torstai 27. helmikuuta 2014

Missä on oikeus, missä kohtuus?

Nyt minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin että toivoisin herran nimeltä Timo Korpin joutuvan vastuuseen kaikesta. Tämä lehtikeisari, joka herätti viime vuonna Regina-lehden henkiin uudenlaisena kirjallisuuslehtenä, on syypää siihen, että minua on vituttanut aika rankasti jo muutaman kuukauden ajan. 

Eilen sitten vitutus loiskahti suurlukemiin, kun sain asianajajalta sähköpostia. Missä sanotaan, että tilanne on kannaltani hyvin valitettava ja ongelmallinen. Timo Korppi kun ei vastaa puheluihin eikä sähköposteihin. Journalistiliitosta asti ollaan hänen peräänsä kyselty. Mies on kadonnut maan alle. 

Hän on lehtineen minulle velkaa 2000 euroa. Tilanteestani hankalan tekee se, että teen töitä Saksassa. Saksasta käsin. Ja se, että Korppi on rekisteröinyt Regina-lehden Viroon. Suomen oikeus ei siis oikein auta taikka päde. Pitäisi mennä EU:n jotain ihme tuomioistuimia myöten, eikä minulla totta puhuen riitä rahkeet tähän. Suomen palkkaturvakaan ei minun tapauksessani auta - ei auta välttämättä edes heidän tapauksessa, jotka Suomessa ovat Reginalle kirjoittaneet, koska lehti toimi aikansa Virossa.

Kuva: reginalehti.fi
En tule näkemään rahojani varmaankaan koskaan. En ole ainoa. Joten toivoisin, että tästä nostettaisiin häly! En vain tiedä, miten hälyn saa nousemaan. Itkettää, koska kiukuttaa niin. Tarvitsisin palkkioni kipeästi, sillä laskin jo viime vuonna asioita osittain palkkioiden varaan - mistä alkoi sitten Visa-kortin vinguttaminen siinä uskossa, että maksan luottokorttilaskut, kunhan saan kirjoituspalkkioni. No, sehän oli omaa tyhmyyttä. Visaa ei pitäisi niin vingutella eikä oikeustajuun uskoa. Mutta silti minusta tämä on niin epäreilua. Että tekee työtä, eikä saa siitä edes kiitosta, palkkiosta puhumattakaan! Sain viime vuoden puolella jopa typeriä uhkailusähköposteja Korpilta, missä hän vauhkosi, että minä en tule ikinä saamaan miltään lehdeltä töitä, jos kapinoin, ja että voi voi kun vanhaa, sairaalassa olevaa miestä nyt hätistellään - siis kun kyselin ihan asiallisesti palkkioideni perään ja ilmoitin, että jos ei ala tapahtua, nostan tästä oikeusjutun.

En siis ole ainoa, joka ei palkkioitaan ole saanut. On heitä, jotka odottelevat pienempiä summia ja pelkään pahoin, että myös heitä, jotka odottelevat vielä suurempia kuin minä. On myös maksavia asiakkaita, jotka ovat lehden tilanneet, mutta jotka eivät ole saaneet rahoilleen vastinetta. 

Jos tämän joku toimittaja lukee, pyydän, että nappaat tästä juttuidean! Onhan sentään todella törkeää jättää monet ihmiset pyörittelemään sormiaan ja ihmettelemään, että miten tässä nyt näin kävi, ja ihminen, joka kaikesta on vastuussa, lasketaan katoamaan noin vain. Suomen lehdistössä tunnutaan hälisevän paljon tyhjänpäiväisemmistäkin asioista, joten tästä saisi nyt jotakin "herkullista" myllytettäväksi. Korppi täytyy saada vastuuseen edes siten, että hän menettää kasvonsa, tosin hänellä on varmaan sen verran pokkaa, ettei hän kasvoillaan muuta tee kuin kääntää ne pois ja elelee sitten herroiksi. Olen niin vihainen, että en tunne sääliä enkä ajattele rauhaa, vaan jotenkin on sotainen mieli. Pitää yrittää laannuttaa oma mieliala, ja kyllähän se laantuukin sillä inhoan olla pahalla tuulella, mutta mutta mutta grrrrrrr!

Kirjoitin Reginalle juttujen lisäksi myös blogia: http://reginalehti.fi/blogi/




Minä en kohti kirjoja syljeksi, mutta arvatkaa tekisikö mieli oikein julkisesti vetäistä pitkä, räkäinen klimppi herra Korpin kirjoittaman dekkarin sivuille. Tosin jos totta puhutaan, en ikikuuna päivänä edes koskisi mokomaan kirjaan. Sen verran on nyt henkilövihat päällä, että vihaan myös tämän henkilön kirjoittamaa kirjaa sitä koskaan näkemättä ja avaamatta. 


Haluaisin niiiiiiiiin tämän vihantunteen pois sisältäni. Ja kyllä se sieltä lähteekin, kunhan aikaa kuluu, ja kunhan joku päivä olen uusia töitä raatamalla päässyt viimeisestäkin luottokorttilaskusta eroon. Mutta varoitan; älkää koskaan ikinä tehkö töitä millekään sellaiselle lehdelle, jonka takana tuo mies on!!! Älkääkä koskaan ikinä ostako lehtiä, joiden takana tuo mies on. Älkää varsinkaan tilatko!

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Aikaa, ei aikaa

Nyt sen ymmärrän. Miksi on väsyttänyt niin kovasti viime aikoina; olen heräillyt vähintään kahdesti yössä alakerran naapurin vauvan parkuiluun. Koska pienoismalli-ihminen on jo melkein vuoden vanha, on hänen äänensä aika kova ja tunkeileva. Mutta nyt, kun eilen hankin korvatulpat (jotka unohdin laittaa korviin ennen nukahtamista ja joista en pidä en sitten yhtään), sainkin nukuttua täyden yön ilman itkukohtauksia. Ironista oli myös se, että heräsin itse omaan parkuuni. Herranjestas! Posket märkinä minä vollottaa vouhkasin ystävien tähden. Heille kun sattui ikäviä unessa.

Mutta olen silti energinen. Viikonlopun laskettelutreenailu, maanantain juoksulenkki ja eilisen kovat, ihanat suurenmoiset näännyttävät potkunyrkkeilytreenit pitävät huolen siitä, että pääni on ajatuksista puhdas. Rakastan äärimmäisyyksiä. Sitä, että suoritan. Sitä, että kehoni kirkuu apua. Käyn vielä tänäiltana hölkkäilemässä (jos jaksan, sillä edessä on 8 tuntia päiväkodissa ja 1,5 Suomi-koulussa), mutta sitten tuleekin muutaman päivän tauko urheiluelämään, sillä kavahdan SUOMEEN, jippii. Tai siis kavahdan vasta perjantaina, mutta en ehdi huomenna yhtään mitään, kun on vanhempainilta. 

Kuvahehkutelua viikonlopulta.
Mikä vie ajatukseni työelämään. Katsokaas. On käynyt niin, että. Viime syksynähän intoilin sitä, että alan tämän vuoden alusta tehdä vähempää tuntimäärää töissä. No. Olosuhteiden pakosta on käynyt juuri päinvastoin. Alan tehdä ensi viikosta lähtien täyttä viikkoa 39 tuntia viikossa -sopimuksella (tällä alalla onneksi 23% työajasta kuuluu "suunnitteluun", enkä ole töissä fyysisesti kuin 34h/vko). Menetän maanantaivapaani (mikä on niin ikävää, että itkettää!). Teen joka toinen viikko töitä klo 8-16 (paitsi perjantaisin VAIN kello 8-12) ja joka toinen klo 10.15-17.30. 

Etelä-Tirolissa automatkailu on jotenkin aina kivaa. Koska on maisemia. Ihania.
En saa enää ylityötunteja (=ylimääräisiä vapaapäiviä), vaan enemmän palkkaa. En tosin tiedä, kuinka paljon, enkä tiedä, onko tämä rahallisesti nyt niin kannattava veto. Mutta on käynyt niin, että yksi työkavereistamme irtisanoutui ja lopetti tammikuussa, ja palkkasimme hänen tilalleen uuden. Nyt tämä uusi työntekijä ilmoitti, ettei saa enää työskennellä, koska on kolmannella kuulla raskaana ja odottaa kaksosia. Meillä on siis työntekijäpula. Ja koska tiedän, että olen lopettamassa työt kokonaan syyskuussa (tosin nyt olen lupaillut sellaista, että voin viipyä pari kuukautta pidempään, jos tilanne vaatii, sillä ei minulla niiiiin kiire sinne maailmanympärysmatkalle ole), ajattelin, että tällainen enempi työmäärä voisi olla ihan jees. Mutta en tiedä, onko se sittenkään. Kaduttaa jo nyt, sillä tarvitsen aikaa kirjoitustyöhön. Ja energiaa. Ja nyt pelkään, että kaikki minusta kuluu työhön päiväkodissa. Oh nein. 


Mutta ainakin pääsen ehkä raha-asioiden kanssa sinuiksi. Tai siis saan maksettua itseni ulos luottokorttikierteestä (kyllä, olen pienessä sellaisessa, en onneksi mahdottomassa) ja säästettyä sitten vähän (jos osaan - yleensä en!) matkaa varten. Mutta kirpaisee todella paljon ajatus siitä, etten pääse/voi/saa kirjoittaa yhtä paljon kuin sydän tahtoo. En saanut taas apurahaa Taikesta enkä kyllä SKR:stäkään, mikä hieman masentaa, sillä jos sellaista tipahtelisi, voisin oikeasti vain kirjoittaa. Mutta tällaista on elämä. Enkä ole ainoa, joka ei apurahoja saa. Ja kun vain pidän mielessä, että kyseessä ei ole loputon sola, vaan työntäyteinen tie, joka päättyy vielä tänä vuonna suureen maailmanympärysmatkavapauteen, jaksan kyllä. 

Oh mitä risottoa tämä olikaan!

Sitä paitsi työnantaja on niin kiva, että vaikka se tietää, että lopetan työsuhteen, aikoo se taistella minulle Münchenin kaupungilta "korkeamman statuksen", jotta saan enemmän palkkaa ja jotta pedagogiset yliopisto-opintoni sekä opettajahistoriani hyväksiluetaan niin, että minut viimeinkin tunnustettaisiin kasvatusalan ammattilaiseksi eikä siksi, mikä olen nyt. Siis nyt olen jossakin palkkataulukossa alareunassa, koska en ole opiskellut lastentarhanopettajaksi. Tämän statuksen taistelu ylemmäksi on täällä aika kamalaa. Vaatii kaikenmaailman todistuksia ja byrokratiaa, mutta onneksi työnantaja tekee ja maksaa kaiken puolestani. 


Nyt minä yritän opetella siihen, että kirjoitan joka raossa, jossa aikaa on. Nyt sitä on vajaa tunti. Jotenka hyvät keskiviikot kaikille. Kirjoitan nyt hetken uusinta haastettani eteenpäin. Siitä sitten enemmän joskus kun ehdin.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Onnellinen, onnellinen!

Oi mikä mieletön vauhtiviikonloppu on takana! Olen onnellinen ja intopiukea. Vuoret laulavat minussa ja minä niissä! Lihakseni huutavat armoa, en sitä tosin anna, menen jo tänäiltana juoksulenkille ja huomenna taas potkunyrkkeilemään. Nyt viimein otan itseä niskasta kiinni, alan treenata. Aion juosta maratonin ennen kuin lähden reissaamaan. Tosin heittipä tuossa joku idean, että miksi en lähde kiertämään maailmaa jalkaisin. Juoksisi sen ympäri. Niin. Miksipä en. Mutta ehkä olen liian mukavuudenhaluinen..

Lunta riitti, mikä teki laskemisesta yhä raskaampaa. Kuvassa rinneravintola Moos-rinteellä.
Joka tapauksessa olen energiaa täynnä! Ihana ihana ihana vuori-ilma kytee sisälläni. Ajoimme perjantaina toverini I:n ja hänen poikaystävänsä kanssa Münchenistä Toblachiin, Etelä-Tiroliin, Dolomiiteille, aaah. Matka kesti reilut 4 tuntia pysähtymisineen kaikkineen. Kävimme heti samana iltana maailman parhaimmassa pizzeriassa. Olen syönyt siellä aiemminkin, enkä koskaan ikinä missään parempaa pizzaa, vaikka hyvää pizzaa on tullut syötyä useastikin etenkin Italiassa. Myös tämän Pizzeria Hansin suklaamousse on aivan mieletöntä. Aaaaaaah, voi syvien syvin huokaus!!

Luulin että poroja kasvaa vain Lapissa, mutta ei, niitä oli myös Dolomiittien sydämessä ja ne puskivat polviani sarvillaan!
Lauantaina laskettelimme Helm-nimisessä keskuksessa muutaman kilometrin päässä Toblachista. Laskin palttiarallaa kuusi tuntia yksin, treenailin itsekseni, haluan kovempaa kovempaa aina vain kovempaa; keskityin selviytymään mustista rinteistä mahdollisimman vauhdikkaasti alas - enkä huh, hui, kaatunut kertaakaan, vaan annoin vain suksien viedä! Selviydyin jopa vaativista kumpareista parilla horjahduksella. Sää oli melko pilvinen, mutta eteensä silti näki, ja iltapäivästä jopa kauniita vuorimaisemiakin, ja oi, olin aivan poikki ja yhä olen moisen laskupäivän jäljiltä. 

Lauantaina sää ei ollut kirkas, mutta oli se silti ihan hyvä talviurheiluilma.
Kävin laskemassa Helm-vuoren lisäksi Moosissa, minne pääsi kätevästi ilmaisella bussilla, kun vain laski alas alas Sexten-nimiseen kylään. Sama rinnelippu kelpasi sielläkin. Söin Moosin rinneravintolassa mielettömän hyvää risottoa. Etelä-Tirolissa aivan parasta on (maisemien lisäksi) se, että rinneravintolat ja vuoristomajat tarjoavat todella herkullista safkaa. Täällä Saksassa ja tuolla Itävallassa laatu on joskus ihan kamalaa ja tarjonta rajoittuu tyyliin ranskalaisiin perunoihin sekä wursteihin. Blaah. Toista on Etelä-Tirolissa. Oi oi oi!

Selfportrait ennen mustaan äkkijyrkkään hypähtämistä.
Lauantai-iltana menimme sitten taas Pizzeria Hansiin. Tällä kertaa joukkoon liittyi myöskin päivää meitä myöhemmin kotikulmilleen saapunut ystäväni H, jonka vanhempien majatalossa majoituimme, sekä hänen kaksi kaveriaan. Oi oi söin taas maailman parasta pizzaa. Ja suklaamoussea. Oih. Sänky kutsui kuitenkin todella aikaisin, sillä olin laskenut itseni poikki. Ihanan poikki. Pidän lihaskivuista ja väsymyksestä valtavasti, silloin kun se tulee suorittamisesta, nautinnoista, elämästä!

Tämä oli uskomaton näky. Mutta kamera ei tee sille oikeutta. Vaaleaa iltataivasta koristi sellainen synkänvärinen silta.
Eilen ajoimme Kronplatziin, joka on Toblachin sekä Bruneckin seudulla suurin laskettelukeskittymä. Rinteitä ja rinnekilometrejä riittää. Oi kuinka taas laskinkaan. Itseni aivan maitohapoille - jo ensimmäisen laskun jälkeen olin aivan riekaleina, sillä täällä nämä rinteet ovat oikeasti rinteitä. Treenasin taas vauhtia ja kurvailua, ja hengästyin sekä hiostuin niin, että olin aivan poikki jo viiden tunnin jälkeen, enkä olisi jaksanut pätkääkään enempää, mutta se oli vain hyvä, sillä lähdimme kolmen jälkeen paluumatkalle kotiin. Laskin mm. seitsemän kilometriä pitkän rinteen alas reilussa kymmenessä minuutissa - mikä minulle itselleni oli mukava saavutus. Parasta oli kuitenkin 5-kilsainen musta rinne Hernegg! Se oli vaativa mutta ei liian vaikea. Ja oi mitkä kyydit saa kun antaa vain mennä, mennä, mennä!

Niin ja oi, ruokailimme ystäväni isän suosittelemassa rinnemajassa nimeltä Lorenzi, ja oi, taas, mitä todella huh-apua-sentään-herkullista risottoa, nam!! Jos menette ikinä tuonne päin, etsikää kyseinen rinneravintola käsiinne, ja nauttikaa kuin puumat!

Lunta, lunta, lunta! Hävyttömän paljon pehmeää lunta!
Kotiinpaluu kesti tällä kertaa reilut viisi tuntia, sillä Dolomiittien seudulla riitti lasketteluruuhkaa. Mutta Brennerin motarilla (joka on muutes maailman kaunein moottoritie!) sekä Itävallan ja Saksan puolella matka eteni joutuisasti. Paitsi vähän ennen Müncheniä. Siellä on aina ruuhkaa. Ja nyt minä olen nukkunut yli kahdeksan tunnin yöunet. Silti väsyttää, hyvällä tavalla, ramaisee. Ja oih. Olen inspiraatiosta halkeamaisillani! Tietäisittepä, miten hyvää tällainen viikonloppuelämä tekee pienille kirjailijanaivoilleni. Raks raks, ne ruksuttavat. Tilin saldoa en uskalla nyt kyllä katsoa. Katson yliylihuomenna, kun palkka tulee. Oikein sumeaa, hivelevää, sensaatiomaista viikkoa kaikille!

Sunnuntain kirkkaita laskumaisemia!

perjantai 21. helmikuuta 2014

Onnen maa

 P. S. Rakastan kirjoja -blogissa heitettiin ilmoille taannoin runohaaste. Minäpä osallistun, nyt kun kerran olen muuttunut runoilijaksikin, ja haluan toki nostaa esille runouden iloista hekumaa! Täällä blogissani aion nostaa esille sellaisia runoteoksia, jotka tekevät minuun positiivisen vaikutuksen. Sen sijaan ne, joista en niin välitä tai syty, aion jättää huomiotta kokonaan. Tähän mennessä tosin kaikista viime aikoina lukemistani runoteoksista on löytynyt huomionarvoiset puolensa.

Viimeisimmäksi tutustuin kirjailijakollegani Teemu Helteen neljänteen runoteokseen nimeltään Onnen maa (Robustos, 2014) - ja täytyy jo nyt sanoa, että täytyy tutustua hänen aiempaankin tuotantoonsa tämän perusteella. Kirjan ensivaikutelma on jokseenkin miehinen - mikä ei suinkaan ole huono juttu. Lisäksi tunnelma on kiivas, kieli hallittua ja ajatukset tiiviitä, paikoin hyvin mehukkaita rypäleitä, joita voi noukkia sieltä täältä ja maistella.


Kuva: www.robustos.fi

"Väliimme on pysähtynyt maalaus liikkeestä -
ihmiset ostavat pumpulia
järvien täytteeksi

että olisi pehmeämpi hukkua pimeän pihaan"

Liikutaan Helsingissä, Riihimäellä, junassa. Rytmi on melko nopea. Kielikuvat ovat selkeitä, hyvin konkreettisia: "Öinen Helsinki on vierasvenesataman nuokkuva vartija." Hyvin usein ollaan yössä; yö on ajatuksissa tai tapahtuma-ajankohta, mikä tuo koko kirjaan hieman hämyisen tunnelman.

"Ne huutavat minua ikkunaan
                       kun olen lähtenyt
polttavat puistonsa minusta
pois, vain antamalla anteeksi
jokaisen hutsun
               jonka alennuksella sain"

Kautta koko teoksen runoissa vilahtelee nimiä - joko ihmisten, paikkojen tai tuotteiden - jotka eivät kaikki avautuneet minulle ensilukemalta. Sen takia yllätyinkin positiivisesti lopun osiosta "Valitut sanat", jossa selitellään nimien merkitystä hauskalla tavalla.

Onnen maa kestää useammankin lukukerran, ja koska osa sen runoista vaatii sulattelua, jotta ne ymmärtäisi kauttaaltaan, pääsee tämä teos hyllyyni odottelemaan seuraavaa lukukertaansa. Kirjan kansi on minun mielestäni muutes veikeä - ja sisältöä avaava.

torstai 20. helmikuuta 2014

Arvostusta

Ensimmäinen lehtikritiikki Sinun osasi eivät liiku kokoelmasta on ilmestynyt. Luin sen itse ihan hyvänä arviona enkä lannistunut lainkaan, vaikka tuo termi yksiniittinen voisi kai olla korvaa särkevä. Tai siis ihmistä särkevä. Mutta mukavaa, jos runoni puistattavat. Sillä sehän on reaktio! Ja jos runot eivät aiheuta reaktioita, on runoilija epäonnistunut. Eikös. Jos tuosta kuvasta ei saa selvää, on Aili blogissaan kirjoittanut minusta kirjailijana ihanan tekstin, herähti oikein liikutus silmiin, kun luin sen, ja sieltä tuon arvion taitaa nähdä paremmin.


Tuolta voi siis lukea vielä Leena Lumen arvion. Kaksi arviota on jo mukava määrä, sillä runoista ei niin paljoa kirjoitella. Itsehän kirjoitan huomenna eräästä runoteoksesta. Blogimaailmassa on meneillään mielestäni hyvin tärkeä tempaus; runohaaste, joka haastaa kirjablogaajat lukemaan runoteoksia. Hienoa!

Täällä on ihan kesäistä taas. Menen kohta Isarin varrelle juoksemaan. Koneessa pyörii lakanapyykki. En muista milloin viimeksi olisin niitä pessyt. Unohdan tuollaisia olennaisuuksia välillä. Tai siis aina. En mennyt tänään töihin, sillä ei minua siellä tarvittu. Jotenka on vähän kuin rokulipäivä. Siivoilen ja hyräilen. Olen pyyhkinyt keittiössä ovia. Kuinka outoa, en tee yleensä sellaista! En ole avannut tekstitiedostoja lainkaan. Intoilen huomista. Ihanaa lähteä! Lähdemme iltapäivällä ajamaan. Etelä-Tiroli huutaa jo nimeäni! Aion mennä naimisiin vuorien kanssa. Minussa asuu jotenkin piilevä intohimon lohikäärme. Varmaankin hajoan kappaleiksi, kun se tursuu ulos ja tavoittelee muita.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Unelmia, saavutuksia, aikaa

Tämä viikko on jotenkin vehreä. Uutisissa toitotetaan siitepölykauden alkamisesta. On lempeää ilmaa, kevät. Aurinko joka nurkassa. Lisäksi pääsen joka päivä töistä kahdelta, menen aamuisin aina vasta yhdeksäksi. Ja perjantaina on vapaapäivä. Eli siis on aikaa, mutta valitettavasti en tiedä miten sitä oikein käyttää. En saa aikaiseksi mitään. Väsyttää ihan koko ajan.

Lähden viimeistään perjantaina ajelemaan (taikka junailemaan) kohti Etelä-Tirolia. Vietän viikonlopun ystäväni vanhempien majatalossa Toblachissa. Laskettelen. Hiihdän. Syön vuoria sisääni ja puren niistä itseeni inspiraatiota ja lepäilen. Lisäksi syön pizzaa ja suklaakakkua. Ja yövyn huoneessa, jonka ikkunasta näkyvät niin henkeäsalpaavat rajat, että pitää nipistää itseä; olenko todella olemassa.

Baikal-järveltä vuonna 2009.
Tutustuin reilu viikko sitten paremmin erääseen ihmiseen, josta on tullut pelkästään muutamassa päivässä hyvä ystävä - aiemmin olemme tavanneet ohimennen lähikahvilassa. Hänellä on pieni, pari kuukautta vanha vauva. Hän on yksinhuoltaja, ihana pirteä ja lempeä minunikäiseni punkkarinainen, jota miehet ovat kohdelleet todella kaltoin, ja joka - kuten minä - on ammatiltaan opettaja. Tapaamme miltei päivittäin kulman takana kahvilassa (missä muuten on ihan siedettävävän makuista kahvia, sanon minä, kahvin inhoaja, joka join siellä elämäni ensimmäisen kupillisen capuccinoa pari viikkoa sitten).

Ja minä pidän hänen vauvaansa sylissä. Se nukkuu rauhalliset unet käsivarsillani ja kun se alkaa itkeä, nostan sen olkapäätä vasten pystyasentoon tai kävelen ympäriinsä. Voisin melkein haluta sellaisen oman. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu siltä. Mutta tiedän, että tunne on ohimenevä eikä se ole oikeastaan mitenkään syvä - sillä öisin, kun alakerran naapurin vauva itkeä hoilottaa tuntikaupalla, tekee mieli paiskoa tyynyjä seiniin ja kiukutella ja tunkea korvatulpat omien korvien lisäksi ikkunoihin ja oviaukkoihin.

Mongoliasta. Siellä oli niin paljon tyhjää että hirvittää.
Sitä paitsi minä lähden lokakuussa maailmanympärysmatkalle. Se on unelma. Jota ei voita yhtään mikään. Olen aina tehnyt töitä unelmieni eteen - ja saavuttanut niistä monet. Esimerkiksi: minulla on ollut oma hevonen (tai siis kaksi!), sillä tarpeeksi kauan ratsastin ja hoidin hevosia osoittaakseni, että todella haluan, pystyn ja osaan. Heppoja ei juuri nyt ole, sillä ei ole aikaa taikka rahaa, mutta joku päivä vielä minulla on ikioma kauramoottorillinen ystävä.

Lisää toteutuneita unelmia: Olen kirjailija nykyään ja runoilija. Parikymmentä vuotta tehnyt töitä sen eteen ja nyt alan saada arvostusta osakseni. Olen jopa Kirjailijaliiton jäsen, ja lennän ensi viikolla Suomeen haastattelua varten - eikä minun tarvitse maksaa lentoja itse! Mikä kunnia sentään, mutta tietäisittepä, mitkä määrät työtunteja, hikeä, itkua, iloa, tunteiden koko kirjoa on tämän unelman takana! Ja mitkä määrät se vaatii yhä. Ehkä siksi olen tällä viikolla niin poikki. Vaikka aikaa olisi kirjoitella, en vain jaksa. Ei tule mitään. Turhauttavaa.

Maailma väreissä Paraguayssa 2010.
Lisää unelmia: olen juossut maratonin (inhosin juoksemista ennen mutta menin sitten haaveilemaan rajojen rikkomisesta!), hypännyt 4000 metrin korkeudesta kohti maata, käynyt haavematkoilla kuvankauniissa ja -rumissa maissa, rakastanut sydämeni pohjasta ihania, ihania miehiä sekä tullut rakastetuksi sydänten pohjista asti, olen ollut ja olen yhä onnellinen. Ja nyt haluan toteuttaa maailmanympärysmatkaunelman. Ja toteutankin. Rahahuolista viis. 

Mutta jos minulle joskus tulisi unelmaksi oma lapsi, niin kai minä sen eteen sitten tekisinkin jotain. Tosin lapsi on sellainen asia, jota ei aina tekemällä saada. Sitä paitsi minä pelkään asioita, jotka liittyvät vartalooni, joten mikäli ikinä haluan oman, saatan adoptoida. Mikä on vaikeaa, mutta mottoni on, että elämä ei olekaan helppoa eikä asioita saada, vaan niiden eteen täytyy pakertaa. Jotta niistä nauttisi enemmän.

Norjassa, Lofooteilla, 2008, lensin.
Sitä paitsi minussa on heräillyt uusi unelma. Jonka voisin toteuttaa matkani aikana. Haluaisin kehittyä potkunyrkkeilijänä. Haaveilen parin kuukauden leiristä jossakin Aasiassa. Saatan hyvin toteuttaa tämänkin, mikäli tästä kasvaa oikea unelma. Haluan osata. Potkunyrkkeily on vaikeaa mutta peijakas mitkä kiksit saan siitä. Parempaa kuin mikään - paitsi kirjoittamiskiksit! 

Muutoin minulla on nyt kummallinen tyhjä vaihe. Kuten sanottua; en osaa kirjoittaa tällä viikolla. Ihan hyvä toisaalta. On aikaa paljon. Käytän kaiken ajan ystäviin ja kotipuuhasteluun ja itseeni. Katselen vanhoja matkakuvia. Nukun, syön. Omituisinta on, etten jaksa juuri urheillakaan. Mutta ehkä ensi viikolla Etelä-Tirolissa käynnin jälkeen sisälläni on sellainen rauha, jotta voin taas kirjoittaa, ja sellaiset energiat, jotta juoksen kuin peltopyy! Kauneutta keskiviikkoonne darlings!

Vuosi sitten New Yorkissa. Tuo ihana ihana takki varastettiin 2 viikkoa sitten, mur, eikä minulla ole talvitakkia enää!
P. S. Minulle löytyi uusi koti! Ystäväni, kollegani, erosi poikaystävästään. Joka muuttaa pois. Minä muutan sisään. Koti on noin kilometrin verran etelään, mutta yhä Isarin tuntumassa. Työmatka pitenee, matka keskustaan pitenee, mutta ei paljoa. Ja asumisen hinta pysyy samana, mutta siitä hyvästä saan parvekkeen ja kaksi kissaa! Muutan ehkä jo huhtikuun alussa. 

NIIN JA UUSIN UUTINEN: Sanomalehti Karjalaisessa on tänään julkaistu arvostelu Sinun osasi eivät liiku -kokoelmastani. IIK ja IHANAA. Tosin en tiedä, mitä siinä sanotaan. Jos joku saa lehden käsiinsä, olisin iloistakin iloisempi, jos voisitte kertoa! 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Ihminen on ihmiselle susi

Olen kirjoittanut kirjan, jota kaikki eivät pysty lukemaan. Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen myös lukenut kirjoja, joita en ole kakomatta voinut loppuun saakka niellä. Yksi sellainen, jota en varmaan koskaan unohda ja joka oli pakko yliopistolla tenttiä varten lukea, on Markiisi de Saden Justine, eli Hyveellisen neidon kovat kokemukset, ja toinen, laimeampi mutta silti aiheensa puolesta melkein liian koskettava esimerkiksi Markus Nummen Karkkipäivä. Nyt olen taas sellaisen kirjan kohdannut. Että pahaa teki lukea. Kyseessä on Laura Gustafssonin Anomalia (into, 2013). 

Miksi tätä sitten oli vaikea lukea? Siksi, että kirjan aiheena on lapseen kohdistuva väkivalta. Lapseen kaiverretaan murheita, siihen porataan jälkiä, ja kaikki tämä kuvaillaan melko tarkasti. Minä inhoan väkivaltaa. Etenkin tarkkaan kuvailtua sellaista. Silti kirjoitan ja luen siitä. Ja vannon, että sekä siitä kirjoittaminen että lukeminen ovat joskus äärimmäisen vaikeita suorituksia. Etenkin, jos kirjan päähenkilöt ovat välinpitämättömiä paskiaisia, kuten Anomalian aikuiset henkilöhahmot ovat, ja jos uhreiksi joutuvat olennot, joilla ei ole puolustuskykyä. Kuten ovat eläimet tai lapset, etenkin sellaiset lapset, jotka eivät osaa vielä edes puhua.

Kuva: www.intokustannus.fi
Anomalia jakautuu eri osioihin. On Lentoemännän kirjaa, Kamalan kirjaa, Baby P:n kirjaa jne. Lisäksi on Vauvaevankeliumia, Ilmestystä. Romaani on ikään kuin jonkinmoinen julistus, joka johdattaa lukijan välinpitämättömään, byrokraattiseen maailmaan, missä paha ei välttämättä saa palkkaansa. Romaani korostaa sitä, että lapsi on viaton luonnonkappale, että ihan jokainen meistä on ensialkuun viaton luonnonkappale, ja aikuisista sekä ympäristöstä riippuu, minkälaisia meistä lopulta tulee.

Romaanissa on monta päällekkäistä tarinaa, ja kaikkien tarinoiden henkilöt kohtaavat toisensa lopussa. Tärkeimpiä ovat susilasten, Amalan ja Kamalan, tarinat sekä silmittömän väkivallan kohde, ensin vauva- sitten taaperoikäinen Baby P. Molemmissa kasvutarinoissa, mikäli näitä voi kasvutarinoiksi kutsua, aikuinen ihminen on passiivinen, pilkallisen välinpitämätön ja itsekäs hahmo - lukuun ottamatta esimerkiksi pastori Singhia, joka ottaa susien kasvattamat tytöt hoiviinsa. Koko kirja on ikään kuin lapsuuden ja lasten puolustuspuhe - eli hyvin tärkeä, herättävä, ravistava teos. Tietynlainen silmiä avaava evankeliumi. Raju kuvaus siitä, mihin ihminen pystyy, ja miten toiset sulkevat silmiään, kun ne pitäisi tiirikoida auki, kun pitäisi nähdä, kuulla hätä. Kuinka moni meistäkin tieten tai tietämättään kääntää selkänsä.

Gustafsson on näytelmäkirjailija, minkä huomaa kirjan rakenteesta. On osia, jotka on kirjoitettu näytelmän muotoon - ja jotka jäivät valitettavasti liian avoimiksi. En nimittäin aivan seurannut koko aikaa, missä mennään tai mitä tarkoitetaan. Dialogia on kautta romaanin runsaasti, ja paikoin se on hieman junnaavaa. Baby P:n tarinaa olisi voinut pätkiä lyhyemmäksi, sillä pojan äidin ja isäpuolen luonne tulevat kyllä kärkevästi esiin jaarittelemattakin. Tapahtumat toistuvat samoina ja samoina, mitä on ehkä käytetty tehokeinona, mutta tehokkuuden sijaan minua ainakin alkoivat puuduttaa jotkin kohdat Baby P:n raivostuttavien aikuisten suhteen. Muutoin romaani on rakenteeltaan piristävä, voimakas. Ja luennaltaan helppo. Kiinnostavin henkilöhahmo on alussa esiintyvä lentoemäntä.

Anomalia on herättelevä huutomerkki. Se korostaa ihmisen pinnallisuutta. Se herisyttää aikuisten silmissä lasta, lapsen oikeuksia, ja on tärkeä puheenvuoro väkivaltakeskusteluihin. Se myös muistuttaa meitä siitä, että ihminen on ihmiselle susi. Haluan tämän perusteella ehdottomasti lukea Gustafssonin esikoisen, Huorasadun. Sillä vaikka inhottaa lukea vahvoja kuvauksia, ovat ne myös yleensä niitä mielekkäimpiä, vavisuttavimpia lukukokemuksia. Ja sitä minä yritän kirjailijana tuottaa samoin kuin lukijana kirjavirrasta noukkia.

P. S. Kiitos kirjasta Kirsille Kirjanurkkaan, mistä voi lukea Kirsin arvion!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kesä!

Münchenissä on kesä! Herranjestas! Eilen tarkeni t-paidassa. Grilli kävi kuumana ystävien kanssa! Joki lauloi, aurinko sädehti, nähtiin tapaturma, nähtiin alaston mies, nähtiin ujoja hymyjä ja naurua!


Silmäpussit liioista unista! Kävin kävelemässä Isarin varrella ja olin haikea.
Minulla on vatsassa kipuja. Eilen levittäydyin viltille ja pyysin, että kaverit hiplaisivat selästä. Tarvitsen kosketuksen. Olen todella haikealla tuulella jo toista päivää. Nautin sinkkuelämästäni mutta kaipaisin juuri nyt jotakin muuta. Jonkun, josta välittää, jonkun, joka välittää takaisin. Aika inhimillistä. Eikös. Onneksi ystävät olivat eilen niin oivia ystäviä, että lämmittivät grillissä kiviä jotka toimivat mainiosti wärmflaschena, pidin niitä vatsan päällä ja oikoilin, ja halailin ja möyhin, minä olen jotenkin läheisyydenkaipuinen, istun syleissä kuin lapsi ja haluan lämmintä huomiota. 

Perjantaina meillä oli työpaikalla karnevaalipartyt lasten kanssa. Meitsi oli barbie.
Lisäksi olen väsynyt. Nukuin tänään, voitteko kuvitella, NELJÄÄN saakka iltapäivällä!!! En koskaan nuku niin. Tai no, heräsin puolilta päivin syömään, sitten menin takaisin nukkumaan. Viime viikon univelat piti näköjään maksaa takaisin. Olin eilen pienissä juhlissa, mutta läksin sieltä jo paaaaaljon ennen muita. Nukuin enemmän kuin kellon ympäri - ja yhä väsyttää! Eivät auta vitamiinit eivätkä mitkään. Auttaisi, jos voisin käydä vähemmän töissä ja keskittyä enemmän kirjoitushommiin mutta en voi. Nyt jo on raha tiukoilla elämisen suhteen, niin enpä voi kauheasti vähennellä työmääriäkään, blää. Tosin ensi viikko on ihana; pidämme päiväkotia auki vain yhdeksästä kahteen! Jee. Ja perjantain olemme suljettu. Ja lapsia on paikalla vain 5. Tavallaan lomaviikko, tavallaan ei.

Ystäväkultia. Eilen oli kesä! Ja minä hiplauskohteena.
Nyt kun kerran sitten ruikutan, niin ruikutanpa lisää. Rahatilanne on itse aisoissa niin tiukka, että saatan joutua hankkimaan kotvaksi jonkun sivutyön. Voi kunpa saisin kolumnistin paikan jostakin lehdestä! Sillä kirjoitussivutyö olisi nimittäin oikea unelma. Reginaan kirjoittaminen oli hyvin miellyttävää, mutta se perhanan lehti ei ole vieläkään maksanut minulle kaikkia palkkoja (lehti on minulle pari tonnia auki enkä yhtään enää kainostele sanoa asiaa julkisesti, saisi hävetä mokoma pulju!), ja tuo pari tonnia helpottaisi aika mukavasti laskujen makseluissa ynnä muissa epäolennaisissa. Miksi elämän pitää edes maksaa. En ostele mitään mutta silti raha vain valuu lävitseni. Tai sitten hukkaan sitä. Eilen olin siis kotijuhlissa eikä rahaa mennyt, mutta jotenkin kummasti kukkarostani oli kadonnut 35 euroa - jotenkin on vaikea uskoa, että kukaan niitä olisi pihistänyt, mutta mistä sitä tietää, isot kotijuhlat ne olivat, ei siellä mahtunut melkein hengittämäänkään. 

Minä ja kamerani emme pidä toisistamme. Olen ollut heittämässä sitä jo päivittäin lattiaan, koska se on typerä. Taas tärähti. Yritin ottaa kuvia kauniista Münchenistä iltavalaistuksessa mutta mikään ei tehonnut, mikään ei!
Jotta rahatilanne ei vain yhtään paranisi, menen ensi viikonloppuna Dolomiiteille Etelä-Tiroliin laskettelemaan. Jätän Wienin reissun välistä (täällä asumisen etuja on joskus tällaiset retket; valitse lähdetkö Wieniin kaupunkia katsomaan ja hauskaa pitämään vai lähdetkö Etelä-Tiroliin talviurheilemaan ja hauskaa pitämään!). Pitäisi käydä taas myös Berliinissä, en vain tiedä, milloin ehdin. Tai milloin kykenen. Joskus herkuttelen ajatuksella miljonääriydestä mutta toisaalta kivempi on näin. Elämä on jännempää, kun pitää leivän eteen raataa tai kun välillä pitää miettiä, että otanko mieluummin leipää vai matkalipun. Valitsen aina matkalipun. Sellainen eläjä. Tuhlaajatytär. Joten tämä rahasta napisemiseni on epäreilua. Itsehän minä soppani keitän. Harmi vain, olen saanut syntymälahjakseni valtavan vaeltajan sydämen. Tukahdun, jos joudun olemaan paikoillani, jos en pääse edes pikku matkoille.

Sitä paitsi oikeastaan on vain hyvä, että on rajoja. Jos minulla olisi äärettömät rahavarannot, en koskaan pysähtyisi. Nyt on pakko. Ja samalla näen asioiden monet puolet. Toivon, että kaikki pysähtyisivät joskus, olivatpa sitten kuinka varakkaita tahansa. Olenpa minä nyt filosofinen.

Ensi viikonloppuna tuonne!! Tättärää!!
Taidan ryhtyä leipomaan pikkuleipiä, on sellainen olo, ja kutsua naapurin kylään teelle sekä sympatialle. Voikaa hyvin! Ensi viikolla kirjoitan kahdesta kirjasta: Laura Gustafssonin Anomaliasta sekä Teemu Helteen Onnen maasta. Molemmat tekivät minuun vaikutuksensa.

Ai niin. Minusta on tullut töissä uutiskirjeen tekijä. Eli siis minun täytyisi tulla toimeen tuon kamerarötkäleen kanssa. Grr. Nautin uudesta tehtävästäni kyllä paljon. Työjutut ovat muuttuneet niin, että nautin nykyään melkein kaikesta töissä. Hassua. Enpä olisi vuosi sitten ajatellut, että joskus tulen pitämään päiväkotiduunista näinkin paljon. Suuri vaikutus on tietysti työtovereilla ja ilmapiirillä.

torstai 13. helmikuuta 2014

Työtä tekevälle tuuppaa iloa iloa tuhat kiloa

Oi ylhäiset ja alhaiset elämän hetket! Elämässäni tapahtuu suuria loikkia ja hitaita valumia, mikä tekee minusta sekopään vielä joku päivä. Maanantaina suru nyhti puseroa ja haikeutta on vieläkin, eihän se siitä lähde, mutta nyt on tapahtunut jotakin iloista. 

Mutta väsynyt olen silti. Eilen minulla oli ilo istahtaa FinnStyle-puodin valkoiselle tuolille ja kertoa Pintanaarmuista sekä lukea otteita. Ilta oli lempeä ja yleisönä hyvin kiinnostuneen sekä mukavan oloisia valppaita naisihmisiä. Ihan kuin olisi lukupiirissä istunut. Kirjan kaikki kappaleet menivät myydyiksikin vielä, mikä tarkoittaa, että se herätti kiinnostusta kuulijoissa. 

Mun on kai pakko hankkia virallisempaa pressikuvaa pikku hiljaa. Tämän tyylinen olisi kiva. Kaveri otti, kiitsa Jokke!
Lukuillan jälkeen siirryin kaverini kanssa syömään Prinz Myshkiniin, joka on muutes mielettömän vetävä vegeravintola. Suosittelen käymään, jos satutte Müncheniin! Ja jotta ilta ei olisi tyssännyt lyhyeen, menin vielä rokkikeikalle. Ilta venähti aamuneljään - joten voitte hyvin kuvitella miten virkeänä temmelsin töissä. Päiväuniaikaan nukahdin lattialle lasten keskelle ja olin kuulemma sätkinyt kuin koira niin että lapset olivat ihmetelleet kovasti. 

Ja jotta en pääsisi nukkumaan vieläkään, lähden uuden ystävän luokse pizzailtaan. Joten huomenna vihdoin, perjantai-illan iloksi, aion viettää rauhallisen koti-illan, sulloutua yksinäisyyden pyhään temppeliin, möyhiä tyynyihin ihanan kolon ja lukea. Sillä nyt on jotenkin sellainen viikko, etten minä enää jaksa kirjoittaa. Olen sanani pursunnut.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Lähtö

No nyt tapahtui niin, että erään tärkeän olennon osat eivät enää liiku. R. I. P. Bruno-koira. Bruno, Bruno. Bokseri, jonka kohtasin Moskovassa kesällä 2002. Sillä oli silkkiset pikku korvat ja lörppä suu. Se kiipesi yli aidan, jonka sisään pentue oli suljettu, ja viipotti luokseni, ja siitä alkoi uusi elämä! 

Vallaton Bruno, joka opetti muutkin pennuista kiipeämään aidan yli niin, että kasvattajalle tuli vaikeuksia. Söpö Bruno, jonka häntä oli jo ehditty typistää, ja seuraavana päivänä olisivat olleet vuorossa korvat, mutta ehdin sanoa, että minun koiraltani ei muita juttuja enää typistellä. Sitten piti hankkia passi, eläinlääkärintodistus, syöttää matokuuria ja näyttää sille maailmaa. Eleltiin Moskovassa kesää. Käytin sitä betonilähiössä ulkona. Toin myöhemmin Suomeen junalla. Tullimiehet eivät edes vilkaisseet sen passia. Rapsuttivat vain leuan alta.

Ihana ihana ihana!
Opin sen kanssa pitkäjänteisyyden. Se oli riemukas, iloinen pikkuinen tiikerinvärinen herra. Kaksi vuotta Bruno ja minä, tai kaksi ja puoliko se ehti olla, olimme parhaita ihmiskoirakaveruksia. Sitten tuli ero entisestä miehestä, ja minulla oli opiskelijana aika kortilla, kun piti käydä töissä ja opiskella, ja lisäksi hain Kreikkaan vaihtoon. Joten täytyi ajatella koiran parasta. Löytää sille uusi koti. Ja minkälaisen löysinkään. Maailman parhaan! Olin tervetullut kylään milloin vain, ja mielelläni kävinkin katsomassa, miten siellä voitiin. Ja eilen sitten sain tietää, että nyt on Bruno poissa. Tunki itku silmään. Piti töissä viettää tauko. Ja nyt on hämärä. 

Eikä kyseessä ole vain koira. Kyseessä on Bruno. Bruno, joka ei osannut uida, vaan jolle piti ostaa pelastusliivit. Bruno, joka virtsasi siskoni päälle eräänä komeana uudenvuodeniltana. Bruno, joka söi sisareni suklaat ja pilasi suklaahuulineen kalliin, valkoisen maton. Bruno, joka lörpötti huulinensa seinät sotkuisiksi, niin että lattian lisäksi piti olla aina luuttuamassa seiniä. Bruno, joka jotenkin ymmärsi kaiken. Bruno, joka ei suostunut liikahtamaan sadesäällä ulos. Bruno, joka sulatti sydämiä.
Sen kieli roikkui noin jo pentuna.
Se Bruno on nyt kaunis, lempeä, huvittava muisto. Kaikki ne, joilla on ollut rakas lemmikki, ymmärtävät, miltä tuntuu. Vaikka Bruno ehti 9 vuotta asua toisessa kodissa toisten ihmisten perheenjäsenenä, vihlaisee sydäntä silti - ja voin vain kuvitella, kuinka paljon siellä toisessa kodissa surraan nyt. Mutta valitettavasti ja onneksi meidät ihmiset tehdään pääosin muistoista. Lähetän suuret osanottoni Brunon tamperelaiselle perheelle.

Ja huomenna pitää olla jotenkin hunningolla. On vapaapäivä, koska maanantain tein töitä - tosin vapaapäivä on nyt uhkaavasti vaakalaudalla, kun töissä on kipeää tanttaa. Joka tapauksessa menen huomenna illalla Suomi-koulun jälkeen lukemaan Pintanaarmuja-kirjasta otteita FinnStyle-kauppaan. Ensiesiintymiseni Saksassa. Suomen kielellä tosin. Seuraava esiintyminen on maaliskuussa - saksaksi. Pitäisi kai alkaa verkostoitua sitten myös. Täkäläisten kirjallisuuspiirien kanssa. Jotenkin vain toivoisin sitä varten lisää tunteja vuorokausiin!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Arvontavoittaja on..

Sinun osasi eivät liiku -kokoelmani on nyt arvottu. Kiitos kaikille, kaikille osallistujille! Arpaonni lankesi random.org -arvontakoneen avulla nimimerkille M~. Onnea! Ilmaisethan itsestäsi sähköpostitse. Heitä, joita onni ei kohdannut, kehotan lempein silmin ostamaan sen omaksi tai pyytämään kotikirjastoon, jotta pääsette räjähtelemään runojeni riuskasta voimasta!

Minulla meni viikonloppu aivan toisin kuin ajattelin. Katsastin tilini tilanteen eilisiltana ja päätin, etten voi ihan joka viikonloppu lasketella. Tai siis tilini päätti. Ja koska sääennuste ei ollut mikään mainioin, jätin Alpit tänään välistä. Sen sijaan tanssin aivan mielettömästi koko yön, taas. Ei ole tarvinnut käydä juoksulenkillä koko viikonloppuna, kun tanssin sekä perjantaina että lauantaina aamuun asti. Jalat kirkuvat, tanssia vouhkasin ihan kunnolla, kiilsin hiestä, musiikki oli eilen aivan hurjastuttavan mainiota, ja itse tanssitila ihanan kämyisen hämärän undergroundilainen.

Päädyimme naapurini kanssa privaattiklubille, sellaiselle vähän salakapakan tapaiselle, jonka olemassa olosta eivät tiedä muut kuin ne, jotka sinne on kutsuttu. Berliiniläiset dj:t osasivat hommansa, ja minusta oli aivan ihanaa keikkua! Olisimme vielä jatkaneet naapuriklubille Charliesiin, mutta sinne ei enää kuuden aikaan aamulla laskettu ketään sisään. 


Olen taivaankannen väsynyt, sillä tosiaan valvoin molempina öinä aamuun asti - ja siis urheilin molemmat yöt läpeensä, sillä minun tanssimiseni ei ole koskaan mitään pikkuista tepastelua. Ja koska vesilinja piti paria viinilasillista lukuun ottamatta, en menettänyt yhtään rahaa. Lisäksi tutustuin todella hauskoihin ihmisiin ja nyt minulla on kauniita muistoja sekä uusia ystäviä. Tänään vietimme koko iltapäivän kahvilassa, missä kaikki nämä uudet ystäväni hengailevat melkein aina, ja nyt olen sänkykunnossa. Tällaisia tanssiviikonloppuja tarvitaan kyllä, joten ei harmita, etten päässyt vuorille - arjesta kun näemmä voi irtautua ihan kotikulmilla!

Huomenna joudun töihin. Sitten illalla käyn katsomassa yhtä asuntoa. Toivon, että saisimme sen kaverini kanssa, sillä siitä ei tarvitse maksaa provisiota eikä sinne tarvitse rakentaa keittiötä, ja lisäksi se olisi Pinakothek der Modernen kulmilla keskustassa vanhassa, kauniissa talossa. Olen muutes ihastunut tuohon Azealea Banksiin. Mikä asenne! Mikä kaunis ihminen ja kaunis ääni!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Hajoavaa materiaa

Aurinko täällä terve. Niin oli lämmin päivällä, että menin ilman takkia Isarin varrelle kävelylle seuranani naapuri. Meillä on aina vähän liian hauskaa. Ja aina meille jotakin tapahtuu. Minä vähän vitsailin, sanoin, että voin pitää hänen kukkaroaan sillä aikaa, kun hän jotakin jostakin etsi, ja kun sain kukkaron käsiini, heitin sen olkani taakse tuosta noin vain, enkä ollenkaan ajatellut, että paikalle voisi juosta jostakin koira ja pihistää sen pirullisen lompakon. No, niin kävi. Onneksi pois rynnivä koira saatiin kiinni ja kukkaro palautui omistajalleen. En kuulemma saa enää pidellä mitään.

Sitten menimme hieman hengästyneinä kulmantakaiseen kahvilaan (se on aivan ihana!), ja siellä istuttiin pöytään, joka oli tyhjä, mutta johon kerääntyi sitten meidän lisäksemme muutakin väkeä, miehiä Berliinistä, ja kävikin ilmi, että he ovat tulleet dj-keikalle tuonne kulmantakaiseen klubiin, ja meidät kutsuttiin nyt sitten sinne, joten joudun tanssimaan illalla. "Joudun" siksi, että olen väsynyt, sillä tanssin eilen yhtäkkiä tai siis tänään aamukuuteen saakka. Olo on ollut virkeä noin niin kuin muuten, sillä hummailin lähinnä vesilinjalla, mutta univaje vaivaa. 

Huomenna hurahdan Sudefeldiin - jos vain rahaa riittää ja sää suosii! Kuva: www.sudefeld.de
Vesilinjalla hummailen tänäänkin, sillä huomenna suuntaan taas Alpeille. Paitsi jos sää on kamala. En tosin uskalla katsoa tilin saldoa. Jos vilkaisen sitä, luulen, että huominen laskettelureissu pitää perua. Itse asiassa jos olen yhtään vastuullinen ja huolellinen ihminen, minun täytyisi tarkastaa tilanne. Mutta jotenkin sisälläni asuu pieni piru ja rebellion (uskokaa tai älkää, mutta unohtelen sanoja - en muista, mikä on rebellion suomeksi, ja viikolla unohdin mikä on munakoiso - piti oikein käännösohjelman kautta selvittää mokomakin!), joka sanoo, että älä tarkista saldoa ikinä!

Nyt on muutes julkkarihommissa edistytty. Sovittiin bändipoikien kanssa, että vedetään yhteiskeikka. Rokkia ja runoa. Mielestäni tuohon kokoelmani tunnelmaan sopii juuri sellainen musiikki. Jännitttävää esiintyä saksalaisyleisön edessä. Huomasin muutes eilen kauhukseni erään sisältövirheen yhdessä runossani. Voi kamala. Sitä eivät muut voi huomata, sillä se sointuu sinne hyvin, mutta runon merkitys on aivan eri nyt, kun huomasin. Olen käyttänyt väärää sanaa. Damn. Kiukuttaa. Eikä kukaan tietenkään sitä ole voinut korjata, sillä siellä oleva sana kyllä sopii, mutta tarkoitin aivan toista asiaa.

Kiitos kuvasta kollegani Pia Ronkainen Pelkonen!
Minun täytyy nyt vaihtaa kasvoni. Pukea mekko ja meikata. Aina näitä naisjuttuja.

P. S. Pintanaarmuista on ilmestynyt kaksi miellyttävää arviota. Toinen on tyrmistynyt (mutta minä pidin tästä arviosta jostain syystä kovasti!!) ja toinen, Parnassossa julkaistu, huimistunut! Teillä on vielä aikaa osallistua muutes kirja-arvontaan!

torstai 6. helmikuuta 2014

Silmät kiinni, silmät auki

En pääse torstaisin kuudelta sängystä ylös. Nytkin vitkuttelin puoli kahdeksaan ja sittenkin piti pakottaa. Onneksi töihin täytyy vasta puoli kymmeneksi. Pesin kasvot kuumalla vedellä. Pitäisi kylmällä, jotta virkistyy, mutta olen liian mukavuudenhaluinen kylminä aamuina. Eikä täällä edes ole kovin kylmä (paitsi sisällä asunnossa). Täällä ei ole talvea nähtykään, mikä sopii, en kestäisi, minusta on tullut herkkä. 

Mutta mutta onnitteluni Raittilalle Runeberg-palkinnon pokaamisesta! Mieli ei missään nimessä ole latistunut, vaan (tiesin jo kotvan, etten sitä voita) varsin iloinen - jo pelkkä ehdokkuus on suurensuuri asia Suomessa (ja missä tahansa maailmalla) eikä sen tuoma onni ole vieläkään haalistunut. Se ilahduttaa aina, ihan aina, kun sen muistaa. Sitä paitsi kuka ties tämä uusin teokseni nimitetään ehdokkaaksi tänä vuonna, ja vaikka ei, so what, se on minua, minä pistän sykkeeni teksteihini, minä pistän niihin sielustani puolet. Ihan sama, mitä niistä muut ajattelevat, loppujen lopuksi.

Katselin illalla matkakuviani. Mitä henkilöitä löysinkään.
Tosin se haittaa, että olen liian "undergroundia" ainakin apurahalautakunnille. Sillä sainpa taas kieltävän päätöksen, ja sehän kirpaisee. Sattuu. Itkuun asti pamauttaa - etenkin sellaisina päivinä kuten eilen, jolloin on ollut 12 tuntia töissä, putkeen, ja yrittää jaksaa, eikä jaksa. Huomaa, mikä ero on väsyneellä minulla ja epäväsyneellä. On itsevarma ja iloinen minä ja on sitten myös surkea paska.

Mutta suuria suuria iloja on, aivan huikeita. Ilostakin voi kyynelehtiä! Nimittäin Sinun osasi eivät liiku on otettu Leena Lumin blogissa vastaan niin hengästyttävästi, että minulta tirskahtivat liikutuksen kyyneleet! Mojova aloitus uuden teokseni kritiikkiuralle, jonka toivon kasvavan huomattavaksi. Lisäksi kuulemma Parnassossa, uusimmassa, on viekoitteleva arvio Pintanaarmuista.

Ja se tiistain radiohaastattelukin kuulosti sisällöllisesti hyvältä, mutta oli suuria vaikeuksia kuunnella omaa ääntä ja etenkin "tavallaan"-sanan toisteluani..piilouduin kirjaimellisesti työpöytäni alle ja purin siellä paitani hihaa. Kun hävetti niin. Mutta ei pitäisi tuolla lailla kyllä herpaantua ja piilotella. Ihan hyvin se meni (tämä on itsepsyykkausta!). Pitää vain muistaa, etten ole esiintyvä ihminen, vaan kirjoittava, ja minusta saa parhaat palat vain lukemalla. Minä kirjoitan itseni muihin. En sano ääneen aina. En osaa, TAVALLAAN. Miksi minä toistin sitä sanaa. En edes käytä sitä normaalisti ollenkaan.

Olen vaakasuora peilipinta. Temppeleissä heijastuin lasimosaikkiseiniin.
Anyways se siitä, tuntuu että nykyään aina vain mainostelen omia teoksiani, eikä se ole yhtään kiinnostavaa, eikä se ole blogini juttu muutenkaan. Kiinnostavampaa lienee tietää, että olen käynyt mukiloituttamassa itseäni ahkerasti potkunyrkkeilytunneilla mutta samalla kasvattanut voimaa ja rohkeutta, ja voi mitä mätkypotkuja ja piiskaiskuja vetelenkään (siis omasta mielestäni, kröhöm, muiden silmissähän olen varmaankin pikkuinen makaronipötkylä, joka vain huitoo). Lisäksi olen kirjoittanut tuusannuuskasti uutta käsistä, joten sosiaalinen elämäni rajoittuu työpaikalle. Olen siis yksinäisyyttä pullollani, mitä nyt kämppiksen kanssa vaihdetaan sanoja, enkä kaipaakaan nyt ketään. Niin ja siivosin pitkästä aikaa kodin. Olikin sitten pölyä. Oli läiskiä. Luuttusin ne kumoon.
Tämä kansi on niin komea, että pakko taas vilauttaa!
Jotta voisin levähtää, menen viikonloppuna (toivottavasti, riippuu ihanan tamman omistajasta!) ratsastamaan ja sunnuntaina laskettelemaan tuonne Alppeihin, ja perjantaina. Niin. Noh. En tiedä miten tässä nyt näin kävi, mutta luokseni on kai tulossa muutama ylin ystävä ja bändipoikia (ensi keskiviikkona pitää raahautua luentatilaisuuden - josta enemmän lähempänä - jälkeen fanittamaan sitä bändiä keikalle). Ja me skoolaamme. Koska en ole ehtinyt ajatellakaan julkkarijuhlia (jotka olin ajatellut täällä kyllä pitää, kunhan saan muutamista runoista käännökset - aion esiintyä saksalaisyleisölle ennen kuin pääsen Suomeen, oi voi mikä peloittava debytointi!!), pidämme pienimuotoiset lasinkohottelut nyt. Suuremmat sitten kun saan mitään tekstieni ulkopuolisessa elämässä aikaiseksi. Elämäni on tosin ihan liian juhlaisaa. Miksi aina pitää noita syitä olla. Mutta onneksi on niin paljon muutakin puuhailua edessä, etten voi enkä jaksa myöhään riekkua, kunhan skoolaan ja olen vähän aikaa sosiaalinen. Tiedän jo nyt, tämän väsymyksen painamana, että puolilta öin hakeudun nurkkiin nukkumaan, eli siis kampeudun kotiini, sujahdan sänkyyn. Haluan viikonloppuna virkeät, kirkkaat, kiireettömät aamut. 

Jotenka auf wiedersehen, lukekaa kirjoja, syökää torttuja ja pullia ja avokadoja, ja naurakaa, sillä nauravat ihmiset ovat kauneimpia kaikista! Mistä puheen ollen pitää nyt naurahdella. Ai niin ja siis voitte voittaa uusimpani omaksenne, omistuskirjoituksella, jos käytte tuolla!

tiistai 4. helmikuuta 2014

KIRJA-ARVONTA

Heippis. Päätin arpoa teille nyt jo. Sen kunniaksi että tänään tulee radiohaastis Pintanaarmuista ulos ja kun huomennakin on Runebergin päivä, ja tänä vuonna se on jännä päivä, kiitos palkintoehdokkuuden ja kaiken. Saa nähdä, pääseekö tämä runoteokseni mihinkään ehdolle. Pääasia on, että se löytäisi lukijoiden käsiin.

Jotenka asiaan: arvon Sinun osasi eivät liiku -runokokoelmani (ntamo, 2014) jollekulle onnekkaalle. Kokoelma on raju, jos sitä lähtee vertailemaan lempeisiin teoksiin enkä yhtään oikein osaa sanoa, miten se runoja lukevaan yleisöön iskee. Mutta on sielläkin herkät kohtansa, ja onhan se tehty minun tunteistani, ajatuksistani, luomieni puhujien kohtaloista. Siellä on rakkautta, epätoivoa, vihaa, väkivaltaa, siellä on tunteiden koko kirjo ja haaveita. Tässä muutama esimerkki kokoelman runoista:

hampaani jauhavat paikallaan
ravintoa pehmeämmäksi sinua oletettavammaksi
syön vatsalihaksesi halki

sinut paikoillesi: pysy tuossa asennossa jotta sivellin ei eksy

jotta liikkumaton raajasi alkaisi taas elää
ja minusta kuultaisi kauhu

Kannen kuva: Teemu Ikonen.

leikkaan ihon irti - jatkun kun paranen
jatkun kahdeksannessa persoonassa
kuudenneksen jalkojesi jäljistä

arvista jotka tulehtuvat
kun haluan neliraajaiset kihlajaiset
ja seitsemän kulmaa kakkuumme

Tässä kokoelmassa lohkeilevat vuoristojärvien pinnat, muun muassa.

Istu vaikka syliin ja näe metsä. Koira, jonka nimi on Max, ja jota minulla ei vielä koskaan ole, puree kättä. Miten minä rakastin sinua. Synnytin ja sieltä tulivat ulos kristallilasit, vedin ne rautakangen avulla ulos hoin  sinun vertasi kunnes oksensin lasinsiruja.

Annan kaikkien kukkien kukkia. Annan kokoelmani ilolla kukkia. Antavatkohan lukijatkin..?

 Maistan sinusta toisen,

                                                johon usein

                                                                            lankesin.


Ja nyt: miten voit voittaa kirjan omaksesi? No tietenkin siten, että kommentoit täällä ja sanot, mitä sinulle kuuluu ja miksi tai miksi ei. Voit myös, jos siltä tuntuu, kommentoida noita esimerkkirunoja kokoelmasta, mutta ei ole pakko. Arvonnan suoritan viikonloppuna, kun en ole enää väsynyt. Sunnuntaina, illalla, sehän taitaa olla 9.2. Muista nimimerkki kommentissasi - ja seuraa, bitte, arvonnan tuloksia sitten viikonloppuna, jotta tiedät, oletko onnenkantamoisen ystävä! Mikäli rekisteröidyt lukijakseni tai olet sitä jo, saat kaksi arpaa, sillä täytyyhän minun teitä jo kauan höpötyksiäni seuranneita vähän enemmän palkita, kun bloginihan on jo herranpieksut 3 vuotta vanha, mihin tämä aika liukuu, mihin sinä!

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Biologista kilinää

Hyvää yötä! Nukuin tänään pommiin. Mutta pääsin silti laskettelemaan. Valitettavasti en voi tarjota teille kauniita vuorikuvia, sillä Zugspitzellä (joka on Saksan korkein kohta, by the way!) oli pilvistä. Niin harmaata sameaa, ettei eteen nähnyt, emmekä siis uskaltaneet kovin kovasti laskea saatikka kauaa. Ei vain nähnyt. Mitään. 

Katsokaa! Näin paljon siellä tänään näki. Kuvassahan näkyy ilmiselvästi ihana pitkä rinne ja vuortenhuippuja taustalla.
Mutta silti sain irti paljon. Rakastan noita vuoria niin todella. Ja minulle selvisi myös sellainen asia, että biologinen kelloni on alkanut tikittää. Mutta se ei tikitä niin kuin yleensä naisilla, minulla se tikittää jotenkin väärinpäin. Nimittäin siten että se ei oikeastaan tikitä. Ajatelkaas moista. Siellä minä vuorten päällä hötkyilin ja huomasin, että biologinen kelloni tikittää mutta ei. Yritä siinä sitten ymmärtää. Itseä. 

Vehnäolut maistuu aina rinteillä. Se maistuu mielestäni banaanilta. Ei sitä pysty yhtä enempää juomaan.
Ai niin ja passi löytyi. Jiihaa. Lisäksi olen tulossa Suomeen maaliskuun alussa. Haastatteluhommia, hauskaa, sillä ohjelmasarja, johon tulen, kuulostaa kiinnostavalta. Ylihuomenna voitte kuunnella karseaa ääntäni radiosta. Mutta nyt minulla on naamio naamassa. Otan sen kohta pois ja menen nukkumaan. Olen maailman väsynein enkä jaksa. Huomenna on kirjoituspäivä. Maanantait ovat päivistä parhaimpia. Voi kun joku muuttaisi ajankulun niin, että olisi vain maanantaita.

Vielä semmoinen juttu, että minulla on hirveän hyvä olo. Tiedättekö miksi? No siksi, että olen irtisanoutunut töistä. En tiedä yhtään, millä elätän itseni syyskuusta lähtien, mutta minusta on aivan valtavan tärkeää nyt jättäytyä työelämästä vuodeksi, pariksi, ja kirjoittaa vain. Ja nähdä sitä maailmaa. Ja sen jälkeen palata Müncheniin takaisin. Täällä on koti. Siltä tuntuu. Vaikka kirjaimellisestihan minulla ei ole pian kotia. Tai no on. Kyllä se jostain löytyy sitten kun täytyy.

Niin ja aion järjestää kirja-arvonnan pian. Runokokoelmaa kehiin heitän. Olen puhumistuulella. Nyt pitää nukkua todella. Paitsi että olen sukeltanut erääseen kirjaan, joka on vienyt minut mukanaan totaalisesti. Kyseessä on Laura Gustaffssonin Anomalia. Jos se on yhtä hyvä loppuun asti, pakahdun!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Vuoret laulavat ja minä nukun!

Eilen juhlittiin työpaikalla. Päiväkotimme tiloihin ahtautuivat kaikki vanhemmat ja lapset ja me. Viini virtasi, kyyneleitä tipahteli, ikkunat huurusivat. Jatkoimme muutaman kanssa baariin. Kävin pitkästä aikaa Pimpernellissä. Tanssin siellä kuin tolppa. Tulin ajoissa kotiin mutta en muista miten. Tai siis muistan kyllä, tulin taksilla, mutta naapuriystäväni joutui maksamaan, koska minä strategisesti torkahtelin, mutta en muista, että mitä sitä on tullut höpöteltyä ja sen sellaista, enkä tiedä, miksi naapurini kiikutti tänään minulle avaimeni. Siis että miksi ne hänellä olivat. Hassua. Pontevaa.

On ollut niiiiiiiin väsyttävä viikko, että juhliminen otti koville. Mutta se hyvä puoli tuossa torkahtelussa on, että a) ei ole krapulaa, b) olen tänään virkeä ja lähden kohta aurinkoilemaan ulos (tai no ensin pitää kylläkin käydä kaupassa ja sitten vielä treffata toveria) ja c) ei mennyt rahaa (taksimatkasta maksan kyllä osani naapurirakkaalle) juuri yhtään. Mikä tarkoittaa sitä, että voin hyvillä mielin mennä huomenna laskettelemaan ja huuhtoa rinteitä vahvoilla jaloillani, sillä vahvat ne ovat, uskokaa tai älkää, ja minua naurattaa tämä kaikki.

Työtiimi melkein kahden vuoden ajan. Yksi osa poistuu.
Sitä paitsi en enää muutenkaan jaksaisi ikinä tanssia aamunkajoon asti. Sitä paitsi aina löytyy syitä juhlia ja minä pidän siitä, mutta nyt on talvi, lunta tuolla vuorilla (Münchenissä ei!), ja aion seuraavat viikonloput viettää rinteillä. Rahaa palaa mutta sitähän elämä on. Rakastan vuoria, maksaisin itseni velkaiseksi vain, jotta pääsisin sinne hengittämään, mutta onneksi ei tarvitse, sillä rinteille pääsee yhdistetyllä juna-rinnelipulla tai kimppakyydillä. 

Tällaista meillä yleensä on. Siellä töissä. Tuo blondi joka irvistää, on nykyään työtoverin lisäksi yksi tärkeimmistä ystävistäni. Muutamme hänen kanssaan yhteen, jos löydämme kämpän, sillä hänkin joutuu etsimään uuden kodin.
Ja ajatelkaas muuten. Eilen olisin tarvinnut henkkareitani työpäivän päätteeksi, ja kun saavuin kotiin passia kaivelemaan, en löytänyt sitä yhtään mistään. Nyt huone on myllätty ja mieleni on kupruilla. Missä ihmeessä on passi! Ajokortinhan hukkasin taidokkaasti ennen pitkää matkaani (uuden olen jo laittanut hakuun Helsingissä mutta en saa sitä vielä, ja sittenkin kun saan, joku armas ystäväni joutuu sen sieltä hakemaan ja lähettämään tänne) ja nyt sitten sekä vanha että uusi passi ovat tipotiessään. Helevata. Olen varma, että joku niistä löytyy mutta kun tietäisin mistä..grr...

Velmua viikonloppua teille darlings! Laitan varmaan huomenna ihania vuorikuvia tänne piristykseksi! En malta odotella. Alpit ovat henkireikäni. Jos Alpit olisivat mies, olisin mennyt naimisiin jo ajat sitten niiden kanssa! Ah voih!