tiistai 11. helmikuuta 2014

Lähtö

No nyt tapahtui niin, että erään tärkeän olennon osat eivät enää liiku. R. I. P. Bruno-koira. Bruno, Bruno. Bokseri, jonka kohtasin Moskovassa kesällä 2002. Sillä oli silkkiset pikku korvat ja lörppä suu. Se kiipesi yli aidan, jonka sisään pentue oli suljettu, ja viipotti luokseni, ja siitä alkoi uusi elämä! 

Vallaton Bruno, joka opetti muutkin pennuista kiipeämään aidan yli niin, että kasvattajalle tuli vaikeuksia. Söpö Bruno, jonka häntä oli jo ehditty typistää, ja seuraavana päivänä olisivat olleet vuorossa korvat, mutta ehdin sanoa, että minun koiraltani ei muita juttuja enää typistellä. Sitten piti hankkia passi, eläinlääkärintodistus, syöttää matokuuria ja näyttää sille maailmaa. Eleltiin Moskovassa kesää. Käytin sitä betonilähiössä ulkona. Toin myöhemmin Suomeen junalla. Tullimiehet eivät edes vilkaisseet sen passia. Rapsuttivat vain leuan alta.

Ihana ihana ihana!
Opin sen kanssa pitkäjänteisyyden. Se oli riemukas, iloinen pikkuinen tiikerinvärinen herra. Kaksi vuotta Bruno ja minä, tai kaksi ja puoliko se ehti olla, olimme parhaita ihmiskoirakaveruksia. Sitten tuli ero entisestä miehestä, ja minulla oli opiskelijana aika kortilla, kun piti käydä töissä ja opiskella, ja lisäksi hain Kreikkaan vaihtoon. Joten täytyi ajatella koiran parasta. Löytää sille uusi koti. Ja minkälaisen löysinkään. Maailman parhaan! Olin tervetullut kylään milloin vain, ja mielelläni kävinkin katsomassa, miten siellä voitiin. Ja eilen sitten sain tietää, että nyt on Bruno poissa. Tunki itku silmään. Piti töissä viettää tauko. Ja nyt on hämärä. 

Eikä kyseessä ole vain koira. Kyseessä on Bruno. Bruno, joka ei osannut uida, vaan jolle piti ostaa pelastusliivit. Bruno, joka virtsasi siskoni päälle eräänä komeana uudenvuodeniltana. Bruno, joka söi sisareni suklaat ja pilasi suklaahuulineen kalliin, valkoisen maton. Bruno, joka lörpötti huulinensa seinät sotkuisiksi, niin että lattian lisäksi piti olla aina luuttuamassa seiniä. Bruno, joka jotenkin ymmärsi kaiken. Bruno, joka ei suostunut liikahtamaan sadesäällä ulos. Bruno, joka sulatti sydämiä.
Sen kieli roikkui noin jo pentuna.
Se Bruno on nyt kaunis, lempeä, huvittava muisto. Kaikki ne, joilla on ollut rakas lemmikki, ymmärtävät, miltä tuntuu. Vaikka Bruno ehti 9 vuotta asua toisessa kodissa toisten ihmisten perheenjäsenenä, vihlaisee sydäntä silti - ja voin vain kuvitella, kuinka paljon siellä toisessa kodissa surraan nyt. Mutta valitettavasti ja onneksi meidät ihmiset tehdään pääosin muistoista. Lähetän suuret osanottoni Brunon tamperelaiselle perheelle.

Ja huomenna pitää olla jotenkin hunningolla. On vapaapäivä, koska maanantain tein töitä - tosin vapaapäivä on nyt uhkaavasti vaakalaudalla, kun töissä on kipeää tanttaa. Joka tapauksessa menen huomenna illalla Suomi-koulun jälkeen lukemaan Pintanaarmuja-kirjasta otteita FinnStyle-kauppaan. Ensiesiintymiseni Saksassa. Suomen kielellä tosin. Seuraava esiintyminen on maaliskuussa - saksaksi. Pitäisi kai alkaa verkostoitua sitten myös. Täkäläisten kirjallisuuspiirien kanssa. Jotenkin vain toivoisin sitä varten lisää tunteja vuorokausiin!

19 kommenttia:

  1. Voi suloisen näköinen Bruno... Kirjoitit kovin kauniisti! Onneksi on muistot <3

    VastaaPoista
  2. Mulle kaikkien aikojen rakkain eläin oli myös bokseri. Hyvin samannäköinen. Ja oloinen. Hyppi päälle ja pyörtyi onnesta kun tavattiin. Mummon koira. Mahtavia otuksia. Kuoli jo 20 vuotta sitten, mutta silti vähintään viikottain mielessä. Nutte.

    Osanotot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bokserit ovat yleisesti ottaen maailman iloisimpia otuksia :)

      Poista
  3. Onpa ikävää. Jaan tuntemuksesi, sillä meidän vanhin koirammehan kuoli joulukuussa. Kauniisti kirjoitat Brunosta. Otan osaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kyllä, tämä tuntemus taitaa olla monelle tuttu... :/

      Poista
  4. Osanottoni sinulle Bruunon poismenon johdosta ♥
    Hyvää viikon jatkoa, Maaria♥♥

    VastaaPoista
  5. Voi mikä ihana muistelo. Onneksi hän sai elää!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Maaria. Yhteinen oli ilonaiheemme, päiviemme piristäjä, tuo rakas Bruno. Ja nyt on edelleen yhteistä suuri suru ja iso ikävä

    VastaaPoista
  7. Voi että, osanottoni. Ymmärrän hyvin, että koiran lähtö koskettaa, vaikka se ei ollutkaan sinulla "kuin" kaksi vuotta. Toki eläinystävä jättää jäljet, vaikkei se olisikaan loppuun asti itsellä. Muistot jäävät.

    VastaaPoista
  8. Voi, otan osaa. Minä en onneksi vielä tiedä, miltä tuntuu menettää rakas lemmikki, mutta sekin on edessä joskus, toivottavasti vasta vuosien vuosien päästä. Osaan siis aavistaa, mitä on edessä. Koirat ovat niin ihania, vilpittömiä, rakastavia ja anteeksiantavia. Olisipa ihmisissä enemmän koiraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olisipa varsinkin tunnekylmissä ihmisissä hieman koiraa!

      Poista
  9. Bruno oli suloinen koira,osanottoni! Koirat ja muutkin lemmikit ovat sellaisia että jättävät ikävän sydämeen.

    VastaaPoista
  10. Ymmärrän täysin tuon lemmikin poismenon jättämät jäljet. Onneksi olit jo luopunut siitä kerran. Ei tunnu niin kipeästi tuo lähtö tästä maailmasta. Runokirjasi tuli jo ajat sitten, en ole tainnut käydä laittamassa siitä kommenttia ja kiittämässä joten se kiitos tulee nyt tässä! Kiitos! Myös kirjaan tutustuminen on jäänyt vähäiseksi, mutta nyt hiihtolomalla se varmaan tapahtuu ja kirjoitan siitä sitten blogissani, lähipäivinä.

    VastaaPoista