lauantai 1. helmikuuta 2014

Vuoret laulavat ja minä nukun!

Eilen juhlittiin työpaikalla. Päiväkotimme tiloihin ahtautuivat kaikki vanhemmat ja lapset ja me. Viini virtasi, kyyneleitä tipahteli, ikkunat huurusivat. Jatkoimme muutaman kanssa baariin. Kävin pitkästä aikaa Pimpernellissä. Tanssin siellä kuin tolppa. Tulin ajoissa kotiin mutta en muista miten. Tai siis muistan kyllä, tulin taksilla, mutta naapuriystäväni joutui maksamaan, koska minä strategisesti torkahtelin, mutta en muista, että mitä sitä on tullut höpöteltyä ja sen sellaista, enkä tiedä, miksi naapurini kiikutti tänään minulle avaimeni. Siis että miksi ne hänellä olivat. Hassua. Pontevaa.

On ollut niiiiiiiin väsyttävä viikko, että juhliminen otti koville. Mutta se hyvä puoli tuossa torkahtelussa on, että a) ei ole krapulaa, b) olen tänään virkeä ja lähden kohta aurinkoilemaan ulos (tai no ensin pitää kylläkin käydä kaupassa ja sitten vielä treffata toveria) ja c) ei mennyt rahaa (taksimatkasta maksan kyllä osani naapurirakkaalle) juuri yhtään. Mikä tarkoittaa sitä, että voin hyvillä mielin mennä huomenna laskettelemaan ja huuhtoa rinteitä vahvoilla jaloillani, sillä vahvat ne ovat, uskokaa tai älkää, ja minua naurattaa tämä kaikki.

Työtiimi melkein kahden vuoden ajan. Yksi osa poistuu.
Sitä paitsi en enää muutenkaan jaksaisi ikinä tanssia aamunkajoon asti. Sitä paitsi aina löytyy syitä juhlia ja minä pidän siitä, mutta nyt on talvi, lunta tuolla vuorilla (Münchenissä ei!), ja aion seuraavat viikonloput viettää rinteillä. Rahaa palaa mutta sitähän elämä on. Rakastan vuoria, maksaisin itseni velkaiseksi vain, jotta pääsisin sinne hengittämään, mutta onneksi ei tarvitse, sillä rinteille pääsee yhdistetyllä juna-rinnelipulla tai kimppakyydillä. 

Tällaista meillä yleensä on. Siellä töissä. Tuo blondi joka irvistää, on nykyään työtoverin lisäksi yksi tärkeimmistä ystävistäni. Muutamme hänen kanssaan yhteen, jos löydämme kämpän, sillä hänkin joutuu etsimään uuden kodin.
Ja ajatelkaas muuten. Eilen olisin tarvinnut henkkareitani työpäivän päätteeksi, ja kun saavuin kotiin passia kaivelemaan, en löytänyt sitä yhtään mistään. Nyt huone on myllätty ja mieleni on kupruilla. Missä ihmeessä on passi! Ajokortinhan hukkasin taidokkaasti ennen pitkää matkaani (uuden olen jo laittanut hakuun Helsingissä mutta en saa sitä vielä, ja sittenkin kun saan, joku armas ystäväni joutuu sen sieltä hakemaan ja lähettämään tänne) ja nyt sitten sekä vanha että uusi passi ovat tipotiessään. Helevata. Olen varma, että joku niistä löytyy mutta kun tietäisin mistä..grr...

Velmua viikonloppua teille darlings! Laitan varmaan huomenna ihania vuorikuvia tänne piristykseksi! En malta odotella. Alpit ovat henkireikäni. Jos Alpit olisivat mies, olisin mennyt naimisiin jo ajat sitten niiden kanssa! Ah voih!

3 kommenttia:

  1. Onpa sulla huono tuuri passien kanssa,toivottavasti se nyt on vaan unohtunut jonnekin siellä kotona se vanha passi siis.
    Teilla taitaa olla aika kiva meinkinki työkavereiden kanssa;D
    Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  2. Hurjaa ja hurjan ihanaa että työkavereiden kanssa menee hyvin!☺☻☺

    Toivotan oikein mahtavan iloista viikonloppua sinulle, Maaria!! Ja ehkäpä se passi jostain löytyy...;)

    VastaaPoista
  3. Sää sen sanoit: "Jos alpit olisivat mies, olisin mennyt jo ajat sitten naimisiin niiden kanssa!" Meri voisi sitten olla se toinen mies...Onneksi mun rakkaani on hulluna molempiin, muuten tästä ei tulisi mitään.Ja tytärkin on Meri.

    Oi, voisinpa asua puolet vuodesta siellä jossain. Edes Suomen julmat huhtikuut ja sitten vielä kesäkuut, jolloin en voi nukkua, kun ei tule edes illalla suloista pimeää. Kaksi kuukauttakin olisi jo jotain, sillä kestän jo marraskuun, josta on tullut salarakkaani.

    Mahtavia laskettelukelejä sinulle!

    VastaaPoista