torstai 6. helmikuuta 2014

Silmät kiinni, silmät auki

En pääse torstaisin kuudelta sängystä ylös. Nytkin vitkuttelin puoli kahdeksaan ja sittenkin piti pakottaa. Onneksi töihin täytyy vasta puoli kymmeneksi. Pesin kasvot kuumalla vedellä. Pitäisi kylmällä, jotta virkistyy, mutta olen liian mukavuudenhaluinen kylminä aamuina. Eikä täällä edes ole kovin kylmä (paitsi sisällä asunnossa). Täällä ei ole talvea nähtykään, mikä sopii, en kestäisi, minusta on tullut herkkä. 

Mutta mutta onnitteluni Raittilalle Runeberg-palkinnon pokaamisesta! Mieli ei missään nimessä ole latistunut, vaan (tiesin jo kotvan, etten sitä voita) varsin iloinen - jo pelkkä ehdokkuus on suurensuuri asia Suomessa (ja missä tahansa maailmalla) eikä sen tuoma onni ole vieläkään haalistunut. Se ilahduttaa aina, ihan aina, kun sen muistaa. Sitä paitsi kuka ties tämä uusin teokseni nimitetään ehdokkaaksi tänä vuonna, ja vaikka ei, so what, se on minua, minä pistän sykkeeni teksteihini, minä pistän niihin sielustani puolet. Ihan sama, mitä niistä muut ajattelevat, loppujen lopuksi.

Katselin illalla matkakuviani. Mitä henkilöitä löysinkään.
Tosin se haittaa, että olen liian "undergroundia" ainakin apurahalautakunnille. Sillä sainpa taas kieltävän päätöksen, ja sehän kirpaisee. Sattuu. Itkuun asti pamauttaa - etenkin sellaisina päivinä kuten eilen, jolloin on ollut 12 tuntia töissä, putkeen, ja yrittää jaksaa, eikä jaksa. Huomaa, mikä ero on väsyneellä minulla ja epäväsyneellä. On itsevarma ja iloinen minä ja on sitten myös surkea paska.

Mutta suuria suuria iloja on, aivan huikeita. Ilostakin voi kyynelehtiä! Nimittäin Sinun osasi eivät liiku on otettu Leena Lumin blogissa vastaan niin hengästyttävästi, että minulta tirskahtivat liikutuksen kyyneleet! Mojova aloitus uuden teokseni kritiikkiuralle, jonka toivon kasvavan huomattavaksi. Lisäksi kuulemma Parnassossa, uusimmassa, on viekoitteleva arvio Pintanaarmuista.

Ja se tiistain radiohaastattelukin kuulosti sisällöllisesti hyvältä, mutta oli suuria vaikeuksia kuunnella omaa ääntä ja etenkin "tavallaan"-sanan toisteluani..piilouduin kirjaimellisesti työpöytäni alle ja purin siellä paitani hihaa. Kun hävetti niin. Mutta ei pitäisi tuolla lailla kyllä herpaantua ja piilotella. Ihan hyvin se meni (tämä on itsepsyykkausta!). Pitää vain muistaa, etten ole esiintyvä ihminen, vaan kirjoittava, ja minusta saa parhaat palat vain lukemalla. Minä kirjoitan itseni muihin. En sano ääneen aina. En osaa, TAVALLAAN. Miksi minä toistin sitä sanaa. En edes käytä sitä normaalisti ollenkaan.

Olen vaakasuora peilipinta. Temppeleissä heijastuin lasimosaikkiseiniin.
Anyways se siitä, tuntuu että nykyään aina vain mainostelen omia teoksiani, eikä se ole yhtään kiinnostavaa, eikä se ole blogini juttu muutenkaan. Kiinnostavampaa lienee tietää, että olen käynyt mukiloituttamassa itseäni ahkerasti potkunyrkkeilytunneilla mutta samalla kasvattanut voimaa ja rohkeutta, ja voi mitä mätkypotkuja ja piiskaiskuja vetelenkään (siis omasta mielestäni, kröhöm, muiden silmissähän olen varmaankin pikkuinen makaronipötkylä, joka vain huitoo). Lisäksi olen kirjoittanut tuusannuuskasti uutta käsistä, joten sosiaalinen elämäni rajoittuu työpaikalle. Olen siis yksinäisyyttä pullollani, mitä nyt kämppiksen kanssa vaihdetaan sanoja, enkä kaipaakaan nyt ketään. Niin ja siivosin pitkästä aikaa kodin. Olikin sitten pölyä. Oli läiskiä. Luuttusin ne kumoon.
Tämä kansi on niin komea, että pakko taas vilauttaa!
Jotta voisin levähtää, menen viikonloppuna (toivottavasti, riippuu ihanan tamman omistajasta!) ratsastamaan ja sunnuntaina laskettelemaan tuonne Alppeihin, ja perjantaina. Niin. Noh. En tiedä miten tässä nyt näin kävi, mutta luokseni on kai tulossa muutama ylin ystävä ja bändipoikia (ensi keskiviikkona pitää raahautua luentatilaisuuden - josta enemmän lähempänä - jälkeen fanittamaan sitä bändiä keikalle). Ja me skoolaamme. Koska en ole ehtinyt ajatellakaan julkkarijuhlia (jotka olin ajatellut täällä kyllä pitää, kunhan saan muutamista runoista käännökset - aion esiintyä saksalaisyleisölle ennen kuin pääsen Suomeen, oi voi mikä peloittava debytointi!!), pidämme pienimuotoiset lasinkohottelut nyt. Suuremmat sitten kun saan mitään tekstieni ulkopuolisessa elämässä aikaiseksi. Elämäni on tosin ihan liian juhlaisaa. Miksi aina pitää noita syitä olla. Mutta onneksi on niin paljon muutakin puuhailua edessä, etten voi enkä jaksa myöhään riekkua, kunhan skoolaan ja olen vähän aikaa sosiaalinen. Tiedän jo nyt, tämän väsymyksen painamana, että puolilta öin hakeudun nurkkiin nukkumaan, eli siis kampeudun kotiini, sujahdan sänkyyn. Haluan viikonloppuna virkeät, kirkkaat, kiireettömät aamut. 

Jotenka auf wiedersehen, lukekaa kirjoja, syökää torttuja ja pullia ja avokadoja, ja naurakaa, sillä nauravat ihmiset ovat kauneimpia kaikista! Mistä puheen ollen pitää nyt naurahdella. Ai niin ja siis voitte voittaa uusimpani omaksenne, omistuskirjoituksella, jos käytte tuolla!

4 kommenttia:

  1. En usko, että kyse on siitä, että olet "liian undergroudia". Joskus vaan saa apurahaa, joskus ei. Koska jos on R-ehdokkaana, ei enää ole marginaalissa, halusi tai ei. ;)
    Pointtina lähinnä se, että itse olen saanut ensimmäisen kokovuotisen apurahan joskus 2007, ja jos en silloin ole ollut marginaalissa, en tiedä kuka on...
    Harmittavathan ne kielteiset päätökset, mutta jos joka paikasta hakee, joskus saa. Ihmisen mieli tietysti etsii syitä jos toisiakin, mutta useimmiten ei ole sen ihmeellisempää syytä.
    Apurahaohje: Jos kaikkia hakee, joskus saa!
    Jos itse haen kymmentä ja saan yhden jostain, se on hyvä onnistumisprosentti. Ei silloin harmita ne yhdeksän hylsyä, jos onnistaa. :)

    Sinulla on nyt paljon onnistumisen kokemuksia Pintanaarmuihin liittyen lyhyessä ajassa, nauti! Toivon sinulle lisää kauniita päiviä, mielen valoa ja kirjoitusintoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta turiset! Se vain lannistaa, kun SKR:lta en koskaan saa mitään, teinpä sitten kuinka suuren työn hakemuksen eteen tahansa. Tähän mennessä olen saanut vain kirjastoapurahaa ja pureskellut hampaitani, jos kuullut, että ystävät (joiden puolesta olen toki iloinen - ja hieno homma heille!), jotka eivät ole edes vielä julkaisseet mitään, ovat saaneet kaikenmaailman apurahoja. Kokovuotista apurahaa en ole koskaan hakenutkaan. Mutta juu, haen kyllä, haen kaikkia mahdollisia. Ja jos en saa, sitten en saa, niinhän se menee, eikä se tietenkään vaikuta siihen, kirjoitanko vaiko enkö, vaan siihen, kuinka paljon jaksan ja milloin saan valmista.

      Sydämeni hyppii ilosta Pintanaarmujen menestyksen suhteen :) Jotenka ei minua tällaisina virkeinä päivinä lannisteta! Toivotan sinulle kaikkea tuota samaa!

      Poista
  2. Maaria, onnittelut sinulle, että pääsit esille ja Runeberg ehdokkaaksi. Luin Parnassosta Pintanaarmujen kritiikin, ja minusta se on sinulle meriittiä! Ja kyllä tästä runokirjastasikin löytyy paljon hyvää sanottavaa. ♥♥

    Ihanaa viikonloppua sinulle, Maaria.♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aili, ja talvista, heleää helmikuun viikonloppua sinne päin :)

      Poista