torstai 27. maaliskuuta 2014

Väsyankka

Eilen "romahdin". Töissä jo. Väsymys siis tuli. Jotenkin vain. Sunnuntain muutto, maanantain ja tiistain ylipitkät työpäivät ja monen yön liian lyhyet unet aiheuttivat sen. Sellaisesti romahdin, että kun oli hiljainen hetki, pistin sellaisen äänisadun päälle ja sanoin, että nyt ollaan hiljaa ihan kaikki. Sitten läsähdin lattiaan ja pistin silmät kiinni.

Kaksikymmentä minuuttia oltiin vain. Sitten ne ryömivät kainaloon, mahan päälle, jalkoihin ja uumaan. Joka puolelle. Ja alkoivat kutitella. Nauratti. Mutta silmät pidin silti vielä kiinni, väsytti niin. Lopulta oli pakko nousta, antaa niiden alkaa puhua, ei lapsia saa pidettyä hiljaa enhän itsekään siihen pysty, olemaan hiljaa liian pitkään. Lähdin töistä puolta tuntia aiemmin koska en voinut enää.

Kävin kaupasta avokadoa ja pähkinää. Ja salaattia ja hummusta. Ja herneenpalkoja ja kookosmaitoa. Ja tummaa suklaata (josta on jo puolet syöty, hahaa!). Ja loput vapaaillastani, ah niin ihanasta, kerron tuossa alla olevassa videossa, jonka tein illalla. Moikkis lähden nyt töihin. Väsyttää suunnattomasti, yöunet jäivät taas vain kuusituntisiksi, kun aina hiippailen iltaisin enkä malta nukahdella.Tänään teen ruhtinaallisesti töitä aamukasista iltakasiin. Älkää kysykö milloin minä kirjoitan.

Jos totta puhutaan, en ole kirjoittanut mitään järkevää kahteen viikkoon. Se jos mikä saa minut pois tolaltani. Voi kun saisin apurahaa edes vähän. Voisin tehdä sitten oikeita kirjoitustöitä antaumuksella! Nyt on kaikki voimat pois. Ei jaksa ei jaksa ei jaksa.

Mutta sen vielä sanon: nautin aivan suunnattoman, ihanan paljon suomen kielen opettamisesta kansalaisopistolla! Ihan hirmuisen hauskaa ja antoisaa, kerrassaan hulppeaa! Mikä onni oli saada tämä pesti. Toivottavasti jatkossa pukkaa lisää. Vielä kahtena iltana käyn opettamassa. Sitten alkaa kiireettömämpi (mutta kenties tylsempi?) alkuviikkoelämä.


Ai niin ja tuohan ilahdutti kyllä! Kyllä hymyttää. Että sitä luetaan. Pelkään, että runoteokseni jää jalkoihin. Siis omiin jalkoihini, kun tänä vuonna ilmestyy kuitenkin myös uusi romaani...josta kuulette varmaankin ensi viikolla enemmän. 

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Pitämislista

Pitäisi kai tehdä jokin lista siitä, mitä pitää, ettei unohdu. En muista. Eilen tein töitä ysiin saakka, olin puoli kympiltä nälkäisenä rättinä kotona, tänään sama rumba uudestaan, torstaina taas. Huomenna ei onneksi ole Suomi-koulua, pääsen jopa neljältä töistä (tai lähden jo aiemmin jos saan, otan ne ylityötunneista), ja voin viimein purkaa viimeisetkin laatikot, asettaa asioita, viedä kellariin tyhjää ja talvikamaa, hakata nauloja seiniin en kestä ilman tauluja, pitäisi tehdä muuttoilmoitukset sekä täällä (täällä täytyy mennä sellaiseen toimistoon ilmoittautumaan, blaah, ja aukioloajat ovat tympeät) että Suomessa kaikkialle, pitäisi irtisanoa sähkösoppari ja GEZ (= tv-lupamaksu), pitäisi maksaa uuden kodin keittiöstä puolet,

Max und...
pitäisi kirjoittaa yksi artikkeli, pitäisi saada urheilla (tulen hulluksi aina kun en, ja nyt en ole kuulkaas yli viikkoon ehtinyt, alkaa kiristää hermoja!) pitäisi ilmoittautua jatkokoulutukseen, pitäisi ajella säärikarvat (en ole sitten Myanmarissa olon niitä ajellut, sillä minut on siunattu vaaleilla jalkakarvoilla, joten voisinkin kaikkien ratkiriemuksi vaikka mitata ne senttimetrimitalla vai mikä sen mittajutun nimi onkaan enää ja sitten vahailla pois) ja leikata kynnet, pitäisi tutustua paremmin uusiin ystäviini Maxiin ja Moritziin, pitäisi jaksaa olla töissä reipas, suunnitella esikoulujuttuja ja tulevia projekteja (jotta vanhemmat pysyisivät tyytyväisinä, itsehän en lähinnä tällä hetkellä jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä ahkerointia töissä), tehdä maaliskuun newsletter (töihin sekin) pitäisi kokkailla XX hengelle perjantai-iltana kunnon vegaani-illallinen ja kilistää skumppaa uuden wohngemeinschaftin (=kämppisläisyys) kunniaksi (grrrr miksi menin lupaamaan juuri nyt!), mitä varten pitäisi siis ehtiä myös kauppaan ja katsoa että mitä ja ostaa sitten kanssa ja raahata kotiin ja

Moritz. Uudet kaverini. En ole ennen elänyt kissaeloa. Aika villejä ihania poikia. Awwwww.
pitäisi katsoa myös kasaan kamat joita myyn lauantaina yökirppiksellä ystävän kanssa, pitäisi - ah, kissat raapivat huoneen ovea tahtoisin olla aamuhetket yksin mutta eivät ne venkulat anna, pitää avata siis ovi nyt! - niin, pitäisi muistaa ilmoittaa kickboxiniin, että jatkan sopimusta elokuun loppuun, pitäisi voida nukkua. En voi kun stressaan että jotain unohtuu, tai että en herää tarpeeksi ajoissa, ja kun aamulla "herään", itkettää kun väsyttää niin etten oikeastaan tahtoisi yhtään mitään enkä varsinkaan jaksaisi. Pitäisi selvitä tästä kaikesta niin että pää ei ha-jo-a. Ja kyllä minä selviänkin, ainahan kaikesta, älkää huoliko, jos huolestuitte, ja auttaahan tämä että kirjoittaa kaiken ulos jos ei jaksa sanoa. Ei jaksa sanoa kun ei aina ole sanoja. Sitä paitsi yhä on sanottava: nautin ihan äärettömästi ja sydämeni pohjasta kansalaisopistolla opettamisesta. Se on hauskaa, antoisaa. Harmi, että pesti jatkuu enää vain ensi viikon. Mieluusti jatkaisin kokonaisen kurssin verran!

Kaaos siellä ja
Niin ja ai niin, pitäisi, ehdottoman tärkeimmästi, kotiutua. Kunnolla. Jotta tuntisin tulevani kotiin, lähteväni kotoa. Nyt juuri olen vähän hajalla kun mikään ei ole paikoillaan ja kun iltamyöhään joudun polkemaan vanhan kodin ohitse. Sydän raapiutuu. Yhyyyyy. Mutta parasta on tietysti se, että uusi asunto on kyllä ainakin ensimmäisten kahden päivän perusteella alkamassa muokkautua. Ja kyllä se tästä. Odotan innolla huhtikuuta, jolloin ei pidä paljoa mitään ja jolloin vihdoin ei enää pidä. Kestävyyttä viikkoonne! Kuullaan taas. Sillä sitäkin pitäisi. Aina pitää ja on. Ai niin ei helpota se, että tänne tyrskähti takatalvi. Eilen: räntää. Tänään: kuka tietää. Huomenna taas kai lämpenee. Saisikin. Ehtivät jo puut vihertyä ja kukat tulvia ja nehän kuolevat jos jatkuu näin! Nyt pitää lähteä. Aamukahdeksasta iltayhdeksään työtä antakaa mun kaikki kestää.

kaaos täällä. Ihana iso ikkuna. Valoa. Tärkeintähän on tuo sininen pallo lattialla ja kookosmaito työpöydällä tai siis.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Muuttohupakko

Minä taisin intoistua tuosta videobloggailusta. Jotenkin hauskaa ja virkistävää välillä jotain tällaista. Mutta hei, sänky on nyt purettu ja kaikki on ohi. Sydäntä särkee tämän kodin jättäminen, auts!

Sopivaa sunnuntaita teille muille. En ehkä ehdi enää ikinä mitään.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Villi perjantai ja videobloggauskin ohoo!


Perjantai tralalallaa. München sulaa käsiin ja alleni, oi ihana elämä, oi ihana maaliskuu. Minulla on rusketusraidat ja palanut nenä, ja ilkikurinen olo, enkä tiedä mitä heille tapahtuu, jotka joutuvat eteeni. Teen kepposia koko päivän ja hihittelen nurkkien takana. Olen riehakas kevättantta, ja minua ei yhtään haittaa mennä tällaisella ilmalla töihin. Tämän työn paras puoli on se, että tällaiset ilmat vietetään ulkona, visusti, taivas on katto ja puut ovat seiniä jos puita on.

Kaikilla meistä on virheemme. Minulla on paha vegaanivirhe nimeltä jäätelö. Spank me!
Minun vegaanielämäni on lähtenyt muutes ihan hyvin käyntiin, PAITSI. Unohdin tietysti maanantaina, että jäätelöhän on maitoa. Ja koska olin riehakkaalla, lempeällä kevättuulella, ostin jokavuotiseen tapaani ensimmäisen jätskiliinin italialaisesta kuppilasta, ja haukkasin sitä, oi lemppariani mangoa, ja sitten muistin että ai niin. Uups.

Lahjapuputsuikka!
No, mitä pienistä. Elämä on vehkeilyä. Minä vehkeilen itseni kanssa, näköjään. Eilen kävin työtoverini kanssa weißweinschorlella. Tai siis parilla. Unetti sen jälkeen aika hyvin. Joten olen energisoitunut kuin sähkövastus! Sain lahjaksi pikkupupun. Haluan puistella ihmisiä poskista ja muiskauttaa pusuja niihin. Hihii. Voi riehakkuus! Ja voi haikeudenhaikeus. Karkailen haikeaa tunnetta. Menen töiden jälkeen Isarin varteen ja vilauttelen varpaita. Kaupungissa on starkbierfestejä kaikilla panimoilla. Taitavat jäädä tänä vuonna välistä. Kun pitäisi sunnuntaina sillä lailla muuttaa ja muuta. Prameaa perjantaita, pupuset, hoilatkaa henkenne edestä!

P. S. Kyllä minä nyt sitten uskaltaudun. Olkaa hyvä: videobloggaus kirjasta Huorasatu...IIK. Olen tuossa videossa sitten a) kipeä ja b) sietämättömän meikitön!


torstai 20. maaliskuuta 2014

Katsokaa nyt mun lifeä ja miten se styleilee!

Moe. Minulle iski eilen saikkupäivä. Nimittäin tiistaina päätäni iski kipu ja ääni katosi illan kansalaisopiston tunneilla, eikä kipu lähtenyt tai ääni palannut, mikä johti siihen että valvoin keskiviikkoon suuntautuvasta yöstä osan. Eilisaamuna sitten huomasin, että ei ei, en ole työkunnossa. Joten eikun soittamaan että. Kukaan ei tosin vastannut, joten jouduin hilaamaan takamukseni työpaikalle ja avaamaan ovet sijaiselle, joka oli ainoa joka vastasi.

Sitten nukuin melkein koko päivän ja söin. Teki hyvää. Viimeisestä 24 tunnista nukuin varmaan 18. Joten nyt väsyttää. Väsyttää aina kun nukkuu liikaa. Ääni sekoilee, mutta on, tuli takaisin. Päätä ei jomota. Joten tänään menen reippaasti töihin.

Voi maailma sotikaa noin!

 Sain eilen puhelun kesken jatkuvaisunieni pomolta. Joka ilmoitti, että vihdoinkin Münchenin kaupunki katsoo, että minä olen pätevä! Joten minut ylennetään 1.4. alkaen lastentarhanopettaja-titteliin (lähinnä työkokemuksen ja työtehtävieni perusteella, sillä yliopistotutkintoni ei sisällä varhaiskasvatuksesta juuri mitään, paitsi vähän kasvatuspsykaa), mikä tarkoittaa noin viittähunttia lisää nettopalkkaa kuussa. Jippii. Pääkipukin jäi vähäksi aikaa moisen telefonaatin jälkeen taka-alalle. Jotenkin todella riemastuttavaa. En tiedä miten päin olla.


Mitä teen viidellä ylimääräisellä satasella kuussa? No tietenkin laitan ne sukanvarteen, tietenkin! Nimittäin world, here I come. Parastahan on, ettei minun tarvitse eikä kannata (eikä huvita!!) ostaa esimerkiksi vaatteita tai muuta tilpehööriä. Joten voin varsin riemuiten ostaa vaikka paikkoja veneisiin tai valtamerialuksiin tai juniin. Ja viisumeita ja hostellihuoneita! Paitsi ensin pitää maksaa velat. Taidan päästä niistä eroon luulemaani nopeammin, ohoi! Voisinko jopa tulla käymään ylimääräisen kerran Suomessa?! Se olisi merkillistä, totta tosiaan.

Minäkin osaan lifestylettaa! Ainakin Prahassa. Minne menisi taas mieli kun yksi toveri siellä juuri kävi ja hehkutti.
Minä muutes eksyin eilen sairassohvallani blogisurffailemaan ja jouduin lifestyle-blogisaitille. Olen ennenkin eksynyt lifestyle-blogeihin vahingossa. En kestä niitä. Ei pahalla, jos lukijoissani on lifestyleblogaajia (ja siis no, kestän tasan kahta sellaista!), mutta en vain kestä. En tiedä, tunnenko myötähäpeää vai mitä niitä selaillessani. Ihan kuin ihmiset eläisivät jossakin pehmoisessa kuplassa, jossa on peilipinta, sillä porukka kuvailee itseään erilaisissa asusteissa erilaisia taustoja vasten, muun muassa. Onneksi mitään ei ole pakko. Eli esimerkiksi lukea lifestyle-blogeja. Tosin en tiedä miksi innostuin eilen klikkailemaan blogia blogin perään ja katsomaan jotenkin kammoten niitä lävitse. tuli jopa mieleen idea sellaisesta novellintyngästä. Taidan olla eri planeetalta. Pysyn täällä mielihyvin. Huiskutan terveisiä toiselle planeetalle, sinne missä lifen stylettaminen on tärkeintä. Ihan sellainen valkoinen rauhanlippu kätösessäni. En suinkaan tarkoita pahaa. Mutta kaikkea ei vain ole tarkoitettu ymmärrettäväksi tai minulle.

Tosin rupesin miettimään, että apua ei kai minunkin blogini ole joku ihmeen lifestyleblogi?! Oksennan jos on. Pitää muuttaa suuntia jos on. Pitää rikkoa jos on. Sitä paitsi ei tämä kyllä ole. En keskity muotiin taikka kotini yksityiskohtiin tai ystävieni juhlatarjoiluihin tai kynsieni väriin. Mutta kyllähän minäkin höpisen välillä vaikka siitä, mitä syön tai siitä, mitä kodissani tapahtuu. Minulle tämä blogi on nykyään ehkä päiväkirja. Julkinen sellainen. Tai jokin sellainen paikka, missä vain äimistelen ja murisen ja tallennan muistoja ja lukukokemuksia. Etenkin nyt, kun pakkasin päiväkirjani jo muuttolaatikkoon enkä voi sinne oikein mitään en edes tiedä missä se juuri nyt on.

Hetki Myanmarista. Haluan jo taas matkaan mutta maltan vielä.
Enää neljä yötä vaiko kolme, en osaa laskea, ja muutan. Minä en yhä edelleenkään haluaisi muuttaa. Haluaisin kahlita itseni tähän asuntoon kaikista raajoista ja sanoa, että nein heißt nein. Tänne Müncheniin on luvattu täksi päiväksi 22 astetta lämmintä. Ajattelin pulikoida ulkoilmassa, kun eilen kyhjötin vain sisällä. Haluaisin kuvitella olevani undulaatti, joka sirkuttaa. Joskus tunsin olevani häkkilintu, muistan yhä. Alkuaikoina täällä Saksassa. Kun ei ollut vielä mitään, kun päivät olivat tyhjiä ja odotin miehen tuloa töistä kotiin. Kun en osannut kieltä, kun ei ollut omaa rahaa, voi kamala mitä aikoja ne olivat. Olin hyvin hilkulla palata maitojunalla Suomilandiaan.

Löysin tuossa muuttotavaroita paiskoessani kirjeen, jonka entiselleni olin noina aikoina kirjoittanut. Mikä epätoivo siinä kirjeessä lauloi. Häkkilintu siinä lauloi. Minä olen nykyään undulaatti, joka tepastelee ympäriinsä miten sattuu. Aika jännittävää. Välillä tuntuu jopa, että olen lapsi, joka tutkii, sillä se on oppinut puhumaan uutta kieltä eikä pelkää enää. Ja pianhan tutkinkin. Koko maailman lävitse. Aloitan etelästä tai pohjoisesta, ihan sama, ja käyn sekä lännen että idän, koillisen ja kaakon, lounaan sekä sen yhden ilmansuunnan, jonka nimen olen unohtanut, lävitse, ja sitten ehkä kasvan taas. Jos haluan, jos en, mutta sen jälkeen joka tapauksessa saatan vähäksi aikaa pysähtyä.

Lumouksellista torstaita toverit!

P. S. Tein eilisiltana videobloggauksen yhdestä kirjasta. En osaa ladata sitä tänne tai siis se ei onnistu. Olisi ehkä hauskaa mutta en tiedä uskallanko.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Katoavaisuudesta tai onko äänellä edes väliä

Minulta katosi ääni viime yönä. Yhtäkkiä heräsin, varmaankin kolmelta, ja yskä hiipi elimistööni ja minä tietysti panikoin, että jokin kamala yöllinen hämähäkkiolento oli ryöminyt kurkkuuni! Yritin sanoa itselleni jotakin mutta ääni oli lähtenyt pois tai se oli syöty parempiin suihin. Menin kylpyhuoneeseen yskimään sitä takaisin, ei tullut. Kun aamulla heräsin uudestaan (liian myöhään, sillä huh väsytti eilinen 11-tuntinen työpäivä, enkä nyt ehkä ehdi mennä kopiointihommiin ja postiin ennen töitä voi kääks, ja pitäisi, sillä on kyse apurahoista ja kaikesta!), oli ääni jo palannut. Mutta kurkkuani kihelmöi yhä. Haluaisin avata kaulani ja raapsuttaa sitä sisäpuolelta nielun kohdalta.

Joka tapauksessa olen onnellinen yhdestä asiasta: eilisillan kansalaisopistoillasta! Oli ihan mahtavanhurmaavaa opettaa siellä! Aika sujahti niin nopeasti, että ehdin käydä vain puolet suunnitelmistani lävitse (hyvä, ei tarvitse sitten ensi kerroiksi valmistella niin paljoa), ja oppilaat olivat huumorintajuisia ja aktiivisia, hauskoja tyyppejä, joita oli pelkästään ilo opettaa. Ei se edes tuntunut työltä! Tänään opetan myös, samalla lailla kello 18-21. Toivottavasti ryhmät ovat yhtä lailla leppoisia. Ikähaarukka kulki paristakympistä viiteenkymppiin.

Aamun kirkas valo veeseeseeni ikkunasta napsaistuna. Huomenta!

 Parasta tietysti oli huomata, että osaan yhä opettaa vanhempaakin porukkaa. Oi että tuli kaipuu! Haluaisin niin, niin, niin takaisin opettajaksi. Mutta München sitoo minut itseensä. En minä täältä edes suuren kaipuun ajamana palaa Suomeen. Mutta sitten kun olen kiertänyt maailman ja palannut tänne takaisin, keksin jotakin, jotta voisin toimia opettajana. Haluan sitä ja jos jotain haluaa tarpeeksi ja sen eteen tekee töitä, voi sen saadakin, hyvinkin.


Eilen oli jotenkin lohdullinen hetki myös päiväkodissa eilen.  Rojahdin lattialle makaamaan lasten keskelle, kun väsytti niin päiväuniaikaan, ja sitten ne tyypit ryömivät kainaloon ja vatsan päälle ja joka puolelle ja siinä me sitten makoilimme ja tirskuimme. Jotenkin on kiva heittäytyä välillä lattialle pikkuihmisten tasolle ja nähdä, miten maailma seisoo alhaalta katsottuna. Tai siis ainahan sen näkee, kun vähän kumartelee, mutta joskus ihminen unohtaa kuinka pieni hän oikeastaan on, ja mistä kulmasta ne asiat pitäisi oikeastaan nähdä.


Tukevaa tiistaita darlings! Katsokaas tuo Happy-video. Se on kuvattu Taclobanissa ja kertoo paljon, paljon siitä, millaisia sydämellisiä, iloisia ihmisiä taclobanilaiset olivat ja yhä ovat, vaikka myrsky vei heiltä melkein kaiken! Ihana video. Siellä vilahtelee omiakin tuttuja ja kavereita!

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Shokkisunnuntai

Aurinko huutaa silmäni auki. Täällä on jälleen ja yhä kevät, kevät, kevät. Silmuja puissa, t-paitoja päällä. Eilen kävin äänestämässä. Piti ruksia kolmeen suurensuureen paperiin asioita enkä tiedä ruksinko oikein. En jaksanut lukea ohjeita läpi. Jotenkin kummasti jokaisella äänestäjällä on enemmän kuin yksi ääni. Joten ruksin menemään kolme eri ruksia kaikkiin juttuihin. Vaalivirkailijat nauroivat minulle. Sillä tulin paikalle pupunkorvatakissa. Ja menin vahingossa väärään suuntaan, kun piti mennä pois. Nauroivat taas. Nauroin itsekin. Kohelo!

Sitten pyöräilin huoltoasemalle pumppaamaan pyörään ilmaa. En ymmärtänyt hommasta yhtään mitään! Takakumi tyhjeni sekunneissa, kun otin sen tulpan pois enkä saanut ilmapumppua sisään en sitten millään. Onneksi paikalla oli kaksi pientä poikaa, jotka ystävällisesti auttoivat täti-ihmistä, ja nyt kumini ovat räjähtämispisteentäynnä!

Kaikilla oli jotain vihreää härpäkettä yllä.
Sitten kävin erään ystävän kanssa syömässä. Oli hempeää ja hassua. Sen jälkeen päätin piipahtaa moikkaamassa toisia tovereita Killiansissa, irkkupubissa Marienplatzilla, missä porukka juhli Pyhän Patrickin päivää vihreiksi pukeutuneina. Itse olin ihan ruskea. Päätin tilata yhden Guinness-oluen.

Tilasin. Siemailin, juttelin, naurettiin, juteltiin lisää, siemailin. Kun olin saanut oluen puoliväliin asti alas kurkustani, tapahtui jotakin aivan järkyttävää. Siis apua sentään. Lasi räjähti. Yhtäkkiä. Käteeni. Olin yltä päältä lasinsirujen peitossa. Tuli käsivarret täyteen pieniä haavoja.

Ihan omituista. En ole kokenut ennen moista. Niitä pienenpieniä siruja tarttui niin syvälle vaatteisiin, että yhä niitä löytyy kotoanikin! Mutta ei tässä vielä kaikki. Minä tilasin uuden, tällä kertaa siiderin sillä ajattelin fiksusti, että en enää kyllä vaaralliseen Guinnessiin koske. Noh. Voi hävetys. Sain siiderin, en ehtinyt edes juoda siitä. Asettelin sen pöydän reunalle, sillä en jaksanut seisoskella lasi kädessä, ja kappas, enpä katsonutkaan millainen se pöytä oli. Sehän oli kalteva.

Kavereita naurattaa. Vielä. Ennen lasitapaturmia.
Joten viuhhh, lasi tipahti komeasti maahan. Häpesin silmät päästäni. Piilouduin puputakin sisään läheiseen naulakkoon. Baarimikko naureskeli, että minulle ei enää sovi lasituoppeja antaa ja ystäväni ihmettelivät, että mikähän minua vaivaa, kun olin kuitenkin täysin selvin päin - he olivat siinä vaiheessa itse olleet baareilemassa jo monta tuntia. Päätin luovuttaa. Läksimme Kennedysiin, toiseen irkkupubiin, ja siellä lasi pysyi kädessä. Kotiin tultuani puistelin vielä itseä. Säihkyin lasista. Oli nälkä. Ajattelin syksyllä julkaistavaa romaaniani. Siitä tulee mehukas.

Nyt pitäisi valmistella illan kansalaisopiston tunnit. Opetan ensi kertaa siellä suomea. Jännittää. Menen sinne suoraan päivätöistä. Onneksi tällä viikolla menen töihin aina vasta kymmeneksi, ehtii aamuisin vähän loikoilla tai tehdä. Minulla on ikävä yhtä ihmistä. Haluaisin kiemurrella.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Yökyöpeli täällä taas terve

En saa unta. Kello on kolme, yöllä, aamulla, milloin vain. Näitä on muutamia vuodessa. Että valvon läpi yön. Että sängyssä vain tuskailen, kun uni ei tule, mutta onneksi nyt on viikonloppu. Onneksi huomenna ei tarvitse mitään.

En jaksa nyt keskittyä lukemaan mitään tai katsomaan dokkareita tai elokuvia tai mitään, mitään, mutta energiaa on. Joten äsken laitoin sämpylätaikinaa. Se kohoaa. Tekee mieli porkkanasämpylöitä. Onneksi oli tarpeita. Hassua, yleensä teen sämpylöitä vain siihen aikaan kuusta, kun alavatsaa jomottaa, mutta nyt sitten näköjään myös keskellä yötä. Saanpahan aamupalaksi jotakin tuoretta. Tosin saatan nauttia aamupalani jo kohta, heti kun ne valmistuvat, ja aamujuoksun teen heti kun aurinko nousee. Jos se nousee. On sateinen viikonloppu nimittäin.

Aamuöinen haikeilukuva keittiöstäni.
Perjantai oli ihana. Kirkas, kesäinen. Kävin biergartenissa. Pidän Paulanerin oluesta. Ja Augustinerista. Augustiner on suosikkiani. Naapurini tulee juuri baarista kotiin, kuulen hänet käytävällä, tekisi mieli mennä riuhtomaan se aamupalaseuraksi. Mutta en voi, hänellä on mukana mies. Onkohan se prinssi. Uusi rakkaus. Jotakin jännittävää. Vai joku kaveri, joka ei jaksa mennä kotiinsa asti.

Minun kämppikseni muutti tänään pois. Autoin. Halattiin. Asun viikon yksin. Sitten muutan itsekin. En ole pakannut vielä yhtään mitään. En halua muuttaa täältä. Rakastan tätä asuntoa, tätä katua, tätä kaupunginosaa. En muuta kuin kilometrin jokea alemmas mutta siellä on ihan erilaista. Keittiötä jään kaipaamaan hirveästi. Tämä on paljon kauniimpi kuin tuleva.

Ja tämä eteinen. Kuinka monesti jo sen lävitse olen kulkenut. Ikävä.
Katu on hiljainen. Tämä yö leveä. Pidän näistä hetkistä oikeastaan. Kun muut nukkuvat, ja minä en. Muistan kuinka elokuussa valvoin Sysmässä. Kirjoitin läpi yön. Siinäpä idea. Minähän voin kirjoittaa! Minä kirjoitan, minä elän!

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Mietitkö koskaan, miten lautaselle päädytään?

Vähän väliä on hyvä pysähtyä miettimään mitä ja miksi. Ja miten. Ja milloin. Teen sitä usein, pysähtymistä nimittäin, etenkin jos elämä tuntuu hajoilevan käsiin ja etenkin jos aika on kortilla, sillä silloin kaipaan. En tiedä, mitä. Ehkä ulospääsyä kaikesta. Pysähdyn väkisin. Mutta joskus mietin liian myöhään. Teen tai sanon vahingossa ensin. Onneksi elämänmuutoksia ei koskaan, kai, voi tehdä liian myöhään, etenkin kun on kyse KOKO loppuelämää (eikä pelkästään omaa, vaan myös toistenkin) koskettavista asioista.

Mikä tahansa voi inspiroida ajattelemaan, kyllähän meistä kaikki sen tietävät, ja minut inspiroi elämänmuutospuuhiin juuri nyt Eveliina Lundqvistin kirjoittama Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into Kustannus, 2014). Mistä seikasta voi päätellä, että ainakin tähän lukijaan tämä kirja teki toivotunlaisen vaikutuksen - kirja on siis vahva ja vaikuttava, tarpeellinenkin.

Aina minua ovat kiinnostaneet eläinoikeudet (mutta koskaan en ole ollut mm. niiden oikeuksia ajava aktivisti, vaan pikemminkin se, joka allekirjoittelee vetoomuksia ja välttää ostamasta eläinkokeilla testattuja tuotteita) sekä kasvisruokavalio. Kasvissyöppö olen ollut jo muutamia vuosia, mutta häpeäkseni on myönnettävä, että olen "sortunut" lihaan joskus harvoin, ja mikä kamalinta: maitotuotteita kohtaan minulla on omituinen, suorastaan sokea suhde. Olen nimittäin jotenkin aina lapsellisesti ajatellut, että lihaa ei parane syödä mutta kyllähän maitotuotteita voi nauttia, etenkin luomua, sillä maitotuotantoeläimet eivät ole liukuhihnaeläimiä, mutta voi höpsis ja herranterttuset sentään.

Kuva: intokustannus.fi

Voinko olla idiootimpi. Ensimmäisen kerran ehkä VASTA viisi, kuusi vuotta sitten (olen häpeä sentään kuitenkin jo 31-vuotias) aloin ryhdistäytyä typerässä ajattelutavassani ja ajatella tarkemmin. Veganismi houkutti, mutta en sille tielle lähtenyt, sillä jokaisessa meissä on paheemme. Minussa se on ollut tähän päivään saakka juustot ja jäätelöt ja MAITOsuklaa (ja juhlatupakointi ja satunnainen humalahakuisuus ja siivottomuus ja äkkipikaisuus ja niin edelleen ja niin edelleen) mutta nyt jos koskaan on tullut aika kasvaa ulos nautinnonhakuisesta elämäntyylistä ja nauttia ihan muista jutuista. Nimittäin en kestä a) eläimiin tai b) lapsiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua, en sitten yhtään, ja jos omilla valinnoillani voin edes vähän vaikuttaa yhtään mihinkään, teen sen.

Olen elänyt jossakin kuplassa - kuten varmaan suurin osa meistä. Keskittynyt vain tienaamaan kattoa pään päälle ja avokadoja lautaselle sekä kirjoittamaan romaania romaanin perään. Hyi minua! Toki sitä vähän väliä törmää kamaliin uutisiin tai videoihin kaikenmaailman epäoikeudenmukaisuuksista, mutta olen keskittynyt milloin mihinkin yksittäiseen aiheeseen (kuten Pintanaarmujen aikaan perheväkivaltaan) unohtaen muun - eikä niin kapeakatseinen saisi todellakaan olla. En minä ainakaan enää voi. Sain pari viikkoa sitten käteeni tämän Salaisen päiväkirjan eläintiloilta, ja aloin sitä tässä alkuviikosta lukea. Aikaa lukemiseen ei oikeastaan olisi ollut mutta en voinut lopettaakaan. Sydän oli parkua jo ensisanoista lähtien, sillä kirja on nimensä mukaisesti päiväkirja, eikä siinä ole tunteita säästelty. Ei ainakaan lukijan tunteita.

Kyseessä on eläintenhoitajaksi opiskelleen maatalous- ja metsätieteiden maisterin, Eveliina Sundqvistin, päiväkirjamainen "reportaasi" siitä, mitä todella tapahtuu tuotantoeläinlaitosten suljettujen ovien sisäpuolella. Kirja on siinä mielessä luotettava lähtökohdiltaan, että Eveliina on soluttautunut tilojen sisälle eläinhoitajaharjoittelijan saappaissa ja salannut tilallisilta sen seikan, että hän eläinoikeuksia ajavana aktivistina halusi vain nähdä, millaista tiloilla oikeasti on ja miten niitä eläimiä kohdellaan. Häneltä ei siis peitelty mitään toisin kuin toimittaja- tai aktivistiryhmiltä peitellään, kun he menevät maatilavierailulle, ja hän teki tiloilla kaikenlaisia töitä kuten harjoittelijan kuuluukin.
Tämän salaatin syön jatkossa ilman fetaa päällä. Hyvää se on silti!
Kirja on erittäin nopeasti luettu - myös siinä tapauksessa, että elämä on kiireitä täynnä eikä mitään ehdi. Lisäksi se on sydäntä raastava. Välillä, pakko myöntää, myös hieman osoitteleva ja alleviivaava, mikä toisinaan ärsytti. Mutta pääasiallisesti tämä kirja teki tehtävänsä ainakin minun kohdallani: olen päättänyt luopua maitotuotteistaKIN kokonaan. Ruokavalioni on jo vuosien ajan koostunut oikeastaan pelkästään kasviksista, hedelmistä, pähkinöistä ja viljatuotteista, mutta olen ollut myös yksi niistä, jotka eivät ns. syljeksi maitotuotteisiin. Lisäksi olen repsahdellut joskus (esimerkiksi huppelissa aamuöisin ystävien seurassa, kun nälkä on kourinut vatsaa ja ymmärrys on lepatellut jossakin taivaan ja maan välissä) lihajuttuihin tai syönyt sitä, mitä on tarjottu. En kuitenkaan ole vuosiin laittanut rahaa lihaan. Syy on ollut se, etten välitä lihasta, mutta myös tehotuotanto. Nyt tiedän omalta kohdaltani sen, että en enää voi laittaa rahaa maitohommeleihinkaan taikka munaan.

Lundqvistin "raportti" on ennen kaikkea asiantunteva. Lisäksi, mikä lisää kerronnan uskottavuutta, Lundqvist ei ole mikään eläimiä inhimillistävä asiantuntija: "Inhimillistäminen on sitä, että koiralle laitetaan vaatteet, niiden turkkia värjätään ja niitä kohdellaan kuin ihmislapsia. Disneyn piirretyt ovat inhimillistämistä. En harrasta sellaista. Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikasen."

Mistä päästäänkin siihen, mikä sydäntäni eniten särkee: kuinka esimerkiksi vasikat (mutta myös muutkin eläimet!) erotetaan emistä jo parin vuorokauden sisällä syntymästä (vaikka niiden pitäisi saada olla äitinsä kanssa muutama kuukausi vähintään), kuinka niille annetaan liian vähän ravintoa, kuinka emät kiljuvat ikävästä, kuinka vastasyntyneet pakotetaan juomaan ämpäristä (ne eivät sitä osaa - ja niillä on tarve imeä kuukausikaupalla syntymän jälkeen - niiltä riistetään siis luonnollisia reaktioita, jos noin voi sanoa!), ja kuinka millään yksilöllä ei ole tarpeeksi tilaa liikkua. Suurin osa tilallisista potkii, ärjyy ja paiskoo eläimiä, kohtelee niitä kuin tavaraa. Eläimille, olipa sitten kyseessä lehmä, sika tai kana, ei suoda tarpeeksi virikkeitä, aluspahnoja tai hoitoa kiputiloissa.

Eläinlääkärit sulkevat silmänsä kauheuksien edessä tai ohittavat ne - mikä raivostuttaa. Miksi ihminen opiskelee eläinlääkäriksi, jos hän ei välitä itse eläimistä!? Tapauksissa, joissa tilallinen on piilottanut pahoinvoivat yksilöt johonkin, eläintohtorit sanovat tyyliin: sitä mitä ei näe, ei ole. Luulenpa, että meitä kaikkia vaivaa tämä sama ongelma. Vaivaa se minuakin joskus, tosin ei tähän ravintoasiaan liittyen, vaan ihan muilla elämänalueilla, enkä ole "viastani" mitenkään ylpeä. Että poissa silmissä, poissa mielestä. Juupa juu. Sellaista tapahtuu, mutta tarvitseeko sellaista tapahtua elävien, hengittävien ja tuntevien yksilöiden kohdalla?!

On myös aikamoista se, kuinka monen ajattelua, tai siis kaikkien meidän ajattelua, ohjataan liikaa. Kukaan meistä ei välty siltä. Jo vauvasta saakka joku näyttää meille suuntia. Kauhistuttavaa on se, että valtion ja yhteiskunnan sekä erityisesti suurten yritysten - tässä tapauksessa lihateollisuuden - taholta ohjataan esimerkiksi äitejä: "Sisareni kertoi saaneensa neuvolasta (!) oppaan leikki-ikäisen ruokailuun. - - 'Lounaalla tarjotaan vaihdellen lihaa, kalaa ja kanaa - - jauheliha on lapsiperheen suosikki - - kokolihaakin on hyvä opetella.'" Kuinka useasti minäkin olen kuullut ihmisten kauhistelevan sitä, että ilman lihaahan ei voi elää eikä saa kaikkia ravintoaineita. Pah ja hah.

Keittiöni aarteita: goji-marjoja, pähkinöitä, pellavarouhetta, oliiviöljyä, balsamicoa..en minä mitään lihoja edes tarvitse!
Minusta oli huisia, että muutama vuosi sitten pääkaupunkiseudun kouluihin lanseerattiin kasvisruokapäivää KERRAN viikossa. Mikä kohu, häly ja älämölö siitä nousi. Puistattavaa. Lihaa ei todellakaan tarvitse syödä joka päivä! En yritä käännyttää ketään mihinkään, mutta on suorastaan pöyristyttävää, kuinka kapeamielistä on ajatella, että liha miehen tai naisen tiellä pitää. Ja että suomalaiset kuluttavat lihaa (by the way: hormonijalostettua ja antibioottitäyteistä "teollisuuspaskaa") 80 kiloa per henkilö per vuosi. Sehän on ihan järkyttävä määrä. Etenkin kun ajattelee, millaista lihaa ostellaan. Törkeää on myös se, että tämä laaduton liha on niin halpaa, että Suomen hintatasoisessa maassa on varmaan aika kallista elää terveellisesti vegaanina tai kasvissyöjänä.

Toisin kuin Lundqvist ajattelee, että eläimen tappaminen ylipäänsä on väärin, minä hyväksyisin (vähemmän!) lihankulutuksen, jos tietäisin, että joka ikinen lehmä, sika, kana, lammas tai mikä tahansa mönkerö, saisi elää vapaata ja virikkeellistä laidunelämää ja tulisi kohdelluksi yksilönä eikä keskitysleirivankina. Silloinhan se liha maistuisikin varmasti paremmalta!

"Porsitusosasto oli suuri. Sinne oli varattu neljällekymmenelle emakolle kullekin oma häkki. Puoli askelta eteen, puoli taakse. Ei käännöksiä, ei mukavaa makuuasentoa. Isommilla emakoilla painui kyljellään maatessa toisella puolella selkä ja toisella puolen nisät kaltereihin. Kun eläimet nukkuivat, niiden pää oli ruokakaukalon alla ja takapää osui häkin rakenteisiin."

Olen onnellinen siitä, että nykyisellä työpaikallani, johon tulee ruoka eräästä catering-yrityksestä, tarjotaan vain kasvisruokaa. Lapset pitävät siitä, vanhemmat pitävät siitä - lihaa syödään sitten kotona, jos syödään, eikä sitä joka aterialla tarvita. Meillä on myös yksi lapsi, joka ei syö lainkaan lihaa vanhempien vakaumusten tähden. Ja kuulkaas siinä vasta terve lapsi onkin: tuskin koskaan kipeänä ja aina energisenä touhuamassa.

Käyn kerran viikossa ratsastamassa (no joo, viime kerrasta on jo 4 kuukautta, mutta kunhan tässä taas ehtii säännöllisyyteen, niin sitten!) Münchenin eteläpuolella maaseudulla. Ridailen maastossa, ja matkan varrella ohitan tai lävistän aina maatiloja. Laidunkausi täällä on paljon pidempi kuin Suomessa, ja aina ne lehmät siellä ulkona ovat milteipä jokaisen bauernhofin kohdalla. Joten jotenkin ehkä sokeasti olen ajatellut, että baijerilainen tuotanto on eläinystävällistä. Lisäksi kesäisin vuorivaelluksilla näkee toisinaan lehmiä parintuhannen metrin korkeudessa laitumella. Jotenkin sellainen onnellinen olo on aina tullut - ja sen jälkeen on hyvillä mielin tullut osteltua kaupasta baijerilaista maitoa tai jogurttia esimerkiksi. 

Minä ja heppa ja lehmä. Alpeilla. Vuoren laella. Vuonna kaksi vuotta sitten ainakin.
Ratsastuslenkkini varrella on myös kanala. Se on pelottava paikka. Ei sinne sisään näe, mutta kun sen ohi ratsastaa, tuntuu että on sisällä kauhuelokuvassa. Että nyt ohitetaan jotain hirttotaloa, jotain kellarivankilaa, jotakin kamalaa. Niin kamalaa melua, raatomaista huutoa sieltä kuuluu. Voin vain kuvitella kuinka monta tuhatta tepastelijaa siihenkin tönöön on suljettu. Hevoset tuolla ratsastusmaillani ovat melkein joka tallilla ulkona päivisin, ja niiden karsinat ovat tilavia sekä sellaisia, että ne näkevät ulos. Mutta on yksi (kalliita kilparatsastushevosia täynnä oleva) talli, missä hevoset eivät pääse koskaan karsinastaan muualle kuin maneesiin treeneihin. Grr. Kyseisen tallin ohittaessani ajattelen aina, että asiat voisi tehdä toisinkin. Enkä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka tekevät noin. En sitten yhtään enkä todellakaan, etenkään kun ei ole kyse rahasta eikä tilasta, vaan jostakin ihan muusta, mitä en siis ymmärrä enkä näin ollen voi selittää.

Että sellaista tällä kertaa. Tämä Lundqvistin kirja on tärkeä kirja lukea. Haluan myös lukea v. 2012 Tieto-Finlandian voittajan, Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, tämän jatkeeksi. Oma ostoslista menee osittain uusiksi jatkossa. Siitä jäävät pois nimittäin juusto, jogurtti ja maito (sekä munat, mutta niitä ostan tyyliin kerran kahdessa kuussa leipomista varten, jotenka ei paljon uuden oppimista ole). En juurikaan pidä soijasta, soijarouheesta tai tofusta. Mutta kyllä tasapainoisesti voi syödä ilman mokomiakin. Onneksi minulla on mainio vegaanikeittokirja (nimeltä Vegaanin uusi keittokirja) sekä todella paljon valinnanvaraa ruokakaupoissa; täällä Saksassa kun riittää vaikka mitä kasvisruokailijalle ja vieläpä ystävällisiin hintoihin. On omia biosupermarkettejakin melkein joka kulmalla. Münchenissä on myös aivan mahtavia kasvisruokaravintoloita. Ainoa, mitä pelkään, on, että miten selviän vegaanina maailmanympärysmatkallani, jonka aloitan tämän vuoden lopulla. Reissussa kun tulee väkisinkin vastaan ääriolosuhteita, missä on ehkä pakko syödä sitä, mitä on tarjolla. 

Joten en voi sanoa muuttuvani 100 %:sti vegaaniksi. "Veganismi on elämäntapa, jossa ei syödä mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita, käytetä eläinperäisiä vaatteita tai tueta eläinten hyväksikäyttöön perustuvia palveluita tai eläinkokeita." (lähde: www.vegaanituotteet.fi) Nimittäin minulla on aina ollut se periaate, että kylässä syön sitä mitä tarjotaan (ellen ole etukäteen kertonut, mitä en syö, mutta joissakin kulttuureissa on erittäin epäystävällistä ensinnäkin kieltäytyä jostakin tai toivoa etukäteen jotakin) ja lisäksi "ääriolosuhteissa", kuten vaikkapa kävi Filippiineillä avustustöissä, syön myöskin sitä mitä on, etenkin, jos seinän takana ollaan kuolemassa nälkään. Ja niin - en tiedä, pystynkö kieltäytymään esimerkiksi isän tekemistä kalaruuista, sillä tiedän, että kala tulee perheessämme pöytään mökkijärvestä itse kalastettuna - tosin kai ne kalatkin kärsivät kivusta, kun niitä ei heti tapeta. Joten katsotaanpa sitäkin. Tällä hetkellä on niin hurjistunut mieliala ja sellaisia kuvia päässä, että oksettaa ajatus minkäänlaisesta joskus eläneestä asiasta nielussani.

Mutta siis eipä minun kenellekään tarvitse perustella valintojani. Riittää, että tiedän itse, mitä teen ja miksi tai mitä syön tai en syö - ja miksi. Tai että mitä kosmetiikkaa käytän, mitä en (tästä kuumottavasta aiheesta voisi kirjoittaa sitten tuhat sivua lisää!). Lähipiirissäni on paljon heitä, jotka eivät näistä asioista välitä, mutta se ei vähennä rakkauttani heihin, tiedoksi vain, darlings. Minulla on minun valintani ja ajatukseni ja teillä on teidän, mutta silti haluaisin, että lukisitte edes tämän teoksen. Please.

Ihan mielettömiä herkkuruokaohjeita tässä kirjassa, jonka sain lahjaksi Suomen ystäviltä pari kesää sitten.
Sitä paitsi olen kovin paljon urheileva tyyppi, joka tarvitsee proteiininsa ja vitamiininsa, enkä ole kärsinyt mistään puutostiloista aikakausiin. En siis usko, että myöskään vegaanina kärsisin. Olen nimittäin tutkivaa tyyppiä. Alan nytkin tutkia interneetin ihmeellisestä maailmasta sitä, miten pystyn, miten voin. Lisäksi tuossa Vegaanin uudesta keittokirjassa on alussa sivukaupalla tietoa veganismista, eläinten kohtelusta, urheilevan vegaanin ruokavaliosta jne. Ainoa, mistä jään lihattomana paitsi, on B12-vitamiini, jota saa kuitenkin esim. joistakin kasvispohjaisista jogurteista.

Ja minulle voi, oi kivat ihmiset tai epäkivat, antaa linkkivinkkejä esimerkiksi vegaanisiin ruokaohjeblogeihin ja niin pois päin, sillä pidän kamalasti syömisestä ja hyvästä ruoasta. Tulen ehkä jatkossa paljastelemaan täällä kokeilemiani reseptejä tai herkkuja, joihin törmään, kuten tässäkin postauksessa näkyy. Joten en voi olla hehkuttamatta, kuinka autuaan herkullista on munakoisolevite! Ja täysin vegaanista. Parempaa kuin voi tai juusto! Ja onneksi onneksi lempiruokaani on tulinen thai-curry. Siihen heitetään kookoksesta lypsetyt maidot eikä yksikään olento ole joutunut sen takia lusimaan meluisassa, haisevassa, pimeässä ja ahtaassa tilassa. 

Ah en minä mitään voita taikka juustoa edes tarvitse kun on tätä!
Toivottelen hivelevää viikonloppua kaikille! Minä pääsen tänään jo yhdeltä töistä, jonka jälkeen käyn vetämässä intervallijuoksutreenit. Jos jaksan, väsyttää, on ollut rankka viikko. Onneksi tänään Münchenissä on lähemmäs 20 astetta lämmintä. Nyt minun täytyy. Moikkis!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Lähtemisen taito, palaamisen tuska

Viime aikoina on monet romaanit jäänyt kesken ihan vain siksi, että aikaa lukea on hyvin vähän enkä näin ollen osaa keskittyä mihinkään. Mutta erään teoksen pehmeä, nätti poljenta vei minut viimeinkin mukanaan sivujensa loppuun saakka. Kyseessä on Malin Kivelän mielettömän kauniista tuokiokuvista rakennettu romaani Muualla (Teos & Schildts & Söderströms, 2013).





Muualla on muistoja. Se lehahduttelee lukijalle välähdyksiä menneestä, tyttärien, äitien, äidinäitien ja naisten välisistä tuntemuksista ja havainnoista, yhteisistä salaisuuksista, kivuista ja iloista, kohtauksista, jotka on ehditty piilottaa mielen sopukoiden taaimpiin lokeroihin.


Kun he lähtivät, oli aina aamu.
Aina aamu kun me lähdimme.
Aina, aina maaliskuinen aamu. 

Alussa oli vaikeuksia päästä kyytiin. Kerronta etenee niin hitaasti, mutta voi kuinka kauniisti silti. Kielen avulla pääsee jo pitkälle, mikäli kielestä nauttii, ja kielen avulla pulpahtelevista tilannekuvista. On lesborakkautta ja rakkaudenjanoa, ikävää, kaipuuta. On äiti, jonka levottomat jalat vievät hänet koko ajan jonnekin joko tyttären kanssa tai ilman. On tytär, jonka äiti on koko ajan muualla vaikka olisikin fyysisesti läsnä. On esiäitiä, tätiä, New Yorkia, risteilyalusta, Pietaria, Helsinki.

Kovin useasti tätä lukiessa tuli mieleen Tua Harnon Ne jotka jäävät, koska muistaakseni tässäkin teoksessa sanotaan: "On niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät." Molemmissa teoksissa kaivataan, peitellään, rakastetaan, jäädään ja lähdetään, mutta myös palataan.

Muualla-romaanin juoni etenee hyvin hitaasti, aaltoillen, heittämällä lukijaa vuosikymmenestä toiseen ja takaisin aluksi hyvin sekasortomaisesti, mutta lopulta jäljelle jää se kyyti, jota elämäksi kutsutaan, ja kyydin tuoma helpotuksen tunne. Lukija viedään loppuun saakka varmoin ottein ja samalla niin kauniisti, että tekisi mieli jäädä asumaan joihinkin lauseisiin ja jopa henkilöhahmojen syliin. Suomentaja on onnistunut työssään erittäin, erittäin hyvin - Kivelähän siis kirjoittaa ruotsiksi. Tämän perusteella toivoisin, että tämä ei jää ainoaksi suomennokseksi hänen kohdallaan.

En äkkiseltään löydä blogiarvioita kirjasta, mutta tuolta voi lukea Parnasson kritiikin.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Me varhaiset madot jotka lintuun menevät

Aamusivujen aika. Päätin herätä aamuvuoroviikkoina jo puoli kuudelta. Kokeilen. Ehkä on liian aikaista, en oikein osaa mitään. En jaksa edes kynää pidellä ja kirjoittaa muistikirjaan kuten yleensä aamuisin. Kirjoitan tänne. Asunto on kylmä, lihaksiin sattuu, tekisi mieli mennä takaisin sänkyyn ja lisäksi tekisi mieli pussailla. En tiedä miksi, mutta tuo alla oleva pusuvideo on jotenkin todella koskettava. 


Kävin eilen todella rankoissa potkunyrkkeilytreeneissä. En jaksanut liikuttaa käsiä illalla - kirjoittaminen oli mahdotonta! Joten vetäydyin melko ajoissa nukkumaan ja jatkoin Salaisen päiväkirjan (maatiloilta) lukemista. Olen melko varma, etten voi enää oikein ostella maitotuotteitakaan. Mutta toisaalta aion ottaa selvää, onko mitään, mitä voi. 

Tänään on taas pitkä päivä edessä. Kahdeksan tuntia töitä (ai niin ja tänään on vielä retkipäivä, menemme taas Deutsches Museumiin, nyt katsomaan avaruusjuttuja), sitten vielä puolitoista tuntia Suomi-koulua, ja sitten vielä pitäisi viimein saada asioita aikaiseksi. Haluaisin jo viikonlopun enkä varmasti ole ainoa. Pitää keittää nyt sitä teetä ja herätä. Ehkä jaksan parit rivit nyt kun kerran ollaan jo pystyssä. Lasken jo aamuja huhtikuuhun. Lasken aamuja toukokuuhun. Joskus lasken aamuja niinkin pitkälle kuin syksyyn. Jolloin kaikki on toisin - vaikkakin olen kaikesta paljoudesta huolimatta tällä hetkellä pelkästään onnellinen ja tyytyväinen. Parempi, että on mitä tehdä kuin se, ettei olisi mitään. Sitä paitsi olen myös jotenkin elävä. Mutta kukapa meistä ei. 

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Ruokaelämää

Koko viikko on kirkas. Kävin eilen juoksemassa t-paita päällä. Kävin myös syömässä kaverin luona, sillä sattuikin niin, ettei maanantaista tullutkaan liian kiireinen, joten ehdin olla herranjestas sosiaalinen arkipäivänä! Etelätirolilainen kaverini pisti pöydän niin koreaksi että olin ratketa. Ah pidän hyvästä ruoasta niin kovin, että voisin alkaa hifistellä. 

Sitä paitsi olen alkanut lukea koskettavaa, mielenkiintoista kirjaa nimeltä Salainen päiväkirja eläintiloilta, ja se on jo alun perusteella pistänyt minut sekaisin. Olen kasvissyöjä, ja monesti jo pohtinut, pitäisikö heittäytyä vegaaniksi. Toisaalta himoitsen hyviä juustoja ja jäätelöä ja suklaata. Enkä myöskään kieltäydy tarjottavista, jos olen matkoilla ja minua kohtaan ollaan vieraanvaraisia - esimerkiksi Filippiineillä avustustöissä nielin myös lihaa, jo siitäkin syystä, että ei ollut vaihtoehtoja enkä halunnut nyrpistellä olosuhteissa, joissa toisilla on kirkuva nälkä. 

Eilisillan muikeat bruschetat söin ainakin kolme! Eikun neljä.
En pidä lihasta oikeastaan, yhtään, mitä nyt joskus harvoin jostakin kuten porosta, ja minua iljetyttävät kaikki pitkälle jalostetut "liha"tuotteet, iljetyttää ajatuskin kaikenmaailman lihoista ja säikeistä ja niljakkeista suussa tai vatsassa, iih, mutta tämä kirja, joka kertoo, miten tuotantoeläimiä kohdellaan, muistuttaa minua taas siitä, että iljetystä pitäisi tuntea myös niitä ihmisiä sekä teollisuutta kohtaan, joilla on kovat kourat ja irvokkaat ilmeet. Lisäksi pitäisi välttää maitotuotteita..

Ostan nykyään kaikki maitotuotteet luomuna, mutta en tiedä, onko siitä mitään hyötyä. Joten en tiedä, voinko enää tuon Lundqvistin kirjoittaman kirjan jälkeen himoita yhtään mitään. Katsotaan, miten käy. En ehdi lukea kovin nopealla tahdilla, jotenka katsomiset tapahtuvat hamassa tulevaisuudessa. Siihen asti jatkan kuten nytkin; popsin pääasiassa avokadoa ja pähkinöitä. Tai siis popsin toki muutakin, mutta jos pitäisi valita kaksi asiaa, joita söisi koko loppuelämänsä pelkästään, valikoisin avokadon ja cashew-pähkinät, ja sitä paitsi minulla on sellainen keittokirja, jonka reseptit ovat mennen tullen vieneet seitsemänteen taivaaseen. Olen myös hurahtanut erilaisiin tahnoihin, joita voi leivän päällä käyttää voin ja juuston korvikkeena. Asioin hyvin usein työpaikkani lähellä sijaitsevassa suurehkossa luomumarketissa, mistä olen löytänyt ah apua sentään kaikkea, kuten munakoiso- sekä aurinkokuivattutomaattitahnaa, uulalaa.

Täällä on juuri noin kirkasta koko ajan. Marienplatzin raatihuone on muutes yksi lempparipytingeistäni täällä. Se on niin röpelöinen ja jotenkin valtava.
Sitä paitsi heräsin tänään viideltä jo ja vatvoin sängyssä puoli kuuteen. Nukuin liian hyvin, aivan kuin kivi. Löysin eteisestä vieraat naisen kengät, meinasin kompastua niihin kun menin kylppäriin. Kämppiksellä on siis varmaankin vieras. Juon jo toista lasillista jasmiiniteetä. Olen ajatellut paljon loppuvuotta. Matkaa. Pyöritellyt mielessä kulkemisreittejä. Niistä sitten enemmän kunhan alkaa selvitä itsellekin. Mutta nyt pitää vielä pakertaa apurahahakemusten kanssa ja sitten mennä sinne mistä saa vuokrarahat ja väsymystä.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Tapahtumarikkautta

Oi mikä kaupunkien kaupunki tämä München on. Ihana, valoisa, täällä on miltei kesä. Ja sunnuntaisin kaupunkini parhaita puolia on se, että museoihin pääsee yhden euron sisäänpääsymaksulla. Suosittelen siis viettämään sunnuntait kaupungin museoissa (yksityisiin maksaa normaalin verran sisään). Itsehän menin tänään egyptiläisen taiteen museoon ja kävin samalla heitolla tsekkaamassa myös rakkaani Pinakothek der Modernen uudet näyttelyt. Vierähti sitä aikaa myös Modernen yhteydessä olevassa kaupassa. Tykkään räplätä kaikkea. Ja katsella postikortteja tai ostaa niitä. Ja selailla taidekirjoja. Ja myöskin tietysti lauleskella.

Tämä oli niin hellyyttävä jellona että oi. Egyptiläisen taiteen museossa.
Egyptiläisen taiteen museo oli taidemielessä pitkästyttävä, sillä pidän enemmänkin maalaustaiteesta kuin veistoksista, mutta oli siellä silti kiinnostaviakin juttuja. Erityisen kivan museosta tekee sen tilat. Ihanan kliiniset, selkeät, uudet. Ja lisäksi kaikki on hallittavissa ja selkeää, tietoiskut lyhyitä ja ytimekkäitä, joten väsynytkin lammas jaksaa kyllä. Mutta en usko, että enää toista kertaa sinne menen. Toisin kuin Pinakothek der Moderneen, missä ravaan yhtenään tai siis siltä tuntuu. 

Hauta-arkkua tai siis mikä se nyt onkaan mihin se ruumis laitetaan (grr unohdan sanoja viikonloppuisin!)
Nyt tulin kotiin juomaan jasmiiniteetä ja hakemaan vähän jotain takin alle (kuljin päivän lyhythihaisessa mekossa ja kevättakissa eikä illalla enää voi), sillä menen kuudelta katsomaan sellaista esityshommaa, joka on kuulemma mainio. Ihanaa, sain sinne ihan oikein kutsun, joten pääsen ilmaiseksi. 

Pinakothek der Modernessa pidän hirmuisesti tilasta. Avaruudesta. Valosta.
Viikonloppu on hujahtanut liian nopeasti. Päädyin perjantaina tupaantuliaisiin ja toisin kuin ajattelin, siis että en jaksaisi mitään ja että menisin ajoissa kotiin, heiluinkin sitten aamuviiteen yökerhossa. En edes pidä yökerhoista, mutta tanssimisesta kyllä, ja tanssinkin sitten oikein kunnolla. Jalat kirkuivat aamulla kummasti lihaskipua. Hyvä niin, sillä eilen en ehtinyt juoksulenkille, kun menimmekin kaveriporukalla Isarin varrelle mitäs muutakaan tekemään kuin grillaamaan ja chillaamaan. Tehtiin sitä asiaa ihan koko päivä, apua, joten ei ihmekään että väsytti. 

Tytöt istuivat naistenpäivän kunniaksi ja pojat paitsi yksi seisoivat. Meitä on aina sellainen 20-30 hengen lössi grillailemassa. Kuinka herttaista!

Nukahdin nimittäin ystäväni sohvalle kuin pilvilinnoihin konsanaan ja heräsin kahdelta yöllä. Ei olisi huvittanut enää nukkua, mutta päätin sitten kuitenkin lepäillä. Nousin seiskan jälkeen ja kävelin raikkaassa aamuauringossa kotiin, vaikka kaverini kissa oli sitä mieltä, että minun pitäisi vielä jäädä ja rapsutella. Mutta kun en voi. Rakastan aikaisia aamuja, pitkiä aamupaloja, sunnuntaita jotka ovat uljaita. 


Sitä paitsi ei tämä viikonloppu mennyt kommelluksitta. Kaikista naurettavintahan on se, että perjantai-iltana juuri töiden jälkeen etsin kenkiä sänkyni alta (älkää kysykö miksi ne olisivat olleet sängyn alla - eivät olleet), sillä olen kadottanut ihanat mustat saappaani (löysin ne lopulta kellarista), ja möngersin niin syvälle, että juutuin kiinni. En päässyt pois. Onneksi kämppis oli kotona. Piti huutaa se apuun. Se tuli huoneeseen ja ihmetteli, missä minä olen. Onneksi se sai jaloistani kiinni ja veti ulos. Muuten olisi ollut karu ja ahdas viikonloppu kerrassaan. 

Nyt minä juon teen loppuun ja kirjoitan parit ajatukset alas. Runotuttaa. Sitten lennänkin jo sinne Afrika Afrikaan...tsaukkis!

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Perjantaipälli!

Minä haluan mutustaa korvanlehteäsi. 

Lennän tänään johonkin, siltä tuntuu! Kuvassa on siis raketti. Ja minä.
Että sellainen perjantai. Toivotan villiä viikonloppua kaikille. Itsehän meinaan viettää sen vilttien alla läppis sylissä, tökkiä kirjaimia ruudulle. Paitsi että sää meinaa olla miltei kirkkain kaikista, joten saatan puikahtaa joko huomenna tai ylihuomenna vuoden ensimmäiselle pikku vaellukselle. Tekisi mieli ratsastaa, mutta ei onnistu, on hevonen varattu muille.

Tai jospa kävisin jossakin päin Bayeria, missä en ole ennen käynyt. Hmm. Spontaanisti joka tapauksessa teen kaiken, lepäilen, kerään voimaa. Pelottaa tämä kuukausi jaksamisen kannalta, mutta toisaalta tämä on vain yksi kuukausi jaksettavana.

Tämä sarjisstrippi oli viime viikolla jossakin lehdessä ja tämä on ihan hulvaton en tiedä miksi. On ihan tuollainen olo nyt. Minä olen tuo orava.

Kävin eilen Münchenin kansalaisopistolla sopimassa asioista. Nyt olen virallisesti siellä suomen kielen opettaja. Teen vain sijaisuutta lähes kuukauden ajan, mutta minut rekisteröitiin samalla opettajareserviin, sillä tilanteet muuttuvat aina. Saan osallistua opiston kursseille puoleen hintaan, ja aionpa tarjota itseäni luovan kirjoittamisen opettajiksikin, kunhan palaan maailmanympärysmatkaltani.


Olo on tällä hetkellä jotenkin voimakas. Sain erään kolumnin valmiiksi, sain kuulla, että yksi novellini, joka julkaistaan kesällä, käännetään saksaksi, ja lisäksi on kaikki tyyntä. Kävin jopa aamujuoksulla tänään! Nyt edessä on 8 tunnin työpäivä päiväkodissa. Silti jaksan, tänään kaiken, kiitos hyvien yöunien ja eilisten potkunyrkkeilytreenien (joissa tosin sellainen teinityttö selätti minut mennen tullen ja koko ajan, sillä meillä oli painimistreenit, enkä minä aina osaa, kaikki heittelevät aina joka suuntaan ja ilmaan ja varsinkin järviin, jos seison laitureilla...).

Moikkis. Lähetän pusuja. Koska pusut ovat kivoja! 


torstai 6. maaliskuuta 2014

Aamuaivot

No nyt sitten läjähtelee unta naamaan. Yritin kovin herätä kuudelta kirjoitushommiin mutta eihän sitä jaksa, jos silmien yllä lojuvat vielä lihanpalat, joita myös luomiksi kutsutaan. Heräsinkin vasta nyt. Enkä olisi tahtonut nyttenkään. Onneksi tällä viikolla menen vasta kymppiin töihin. Ehtii vielä hieroa silmiä ja norkoilla, mutta en usko, että tässä enää mihinkään syvempään pystyy. 

Haluaisin mennä illalla potkimaan ja hakkaamaan (treenikavereita tai heidän pitämiään tyynyjä, tarkennukseksi heille, jotka kuvittelevat että harrastuksenani on mennä iltamyöhällä kaduille ja kovistella mummoja) mutta en ehkä voi. Käsitykseni mukaan minulla on tänään tapaaminen Münchenin kansalaisopistolla. Saan tietää yksityiskohtia, kuten palkka-asioita ja kirjojen nimiä, jotta voin alkaa opettaa sitä suomea reilun viikon päästä. 

Viikonloppuna höösäilin kaikkien sukulaislasten kanssa ja oli kyllä ihanaa, joten hyvä etten jäänyt Köpikseen.
Haluaisin nakertaa jotakin kovaa, kuten näkkileipää, mutta ei ole. Jos olisi takka, räpeltäisin nyt tulitikkujen kanssa ja laittaisin tuleksi, paitsi harvemmin onnistun. Kerroinko jo, mitä minulle tapahtui viime perjantaina, kun lensin Suomeen? Minä olin tyystin unohtanut, että se on välilaskullinen lento. Aamuvarhaisella sitä nyt ei muutenkaan juuri ajattele, joten kun jätin laukun sinne minne ne aina katoavat kentällä, sain vain yhden lipun (vaikka olisi pitänyt kaksi saada), nousin sisään ja nukahdin, heräsin kun kone kosketti maata, ja aloin jo virnistellä että voi Helsinki. 

Mutta sitten kun seurasin sitä jonoa, joka aina koneesta tulee ulos, sitä sellaista ihmisjonoa, niin aloinkin ihmetellä että mitä mitä mitä. Että miksi, kamala sentään, olen KÖÖPENHAMINASSA enkä Helsingissä. Vähän piti panikoida. Piti pyöriskellä vähän ympyrää. Sitten rauhoitin itseni ja ajattelin että no, ehkä nyt vain piti sitten päästä Köpikseen, enhän siellä koskaan ole edes käynyt, ja että oikeastaanhan olisi ihan hassuakin viettää päivä, pari siellä. 


Sitten menin veeseeseen ja ostin vettä. Ja sitten aloin ajatella, että en voi olla näin yksinkertainen. Katsoin sähköpostista lippuani ja huomasin, että hahaa, välilaskujuttuja. Ja sitten pitikin jo kipittää Helsinkiin menevän koneen portille, tosin haukkaisin mukaan vielä sandwichin, kun ajattelin, että Tanskassahan leipähommat ovat aika hotteja. Lopulta hihitytti vain. 

Ja nyt sitten mietin, että pitäisikö tehdä joku päivä pikkuinen matka. Köpikseen. Mutta en ehkä ehdi. Pitää ensin kiertää se koko maailma. Ja nyt kello lähenee kahdeksaa. Olen jo vähän heränneempi. Ajattelin lueskella uutisia nettilehdistä. Pitää välillä nähkääs viritellä hoksottimia. Ei aina voi vain keskittyä omaan napaan tai kiireisiin. Joten toivotan tuhtia torstaita itse kullekin ja ai niin, milloin ne olivatkaan. Ne kaupunginvaltuuston vaalit. Pitää mennä äänestämään täällä. Sitäkin piti jo eilen vähän mietiskellä, että ketä oikein äänestäisin, mutta enpä jaksanut, muistanut, viitsinytkään, voi laiskat silmät ja niiden päällä hehkuvat lihat, pitää avata kaikki. Silmistä lähtien ja katsoa maailmaa sitten. Adios alan ahkeroitua.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Onnet!

Olen onnellinen, onnellinen, onnellinen ihmismarsu. On ihanaa olla kotona. Väsyttää aina pikavisiitit Suomeen, kun siellä pitää tuulispäänä mennä möyhöttää, mutta silti onnellisesti väsyttää, sillä aina sydän on pakahtua ilosta ja riemusta, ihanista ihmisistäni ja kaikesta.

Perjantaina käytiin keikillä ja skumpalla ja teellä ystäväni Inkkulin synttäreiden kunniaksi, oih!
Miksi olen vielä yltiöonnellinen lisäksi? No siitä, että minulta julkaistaan syksyllä romaani. Taas. Hui kamala. Vauhti alkaa jo hengästyttää kohta! Kustantaja vaihtuu. Nyt pitää sitten vauhdilla alkaa käsiksen viimeistelytöihin. Laitan tänne vaikka linkkiä, kun kustantajan luettelo syksyn uutuuksista saadaan valmiiksi, niin näette, mihin taloon ja millaisen kirjan kanssa olen astumassa!

Eilen hymy raikui ja skumppa possahti auki, sillä nyt on uusi soppari olemassa!
Nyt minun täytyy mennä kauppaan ja tehdä asioita. Ja toimia myös lähettinä. Ystäväni soittivat huppelispäissään, että voisinko tuoda heille skumppaa. Ja että en saa sanoa ei, sillä yksi heistä lähtee huomenna matkalle ja hän haluaa ehdottomasti vielä nähdä ja sanoa heippa. Itsehän en sitä skumppaa nyt yhtään enää jaksa, joten pamahdan paikalle lenkkitamineissa, kapsahdan kauloihin, ja jatkan lenkkiä. Pitää saada ajatella asioita. Ja nukkua ja herätä ja intoilla.

Sitä paitsi minulla on myös sydämessä kipujen lisäksi jotakin lämmintä. Hassua ja omituista ja uskaltamista. Tai siis sellaistahan tämä nyt on. Että joskus tapahtuu ja joskus sattuu. Terveisiä muuten karnevaalikaupungista (mikä on myös syy siihen, miksi ystäväni ovat skumppapäissään). Täällä on koko kaupunki naamiaisrientäväinen ja täynnä konfettihippuja. Itse en jaksa. Vaikka peruukkikin olisi ja kaikkea. Ehkä sitten joskus hamassa hamassa tulevaisuudessa..

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Suomi-terveisiä

Voi kirkuvat ruumiinosat! Minä olen ympäripyöreä ja silmäpussillinen. On niin paljon näkemistä ja tekemistä, kun käy vain pari päivää Suomessa. Mutta nautin siitä. Että ehtii, että saa.

Tänään käväisin Yleisradiolla turisemassa. Omasta mielestä homma meni oikein kivasti, haastattelijana kun oli Prosakista tuttu toimittaja Gustafsson ja tilanne enemmänkin rupattelevaisempi kuin kysymys-vastaus -ruljanssi.


Lauantainakin ehdin olla haastattelun kohteena. Ja eilen kun avasin silmäni ja olin olevinani hereillä ja kömmin vanhempien luona esiin peittojen alta ja menin katsomaan päivän lehteä, jouduin sulkemaan silmät kerran ja avaamaan ne uusiksi, sillä herranjestas siinähän olin minä. Kansikuvassa, apua, istumassa kotkalaisessa kukkaruukussa. Joka tapauksessa sekin haastattelu meni kivasti. Ja Kotkassa oli mukava käydä.

Vietin siellä laatuaikaa perheihmisteni kanssa ja sillä lailla. Kävin myös pikkuveljeni baarissa laulaa kajauttamassa karaokelauluja. Ja halailin sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielelläni ottaisin matkalaukkuuni ja mukaan, kun huomenna palaan kotiin, mutta ei se sinne mahtuisi kuitenkaan. Sinne laukkuun siis.

Tämä on vähän villiä. Että ulkona sataa räntää ja sukkani ovat märät. Ja että sydämeen sattuu, se jotenkin pistelee ja oikkuilee ja pelkään, että pysähtyy vaikka ei kai se nyt sentään, nuoriahan tässä vielä ollaan, ja jos vain muistaa hengittää, jaksaa enemmän.

On taas ollut pikaista täällä Suomessa. Mutta olen onnistunut näkemään koko perheeni (paitsi isoveljeäni en, niisk!), kaikki sisarusteni lapset sekä rakkaita ystäviä. Nukun Vaasankadulla vielä yhden yön. Kirjoitan runon, joka muistetaan vielä. Leena Lumi on blogissaan julkaissut yhden kokoelmani runoista, by the way, luvallani tietenkin, ja tuntuu jotenkin hyvin otetulta, että niistä taidetaan pitää, niistä runoista, ainakin sellaista on ollut saamani palaute, että oi. Tänään luin muutaman värssyn ääneen radiotaajuuksiin, tosin ne taajuudet kuullaan vasta kesällä, ja ajattelin, että wow, tässä ollaan jo vakavilla vesillä, kun omaa tuotantoa SAA lukea ääneen ja vielä pyydetään, että lukisitko, bitte.

Mutta pyörähdän nyt ympäri ja venytän raajojani. Tekee mieli oikutella. Onneksi nyt, kun olen ystävän kämpässä yksin, sillä olisihan julmaa oikutella toisen edessä. En uskalla mennä ulos, kun sukat kastuisivat kuitenkin enemmän, vielä lisää, tai sitten tulisi joku ihminen ja sanoisi jotakin, enkä juuri nyt jaksa. Jaksan muutaman tunnin päästä, kun ystäväni tulevat töistä ja antavat ajastaan minulle suuria. Ihmiset ovat tärkein asia. Tulee huomenna taas kaikkia näitä ikävä.

P. S. Kiitos kaikille myötäeläjille tuon palkkaskandaalin suhteen! Minulle on nyt käynyt niin uskomaton mäihä, että juuri kun aloin murehtia, että millähän eväillä sitä laskut maksellaan ja muuta, sain Munchenin kansalaisopiltolta kutsun töihin. Käyn opettamassa aikuisille saksalaisille suomea maalis-huhtikuun ajan ja saan näin ollen lisätuloja. Jeejee! Sekä tietysti kokemusta. Kaikki tämä tapahtuu tosin sillä hinnalla, etten ehdi nyt oikein kirjoittaa sydämeni pohjasta mitään ihanaa kaunokirjallista..mutta ehkä minä kestän. Ja jos en, sitten en.