torstai 30. tammikuuta 2014

Minun osani eivät todellakaan liiku

Olen niin väsynyt, kaikesta, että piti ottaa täksi aamuksi töistä vapaata. Menen vasta puolilta päivin sinne. Eilinen oli ihan tappotahtipäivä. Ensin täysi 8-tuntinen päiväkotipäivä ja sitten Suomi-koulupäivä ja sitten, jotta en tekisi ihan liikaa töitä, vielä kirjoituspäivä. Jotenka uni maistui ja uni maistuisi vieläkin. Viikonloppuna en ehdi kauheasti lepäillä, kun menen sunnuntaina ennen kukonlaulua junalla Garmischiin ja syöksähdän Zugspitzeen laskettelemaan hehkeän ystävättäreni kanssa. Puuterilunta, vauhtia vauhtia, reisikipua! Ah! Mieli siellä lepää taatusti, vaikka fyysisesti vetäisinkin itseni nutturalle.

Nyt osani eivät liiku, koska kävin tiistai-iltana pitkästä aikaa potkunyrkkeilemässä (ja tänään meinaan uudestaan, mikäli lihakset sallivat), ja kroppani on lihaskipua pullollaan. Pidän tunteesta. On ollut sitä ikävä. Mutta on hieman vaikea kävellä, nostella käsiä, ja ennen kaikkea: nousta sängystä!


Muutes muutes; en ole vielä tainnut ehtiä kunnolla iloita tästä runokokoelmastani. Sinun osasi eivät liiku on itselleni hyvin tärkeä teos. Se on debyyttini runoilijana - tosin teininä tienasin taskurahani runoilla, kun sanomalehti Karjalainen julkaisi niitä viikoittain ja maksoi palkkiotakin. Nyt aikuisena en tiedä yhtään, todellakaan, miten runoni ja tämä debyyttini otetaan vastaan ja miten se sijoittuu suomalaisen nykylyriikan kentälle. Te voitte sen minulle auliisti kertoa, jos huvittaa. Sen tiedän, että siitä innostuivat kyllä muutamat "isotkin" tahot. Mutta sehän ei kerro mitään siitä, miten siitä pidetään muuten.

Kirja ei ole hinnalla pilattu, jos sen ostaa nettikaupasta ntamolta suoraan. Teos on paksu runokirjaksi, joten rahalle saa tempoisaa vastinetta. Arvostelukappalepyyntöjä ottaa vastaan kustantajani taikka minä itse. Ja minä pyydän teitä ihanat, arvokkaat lukijat: toivokaa teosta kirjastoihin. Hankintapyytäkää sitä kaupunkinne tai kylänne kirjalaitoksiin, jotta sitä luettaisiin enemmän! Olisin ilahtunut. Olisin onnellinen runoilijana. Tai siis olenhan toki nytkin. Tärkeintä on ollut saada teos valmiiksi, ja hups, kun se valmistui, sydämeni alkoi motkottaa. Että hidasta tahtia beibi.

Pääsen sunnuntaina pilviin! Tämä kuva on tosin Dolomiiteilta eikä Zugspitzeltä.
Eilen tein pienen virtuaalikierroksen Suomen nettikirjastoissa, ja huomasin ilokseni, että etenkin Pintanaarmuja on suosittu..sitä lainataan, sitä ollaan hankkimassa kirjastoihin lisää, ja monessa paikassa sen varausjonot ovat pitkät. Kiitän nöyrästi. On tärkeää, että kirjat tulevat luetuksi - ja kirjailijalle tietysti se, että juuri hänen kirjansa! Minulle ovat tietysti rakkaita myös Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies. Mutta en ole saanut niistä juurikaan palautetta. Joten en tiedä, miten ne uppoavat lukijoihin. Niitä lainataan vähemmän, mutta lainataan kuitenkin. 

Ja nyt jotta ei menisi pelkäksi mainonnaksi, olen tyystin unohtanut, tai oikeastaan en ole ehtinyt, vastata näihin blogimaailman haasteisiin. Oi kiitos näistä; minua on lähestytty tai pikemminkin muistettu aivopähkinöillä. Leena Lumi haastoi vastaamaan kinkkisiin kysymyksiin, ja jumppasin oikeastaan jo eilisiltana väsyneitä aivojani:

1. Mikä kirjan nimi voisi olla sinun elämäsi tunnuslause?
    Valinta (sillä sitähän tämä elämä on, ja sitä spontaanisti harjoitan)

2. Kuka on kirjallinen alter egosi?
    Nyt juuri tulee mieleen Pelon hulppean, mielettömän romaanin päähenkilö Marina. En tiedä miksi samaistuin häneen ihan liian paljon. Peloittavaa. En haluaisi yhtään olla Marina.

3. Jos olisit kirjan kansi, minkä kirjan kansi olisit?
    En yhtään tiedä. On niin monia. Ehkä oman uusimpani kansi, joka on sydäntäsärkevän hieno (kiitos ystäväni!)


    4. Mikä on ollut elämäsi rankin kirja? Ja miksi se oli sitä?
Tähän on helppo vastata. Rankin kirja on ehdottomasti oma teokseni Pintanaarmuja. Sitä oli rankka kirjoittaa ja sitä on samalla sekä hyvin helppo että vaikea "rakastaa".

5. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
    Minusta olisi hienoa nähdä taide-elokuva Maija Muinosen Mustista papereista. Tai Pintanaarmuistani. Tai Pelon Jokapäiväisestä elämästä.

    6. Suosikkivuodenaikasi kirjan nimellä?
    Ei ole oikein suosikkivuodenaikaa. Mutta Lumen syli tupsahti mieleen. Kuten mainittua, menen sunnuntaina Zugspitzeen laskettelemaan. Oi kuinka syleilen puuterilunta!


     7. Kuka on sinusta paras suomalainen kirjailija ikinä?
    Sana "ikinä" vaikeuttaa tähän vastaamista. Mutta tällä hetkellä tuntuu että Marja-Liisa Vartio.

8. Minkä kirjan haluaisit minun lukevan? Ja miksi?
    Jos et vielä ole lukenut, suosittelen Tahar Ben Jelloun Pyhää yötä. Koska se on kova kirja.


    9.  Kuka kirjailija voisi olla alter egosi?
     Marguerite Duras

10. Minkä kirjan nimi kuvaa juuri sinua parhaiten?
     Muualla (kirjoittanut Malin Kivelä)

Lisäksi olen saanut kaksi tunnustusta. Kiitän tästä Ännää:



Ja tästä kiitän Kaisumarjattaa




Tähän liittyen minun täytyikin vastata tuollaisuuksiin:

1. Mikä on sisustustyylisi?
Tykkään vanhoista ja vaaleista ja puisista asioista. Jos joskus vielä asetun aloilleni, jos joskus joku minut vie naimisiin, haluan sellaisen talon kuin isosiskollani on. Sellaisen vanhan punaisen puutalon ja sen sisällä kaikki olisi valkoista paitsi yksi seinä olisi kultainen ja huonekalut kaikenlaisia.
2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
No tähänhän minä. Missä olen. Missä nukun ja kirjoitan.
3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Matkoihin...

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Matkoihin...ja aivan liian paljon ulkona syömiseen/juomiseen.

5. Mistä ajasta unelmoit?
Ensi elokuusta. Kun vihdoin jään kirjoitus- ja matkustusvapaalle kaikesta!
6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Jos maailmasta katkeaisivat sillat ja elämät sohjoontuisivat. Oikeasti en osaa tähän yhtään vastata. Kysymys on liian moniulotteinen, ja minä tällä hetkellä putkiaivoinen. Ei kulje ajatus ei.

7. Missä asiassa olet tunnollisin?
Töissä. Jos minulle maksetaan palkkaa ja vaikka ei maksettaisikaan, teen työni aivan liian tunnollisesti. Kuten huomaa nyt. En jaksa kirjoittaa kun palkkatyö on vienyt kaikki voimat.
8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
Itsessänikö? Äkkipikaisuuden ja heikot hetkeni.
9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
En osaa tähänkään vastata, meillä kun on kaikilla eri ominaisuudet. Mutta sanotaanko että sitten kun nainen on tarpeeksi vanha, hänestä tulee harmoninen. Ja minä luulen, että ainakin olin sellainen.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
No en kyllä tähänkään nyt osaa, anteeksi, minulla on siis todella väsynyt mieli..mutta kaikki ne miehet, jotka tunnen, ovat parhaimmillaan silloin kun he kantavat huolta. Elämässäni kaikki merkittävät miehet ovat/ovat olleet sellaisia, jotka auttavat pientenkin huolten ylitse tai ottavat taakkoja kantaakseen.
_________________________________________________________________________________

Ja tiedättekö hyvät lukijat, minä jos jaksaisin, laittaisin teistä monille tämän eteenpäin, mutta koska nyt olen niin hirveän, hirveän väsynyt, ja kun pitäisi tästä herätä jotta jaksaa, laitan nämä kaikki kolme asiaa kerralla Marissalle (hah, ja oletan että otat nämä tunnarit vastaan!).

tiistai 28. tammikuuta 2014

Draamarinsessa tässä moikkis!

Voi dramatiikka. Jos sitä sattuisi puuttumaan teksteistäni, niin eipä sitä omasta elämästäni puutu. Jotta ei menisi liian tasaiseksi, niin tättärää: joudun etsimään uuden kodin, blää. Tässä vaiheessa vieläpä - juuri kun olen lähdössä maailmanympärysmatkalle. Tai siis vasta puolen vuoden päästähän se lähtemishomma tapahtuu, mutta onpa vähän tylsää juuri nyt etsiä uusi koti. Etenkin kun se on Münchenissä vähintään vaikeaa, ellei todella hirmuisen vaikeaa ja kallista.

On minulla tässä 3 kuukautta aikaa. Ja jos ei löydy, en usko, että kadullekaan joudun. Tapahtuu, täysin omasta tahdostani (jotta kukaan ei menisi luulemaan, että joku tässä olisi ilkeä toista kohtaan tai muuta), niin että olemme laskeneet taisteluvälineet entisen poikaystävän kanssa ja heilutamme valkoista rauhan lippua. Koska minä joka tapauksessa kesän lopussa luovuttaisin tämän asunnon pois, tein sellaisen ratkaisun, että entinen kanssaeläjäni tulee tähän takaisin - asunnon löytämisen vaikeudesta tässä kaupungissa kertonee se, että hän ei ole vieläkään löytänyt omaa asuntoa, vaikka lähti jo viime kesänä livohkaan. Hän voi punkkailla veljensä nurkissa, joten jos käy niin, että minä en löydä mitään, pääsemme varmasti jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. 

Viime torstaina julkaistu runoteokseni tsemppaa kyllä eteenpäin, mikä ihana ihana muheva tuotos, voin muuttaa vaikka sen sisään asumaan jos ei muuta, eiköstä!
Joten en aio ottaa yhtään sressiä. On myös jonkinlainen kutina, että tämä on hyvä ratkaisu. Tulee rauha maahan ja noh, tuleepahan joitakin jännittäviä hetkiä, kun metsästää sitä uutta luukkua. Ei elämää ilman adrenaliiniryöppyjä siis, ei minulle ainakaan please. Ainoa mutka matkassa on nykyinen kämppikseni, joka ei tietenkään hypiskellyt riemusta, kun eilen hänelle kerroin, että kuules kuules kaveri, nyt on meidän molempien etsiydyttävä johonkin toiseen paikkaan, ja että machs gut. Pelkään vihaisia ihmisiä, koska en ole tarpeeksi vahva näyttääkseni kynteni. Ehkä se leppyy pian.

Tällaisena hetkenä olisi kaikista ihaninta löytää itsensä Helsinginkadun helmestäni. Siellä se on, minun ihana ihana kämppäni, jossa olen ollut hyvin onnellinen. Miksi se on siellä eikä täällä! Mutta noh. Elämä on elämää, asunnot ovat vain asuntoja. Joillakin ei ole asuntoa lainkaan - enkä sentään tosiaankaan ole joutumassa kadulle. On minulla täällä ystävilläkin ylimääräisiä nurkkia, jos tilanne oikein tukalaksi menee. Tai sitten pakkaan reppuni ja lähden jo ennen aikojani pois. 

Kuvamuisto lauantailta. Kävin pitkästä aikaa luistelemassa. Ja vieläpä kummipojan kanssa. EN KAATANUT SITÄ. Se kaatui ihan itse ja tahallaan!

Jotenka kyllä tämä elämänkevät jotain tuo vielä vastaan. Ehkäpä jotakin sellaista, että juuri siinä paikassa on asuttava ymmärtääkseen joitakin kohtia maailmasta. Tämä koti on ollut hirmuisen ihana. On haikeaa ajatella, että miltei kolme vuotta olen tässä tuottanut kaoottismaisia ajatuksia ja synnyttänyt huimia tekstejä ja nyt...ja nyt se on loppu. Nyyhky! Mutta ei asuntoihin kannata kiintyä, ei koteihinkaan, ei hulppeisiin huviloihin. Ne ovat vain sellaisia saarekkeita, jotka ihminen rakentaa mieleensä. Ne ovat materiaa, jotka mikä tahansa hyökyaalto tai metsäpalo tai maanjäristys tai pankkiromahdus tai perherikko voi viedä alta. Uusi elämä löytyy aina, piilipä se sitten betonisillan tai kuusenoksan alla tai prinsessalinnassa tai lasikuution sisällä.


Tänään on tiistai eli kickboxing-päivä. En ole 2 kuukauteen käynyt potkimassa. Jo on aikakin! Potkin sisääni lisää energiaa ja kaiken draamahakuisuuden ulos. Olen väsynyt vieläkin Suomesta ja tästä pimeydestä ja räntäsateesta ja siitä, että pitää jaksaa käydä töissä, joten kirjoitushommat seisoskelevat vähän ja odottavat, että jaksaisin taas. On ikävä omaa työtä. Se onneksi muhii mielessä. Aion mennä sunnuntaina laskettelemaan jonnekin, ehkä Itävaltaan asti. Ehkä saan sieltä lisää kaikkea teksteihini ja poskiini punaisen sävyn. Tomeruutta tiistaihinne, babes!

P. S. Kiitoksia kaikille teille, jotka olette muistaneet minua jollakin blogitunnustuksella, ja anteeksi, etten ole nyt ehtinyt niitä noteerata tai niihin tarttua. Palaan asioihin heti kun näiltä myllerryksiltä ehdin, jookosta! Ja sähköposti-ihmiset myös, malttakaa, kyllä minä vastaan vielä! 

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kotona laukussa muistoja ja kokemuksia

Tänään ehdin olla kovin paniikissa. Kadotin onnistuneesti passini Helsinki-Vantaalla turvatarkastuksen jälkeen. Sitä etsittiin turvatyttöjen ja -poikien kanssa kuin kultaa. Ei löytynyt. Oikein kiroilutti oma itse, aina minä lähtö- tai paluuhuumassa tuikkaan asioita paikkoihin tai unohdan niitä esimerkiksi bangkokilaisiin pankkiautomaatteihin.

Mutta asioilla on tapana järjestyä. Heti kun psyykkasin itseni ajattelemaan, että nyt on kyse vain passista, ja että olen jo luisunut turvatarkastuksen läpi ja että passi on oikeastaan tämän jälkeen turha, ja että minulla on vanha passi vielä kotona Saksassa, ja että mitä nyt pienistä, se passinperkule löytyikin sitten vahingossa. Nimittäin käsilaukun taskusta, jota ei ennen ole ollut olemassakaan. Kummallisia nämä tällaiset käsilaukut.

Aamun kirja -pälliface.
Mielen aalloilla silti vain tämä: olipa jälleen ihana ihana Suomi-reissu. Aamu-tv:n haastattelu sujuimukavasti, jäi ainakin hyvä mieli, eikä haittaa sekään, että toinen haastattelijoista näkee kieleni kankeana sekä teennäisenä, kun toinen heistä sentään sitä ylisteli, ja radiohaastiskin (joka tulee ulos 4.2.) jätti valppaan mielialan. Sitä paitsi Aamun kirja -haastattelijat olivat varsin leppoisia, mukavia ja ystävällisiä. Että kaikkihan on varsin hyvin. Lisäksi sain perjantaina puhelun, joka laittaa minut tulemaan Suomeen uudestaan huhtikuussa haastatteluhommiin, jee jee!

Tapasin myös rakkaita ihmisiä, mikä on tietysti valloittavaa ja parhautta. Nyt pitää mennä naapurin luokse skoolaamaan yhden skumppalasin verran runokirjan tähden. Moikkis, nähdään, oma elämäni ja arkeni täällä kaukana kaikesta ja lähellä silti jatkuu, ja karusti jatkuukin sillä huomenna on tavoista poiketen työtyöpäivä eikä kirjoituspäivä, sillä joudun tekemään matkan veroittamia miinustunteja sisään. Mutta semmoistahan se on, tämä elämä, tämä maailma. Toivotaan vaikka täksi vuodeksi suurempaa apurahasadetta, jotta voisin vähän enemmän keskittyä kirjoitustyöhön, jookos kookos. Miellyttävää ensi viikkoa ja hymyilkää oi ihmiset hymyilkää!

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Täältä tullaan!

ja tässä sitä vihdoin on: kirpeää tilaa
ja käteni putoaa: joudut hautaan

Ja tsiisös on varhainen aamu, voi kalpea kalpea keskiviikko, en olisi jaksanut herätä! Tai siis melkein löin herätyskellon kiinni sillä luulin että on viikonloppu, sisäinen minäni luuli, mutta sitten muistin; on työ- ja lentopäivä. Eilen nukuin vahvasti pommiin. Myöhästyin yli puoli tuntia töistä. Mutta ei se niin vakavaa ole, sen sijaan vakavaa on se, että Sinun osasi eivät liiku -kokoelmani julkaistaan virallisehkosti huomenna, ja sitten olen kuulemma myös runoilija vai olenko jo valmiiksi.

Valitettavasti minkään sanomalehden uutuusluetteloissa kirjastani mainintaa ei näy, vaikka piti kyllä, mutta toivon, että vihdoin saisin osakseni sanomalehtikritiikkejäkin, olivatpa ne sitten kuinka murskaavia tahansa. Jos en saa, saatan kiukutella, sillä minua turhauttaa se, että sanomalehdet - muut kuin Karjalainen ja Uusimaa! - eivät koskaan huomioi teoksiani, eivät kos-kaan, kos-kaan, kos-kaan.
Kannesta kiitän Teemu Ikosta!

jos en kelpaa, vien kaksikymmentä kertaa pehmeän ihoni pois

Onneksi ovat kirjablogit (arvostelukipaleita on jaossa, ottakaa valppaasti yhteyttä minuun tai ntamoon!). Huomenna on suurensuuri päivä muutenkin, minulle kirjailijana, sillä astun ensimmäistä kertaa elämässäni televisiohaastatteluun, iiiiiiik. Huomisaamuna minut tapaa siis Ylen Aamun kirja -ohjelmasta kello 8.45. Toivottavasti en pyörtyile. Toivottavasti en myöskän kylmäile (siellä Suomessa on kuulemma kaameat pakkaset, enkä minä ole enää ikinä tottunut, eikä minulla ole edes kunnon talvitakkia!). Toivottavasti en myöhästy illalla lennolta, jonne menen töistä suoraan kiireellä, eikä olisi ensimmäinen kerta kun olen hilkulla, ja:

sanon viimeisen kerran: vedä minut ympärillesi
                                       vedä lapsiisi siniset silmät

Kaikkien rientojen lomassa ehdin onneksi nähdä edes muutamat ystävät ja perheestä puolet. Palailen sunnuntaina kotiin Müncheniin, joten palailemisiin silloin. Tai siis te saatatte nähdä minut siellä töllöttimessä tai netin kautta Yle Areenalta. Mutta nyt minä lähden töihin ja hivuttaudun, pitää tehdä eiliset myöhästymiset sisään ja muutenkin keskittyä jäljellä olevat puoli vuotta (sanoinko jo, että irtisanouduin viime viikolla?!), tehdä parasta, suoriutua. Pontevaa loppuviikkoa kaikille, sirkutellaan sitten! Niin ja ai niin, nämä ihmeelliset säkeet tässä tänään ovat otteita kokoelmastani. Jonka toivottavasti kaikki haluavat lukea. Toiveilkaa sitä kirjastoihinne, please. Niin ja moikkis!

laidan yli rakastan sinusta ylemmät osat
                                                         ja kirveellä irrotan toiset.

P. S.  Lisäksi inspiroiduin Myanmarissa koko ajan Mobysta, jostain syystä, uusin albumi sopi mainiosti Baganin ja Ngapalin maisemiin ja teksteihini, ja minulla on tänään sellainen olo, ja haluan teillekin. Ai niin ja arvatkaa mitä. Ajattelin tehdä sellaisen projektin. Joka vaatii rohkeutta. Että alkaisin soitella tuntemattomien ovikelloja. Haastatella ovien takana, tarvitsen materiaalia. Pyytää päästä teelle. En ehdi aloittaa tätä Suomessa, aloitan täällä, JOS uskallan. Olen usein ujo vaikka ei uskoisikaan, seuraavan kerran olen huomisaamuna ujo, ja sen kyllä tulee huomaamaan!


maanantai 20. tammikuuta 2014

Vahvoja runoja

Minusta tulee virallisesti runoilija, tällä viikolla, apua. Ja kaiken lisäksi minun täytyy sanoa sanottavani televisiossa, apua, torstaina. Olen vetreä, kai, mutta en uskalla aina, ja mitä jos eivät löydy sanat. Mitä jos ujostuttaa niin kuin kävi Prosakin kanssa.

Mutta koska minusta tulee virallisesti runoilija, tällä viikolla apua apua, ja koska olen saanut kunnian lukea toisten runoilijoiden teoksia, haluaisin esitellä teille hyvä lukeva yleisö kaksi veikeää, toisistaan kuitenkin täysin poikkeavaa runokokoelmaa, jotka olen lukenut molemmat jo hyvän matkaa ennen joulua ja joista halusin jo aikaisemmin sanani sanoa, mutta koska hötkyilen aina ja elämä vie, en ole ehtinyt mitään, ja nyt ehdin, sillä minun vatsaani sattuu viikonloppu, ja kun kävin aamujuoksulla, olin pökertyä siihen tosiasiaan, että jalat olisivat tahtoneet nopeammin kuin mieli. En ole nähkääs aina sinut itseni kanssa tai vauhtiseikkojen.

Joten nyt, kun oma kokoelma on "purkitettu" enkä voi tehdä sille enää yhtään mitään, paitsi haikein mielin katsella kuinka sille kriitikkojen käsissä käy, olen palannut näihin kahteen runoteokseen, ja haluan läjäyttää teitä kasvoihin niillä.  
Kuva: kustannushai.fi
Ensinnäkin olen tutustunut esikoisteoksensa loppuvuodesta 2013 julki saaneen Jere Vartiaisen Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään -kirjaan (Kustannusosakeyhtiö Hai). Jeren runoilut ovat tulleet tutuksi hänen blogistaan Words Like Turds, joten aavistelin jo, mitä odotella painetuilta sivuilta; oivalluksia, toteavia, pitkiä säkeitä, jotka täytyy pariin kertaan lukea, jotta kaikki merkitykset avautuisivat, sekä tietynlaista rokkaavuutta, kovuutta, omituisen kärkeviä mutta asiansa ajavia kielikuvia. 

"Lattian olisi voinut laatoittaa kaikupojilla,/eikä kukaan olisi kuullut huomennakaan kaikkia O:n harha-askeleita.

Vartiaisen tapa käsitellä runoissaan maailmaa, tarkastella sitä, on mielestäni jotenkin ovela, kyyninen mutta samalla kuitenkin omituisen lempeä. Ihmisiä tarkastellaan kaukaa mutta läheltä; heidän päänsä sisään ei pääse mutta silti pääsee. Jotkut runot ovat pituutensa vuoksi hieman puuduttavia pureskella, sillä niissä on niin paljon asiaa, mutta pääosin ja parhaimmillaan Vartiainen ravistelee lukijaa. Pitämällä tämän hereillä, yllättämällä säe säkeen perään; mikään ei hänen runoissaan ole ennalta-arvattavaa: "Kaatakaa itsellenne valtaistuin tästä kaupungista,/niin juomme sen rukousmaton alle kuin syövän puolitutun rinnasta."

Runojen otsikot ovat raflaavia; ne huutavat lukijaa painimaan merkitysviidakossa - jäsentämään maailmaa . On elektronista auringonlaskua, on rullalle käärittyä tunnekarttaa, puskuritarraa kursiivissa ja symmetriaa. On henkilöhahmoja, joista puhutaan vain alkukirjaimin, mikä on hyvä; runoissa ollaan tavallaan liian lähellä ihmistä mutta tavallaan taas ei yhtään. Ihminen on monimutkainen rakennelma hyvää ja pahaa, itsestäänselvyyksiä ja tutkimattomia teitä. 

Vartiainen yllättää lukijan todella iskevillä säkeillä: "Olen ilman saumaa. Olen tiukasti." Välillä kuitenkin, täytyy myöntää, jotkut säkeet menevät yli hilserajani: "Kaikki raa'an lihan päällä on Brachycera-meikkiä." Kaiken kaikkiaan tämä on hengästyttävä esikoisteos, joka kestää useammankin lukukerran - tai joka oikeastaan on luettava useampaan kertaan, sillä monesta kohdasta kestää kotva päästä läpi: "Jos tekisin aortastani hyppynarun,/kauankohan sinulta kestäisi päästä yli viimeisistä lyönneistäni?

Kuva: Basam Books

Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on siis mielenkiintoinen avaus Vartiaisen uralle. Jatkoa odotellessa, siis. Toinen esikoiskokoelma, jonka olen hitaasti mutta rauhallisin mielin nieleskellyt, on Marja-Leena Toukosen Vuodet villiintyvät takanani (Basam Books, 2011) Myös Marja-Leena pitää blogia, joskaan ei runo-sellaista, vaan lähinnä samankaltaista kuin minä, eli elämästä kertovaa. Suosittelen tutustumaan. Toukoselta ilmestyy tänä keväänä toinen runoteos, jota jään odottelemaan mielenkiinnolla, sillä sen verran vaikuttunut olen tästä Vuodet villiintyvät takanani -kokoelmasta.

Vartiaisen teos hengästytti, mutta tämä Toukosen toi minulle rauhallisen olotilan, sillä runot ovat paikoin kuin pysähtyneitä kuvia: "Niin hiljaista, pimeää. Vesilinnut pyyhkivät siivillään mustaa vettä." Kokoelma on runsas, 115-sivuinen, mutta mikään ei tunnu liian paljolta. Runoissa puhuu hyvin itsetietoinen minäkertoja, joka tarkastelee mennyttä ja tätä hetkeä toiveikkaasti, olkoonkin, että jotkut runot ovat surumielisiä: "Olemme toistemme haavoja, ja toinen toistamme hoidamme."

Toukosen kielikuvat ovat kauniita, herkkiä: "Luomien läpi kajastus päivästä,/heräävän maailman kohina./Muistan vuorosanani, tiedän nimeltä tämän näytelmän." On paljon luontoon ja vuodenaikoihin liittyvää sanastoa ja tunnelmaa, ollaan sisällä maailmassa, eikä sitä tarkastella kylmästi ulkoa, vaan siihen kietoudutaan varsin lohdulliseen, vahvaan tyyliin: "Helle väsähti lopulta/raaahautui maan reunalle/putosi".

Kokoelmassa käydään luopumisentuskassa, elämän syvimmissä sokkeloissa, siinä, että aika kuluu. Sitä ei voi pysäyttää. On äitejä, on hevosia, on lapsia, tuulta, kuu. Runoihin on helppo palata uudestaan, uudestaan. Sopisi hyvin lahjaksi vaikkapa omalle äidilleni, sisarelleni, ylipäänsä naisille.

Selkeästi elän ihmeellistä runokautta. Tekisi mieli runoilla itsekin nyt, heti, lisää, paljon aina koko ajan, mutta toisaalta taas olen työntouhussa romaanikäsiksen kimpussa. Ehkä siksi on hyvä lukea muilta enemmän lyriikkaa kuin proosaa. Joka tapauksessa on hienoa huomata, että meitä runoilijoita (kuinka outoa on kutsua itseäkin sellaiseksi!) on monenlaisia, olemme kirjava, varsin vahva joukko, ja suomalainen runous voi hyvin, monipuolisesti, hedelmällisesti, kiitos tällä kertaa Vartiaisen ja Toukosen. Mojovaa viikkoa kaikille!

lauantai 18. tammikuuta 2014

Sinne menen, sinne meni

Hukkua voisin! Tämä maailma janottaa. Kaikki ne maisemat, joita linssien läpi puskee; haluan juoda jokaisen pienen otoksen, jokaiseen suureen hukkua, haluan että minusta otetaan mustavalkoisia portretteja. Laitetaan roikkumaan mainoslauseisiin. Myyn ja ostan itseni.

Ai niin ja kaiken muun keskellä: olen buddhalaisuutta opiskelemassa, jo yhden kirjan lukenut kotiinpaluulennon aikana..

On lauantai; hassua että tiedän taas milloin on mikäkin viikonpäivä. Pidin siitä, vielä reilu viikko sitten, etten tiennyt. Makasin viime yön kippurassa, koko yön makasin ja sanoin: mene pois typerä flunssanalku. On kai ollut vähän epäloogista hyppiä ympäriinsä puputakissa. Tulla tropiikista tänne kylmään ja leikkiä. Siksi olen vilustunut mutta en pahasti. 

Mandalayssa halusin hukkua näihin väleihin.

 Syön goji-marjoja ja tyrnijauhetta, sillä tänä iltana pitää olla kunnossa kuin kesällä koivu. Pitkästä aikaa näen monia monia rakkaita ystäviä ja pääsen tanssimaan, haluan juhlia sillä - tai no, en edes tiedä miksi, mutta haluan. Jotenka lepäilen päivän kotona, paitsi pitää käydä ostamassa lahja illan sankarille ja alushousuja (sillä ajatelkaa mitä tapahtui reissun aikana; kaikki alusvaatteeni menivät rikki - jopa lempparini, ne jotka yllä rakastan kirjoittamista koska ne ovat niin lempeät! - en tiedä mikä koikärpänen niihin on hampaansa iskenyt, mutta sukat ja alushousut ovat yhtä suurta reikää, enkä ehtinyt ajatellakaan uusien hankkimista matkan aikana), ja pitää myös juoda teetä naapurin tytön ja pojan kanssa kulman takana kuppilassa nimeltä Bald Neu, ja sitten pitää myös koettaa, osaanko enää meikata tai haluanko sillä on kaunis olo nykyään ilmankin, ja minun sykkeeni on viime päivät ollut taivaissa. Nimittäin jännittää ja olen kaaos.


Mutta asiaan; kiitän teitä kaikkia matkavinkeistä (tai pikemminkin -suosituksista). Uskokaa tai älkää, mutta kyllä kaikki niistä on toteutumiskelpoisia, jotenka voi hyvinkin olla, että käyn kaikkialla, jopa Lahdessa asti kääntymässä! Georgia, Islanti, Uusi-Seelanti (joka kyllä on haaveena ollut mutta en sitä vielä maininnut, sillä en ole varma menenkö sinne ympärysmatkan aikana), Sisilia, Pompei, Israel, Moskova, Brasilia, Meksiko, Nepali, Afrikan maat, Irlanti, purjeveneily valtamerillä - oh, heräsi kiinnostus kaikkeen! 

Ja näihin..

 Tein myös Maiun ehdottaman testin - ja oh, en minäkään tiennyt aiemmin, missä on Tuvalu. Totta on, että pitäisi käydä juuri siellä, mistä ei mitään tiedä - jotenka koska oikeasti häkellyin teidän kaikkien ehdotuksistanne, päätin, että Maiu, sinun vinkkisi on kaikista herättävin. Ehkä menen Tuvaluun - ehkä menen sellaiseen paikkaan, jonka olemassa olosta en mitään tiennyt ennen testin tekemistä! Joka tapauksessa Maiulle lähtee Pintanaarmut (otatko yhteyttä sähköpostitse ja laitatko oikean nimesi sekä osoitteesi, bitte) ja kaikki muut saatte sitten vuoden tai enemmän päästä hehkua, kun lähetän teille terveisiä juuri teidän ehdottamastanne paikasta! 


No niin. Nyt minä työskentelen tekstisuossa, ja aion juoda tänään illalla, ehkä vasta yömyöhällä, kuohuviiniä, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, ja kuten sanottua; tanssia kuin kevät. Eräällä kaverilla on suuret synttärijuhlat ja toiset täytyy tavata myöhemmin Muffathallen hämyissä. Siellä on hassut pandajuhlat. Mutta minä menen puputakin kanssa sekaan ja annan pandalle pusun tai ojennan tassun. 

Ja näihin..

 Ja sitten kun tulen joskus aamulla kotiin, sillä haluan tanssia läpi yön (täällähän monet baareista ovat auki niin pitkään kuin riittää asiakkaita mutta en ole vielä koskaan jaksanut aamuseiskaa kauemmin - tänään tuskin edes niin kauaa jos kipeilen vähän), palaan takaisin teksteihini ja kävelen takaperin. Ja huomenna haluan olla myös täysin terve ja juosta. Haluan juosta tänä vuonna maratonin, joten ei voi muuta kuin alkaa juosta vihdoinkin ja kunnolla. Kävin tänäaamuna Isarin varrella kävelemässä ja kadehdin juoksuaskelia, joita monet ottivat, mutta minä en voinut, sillä jos on vähänkin kipeä ei saisi, ja sykkeeni on silti korkea kuin sinä, ja nyt lopetan, haluan tämän sanavyöryn mieluummin nyt kyllä käsikseen kuin tänne, moikkis, ja viettäkää ilkikurinen viikonloppu! 


(Ilkikurisuudesta puheen ollen, aion tehdä kämppikselleni erään pilan tämän päivän aikana, ja naurattaa jo nyt, toivottavasti pokka pitää...)

perjantai 17. tammikuuta 2014

Järisen, voi ei järisen!

Hyvät lukijat, rakkaat ystävät, oi verisiteeni;

miksi minun elämäni muuttuu aina yhtäkkiä ja

taas olen henkihieverissä, täynnä ryöppyjä; eilisiltana sykkeeni irrotti rinnasta sydämeni,

minulla on aika rohkeita uutisia....


SINUN OSASI EIVÄT LIIKU tulee ulos hyvin, hyvin pian, sillä runot ovatkin jo liian, liian valmiita - minun käteni palavat kaikesta niiden aiheuttamasta tomusta ja suuni on kuiva. Pyörryttää. Olen laihtunut taas, katoanko kohta.

Nyt uskallan katsoa silmiin mutta sitten kun se tulee ulos, en ehkä.
Työstin "niitä" Filippiineillä, työstin Myanmarissa, työstin viime elokuussa Villa Sarkiassa, olen työstänyt sisäelimet kallellaan jo pari vuotta Münchenissä - mutta varhaisimmat niistä olen kirjoittanut, kuvitelkaa, 17 vuotta sitten. Tietenkin niitä on pitänyt muokata aivan hulluna. Ei niistä ole 17 vuoden takaa kuin rankoja jäljellä, mutta näköjään jo silloin on ollut paljon sisällä. Paljon mitä saada ulos. Ja nyt astun esiin runoilijana, ja minua pelottaa, sillä RUNOILU ON PALJON PALJON VAIKEAMPAA kuin proosailu, ja minä pelkään vastaanottoa, sillä Suomi on täynnä loistavia runoilijoita ja kärkeviä kriitikoita ja te - mitä jos te syötte minut elävältä!!

Jos haluat arvostelukappaleen kirjablogiasi tai lehtikritiikkiä varten, hihkaise itsestäsi joko minulle (sähköpostitse) tai kustantajalleni (jonka yhteystiedot löytyvät tuolta).

Tässä on pieni esimaku (tämän runon olen jo lukenut eräässä tilaisuudessa, joten uskallan tämän kokonaisuudessaan teille vilauttaa - saksan kieli sorisee väkisinkin läpi kokoelman mutta ei jokaisessa runossa):

hän oli kaksi sivuraidetta, jakautumassa, ja kun hän koristeli
kahvipöytää vihelsi mies kylpyhuoneessa, tuli tunne: murskautua aviovuoteeseen

ja se tunne vaivaa vieläkin

es endet nie, es wird nie anders

jotta näkisin toisin päin ja ulkoa

es endet eines Tages
es endet wenn ich

 Mutta palatakseni vielä edelliseen postaukseen, jossa peräänkuulutan matkakohdetta ja lupaan antaa Pintanaarmuja-romaanin kiehtovimmalle ehdotukselle - ehdotuksenne ovat niin huiseja, että mietin vielä tämän päivän ja ilmaisen kohtaloista huomenna. Joten huomiseen asti tekin ehditte vielä vinkata, jotka ette ole sitä tehneet mutta haluatte. Minun täytyy ryömiä kohta töihin. En malttaisi. Olen tulessa ja aallot puskevat. Haluaisin lukkiutua kotiin ja kirjoittaa tämän ristiaallokon ulos!

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

ON NIIN KOVA NÄLKÄ!!!

Minulla on nyt inspiraatio maailman katolla, kuunkierron latvalla, kohtuni yläpuolella. Minä en malta. Maailma janottaa, ja yritän pysyä siinä mukana

 hukkua sen sisään,

 minulla ei ole koskaan ollut näin suuri nälkä tätä kaikkea kohtaan. Nyt on aika, kuulkaa.

Minulla ei ole lapsia, mutta jos niitä joskus tulisi, jos joskus vaikka adoptoisin, on parempi lähteä nyt, ennen kuin. Minulla ei ole rakkautta ketään kohtaan, annan sille mahdollisuuden vasta, kun palaan, sillä tämä on tehtävä nyt, ja voihan olla että rakastun päätäpahkaa siellä. Tein päätöksen hyvin nopeasti, olen muutenkin liian spontaani, ja tällainen päätös vaatii. No, se ei vaadi muuta kuin ratkaisun viitan ylleen, hulmahduksen; minä hulmahtelen tässä, haluatteko tietää!

Kerran Paraguayssa, vuonna 2009 tarkemmin ottaen, taivas paloi niin kuin minä nyt.
Minun on tästä lähtien vietettävä aikaa kirjastoissa ja netin syövereissä. On etsittävä ja tutkittava, suunniteltava. Hyödyn siitä itse, siitä hyötyy tekstini, jota työstän, elämää ei pidä pelkästään elää, sitä on myös valmisteltava, joskus, sitä on tutkittava, ystäväni; elämästä kuuluu pitää kirjaa, ja muiden kirjoittamista elämistä pitää ottaa opiksi ja niitä pitää lukea, ala lukea darling, lue lue lue! Minä luen, pitää nimittäin selvittää, millä tavalla liikun ja mihin, minkä lävitse, ja miksi.

Lähden matkalle maailman ympäri ensi lokakuussa (paitsi paitsi jos minun täytyy tulla Helsingin kirjamessuille, niin sitten lähtö siirtyy hiukkaisen).

VOI ILO!!

Arvatkaa, oliko tämä rohkea päätös, sillä minulla ei ole rahaa. Laitan huonekaluni varastokoppiin odottamaan, pakkaan sinne koko elämän, josta osan aion myydä kirpputorilla pois. Muutamasta en luovu; sängystäni, ruokapöydästäni, kirjoituspöydästä, kirjoistani hyllyssä, sen verran materialisti olen, tulen aina olemaan. 

Aion matkustaa junalla, pyörällä, bussilla, laivoilla, liftaamalla. Tällä hetkellä selvittelen, voinko lähteä matkaan ypöyksin pyörällä - toverini ovat tehneet sellaista matkaa jo melkein vuoden verran, mutta kahdestaan. Sen tiedän, että lähden täältä Münchenistä, ja menen ensin Itävallan läpi Sloveniaan, putoan vähän alakanttiin Unkariin, sitten Kroatiaan ja Bosnia-Hertsegovnaan, Montenegroon, Albaniaan, Makedoniaan, Bulgariaan, Turkin lävitse menisin Armeniaan ja Azerbaizdaniin, Iranista Pakistaniin, Kiinaan, Nepaliin,

Huono otos mutta onpahan kuitenkin. Shwedagonin kuuluisa pagoda jota katselin matkallani hurmiossa.
sitten takaisin Kiinaan, tienaisin vähän rahaa opettamalla Kiinassa englantia, ehkä puoli vuotta, sitten kävisin Laosissa, uudestaan Myanmarissa ja Kampodzassa - missä haluaisin vapaaehtoistyöskennellä, sillä jo muutama vuosi sitten kun siellä kävin, heräsi halu auttaa - Vietnamissa, kävisin Filippiineillä (auttamassa ehkä taas samassa paikassa mutta ainakin muutaman viikon ajan kylässä uusien ystävien luona), Indonesiassa (sielläkin uusien ystävien luona), menisin Japaniin ja Etelä-Koreaan, menisin Vladivostokista Helsinkiin, sillä olen kyllä ollut jo Trans-Siperian matkalla mutta Helsingistä Pekingiin asti vain, ja haluan tehdä toisin, kävisin Suomessa moikkaamassa, allekirjoittamassa kustannussopimuksen sillä epäilemättä saan jossakin vaiheessa jotakin julkaisukelpoista valmiiksi, ja halaisin kummipoikaani ja -tyttöäni sekä sisartani, veljeni rutistaisin ja vanhempani sekä rakkaat ystäväni ja teidät, söisin teidät kaikki,





sitten jatkaisin Ruotsin ja Norjan lävitse Brittein saarille, näkisin Islannin (mistä aion hakea residenssipaikkaa ja pysähtyä kirjoittamaan jos sen saan), hulmahtaisin Kanadaan ja Alaskaan, tipahtaisin Etelä-Amerikkaa kohti, missä kiertäisin näkemässä kaiken. Sitä paitsi miksi käytän konditionaalia. Turhaan käytän, minä menen, todella. Minun on ahmittava tämä maailma, muuten ei mieleni rauhoitu, muuten en minä, ja tätä on olla minä, muutenkin.


Haluan naimisiin ja viiruille. HALUAN KOLMIULOTTEISEN MORSIUSMEKON (apua, paljastin juuri säkeen keväällä julkaistavasta kokoelmastani Sinun osasi eivät liiku!), jonka ovat kutoneet joet ja vuoret, hiekkatiet, punainen multa, vesiputous, kyynelet pitkin peltoja, hän. Niin monet hänet ja valtavat määrät sormia.

Hellyyttävä avunantaja joka näytti minulle temppelin ja reunaa pari viikkoa sitten.
Kyllä ei. En voikaan palata vielä vuonna 2015. Eihän tuota kaikkea vuodessa ehdi. Ehkä palaan vasta vuonna 2016 tai 2017? Mitä jos minä rakastun kuubalaiseen polkupyöräkauppiaaseen, mitä jos Meksikossa gangsteriin tai Indonesiassa pekingiläiseen panimotyöntekijään, mitä jos Kroatiassa suurenmoiseen uhkapeluriin? Mitä jos en palaa vuosikausiin? Etenkin jos pysähtelen tienaamaan matkarahaa välissä en millään ehdi vuodessa takaisin.

Haluan raskaaksi tästä maailmasta voi hyvänen aika. Ymmärtääköhän kukaan, miltä tämä tuntuu, tämä loputon loputon, tyrmäävä nälkä. Olen laihtunut koska ajattelen vain. Onko tämä vain minussa tämä tuli? Onko kukaan muu yhtä epätoivoinen ja samalla tyyni, onko kukaan muu koskaan ikinä näin levoton mutta samalla harmoniassa ajatuksineen ja paikallaan hiljaa, onko kukaan muu näin pelkuri. Että lähtee, eikä tiedä milloin tulee. Että lähtee vaikka ei ole rahaa, olenko minä typerä. Olen, ehkä, mutta pidättele minua ei yhtään kukaan, mikään, minä rakastan tätä päätöstä. Lähden syömään elämäni paloja. Lähden syömään maailmaa joka on palapeli. Lähden jotta saan tämän romaanin valmiiksi ja minusta tulevat myös runot, ihmeellistä,

Tämä kuva on hirvittävän vanha, vuodelta 2005 jolloin asuin Kreikassa, ja kiersin pitkin saaria, ja tuo meri ja sininen, voi, ja miten nuori minä katselee alas vaikka sen pitäisi katsoa ylös, sillä ei maailmaa katsota ylhäältä alas vaan täysin toisin päin.
minä synnytän koko ajan vaikka en edes vielä ole raskaana enkä koskaan ollut.

Maailma sinä tarvitset minut. Maailma tarvitsee meistä jokaisen. Lennän kuun kautta toiseen päähän! Tätä on kun on tulessa. En suosittele, joskus tämä karmii tämä tulva, jota tunnen, tämä, missä kaikessa elän; itsessäni kaikki vuodenajat ja maanosat. Ne mylvivät. Mutta toivon kyllä myös, että tämä tuli ei koskaan sammuisi. Jos niin tapahtuisi, en olisi tämä, sitä paitsi läkähdyn tämän kaiken erotiikkani alle (apua, paljastin taas säkeen runostani...mikä minua vaivaa!).

Kampodzassa kiipesin kiipesin vuonna 2007, ja sitä pitää ihmisen tehdäkin.
Ja mitenkä sitten menen, ilman rahaa? No, pyörämatkailu ja liftaaminen ovat ilmaista, junailu ja busseilu edullista. Niissä maissa, missä on ystäviä, pääsen kylään - ja korvatakseni vierailuni teen palveluksia tai jopa töitä. Vapaaehtoishommissa majoitus ja ruokailu on ilmaista. Pysähtelen myös muihin kuin vapaaehtoistöihin. Aion sulkea itseni Myanmarissa tai Kiinassa luostariin pariksi viikoksi - ei maksa mitään paitsi vähän. Ruokailen katukeittiöissä tai teen ruoat itse. Etsiydyn hostelleihin ja couchsurfingin kautta patjoille. Toivottavasti saan apurahaa, jotta välillä voisin oikeasti vain kulkea eteenpäin ja kirjoittaa. Ette usko, miten hyvin sanat tulevat junassa esimerkiksi. Otan myös varmuuden vuoksi lainaa pankista - tai, sitäkin tällä haavaa harkitsen, myyn asuntoni. Kyllä sinne maailmaan pääsee vaikka ei olisi kroisospennonen. Pääsee sieltä takaisinkin vähintään ryömien.

Elämäni tulee sisältämään varmaan välillä myös näitä. Ihan kamalia yösijoja. Mutta sehän vain kasvattaa, se mikä ei nitistä!
P. S. Koska on niin huima olo, haluan ANTAA Pintanaarmuja-kirjan jollekin. Antamistapahtumaan voi osallistua kommentoimalla tätä tekstiä joko täällä tai Facebookissa sillä lailla, että kertoo minulle paikan, missä minun on ehdottomasti matkani aikana poikettava ja syyn; miksi juuri siellä! Kiehtovin paikka ja perustelu saa osakseen onnen - huomatkaa, että minua kiehtoo kaikki kaunis MUTTA myös kaikki tavallinen, turta, ruma jopa!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Vähä-ääninen vitsi

Oi elämä ja koti. Vaikka olikin haikeaa, suorastaan surullisen kuuluisaa palata kotiin pitkältä (mutta silti niin kovin lyhyeltä!) matkalta, olen tuntenut tänään pelkkää iloa. Tosin siihen vaikuttanee sekin lystikäs asia, että jouduin ostamaan Hong Kongista takin, sillä siellä olikin melko viileää nyt tammikuun puolella, ja takki sattuu olemaan puputakki, ja kun kuljen se päällä pitkin katuja, alkavat ihmiset väkisinkin vähintään hymyillä, monet nauraa, ja siinä sitä sitten naurattaa itseäkin, eikä voi vakavamielisenä kävellä, mikä on hyvä, minusta liian moni saksalainen ja eurooppalainen on aivan liian vakava.

Puputakki. Kävelevä vitsi.
Olen toisin sanottuna kävelevä vitsi, mutta en välttämättä mikään huono heitto, sillä täällä tarvitaan pieniä, tomeroita iloja, eikö niin. Sitä paitsi en ole vielä koskaan kuullut niin paljon puputtelua ja kohteliaisuuksia, ja minusta jokaisen kansalaisen velvollisuus on luoda ympärilleen hyvää mieltä jolloin myös itselle tulee hurmio, ja tänään, kun kuljin lääkäriin, minulle hihkaisi eräs kohtalaisen komea, varsin charmantti mies, että oletpa sinä söpö. Jotenka voiko sitä muuta olla kuin iloa.

Yangonin kerrostalokoteja.
München on pimeä pitkään aamuisin ja jo varhain iltaisin, mikä hieman ravisuttaa, mutta voi miten kaunis ja kuulas talvi täällä on. Lumeton kylläkin. Piti kohmeisin käsin pidellä pyörän ohjaustangosta kiinni ja hengittää Isarin vyöryvää ääntä sisään, kun aiemmin päivällä kuljin kohti Marienplatzia.

Elämä on kangastusta.
Miten voi kaupunkia tällä lailla rakastaa. Tuntuu hyvältä olla täällä, vaikka olisinkin tahtonut jatkaa matkaa vielä pitkään, pitkään. Luulen, että palaan tästä lähtien aina vain Müncheniin. Ensi viikonloppuna aion mennä laskettelemaan, mutta vähän kauemmas kuin ihan lähelle, ja sitten tulen takaisin tänne ja ajattelen: mikään ei vedä vertoja. 

Kun tällaista näkee, pysähtyy väkisinkin.
Minä sulattelen vielä matkaani, pitkään varmasti, yritän koota ajatukseni ja kirjoittaa ne talteen. En lähtenyt hakemaan maailmalta uutta romaani-ideaa, mutta sellaisen siellä sain, ja olen nyt sen työn touhussa. Heittänyt kaiken muun sivuun. Pitäisi tosin viilailla myös runoja, jotta kokoelma on varmasti näyttävä ja huoliteltu, kun se keväällä ilmestyy. Minut laitettiin sairauslomalle tänään, vaikka olenkin terve, sillä työnantajani haluaa, että minut tarkistetaan läpikotaisin, jotta en tartuta mitään salmonelloja tai muita lapsiin, jotenka testituloksiin asti olen nyt sitten saikulla, eli torstaina voin mennä töihin, jos olen terve. Olen kyllä, uskon niin, ja nyt minun päätäni särkee, pitää niin paljon puuhastella ja huolehtia. Tervehdyksellistä viikkoa kaikille, kuulemiin, kuulemiin muutes myös tuolla!

Aamusumuja.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Moikkishoikkis, SUOMEA kehiin!!

Moikkis ihanat ihanat lukijat! Olen kaivannut tätä, suomeksi kirjoittamista blogiin, ja tässä sitä ollaan, enkä enää ikinä vaihda Pisara-blogini kieltä toisiin, sillä ei se sovi, oikealta tuntuu pelkkä oma rakas kieli, ja muutenkin näin on näreet.
Minun muistoni kultaa aika, ja Myanmarissa kultaa oli joka paikassa välillä liikaa.
Terveisiä Hong Kongista. Viimeistä viedään. Huomenna minulla on vielä kokonainen päivä täällä aikaa humista, mutta viimeinen yöni alkaa kohta. Rötkötän parhaillani hostellin sohvalla, popsin muffinssia, juon teetä, heilutan varpaita ja olen haikeutunut. En haluaisi nimittäin vielä palata kotiin, mutta pakko on. Lohdutusta tuo tieto siitä, että matkantekoni jatkuu elokuussa. 


Olen nauttinut hetkistäni, voi kun olenkin, ja jälkeen päin ajateltuna kaikki vähän ikävämmätkin hetket ovat pelkästään rikastuttaneet minua ihmisenä. Vatsa alkaa pikku hiljaa olla kondiksessa, tänään olen jopa heittäytynyt syömään kuin pikkuinen karhu; niin oli kova nälkä ja energiavaje, että koko päivän olen mässäillyt, ja voi kun tekee mieli suomalaista kaikkea, onneksi tulen sinne pian, tulen jo 2 viikon päästä, ajatella, ja sitten pitää olla jokseenkin intellektuelli tai ainakin sanavalmis (voih, olen varma että siinä sitä sitten taas kameroitten käydessä ujostellaan kuten kävi Prosakin kanssa) torstaina 23.1. klo 8.45 Aamun kirja -ohjelmassa, katsokaa jos pystytte, saatan vaikka pyörtyillä tai muuta skandaalinomaista. 

Tai O -niminen kalastajakylä oli aika kiva pikku pakkaus ja ihan eri maailma kuin iso Hong Kong.
Huomenna siis viedään sitä viimeistä, ja minulla on huulillani sanoja, jotka haluaisin kaataa syleihin, ja kaadankin voi kuinka. Minä muuten pidän Hong Kongista, kummallista kyllä, en välitä aasialaisista suurkaupungeista juurikaan, sellaisista kuten Shanghai tai Singapore, mutta täällä on pilvenpiirtäjä- ja bisnesmaailmaloiston lisäksi hienovaraista rosoisuutta, älyttömiä katuja, roinaa ja ikkunoita, ja jokaisen kulman takana on uusia ulottuvuuksia, eikä sellaisesta voi olla pitämättä eihän. 

Niih!
Eilen vietin koko päivän nuoren miehen seurassa, hän sattui olemaan menossa juuri sinne minne minäkin joten pyysin päästä seuraan, Lantau-saaren kolkkiin, bussilla tujautimme katsomaan suuren suurta buddha-patsasta ja vanhaa kalastajakylää, ja oli jo pimeä, kun palasimme, ja jollakin tavalla vinottain päädyimme ensin etsimään asioita mutta koska mitään en löytänyt, vavahduimme juomaan muutamia oluita satamaan, pilvenpiirtäjämaisemaa vastapäätä, sinne alas laskeuduimme aaltojen kohdalle rappusille, ja puitteet olivat romanttiset, ne ovat romanttiset olleet monessa kohtaa matkaani joko ollessani yksin tai toisessa seurassa eikä se tarkoita mitään, kunhan vain näyttää miltä näyttää, ja vähän väliä on tullut ajateltua että kohtaan liikaa ihmisiä mutta toisaalta taas voiko liikaa kohdata; elämä koostuu ihmisistä, sitä tosiasiaa ei voi kiertää eikä sitä voi kaartaa, ja iltani venähti kolmeen saakka, ei ihmekään että olen väsynyt, onneksi hostelli on puhdas ja hiljainen ja kiiltävä, ja puhuminen oli virkistävää, aina se on kun siinä on sisältöä.

Ajelin äsken raitiovaunulla mutta kyllästyin sitten, nousin kyydistä, jatkan huomenna jos haluttaa. Minulla on niin paljon sulattamista kun ajattelen tätä matkaani, että en tiedä mistä aloittaa ja miten päin istua. Olen tavannut henkilöhahmoja, jotka joutuvat seuraavaan kirjaani. Olen kirjoittanut kuin kuu paitsi täällä Hong Kongissa en, ei ole ollut aikaa, mutta huomenna on, kirjoitan lentokentillä ja koneen vatsassa kippurassa. 

Tujut suitsukkeet.
Rakastan sitä että aikaa ei ole. Säikähdin monta kertaa matkani aikana, kun kuulin mikä päivä on, sillä luulin että oli jokin täysin toinen. Sitten kun ensi elokuussa jatkan tätä, lähden junalla liikenteeseen enkä tiedä milloin juna pysähtyy, ja junissa ei ole aikaa, junissa on vain kohina sekä ajatukset; on pakko mennä maailman lisäksi sisään omaan itseen. Se on hyvä asia. Katsoa itseä sivusta ja jokaisesta kulmasta.

Hyvää yötä ihana maailma. Ja voi suomen kieli, kuinka onkaan ollut ikävä. Voitteko muuten kuvitella mitä kamalaa on tapahtunut. Ihan hirvittävää. KAIKKI luulevat, että olen saksalainen, sillä herranjestas sentään äännän englantia nykyään kuin saksalainen. Ei sellaista voi tapahtua eihän.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Last Moments of Glory

Hi, you there, hello, how you're doing? It's my last day in Myanmar - for now. I'm back in Yangon, where I'd rather not be - want to go back to Bagan or Ngapali, which turned out to be the highlights of my very short Myanmar visit. I didn't even bother to go all the way downtown to Yangon city centre today. Took a taxi to the nearest possible cheap hotel, which is located in "8 Miles", 10 minutes from the airport, and where I found a tiny little closet for 20 dollars a night. There's no bathroom, but I don't care. It's a perfect room for writing, which I'll be doing the whole evening. It's almost uncomfortable, which makes me really concentrate on the work that has to be done (the inspiration flow that started in Ngapali seems to have no end, which is gooooood!!)

Sunset in Ngapali.
I did go to check the surroundings of the hotel earlier. There's basically nothing to see, a big pagoda would be quite close, but I'm not on the mood. I found a park close by, and went in. Had to pay to get in, and it looked like a beautiful garden, but after walking a bit deeper in, it was just sad reminder of how people don't care about environment: everywhere picnic garbage, used plastic bags, plates, etc. There was a romantic pond, too (of course totally green and dirty), and I wandered somewhere next to it to read, sat down and looked around, but didn't really care about the other people..but on the way out, which was not that short a way, I noticed, that there are lots of young couples hiding behind umbrellas. I thought they're just taking a nap or hiding from the sun...naive me, but then I looked a bit more around, and found a lot of tissues "and stuff" everywhere...so I kind of hurried out of the park but stop myself from laughing...

A new born snorkler!
I've been smiling all the time anyways. People in here Yangon are so very friendly, they are the friendliest. They keep on smiling and greeting me, and at the hotel they're so familiar and nice, that I feel like a family member here. So, even if I saw a creepy bug crawling under my bed, it feels like a good ending to my Burma trip. And I guess this morning has a lot to do on how I feel. Went for a run on the beach, and it was so breathtaking beautiful, that I'm still in heaven.
 
Which brings me to this: it's my last blogging in ENGLISH. Sorry, but I miss my love, the Finnish language too much - blogging for me is discussing. I get a lot of feedback and comments from Finnish readers, and I miss that. Plus last night I had a dream about my sister and her oldest son (greetings, my loves!!), and they were both speaking in English to me, so that's it. Good that I get to go just in two weeks time for a quick visit to Finland. To be around my mother tongue and hopefully my sister. Unfortunately I won't have much time to greet my family/friends, in the worst case no time at all..

A pond that I found in the park today...
Anyways I'm almost done with the trip, which is sad; I'd rather stay for some months more. Will head tomorrow to Hong Kong for 4 days. I'm going to check out Macao, too, since I've never been there, but I have no idea, what people do in Macao and why do they go there – any tips? For sure I know now, that next time I really have to plan some things before and read about stuff or take a guidebook with me. I would have saved a lot of money in Myanmar if I had just read at least some travelling tips beforehand. Next time I won't book flights and hotels in advance - there are cheaper and more interesting ways to discover Myanmar than that, but in a way, now that I look back, I'm happy I had a chance to see so many places - if I hadn't been flying, I wouldn't have done this much in two weeks. It's also good to know, where NOT to go anymore. And I've also been reminded, once more, not to talk to all the strangers that there exist.  

...and the hiding couples..except the one in front is just enjoying the view or something.
Okay, dokay, I'm finished and deeply in love, still without an object, which is very good; I don't even want to be in love with a real person right now. But the being-in-love feeling, that has taken me over, is just ah. Wow. Imagine; in three days I've written 50 new pages of text!! And I've been smiling, even though couple of nights ago I had my reasons to be pissed off and angry, and I've learnt how to snorkel (oh what a world there is down there, under the surface of the sea – and I've missed it all for 31 years!), and I've been reading and jogging and swimming and relaxing, finally, and am full of energy - though today not so. And loving, oh, and all the other feelings too, are making the world a big big pool. Of getting lost and finding the way out. That's what life is about, isn't it. That's what makes us people somehow cute and life interesting.

Staring at the toes...
Every trip to the world is a trip to yourself, too, so I'm a bit wiser now when it comes to knowing myself, not only some new cultures that I've met. I'm very interested in Buddhism right now, and somehow I'd like to adopt some of the thoughts of it to my way of thinking and being and behaving. I mean, I'm not a religious person at all, but somehow some Buddhist ideas are very appealing to me. Myanmar is such a safe, heart warming country - I think Buddhist way of thinking has got lot to do with that.

Bye bye baby baby bye bye!
Well, that's about it, I'd like to thank all of you, who read my blog while I was updating it in English (and sorry to those Finnish readers, who couldn't really follow, but now you'll get it all back, I promise!). To those, who can't follow my thoughts from now on in Finnish I just say bye bye and see you and take care and let's stay in touch via e-mail (or in person). I'll continue working on the next top novel now and am actually ready for bed soon, too, even though it's just 7 pm..

XXX Maaria

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Harmonic chic!

I'm quiet and empty (in a good way) and in peace. And also full, full of words, thoughts, ideas. I'm at a creative peak. Except that this morning, early just when the sun woke up, I was loud and singing, my soul was singing; I went for a morning run (yes I did, even though I'm still weak and the first actual meal I dared to eat and hold inside me was last night) and it was the most beautiful morning I've had for days - maybe even for months!

Didn't really take pics at Lake Inle, but here's one. All the tomatoes of Myanmar are produced at Inle. It was interesting to see. But that's about it. They were like floating tomato fields. But this pic is about houses there.
In Bagan it was almost as beautiful, but here in Ngapali the sea and fresh air and almost no other people makes a big difference. I could, though, only run for ten minutes until my body said ”oh you weak little brainless turkey, you can't, not yet, try it tonite or tomorrow”, so I walked then for an hour, I had to, the inner me needs the early mornings in the nature, and even though there are beautiful mornings everywhere, I couldn't believe my eyes! I don't know why is it, that I feel everything, and I've felt everything during the whole trip of mine so amazingly deeper than before. Maybe because I'm travelling alone?

A wave just came and left.

Anyways here I am, almost all alone at a beach, there's white sand everywhere, the sky is like a piece of art, like a painted sound of music, the early morning smog is sprinkled everywhere, the sea makes it own wavy music, and you just fly, fly, fly, fly, fly. There are no other tourists at that time, at the very end of the beach there are local fishermen and families at the fish port, and even later when you slowly return home, there are just few of other people, and you listen to music and you sing along, and I was touching the earth reaching the sky, and the words suddenly came into my mind, and now I have sentences that could mean the world to my script; did I just get the best sentences ever?
The paths that the "mini graps"- or what ever they are called - do on the beach; in my eyes they are beautiful ornaments.
This is a hidden paradise. Really. There are of course some other tourists, but not many, not at all; yesterday I could write all day long without anyone disturbing me, and most of the hotels are empty (I guess the really luxurious hotels are fully booked, so I've heard at least, but they're not here at the 3 km long beach where my hotel is – and my hotel is not bad at all; I've got a nice bungalow just for myself, running and hot water, a bed, even an AC - that I don't use - everything that one needs!), the beach is almost deserted, its clean here, and the prices are reasonable. For example last night I had the best dinner for a long, long time, including drinks it was about 4,5 euros. Oh my god how tasty it was. I'm so happy it stayed inside me (I mean I didn't throw it up, but unfortunately it found its quick way out the other way, the medicine really helped with the fever and cramps though, I got some of it yesterday and tsadaa – I'm doing okay again!).

It was tomato-avocado salad, grilled seafood (it's fresh here, so fresh you can't get anywhere else!) with chili-lime-garlic sauces and rice, and papaya and banana slices, and two caipirinhas (I couldn't help myself ordering one, since it feels so special here, and I've heard that a bit of alcohol can help you get rid of stomach problems, plus of course I love caipirinha!) - of which the other drink I ordered after a lovely couple from Netherlands started a conversation with me. It was nice to get to know them; one of them is a prize winning photographer and the other one a furniture designer, and they are going today to a deserted island for some nights. I hope they have the best time ever. Will definitely do that myself, when I get here again – I will, for sure, come back to Myanmar one day.  

My office for 3 days.
They also recommended me to go snorkling. I'm afraid of going under water, but it's so lovely here, that I decided to give it a try. Will do it today or tomorrow, more likely tomorrow, will try to find some people to share a boat with me, but I'm ready to pay the 20 dollars for it alone, too. Except that going under water all by myself – eh. No. Hopefully I'll find at least one other person. It's a bit difficult, since most of the other few tourists are families or elderly couples, or honeymooners. There is one man, that I've been observing. He might be a writer as well, since he's writing in a notebook and reading something that looks like a script. But I don't like talking to lonely men right now, and I don't want to disturb him, in case he is a writer – and in any case it appears, that if a lonely woman starts a conversation with a lonely man, there are too many misunderstandings, most of the time, so far at least, and I really don't feel like eating men for breakfast right now.. (eh, my mind is right now on the breakfast that I'm just having..that's why I'm talking about eating and breakfast..I never ate a man before, I prefer vegetarian dishes.) So maybe I'll just win all my fears, and go all alone, snorkling. I mean, there will be of course the boat driver. 

Breakfast - that, unfortunately, just now, after two hours of having it, started hurting my stomach, damn, but I don't care, I still am going to enjoy every silent moment on the beach, in the shade, with plenty of water and words around me!
So after couple of days in hell (being sick and at Inle) I'm now in heaven. And I like it. It's amazing. And you know what; I enjoy being all by myself here. Not sharing this with anyone. At this point all I want is peace, quiet surroundings, the flow of writing. I'm not on holidays here, I'm working full-time, but at the same time enjoying it with full heart. And the best thing is, that I can run to the sunset (okay, I HOPE I can run to greet it tonite, if not, at least I can walk!), and run to greet it rising, and I can hug the sea, and I can swim in the light, and I have this huge wave of harmony in me, and I feel like I've fallen in love, except that there is no object. I hope it makes me beautiful and beaming. I mean from the inside. From outside I'm right now, without make up and with every-day-a-bad-hair-day-look not that pretty...gosh..have to do something about that before the big interview, except that I don't care, actually, what I care about from now on is how does the inner me look to others. Better keep smiling then.

P. S. Once more: DON'T go to INLE lake area. It's really not beautiful, it's full of high prices and loud vehichles (the most annoying thing was, that they advertise everywhere how the nature should be protected, and then there are motorboats and bikes and taxis in every corner, and the rubbish is thrown into the lake), and the locals are not as friendly as in other parts of Myanmar. All the arranged tours, by the boat or trekking tours or any of them, are just expensive crap, most of them ending in workshop places where you are pushed to buy things. And the scenery - well. Have seen much much prettier mountain/water scenery in Austria, Finland, Germany, Siberia, Greece etc. etc.

Oh, one more P. S. to my Finnish readers. Check www.uusimaa.fi/kulttuuri one of these days..in that newspaper (the paper version) was an interview of me and an article about my book yesterday, and on the web page it'll be maybe today..who knows...

perjantai 3. tammikuuta 2014

Happy New Year!

Happy New Year everybody!!! May this year bring you joy and harmony. I hope you achieve, what you want to achieve, and stay healthy and have a lot of happy moments.

 At an amazing, peaceful pagoda. You could hear the tiny bells tingle magically when the wind blows.

I also hope, that all the people in Philippines will have a better year, especially those, who lost their homes or loved ones in the typhoon, and of course those, who I got to know personally (and who are still very much on my mind, greetings to all of you!!). I'm happy to have met so many new, nice, fascinating people year 2013, that I could dance for that and will do that as soon as I get better (I wrote this whole text two days ago, and will explain in the end of this, why things are not ok!). I'm also happy to have my third novel published (and nominated!) and I'm happy, that all in my family are healthy and doing well. And I'm happy, that I visited 11 countries last year, since traveling is as important to me as coffee to those who drink that black, horrible stuff. 




The year 2014 is going to exciting for me as a writer; a poetry collection of mine, the first one ever, will be published. I hope to finish finally my 4th novel script so, that all the others will be satisfied too, not only me. In my eyes it's done, in others not at all. Have to work hard on that, then, grrrrr, but well, nothing is free in this world. In general I hope, that the inspiration and flow of words won't disappear. That I hope for all my colleagues, the brilliant writers in Finland and everywhere else, too, of course! And I hope to get a chance to travel a bit longer, than this time. Fingers crossed for that. If that is possible, I'll definitely go for volunteering, again, but hopefully not in an emergency situation.






Anyhow, I've spent this week three days in Mandalay. There's quite a lot of impressive pagodas to see, but I got very tired of that city. It's noisy, dusty, annoying. There's no peace anywhere except at some pagodas, even the most quiet roads are "dangerous" because behind every corner there's someone, who disturbs your thoughts by asking, if you need a taxi. I'm fed up. Was every second minute so far on a bad mood, because of too noisy traffic or too nosy taxi people, but then again every second minute I had to smile, because the people are smiling and waving and greeting and being sincere here. So it's impossible to walk around bad mooded or being dissatisfied. But all I wanted after the 3 noisy big-city-days was to get out of that city, far far away from all the chaotic life. My first plan was to hitch hike to Lake Inle on 1st of Jan, but as I ended up partying on New Year's Eve and being tired the day after, I decided to use the flight ticket I had. But from the airport I did hitch hike to the village, and it was easy (taxi would cost 20-25 dollars, but if you walk from the airport to the highway, you can travel for almost free), where I'm now staying for 2 nights.





On the first day there in Mandalay, I walked and walked and walked. My problem is, when I'm alone, that I can't stop walking. It's like Forest Gump running all the time. I just can't stop even to have a break. Don't know why. So I walked through all the (very, very beautiful!) sights, walked up the Mandalay Hill, walked around the huge Mandalay Palace area (outside of it and then in the palace), and saw so many temples, that huh. Altogether it was 6 hours of walking. How hungry I was after that! Took a motorbike taxi to the hotel in the end, and ended up getting a gift (a cute bunny towel) from a young boy driving next to our motorbike. By the way, for some reason all the tourists rush up the Mandalay Hill just before sunset to see the sun drop down. I had the most beautiful sunset scenery in Bagan and didn't care about that in Mandalay, so I climbed up the hill an hour before sunset and got down during it, which was clever, since I don't like rush hours. And on the way down during the sun set you could have a dinner all by yourself next to a pagoda, made of fresh ingredients, and still see the sun fall down on the sky, and enjoy the most quiet moment you can possibly enjoy in a city.



At Marapura.



On the second day in Mandalay I went to Mignon by a ferry. It's an ancient town nearby, and it costs only 4000 kyats to go and come back if you buy the ticket at the "port". Most of the other tourists go for an organized and guided tour, but I would say you get more, if you avoid that. There are always monks, who explain you things you want to know. In Mignon there's the second biggest bell in the world, but it's not impressive, at least not after seeing the biggest one in Moscow. What was impressive, was the big white pagoda, and also some smaller pagodas on the side roads. I ended up going into a quiet temple, and there a buddhist monk gave me a lesson..he taught me how to pray in his language, and I had to repeat it for HALF AN HOUR, until he finally let me go. In any case I recommend going to the quiet side alleys instead of only staying on the main road and checking the main attractions.

The longest wooden bridge in the world.

Before the ferry left back to Mandalay, I sat down to drink a coke, and was accompanied by an Italian guy, that I'd seen earlier on the ferry. He and his friends invited me to join them for New Year's Eve dinner, but I found myself later (after an exhausting afternoon walking in the south part of the city and visiting a huge pagoda, and having early dinner at a street restaurant for 29 cents!) partying on the big street in front of Mandalay Palace with the two guys I met in Bagan last week (or was it this week?) and some other people from their guest house. It was crazy. All the people were screaming, hooraying on the street, thousands of motorbikes driving around, and ALL, ALL the people, who were passing by, wanted to shake our hands and take pictures. It was funny and it is nice to hear from random people Happy New Year wishes and wish that back to them. And smile, no; laugh, and jump around in the crowd of joyful faces.




On my last Mandalay-day I was then totally tired even though the partying consisted more of laughing and talking than for example drinking beer - I guess the walking, walking, walking and not eating much was the biggest reason. So on 1st day of this year I just went for a not-so-long-walk at a lake nearby with one of the guys I met in Bagan, and then we took a motorbike taxi to the Amarapura and the famous wooden bridge. It was very beautiful. I loved being outside of the city center. Went to bed early, woke up 5.30 next day to catch the flight,k and I like the rhythm. The whole 4 weeks have been waking-up-early-going-to-bed-early -days (except New Year's). I think I'll keep that rhythm on when I one day return home, except that there I have to stay up late, and wake up early, to be able to write enough.


Oh and by the way; not everything is beautiful in Myanmar (as it is nowhere). There are very poor people (though you can't see many beggars on the streets), the water of the rivers and lakes is polluted and very dirty, the garbage is being thrown everywhere (something that I don't understand in Asian countries!) in the nature, some of the animals are being beaten (today my heart was bleeding, as I saw a man beating his bull) or locked in a tiny cage, and so on. Oh and the government is still a government. Is there any perfect one in this world, I would ask, but right now I won't.


So, now to the fact, why I'm not feeling well. I got suddenly very sick yesterday. Got to Inle, rented a bike, cycled about 10 km, until I suddenly started feeling very dizzy. Got off the bike, ran to the field next to the road, threw up, and FAINTED. Great. Luckily, two young boys, or teenagers, or whatever, came to help me, and they took me and my bike on their motorbike and drew me home. It was very weird; three people and a bike on a motorbike. And it gave the boy behind me a perfect f*****g chance to start touching me, since I had to hold my hands on the bike and try to stay on the vehicle and awake. So I couldn't punch him, but screaming helped. And in the end the boys demanded 6000 kyats for their service, which I then paid, what else could I have done. Got to the hotel, and oh how I was in pain. I remember once being in Thailand very, very sick, and now it was almost the same. Throwing up, running to the toilet, having cramps and high fever, and on top of that every part of me was hurting. So from 3 pm to 6 am today I laid in the bed staring at the roof. Luckily three painkillers helped with getting the fever down, and this morning I had no more pain or cramps, and obviously I can write, so I think its all gone now. I would kiss the earth, if it's really gone in one day and without going to the doctors! I'm very weak, though, so today I'll just stay at the hotel. Inle Lake is anyways just a big touristic trap. The locals are not that friendly here as they are in other parts of Myanmar, and you have to pay for everything. Just to get to Inle lake area, you have to pay 10 dollars. I was dreaming of a trekking tour, but just to go through a touristic trekking tour with a guide, you'd have to pay at least 15 dollars, and it's not even that amazing here...I mean, so far the most beautiful trekking tours I can find at home not far from Munich.


So, I'm still alive, and if it gets worse, will go see a doctor. I hope it gets better, though, since tomorrow I'd fly to Ngapali to the beach for the last 3 days. Didn't see any beaches during my holidays, and now if I have to lay sick in bed...well. You can't always choose. The main thing is to get well. If the beach part of my holidays doesn't work out, then I'd just have to go on a new holiday some when this year...