tiistai 18. maaliskuuta 2014

Katoavaisuudesta tai onko äänellä edes väliä

Minulta katosi ääni viime yönä. Yhtäkkiä heräsin, varmaankin kolmelta, ja yskä hiipi elimistööni ja minä tietysti panikoin, että jokin kamala yöllinen hämähäkkiolento oli ryöminyt kurkkuuni! Yritin sanoa itselleni jotakin mutta ääni oli lähtenyt pois tai se oli syöty parempiin suihin. Menin kylpyhuoneeseen yskimään sitä takaisin, ei tullut. Kun aamulla heräsin uudestaan (liian myöhään, sillä huh väsytti eilinen 11-tuntinen työpäivä, enkä nyt ehkä ehdi mennä kopiointihommiin ja postiin ennen töitä voi kääks, ja pitäisi, sillä on kyse apurahoista ja kaikesta!), oli ääni jo palannut. Mutta kurkkuani kihelmöi yhä. Haluaisin avata kaulani ja raapsuttaa sitä sisäpuolelta nielun kohdalta.

Joka tapauksessa olen onnellinen yhdestä asiasta: eilisillan kansalaisopistoillasta! Oli ihan mahtavanhurmaavaa opettaa siellä! Aika sujahti niin nopeasti, että ehdin käydä vain puolet suunnitelmistani lävitse (hyvä, ei tarvitse sitten ensi kerroiksi valmistella niin paljoa), ja oppilaat olivat huumorintajuisia ja aktiivisia, hauskoja tyyppejä, joita oli pelkästään ilo opettaa. Ei se edes tuntunut työltä! Tänään opetan myös, samalla lailla kello 18-21. Toivottavasti ryhmät ovat yhtä lailla leppoisia. Ikähaarukka kulki paristakympistä viiteenkymppiin.

Aamun kirkas valo veeseeseeni ikkunasta napsaistuna. Huomenta!

 Parasta tietysti oli huomata, että osaan yhä opettaa vanhempaakin porukkaa. Oi että tuli kaipuu! Haluaisin niin, niin, niin takaisin opettajaksi. Mutta München sitoo minut itseensä. En minä täältä edes suuren kaipuun ajamana palaa Suomeen. Mutta sitten kun olen kiertänyt maailman ja palannut tänne takaisin, keksin jotakin, jotta voisin toimia opettajana. Haluan sitä ja jos jotain haluaa tarpeeksi ja sen eteen tekee töitä, voi sen saadakin, hyvinkin.


Eilen oli jotenkin lohdullinen hetki myös päiväkodissa eilen.  Rojahdin lattialle makaamaan lasten keskelle, kun väsytti niin päiväuniaikaan, ja sitten ne tyypit ryömivät kainaloon ja vatsan päälle ja joka puolelle ja siinä me sitten makoilimme ja tirskuimme. Jotenkin on kiva heittäytyä välillä lattialle pikkuihmisten tasolle ja nähdä, miten maailma seisoo alhaalta katsottuna. Tai siis ainahan sen näkee, kun vähän kumartelee, mutta joskus ihminen unohtaa kuinka pieni hän oikeastaan on, ja mistä kulmasta ne asiat pitäisi oikeastaan nähdä.


Tukevaa tiistaita darlings! Katsokaas tuo Happy-video. Se on kuvattu Taclobanissa ja kertoo paljon, paljon siitä, millaisia sydämellisiä, iloisia ihmisiä taclobanilaiset olivat ja yhä ovat, vaikka myrsky vei heiltä melkein kaiken! Ihana video. Siellä vilahtelee omiakin tuttuja ja kavereita!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti