keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Aikaa, ei aikaa

Nyt sen ymmärrän. Miksi on väsyttänyt niin kovasti viime aikoina; olen heräillyt vähintään kahdesti yössä alakerran naapurin vauvan parkuiluun. Koska pienoismalli-ihminen on jo melkein vuoden vanha, on hänen äänensä aika kova ja tunkeileva. Mutta nyt, kun eilen hankin korvatulpat (jotka unohdin laittaa korviin ennen nukahtamista ja joista en pidä en sitten yhtään), sainkin nukuttua täyden yön ilman itkukohtauksia. Ironista oli myös se, että heräsin itse omaan parkuuni. Herranjestas! Posket märkinä minä vollottaa vouhkasin ystävien tähden. Heille kun sattui ikäviä unessa.

Mutta olen silti energinen. Viikonlopun laskettelutreenailu, maanantain juoksulenkki ja eilisen kovat, ihanat suurenmoiset näännyttävät potkunyrkkeilytreenit pitävät huolen siitä, että pääni on ajatuksista puhdas. Rakastan äärimmäisyyksiä. Sitä, että suoritan. Sitä, että kehoni kirkuu apua. Käyn vielä tänäiltana hölkkäilemässä (jos jaksan, sillä edessä on 8 tuntia päiväkodissa ja 1,5 Suomi-koulussa), mutta sitten tuleekin muutaman päivän tauko urheiluelämään, sillä kavahdan SUOMEEN, jippii. Tai siis kavahdan vasta perjantaina, mutta en ehdi huomenna yhtään mitään, kun on vanhempainilta. 

Kuvahehkutelua viikonlopulta.
Mikä vie ajatukseni työelämään. Katsokaas. On käynyt niin, että. Viime syksynähän intoilin sitä, että alan tämän vuoden alusta tehdä vähempää tuntimäärää töissä. No. Olosuhteiden pakosta on käynyt juuri päinvastoin. Alan tehdä ensi viikosta lähtien täyttä viikkoa 39 tuntia viikossa -sopimuksella (tällä alalla onneksi 23% työajasta kuuluu "suunnitteluun", enkä ole töissä fyysisesti kuin 34h/vko). Menetän maanantaivapaani (mikä on niin ikävää, että itkettää!). Teen joka toinen viikko töitä klo 8-16 (paitsi perjantaisin VAIN kello 8-12) ja joka toinen klo 10.15-17.30. 

Etelä-Tirolissa automatkailu on jotenkin aina kivaa. Koska on maisemia. Ihania.
En saa enää ylityötunteja (=ylimääräisiä vapaapäiviä), vaan enemmän palkkaa. En tosin tiedä, kuinka paljon, enkä tiedä, onko tämä rahallisesti nyt niin kannattava veto. Mutta on käynyt niin, että yksi työkavereistamme irtisanoutui ja lopetti tammikuussa, ja palkkasimme hänen tilalleen uuden. Nyt tämä uusi työntekijä ilmoitti, ettei saa enää työskennellä, koska on kolmannella kuulla raskaana ja odottaa kaksosia. Meillä on siis työntekijäpula. Ja koska tiedän, että olen lopettamassa työt kokonaan syyskuussa (tosin nyt olen lupaillut sellaista, että voin viipyä pari kuukautta pidempään, jos tilanne vaatii, sillä ei minulla niiiiin kiire sinne maailmanympärysmatkalle ole), ajattelin, että tällainen enempi työmäärä voisi olla ihan jees. Mutta en tiedä, onko se sittenkään. Kaduttaa jo nyt, sillä tarvitsen aikaa kirjoitustyöhön. Ja energiaa. Ja nyt pelkään, että kaikki minusta kuluu työhön päiväkodissa. Oh nein. 


Mutta ainakin pääsen ehkä raha-asioiden kanssa sinuiksi. Tai siis saan maksettua itseni ulos luottokorttikierteestä (kyllä, olen pienessä sellaisessa, en onneksi mahdottomassa) ja säästettyä sitten vähän (jos osaan - yleensä en!) matkaa varten. Mutta kirpaisee todella paljon ajatus siitä, etten pääse/voi/saa kirjoittaa yhtä paljon kuin sydän tahtoo. En saanut taas apurahaa Taikesta enkä kyllä SKR:stäkään, mikä hieman masentaa, sillä jos sellaista tipahtelisi, voisin oikeasti vain kirjoittaa. Mutta tällaista on elämä. Enkä ole ainoa, joka ei apurahoja saa. Ja kun vain pidän mielessä, että kyseessä ei ole loputon sola, vaan työntäyteinen tie, joka päättyy vielä tänä vuonna suureen maailmanympärysmatkavapauteen, jaksan kyllä. 

Oh mitä risottoa tämä olikaan!

Sitä paitsi työnantaja on niin kiva, että vaikka se tietää, että lopetan työsuhteen, aikoo se taistella minulle Münchenin kaupungilta "korkeamman statuksen", jotta saan enemmän palkkaa ja jotta pedagogiset yliopisto-opintoni sekä opettajahistoriani hyväksiluetaan niin, että minut viimeinkin tunnustettaisiin kasvatusalan ammattilaiseksi eikä siksi, mikä olen nyt. Siis nyt olen jossakin palkkataulukossa alareunassa, koska en ole opiskellut lastentarhanopettajaksi. Tämän statuksen taistelu ylemmäksi on täällä aika kamalaa. Vaatii kaikenmaailman todistuksia ja byrokratiaa, mutta onneksi työnantaja tekee ja maksaa kaiken puolestani. 


Nyt minä yritän opetella siihen, että kirjoitan joka raossa, jossa aikaa on. Nyt sitä on vajaa tunti. Jotenka hyvät keskiviikot kaikille. Kirjoitan nyt hetken uusinta haastettani eteenpäin. Siitä sitten enemmän joskus kun ehdin.

2 kommenttia:

  1. Eikö sellainen ole toimivaa, että pitää taukoa (jatkuvasta/säännöllisestä) kirjoittamisesta, kun tietää, että sille saa aikaa puolen vuoden kuluttua? Ehkä tämä ei toimi kaltaisellesi elämäntapakirjoittajalle, tuli vaan mieleen :) Itsellä auttaa, jos joutuu luopumaan jostain joksikin aikaa, jos tietää, että kohta on luvassa aikaa sille tärkeälle asialle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kai se on toimivaa, mutta minä rikkoonnun, jos en saa kirjoittaa juuri silloin kun tekee mieli :/

      Poista