sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Biologista kilinää

Hyvää yötä! Nukuin tänään pommiin. Mutta pääsin silti laskettelemaan. Valitettavasti en voi tarjota teille kauniita vuorikuvia, sillä Zugspitzellä (joka on Saksan korkein kohta, by the way!) oli pilvistä. Niin harmaata sameaa, ettei eteen nähnyt, emmekä siis uskaltaneet kovin kovasti laskea saatikka kauaa. Ei vain nähnyt. Mitään. 

Katsokaa! Näin paljon siellä tänään näki. Kuvassahan näkyy ilmiselvästi ihana pitkä rinne ja vuortenhuippuja taustalla.
Mutta silti sain irti paljon. Rakastan noita vuoria niin todella. Ja minulle selvisi myös sellainen asia, että biologinen kelloni on alkanut tikittää. Mutta se ei tikitä niin kuin yleensä naisilla, minulla se tikittää jotenkin väärinpäin. Nimittäin siten että se ei oikeastaan tikitä. Ajatelkaas moista. Siellä minä vuorten päällä hötkyilin ja huomasin, että biologinen kelloni tikittää mutta ei. Yritä siinä sitten ymmärtää. Itseä. 

Vehnäolut maistuu aina rinteillä. Se maistuu mielestäni banaanilta. Ei sitä pysty yhtä enempää juomaan.
Ai niin ja passi löytyi. Jiihaa. Lisäksi olen tulossa Suomeen maaliskuun alussa. Haastatteluhommia, hauskaa, sillä ohjelmasarja, johon tulen, kuulostaa kiinnostavalta. Ylihuomenna voitte kuunnella karseaa ääntäni radiosta. Mutta nyt minulla on naamio naamassa. Otan sen kohta pois ja menen nukkumaan. Olen maailman väsynein enkä jaksa. Huomenna on kirjoituspäivä. Maanantait ovat päivistä parhaimpia. Voi kun joku muuttaisi ajankulun niin, että olisi vain maanantaita.

Vielä semmoinen juttu, että minulla on hirveän hyvä olo. Tiedättekö miksi? No siksi, että olen irtisanoutunut töistä. En tiedä yhtään, millä elätän itseni syyskuusta lähtien, mutta minusta on aivan valtavan tärkeää nyt jättäytyä työelämästä vuodeksi, pariksi, ja kirjoittaa vain. Ja nähdä sitä maailmaa. Ja sen jälkeen palata Müncheniin takaisin. Täällä on koti. Siltä tuntuu. Vaikka kirjaimellisestihan minulla ei ole pian kotia. Tai no on. Kyllä se jostain löytyy sitten kun täytyy.

Niin ja aion järjestää kirja-arvonnan pian. Runokokoelmaa kehiin heitän. Olen puhumistuulella. Nyt pitää nukkua todella. Paitsi että olen sukeltanut erääseen kirjaan, joka on vienyt minut mukanaan totaalisesti. Kyseessä on Laura Gustaffssonin Anomalia. Jos se on yhtä hyvä loppuun asti, pakahdun!

8 kommenttia:

  1. Hyvä sinä! Rohkea, kaunis, taitava sinä! Nauti menosta ja maisemista (ja käy kurkkaamassa mun blogin puolella hassutteluhaaste kysymysten ja vastausten muodossa, johon sinut vedin mukaan, kun/jos ehdit)!

    VastaaPoista
  2. Oi kiitos muistuksesta: Kuuntelenkin mieluusti.

    Kaikki kirjat on sun kanssa ollut samaa makua, mutta miksi en saa Anomaliaan otetta, en saa.

    Minä pakahdun vieläkin Mustat paperit maailmasta...

    Olen levoton, kaipaan sinne nurkille niin, että kipeää tekee...olen lähdössä nyt ostamaan uutta saksan kielioppia, sanakirjaa ja tehtväkirjaa, joten oudosti näen usvan takaa alppien huiput.

    Teit just oikean ratkaisun♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että meillä on sellainen pieni erimakuisuus kirjojen suhteen. Anomalia ja esim. toi mun Minä rakastan sinua nuori mieshän ovat osittain "utopiaa", jotenka ehkä sellaiset kirjat eivät sytytä sinua(?). Mutta ainakin juuri Mustat paperit, Jokapäiväinen elämämme, Durasin tuotanto jne. jne. ovat juuri niitä, jotka yhdistävät meidän kirjamakumme ja voi millä tavalla!

      Poista
  3. Onpa hyvä että passi löytyi:) Ja tuo irtisanoutuminen varmaankin tarkoittaa sitä pitkää matkaa,tsemppiä vain suunnitelmille.Omaa ääntä on karseaa kuulla radiosta;huomasin sen juuri viime viikolla kun minulla oli YLE:ssä pieni haastattelu....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, omaa ääntä on tosiaan kauhea kuulla, mutta hyvinhän se taisi mennä, koko homma :

      Poista