seurasin sivusta hellyyttävien vanhusten keskusteluja ja ajattelin, että noin kun kaikki eläisivätkin, sovussa ja rauhalliseen tahtiin, sydän oli pakahtua välillä

- soittelin kaksi Skype-puhelua Münchenin ystävien kanssa
- olin muutamaan otteeseen niin yltiöherkkä ja tunteellinen, että säikähdin olevani raskaana (en ole!)

Eilen ja tänään olin aivan yksin täällä. Salissa kirjoitus sujuu parhaiten.
- aloin ymmärtää, että olen nyt vapaa kirjailija (mutta minun on vielä totuteltava työaikoihin - teen aivan liian paljon duunia, en osaa lopettaa, tämä on jopa maanista välillä, pelottavaa, joten kaupunkielämä sopii kohdalleni paremmin; siellä on erilainen rytmi ja esimerkiksi treffejä, aikatauluja) ja nautin tästä huomiosta, nautin jokaisesta päivästä, jokaisesta kirjoitetusta liuskasta, jokaisesta luetusta kirjasta aivan eri tavalla kuin ennen; tuntuu, että saavutan jotakin, että työni mitataan nyt toisella tavalla - enkä ota stressiä, ei ole mitään stressiä, minulla on aikaa tehdä tätä seuraavaa kirjaa antaumuksella ja hioa siitä täydellinen

- ikävöin Müncheniä monta kertaa
- en nähnyt aurinkoa kertaakaan (!!!!!)
- kadehdin heitä, joilla on pysyvä elämä mutta samalla iloitsin; olen vapaa, voin lähteä, en tiedä missä viikon päästä nukun (tai no tällä kertaa tiedän; Kööpenhaminan jälkeen vahdin ystävän kissaa Helsingissä muutamia päiviä, ehkä jopa viikon).

Sellaista kaikkea. Ei minulla nyt muuta. Lähden iltabussilla, saavun Helsinkiin kauhean painavien kantamusten kanssa (en ymmärrä mistä nämä kirjapinot ilmaantuivat, eihän minun pitänyt enää mitään hankkia - ja totta puhuen en ole hankkinutkaan, kaiken olen saanut, paitsi kaksi poistokirjaa ostin Sysmän kirjastosta!). Huomenna kaksi kirjastokeikkaa, lauantaiaamuna lento Kööpenhaminaan. Siellä ehkä hengähdän ihan ensimmäiseksi ja otan vastaan sen, mitä vastaan tulee. Suunnitelmia ei ole. Viikon siellä leijailen. Kirjoitan, kävelen, katson. Oh. Minä jotenkin pakahdun! Makeaa, intohimoista loppuviikkoa kaikille. Silitän sinun otsaasi. Ujutan lohkoihisi kauniit tuulet.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kaikkea sosiaalista kamaa

Iltapäivään päin jo kääntyy, vai mitä se kello oikein on, olen mennyt sekoittamaan ajan sisältäni, viisarit ovat yöaikaan päivän kohdalla ja päivällä jossakin yön ja päivän välimaissa, iltaisin ne ovat keväässä ja tänään hiekkarannoilla, nuokun jokseenkin, poltan kynttilöitä ikkunalla, yritän keskittyä. Sanat tulevat kyllä, mutta jokin on leimauttanut levottomuuden liekin tulille, ihaninta oli herätä aivan liian myöhään ja silloinkin kustannustoimittajani soittoon, mulla on maailman paras sellainen, pitää huolta mutta keskittyminen on tänään omituinen vaade jonka itse asetin itselleni;

pystyn ehkä vartin istumaan ja kirjoittamaan, sitten pitää jo nousta, venytellä, suoristaa kirjakasoja tai katsella ikkunasta harmaata ilmaa tai pyörähtää lattialla omituisen musiikin tahtiin, harjata hiuksia, heitellä roskia roskikseen (uups, on tullut jotenkin epäjärjestys tähän huoneeseen!). Pitänee mennä ulos ja juosta loskaisilla kaduilla, käydä liukastumassa pururadalla.

Kuva kertonee mitä kannatan! Kuva: http://thesaigou.deviantart.com
On tapahtunut jotakin. Nimittäin sellaista, että uusi blogiarvio On nälästä, on janosta putkahti eilen silmiin. Ihanat kirjabloggaajat pidätte kirjallisuutta hengissä. Käykää tutustumassa Villasukka kirjahyllyssä -blogin arvioon, niin ehkä innostutte viimein lukemaan kirjani

JONKA voi voittaa nyt jopa omakseen. Ihana (!!) Into (siis olen maailman tyytyväisin kustantamoon enkä muualle halua!) patisteli perustamaan kirjailijasivut tuonne sosiaaliseen mereen, Facebookiin, ja vaikka en oikein pala innosta moisen suhteen, kävin nyt sitten perustamassa. Tsekatkaa millainen arvonta on kyseessä, tykätkää sivusta jos tykkäätte, en jaksa pakottaa tai vaatia kun noita kaikenmaailman sivuja tursuaa vähän liikaakin, ja nyt siellä sitten pitää olla kuin pyrstö. Mutta luulen, että kyllä siellä aika paljon juttua alkaa tulla, sillä siirrän kyseiselle sivulle lähes kaiken sosiaalisen, julkisen ajatusmaailmani. En pelkkiä tiedotuksia tai linkkejä omien kirjojen arvioihin, vaan myös suosituksia muiden kirjoittamista kirjoista tai kiinnostavista artikkeleista, taiteesta, musiikista, politiikasta, ihmisyydestä, eläimistä, kaikesta.
Kallion kirjastossa tehtailtiin tollanen kiva mainos. Kuva: helmet.fi
Ajattelin, että annan siellä muillekin äänen, en jaksa pelkästään itseä tyrkyttää eikä se ketään kiinnostakaan. Mutta siis pyrin heittelemään suosituksia, villejä ajatuksiani ja kaikkea maan ja taivaan väliltä sinne niin, varmaan kuviakin, ensi viikolla Kööpenhaminasta käsin, uulalaa. Tosin tällä viikolla varmaan tulee vähän liikaa katsokaa-missä-esiinnyn-ja-milloin-päivityksiä, kuten esimerkiksi Kallion kirjastossa perjantaina, samoin kuin kirjasto 10:ssä. Kalliossa minua jututtaa Kai Sadinmaa, jonka Kymmenen käskyä kirkolle on melkoinen setti. Sen takia odotan melkoista settiä myös perjantain kirjastokeikkailulta.

Jatkakaa viikkoanne kuin voi. Minä sulan nyt. Käsis imee. Minä en.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sanavillisunnuntai!

Kylläpä on nyt taas suurta maailmaa koluttu, enkä tiedä miten päin olla, Helsinki on aina niin Helsinki ja Joensuu on Joensuu, jalkani ovat jalkani, sinun silmäsi ovat maailma, ja kaikissa pikku koloissa on hyvät puolensa, enkä minä vieläkään ole nähnyt aurinkoa koko Suomessa oloni aikana, tänään Helsingissä tosin pilven takaa vähän sinistä taivasta, ja kun heräsin ylläni purjehti ilo, ja kun söin brunssia ystävän kanssa vatsaani valui raukeus, ja kun astuin bussiin joka lähti kuljettamaan kohti Sysmää, kun pimeys nieli sisäänsä, heiluttelin varpaitani ja halusin juosta, upota kinoksiin, haluaisin mennä ulos ja kiljua ja heitellä lumipalloja ja katselen kuvia lokakuun alusta, kun ratsastin viikon Alpeilla, katsokaa nyt tuota taivasta ja nämä vuoret, minun kumpuni, luuni, värinäni!



Laitoin juuri saunan päälle. Menen kauppaan, joka on jo suljettu, ostan silmilläni jotakin suureellista, ostan tummaa suklaata ja sulanutta lunta, ostan khaki-hedelmiä ja kynsilakanpoistoainetta ja sinulta surun pois, et sinä sitä tarvitse, pyyhin sydäntäsi puhtaaksi ja sen jälkeen pyyhin silmistäni meikit ja saunan jälkeen ihoa, menen aamulla juoksemaan kun viimein on valoa, luen kilometreittäin kirjoja, luen huomisen hereille, kirjoitan sinulle ensi vuoden, ensi viikon, helmikuun ja syysloman, kirjoitan sinulle sellaisen elämän, jonka sisällä ajattelet: puhalla hiuksiini, silitä selkää. Ja minä puhallan ja silitän, sanani puhaltavat, silittävät, ja ihmiset vilustuvat toisinaan.

Kannan tunnit harteillani. Nämä kaikki tunnit, valtavat tunnit, loputon määrä tunteja jotka täyttävät sanat, sanat täyttävät tunnit ja tunnit sanat. On hirveästi voimaa, jaksan, on inspiraatiota, apurahahakemuksia, tunteet ja tunnelmat ja selkeä sunnuntai-ilta, jota pidän sylissäni, kirjoitan sen muistiin; en ole neljään päivään kirjoittanut sanaakaan. Nyt kaadun siitä ilosta. Että vihdoin voin, vihdoin on kauhea tulva, olen hämmentävän paljon ja tuossa on pikku mainos ensi perjantaista! Olen myös kirjasto 10:ssä kello 15-16. Elikkäs Helsinki see you soon!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Rutiseva kirjailija jonka ei täytyisi kyllä yhtään rutista!

Moikkis

lähestulkoon häpeän itseäni, reagointejani asioihin, purkauksiin, kaikkeen. Mutta tunteet ne ovat kirjailijoillakin laidasta laitaan, äärestä toiseen päähän, ja sitten kun rauhottuu, ajattelee, että oho, miksi piti sanoa mitään ääneen.

Olin muun muassa kovin pettynyt perjantaina kuullessani, ketkä ovat Finlandia-ehdokkaita. Epäreilua ehdokkaita kohtaan, todella, mutta ensimmäinen reaktioni oli tietenkin, että missä ovat kirjailijat X, X ja X! En todellakaan uskaltanut edes haaveilla olevani itse ehdokaslistalla, mutta kun näin listan, aloin kiukutella, että kyllä nyt tässä tapauksessa sitten minunkin olisi pitänyt olla - eikä suinkaan sen takia, että olisin jotenkin arvottanut itseni paremmaksi työni tuloksella kuin muut, vaan siksi, että olin puhtaasti mustasukkainen ja yllättynyt. Niin. Kuinka normaalia se onkaan.

Mutta joka tapauksessa tästähän vauhkotaan joka vuosi. Että ketkä ovat F-ehdokkaita, ja erityisesti että ketkä eivät. Ja siitä, kuinka epäreilu koko palkinto on, ja siitä, kuinka sillä kuitenkin on hyvät puolensa. Kirjailijana olen sitä mieltä, että palkinnon jakoperusteet ovat hyvin epäreilut siihen nähden, kuinka suuren painoarvon jo Finlandia-ehdokkuus yksittäiselle kirjailijalle ja tämän kirjan myynnille tuovat. Niin, että sitten ne (eli me) jotka jäävät ulkopuolelle, tuntevat sen omissa kirjanmyyntiluvuissaan. Mielestäni esimerkiksi reilua olisi se, että esikoiskirjailijat eivät voisi päästä ehdolle. Jos kerran runous, esseet ja novellit on jo poissuljettu, ja esikoisia hehkutetaan muutenkin ihan tarpeeksi syksyn ajan, olisi ehkä reilumpaa, että Finlandiassa tarkasteltaisiin sitten ehdokkaiden ei pelkästään uusinta teosta, vaan koko tuotantoa. Koko aihe on puistattava. Voi kun olisikin jokin nappi, jota painamalla ihminen ostaisi kirjoja siihen katsomatta, mitä ehdokkuuksia se on haalinut. Olisipa nappi, joka niksauttaisi joka ikisen ihmisen ostamaan edes yhden kirjan vuodessa. Ihan minkä tahansa mutta ei kuitenkaan ihan sitä samaa kuin jonka naapuri on ostanut. Mutta olen törmännyt perjantain jälkeen erinomaisiin kirjoituksiin kirjapalkinto- ja huomiokeskusteluihin liittyen. Esimerkkeinä Imagen pikkuinen juttu, jossa kirjailijat kertovat näkemyksistään,  kirjailija Teemu Helle hedelmien avulla näkyvyydestä, Kulttuuri kukoistaa -blogisti mm. pärjäämisestä.

Näkyvyyttä kyllä silti saa, kun sitä tekee tai kun vain saa kutsuja esimerkiksi radiohaastatteluihin tai jopa telkkariin. Kutsun voi saada, jos on kirjoittanut kirjan, joka saa toimittajan tai kriitikon tuleen. Onneksi meillä Suomessa on hirveän hyviä, mahtavia, silmänsä auki pitäviä ja ennakkoluulottomia kulttuuritoimittajia ja -kriitikoita. Pitäisi vain saada kaikki lukemaan, kuulemaan tai näkemään heidän juttujaan! Anyways ja joka tapauksessa minä kävin eilen Helsingissä. Oli kauhea jotenkin eksynyt olo ja kiire. Mutta jälleen kerran kohtasin aivan ihanan toimittajan. Taru Torikka teki tilanteesta lempeän ja hauskan, kepeän, eikä jännittänyt yhtään vaikka tunnetusti jännitän aina kovin. Tuolta jutun voi kuunnella. Keskustelimme mm. siitä, miltä tuntuu olla pahan naisen roolissa, kuuntelimme kirjoitusmusiikkiani ja pohdimme sitä, olenko feministi ja sitä, mitä eri maassa asuminen työssäni/työlleni merkitsee.

Ennen lähetystä ihastelin lamppuja! Kuva: radiohelsinki.fi
Tänään käyn kiepsahtamassa parrasvaloissa Sysmän kirjakaupassa. Puoti on niin suloinen, että voisin sulkea itseni sinne lukkojen taakse ja jäädä hipelöimään kirjoja ja seiniä!

Huomenna matkustan Joensuuhun. Kaikki vain paikalle, siellä on monia kirjailijoita kello 18 lähtien, kovin monia, ja esimerkiksi minulta saa ostettua romaaniani huokeaan tasarahahintaan. Saa tulla tönäisemään (mutta hellästi kiitos) ja saa tulla sanomaan moi (olen itse puhumisvuorossa klo 19.40)! Tilaisuudessa on kirja-arvonta, jossa voi voittaa kunkin esiintyjän tuotoksen omakseen. Ja lisäksi sitä paitsi ihanaa päästä Itä-Suomeen. Pohjois-Karjala my love! Oi jännittävää nähdä, tuleeko vanhoja tuttuja tai uusia!

Mainokseen törmäsin.
Ensi viikolla täräytän sitten Helsingissä kirjastohommia. Siitä myöhemmin lishää. Ai niin ja oi, Keskisuomalaisessa ilmestyi eilen ensimmäinen virallinen sanomalehtikritiikki On nälästä, on janosta. En ihan kauhean innoissani ollut, mutta nyt olen, onhan huomio kuitenkin tärkeää olipa se sitten nihkeää tai innostavaa, enkä jaksa enää ruikuttaa. Nämä ajat kirjan julkaisun jälkeen ovat raastavia, tunteet ovat pinnassa, kun odottaa kritiikkejä, eikä niitä välttämättä saa lainkaan, ja sitten kun saa, on aivan häkellyksissään, ja etenkin nyt syksyllä on jotenkin masentavaa, kun on tosiaan tällainen palkintorumba ja kaikkea, mutta siis herranjestas, minulla ei ole yhtään mitään valitettavaa.

Arvio tämän päivän Karjalaisesta. Kiitos kuvasta Joensuuhun Sannalle!
Kaikki on hyvin. Kaikki on loistavasti! Elän unelmassa: kirja on otettu upeasti vastaan blogeissa (sivupalkista voitte tutustua) ja pääsin myös radioon. Ei sinne kuitenkaan ihan kaikki pääse. Ja nyt minä menen syömään. Pitää olla jotenkin hehkeä parin tunnin päästä Sysmän kirjakaupassa ja fiksu myös, mitä en taida ihan aina olla, mutta virheet tekevät ihmisestä kiinnostavamman, ja porkkanat maistuvat kun ne popsii hiljaisesti ja nauttien! Niin ja sitä paitsi ei pidä unohtaa mikä onni on käynyt kirjani pääsyssä Suomen ovista kauemmas. Herranjestas. En edes toivonut kymmenen vuotta sitten, uskaltanut toivoa, tuollaista. Ja nyt, hupsista. Ihanaa. Voi kiitos ja sorvin ääreen kehkeytymään vielä lisää. Hilpeää, kepeää viikkoa kaikille. Ollaan kavereita, arvostan kaikkia, en halua olla enää tyhmä, enkä todellakaan halua ruikuttaa enkä ruikutakaan, suljen suun, iloitsen. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Herätä henkiin

Koko viime yö oli kamalan pitkä, pelkäsin ettei se lopu ikinä
heräsin kahdelta, kolmelta, neljältä

nousin, hipsin alakertaan syömään leipää
sillä en ollut sitten lauantain syönyt mitään

olin eilen kipeä, yhtäkkiä ja pimeä
ja luulin kuolevani
luulin tukehtuvani tai että sydän pysähtyisi
luulin että vuodan kuiviin tai että säikähdän kuoliaaksi
halusin oksentaa halusin juosta pakkaseen viilentymään
mutta jalat eivät kantaneet vatsa repesi auki siltä tuntui siltä tuntui

ja nyt elän, elän,
hengitän

luin aamuhämärissä Herta Müllerin Hengityskeinua koko muu maailma nukkui minä keinuin, hengitin
luin vanhaa paikallislehteä samalla kun aamu jatkui pimeänä pysymistä
kirjoitin kolme liuskaa omaa, hengitän

söin kaalia ja marjakeittoa ja suklaata ja appelsiinin ja tomaatteja
teki mieli oksentaa onneksi en onneksi elän onneksi keho toimii taas kuten kehon täytyykin

Selailen matkakuvia. Viime vuodelta, Myanmarista, eikä kun ei, tältä vuodelta tämä on.
haluaisin että joku silittäisi päästä. Kahden viikon päästä. Sysmän aika kiitää. On enää kaksi viikkoa jäljellä. Hommat ovat sujuneet täällä niin hyvin, että haluaisin jäädä vielä kuukaudeksi. Mutta ei. Kahden viikon päästä lähden ensitöikseni Kööpenhaminaan. Sitten tulen takaisin Suomeen, menen ehkä Budapestiin, jouluksi kotiin Müncheniin, sitten palaan taas Suomeen jos täytyy, toivottavasti täytyy, ja viimein lähden sinne Siperiaan, ja luin viime viikolla vaiko toissa viikolla vihdoin Hytti nro kuuden, ja minun alavatsaani sattuu, eivät auta särkylääkkeet, oksettaa, haluan laittaa valot pois päältä mutta minkä voin tällekään mitään, että kirjoitan. Että luen Hengityskeinun loppuun ja kirjoitan, hengitän, kirjoitan, pitää ottaa kaikki riemu irti näistä viimeisestä kahdesta viikosta. Villa Sarkia on ihana. Haluan tänne joka vuosi uudestaan ja uudestaan. Lempipaikkani portaissa ikkunan äärellä. Valoa, harmaata, milloin Suomessa paistoi viimeksi aurinko?

Tämäkin on Myanmarista ja tämän kuvan takana olin mahdottoman kipeä. Yksin matkatessa on kamalaa sairastaa mutta on se kyllä tällaisessa isossa talossakin kamalaa, vaikka tietää että muita asuu viereisissä huoneissa.
Huomenna menen Helsinkiin. Jännittää. Jännittää oi. Radio Helsinkiin siis menen, Suureen hesalaiseen kirjakerhoon, enkä tiedä vielä mitä tapahtuu sitten, voitte kuunnella sitä kello 14-15 netinkin kautta, jos ette muuten kuule. Sain esittää muziikkitoiveitakin, ajatelkaas kuulkaas, ja yksihän niistä on tietenkin ihkuihanat Maailmanlopun tyttö ja hyeenat, ja muutama biisi parilta muultakin tuli toivottua, katsotaan soiko, ja kuunnellaanpahan tykkäättekö te. Tällä viikolla on kauheasti tapahtumaa, kun huomenna esiinnyn tai hengailen Sysmän aivan todella valloittavassa kirjakaupassa, ja menen sitten vielä torstaina Joensuuhun. Siellä tutustun muihin pohjoiskarjalaisiin kirjailijoihin, kuten Heikki Turuseen vaikka, jos tutustun, ainakin hän on siellä myös ja moni mielenkiintoinen muukin. Oma vuoroni estradilla on vasta joskus puoli kahdeksan tienoilla. Niin ja lauantaina on Kirjailijaliiton kokous ja pikkujoulut. Ajattelin mennä, vaikka oikeastaan ei kyllä yhtään mikään pikkujouluilu kiinnosta, eikä jouluilu varsinkaan, mutta kai on hyvä kerrankin käydä pyörähtämässä, kun satun olemaan oikeassa maassa oikeaan aikaan.

Matkakuume kasvaa nyt kun toinen kuume, jota kai oli myös ehkä on yhä, laskee.
Nyt jatkan hengittämistä, jatkan kirjoittamista, jatkan sitä että kauheasti tekisi mieli jutella mutta ei täällä talossa ole muita hereillä. Puhun seinille kohta. Puhun paperiin. Ai niin, ja please ihmiset, lukekaa niitä kirjoja. Patistan tahallani. Lukeminen auttaa ymmärtämään paremmin! Sitä paitsi kahden viikon päästä näen ensimmäistä kertaa tulevaisuuteni. Vai olisiko se parempi nähdä jo nyt. Katsoa peiliin ja silittää poskesta. Valloittavaa, hyvärytmistä viikkoa kaikille. Pysytään yhdessä. Erikseen ja yhdessä. Apua lopetan, apua haluaisin puhua, miksi kukaan ei ole nyt tässä puhumassa kanssani. Ai niin, haluaisin vuokrata huoneen. Viikoksi Helsingistä. Tai kahdeksi. Tai en oikein tiedä, koska en tiedä olenko sittenkin Budapestissä ja Münchenissä. Vai palaanko Kööpenhaminasta ollenkaan. Eikö ole ihanaa kun kaikki on avointa. Haluaisiko joku vuokrata minulle huoneen. Tai asunnon. Ja jos ei Helsingistä niin mistä sitten. Voin minä muuallekin mennä. Ihanaa kun ei tarvitse tietää. Tänään pidän siitä, että olen koditon. Ihanaa; osoitteeton. Laskutkaan eivät voi tulla perille, kun ei kukaan tiedä minne.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kiitosta heruu, voi riemu!

Ystävät, lukijarakkaat, menninkäiset ja peikkokullat, keijut, enkelit, kyynelsilmät, timanttikorvat, laupiaat lempijät, suuruudenhullut ja pienoismallit, intohimokkaat ja veljeni, sisareni, serkkuni, koko maailma,

aamu on majesteetillinen, aamuni oli eilenkin suurta juhlaa.

Tässä on ensimmäinen syy, eilisaamulta: Leena Lumin hengästyttävä, liikutuksen partaalle ajava ylistys On nälästä, on janosta! Nyt viimeistään mene hyvä ihminen, mene ja nappaa kirja käteesi ja lue!

Tässä on toinen syy, tältä päivältä: viime vuonna ilmestynyt Pintanaarmujani on asetettu Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi!

Kylläpä nyt on taas puhtia! Kirjoitan, oi kuinka kirjoitan, läkähdyn näihin tunteisiin näihin sanoihin joissa ei jarruja ole, ei takapakkia! Lisää on tulossa hyvää vauhtia - tosin ensin pitää mennä myös sinne ihmisoikeusrikkomusalueille sisään ja haroa. Oi, olen niin kiitollinen, niin otettu. Suurinta kiitosta taas tällainen. Unohtuvat pettymykset siitä, ettei apurahoja juuri heru ja siitä, että sanomalehtikritiikkejä ei näy ei kuulu. Elän, hengitän, saan kiitosta heiltä, joilta sitä eniten tarvitsen, eli lukijoilta, kollegoilta. Teiltä, jotka kirjallisuutta kuluttavat. Oi kiitos, kiitos, kiitos!! Ja tässä teille pala siitä mikä nyt kuuluu taustalla, tahdittaa, hunajaa, hauskaa päivää teille, ihanaa!




tiistai 11. marraskuuta 2014

Ja se että tuntee, pötyä, helinä riittää ja

nyt se virtaa, eilen ja tänään, kaikki nämä ajatukset; kirjoitan ja minun luuni ovat tiheässä sateessa runsaat, ja minä vuodan valtoimenani. Vettä joka tihkuu, tihkuu, minun hiuksistani putoilee ja: kirjoitan itseni sinuun. Minä kirjoitin itseni sinuun. Minun tatuointini: ihana. Aina kun muistan sen, sillä sellaisenkin asian jonka ihoonsa on antanut upottaa voi unohtaa, ajattelen: mikä päivänselvä, tärkeä asia, ja samaan syssyyn ajattelen: jos olisin käärme, kiertäisin itseni tuohon jalkaan, tuohon kuvaan, ja katselisin sitä päivät pitkät, menisin muurahaisen kanssa naimisiin ja kirjoittaisin päivät, yöt, unohtaisin mikä olisin ihmisiäni, tai siis matelijoitani, ja hengittäisin kuin syksy, kuin kevät, vastasyntynyt vanhus. Ihana, ihana tatuointi; minun jalkani, kuinka mahtava jalka. Rakas jalka. Älä irtoa koskaan, älä putoa, oi jalka.


Ja mikä lempeä harmaa peitto on marraskuu. Mikä julma väri. Milloin viimeksi paistoi aurinko? Ovatko kaikki marraskuut tällaisia? Hämmästelen, en muista. En totu tähän. Tiedättekö: ikävöin Müncheniä niin paljon, että jos löydän halvat liput, menen sinne jouluksi ja uudeksivuodeksi. Vahingossa, tahallani.


Levottomuus kasvaa sitä mukaa kun tarina tulee ulos. Aina on ollut niin; täytyy päästä. Matkustaa, poistua, en kuulu paikkoihin, en kuulu muuhun kuin kulkuvälineisiin. Mikä helpotus, että mikään muu ei sido juuri nyt kuin On nälkä, on jano. Olen luvannut olla Suomessa niin kauan kuin tahdotaan. Kirjan puolesta menen kaikkialle, minne kutsutaan, ja ensi viikolla, oh ja oh, olenkin sitten tiistaina puhumassa Radio Helsingissä. Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, kuulkaa voi. Tänään siellä pihahtaa kollegani Hippo Taatila puhumassa Isipappabluesista. Ajankohtaista; olihan isänpäiväkin juuri.

Ajattelen omaa isääni muulloinkin kuin vain isänpäivänä niin kuin kenties kaikki. Olen harvinainen lapsi luultavasti, sillä en pidä yhteyttä vanhempiini juurikaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he olisi minulle tärkeitä tai ettenkö ikävöisi heitä. Olen vain tällainen; silloin kun olen kaukana, ajattelen, että ei soitto tuo lähemmäksi. Vaikka kai se voisi tuoda. En vain oikein osaa puhua puhelimessa, ja jos tutustun uusiin ihmisiin, kuten vaikka miehiin joista voisi tulla jotakin (herranjestas, miksi minä ajattelen miehiä näin sumuisena ja tuotteliaana päivänä!), minusta on kamalaa antaa puhelinnumero ja vastata, jos puhelin soi. Ja jutella siihen, tuollaiseen kapulaan, luuriin näkemättä ilmeitä. Langan päässä on sokko, on sokea, eikä langan päässä ihminen paljasta kynsiään eikä voi avata sieluaan, minun mielestäni puhelimet ovat kyllä niitä varten, jotka pitävät puhelimista, mutta toisinaan vapaudun. Saatan puhella tuntitolkulla. Harvoin, hyvin harvoin, minua ei ole synnytetty puhumaan minut tehtiin siksi, jotta tässä maailmassa olisi yksi kynäilijä enemmän.

Kissani Jugoslavia sai minut kaipaamaan mm. siskon kissaa.
Sitä paitsi tarina tulvii. Olen kirjoittanut luvattoman monta liuskaa eilen, tänään. Joskus häpeän, pelkään, että tuotteliaisuuteni katsotaan pahaksi. Mutta minkä sille voin. On vaiheita, jolloin on lukossa eikä saa mitään aikaiseksi, vaikka uskottelee itselle ja muille että kyllä kyllä, hyvä tulee hiljaa, ja sitten on vaiheita, jolloin saatan kirjoittaa vuorokauden ympäriinsä kuin heikkomielinen. Nyt on se vaihe. Tännekin tulin oikein kirjoittamaan. Pidän taukoa käsiksestä ja missä olen - kirjoittamassa blogiin kuin synninpäästäjä. Joskus pelkään olevani jollakin lailla henkisesti epätasapainossa. Eihän se ole normaalia, että on kiivaita vaiheita, kausia, jolloin kaikki muu lakkaa olemasta ja sitten kausia, jolloin kaikki on liikaakin. On läsnäoloa ja sitä etten ole. Ja miksi vyöryn kuin laava aina kun tunnen jotakin; ihailen heitä, jotka ovat hillittyjä. Miten he tekevät sen, miten te teette sen?

Tiedättekö: viime yönä lakkasin kirjoittamasta jossakin vaiheessa ja siirryin erään aivan mahtavan esikoisromaanin kimppuun. Olin aloittanut sen jo aiemmin illansuussa pitäessäni taukoa. Ja nyt, kuulkaa, on sellainen paikka, että HALUAN oikeutta. HALUAN, että Hesarin kirjapalkinnon nappaa tämä: oivallinen, vetävä, hurmaava, suomalaisen kirjallisuuden kenttään jotakin uutta tarjoava Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Mahtava romaani, upea kielellisesti ja merkityksen tasolla. Voi kun voittaisi. Statovci - minun peukkuni ovat sinulle pystyssä! En kirjoita enää kirja-arvioita koska en jaksa, mutta jos on hehkutettavaa, kyllä hehkutan, ja nyt toivon, että ihan kuka tahansa ja kaikki menisivät tämän teoksen hankkimaan. Kipikapikopkop.

Mikä mahtava kansikin! Kuva: www.tammi.fi
Viikonloppuna tuli lunta, villiinnyin, rakensin lumipingviinin ja -koiran, nyt ne ovat kadonneet, pingviini surkastunut, koira jäljettömissä, ja kun en nähnyt enää kumpaakaan, polvitaipeita kutitti, huomasin käsieni ihon vanhenneen, ja kun keitin teetä, oli pudottaa kannun, unohdin että se on tulikuuma ja että siihen ei sovi koskea paljain käsin, mutta koska käsieni iho on vanhentunut, en muistanut enää varoa, ja ne paloivat hetken, karjaisin, parahdin, aloin uikuttaa

muistin mikä olen ihmisiäni. Olen valkohampainen, luuton lintu, olen strutsi, munin pään kokoisia munia, ja minuun on turha tutustua sillä lähden. Sillä palaan kyllä. Sillä olen eksynyt ja isäni sanoo jokaiselle poikaystävälle, jonka ikinä raahaan esille, että Maaria on tuollainen tuuliviiri, ja sille pitää näyttää suunnat. Taas minä kirjoitan poikaystäväasioista. Herranjestas. Sanotaan: siitä puhe mistä puute mutta tiedättekö. Ei ole. Minulla ovat sanat, näppäimet, ne riittävät siihen saakka kunnes riudun tähän tunteeseen. Että sisälläni olisi rakkautta jaettavaksi miljoona litraa. Mutta ei ketään keneen se kaikki kaataa. Olen samassa tilanteessa monen ikäiseni tai melkein-ikäiseni ystävän kanssa. Ihmettelemme hämillämme, että miten tämä nyt näin. Tauko loppui nyt, alan töihin jälleen, moiks!