maanantai 17. maaliskuuta 2014

Shokkisunnuntai

Aurinko huutaa silmäni auki. Täällä on jälleen ja yhä kevät, kevät, kevät. Silmuja puissa, t-paitoja päällä. Eilen kävin äänestämässä. Piti ruksia kolmeen suurensuureen paperiin asioita enkä tiedä ruksinko oikein. En jaksanut lukea ohjeita läpi. Jotenkin kummasti jokaisella äänestäjällä on enemmän kuin yksi ääni. Joten ruksin menemään kolme eri ruksia kaikkiin juttuihin. Vaalivirkailijat nauroivat minulle. Sillä tulin paikalle pupunkorvatakissa. Ja menin vahingossa väärään suuntaan, kun piti mennä pois. Nauroivat taas. Nauroin itsekin. Kohelo!

Sitten pyöräilin huoltoasemalle pumppaamaan pyörään ilmaa. En ymmärtänyt hommasta yhtään mitään! Takakumi tyhjeni sekunneissa, kun otin sen tulpan pois enkä saanut ilmapumppua sisään en sitten millään. Onneksi paikalla oli kaksi pientä poikaa, jotka ystävällisesti auttoivat täti-ihmistä, ja nyt kumini ovat räjähtämispisteentäynnä!

Kaikilla oli jotain vihreää härpäkettä yllä.
Sitten kävin erään ystävän kanssa syömässä. Oli hempeää ja hassua. Sen jälkeen päätin piipahtaa moikkaamassa toisia tovereita Killiansissa, irkkupubissa Marienplatzilla, missä porukka juhli Pyhän Patrickin päivää vihreiksi pukeutuneina. Itse olin ihan ruskea. Päätin tilata yhden Guinness-oluen.

Tilasin. Siemailin, juttelin, naurettiin, juteltiin lisää, siemailin. Kun olin saanut oluen puoliväliin asti alas kurkustani, tapahtui jotakin aivan järkyttävää. Siis apua sentään. Lasi räjähti. Yhtäkkiä. Käteeni. Olin yltä päältä lasinsirujen peitossa. Tuli käsivarret täyteen pieniä haavoja.

Ihan omituista. En ole kokenut ennen moista. Niitä pienenpieniä siruja tarttui niin syvälle vaatteisiin, että yhä niitä löytyy kotoanikin! Mutta ei tässä vielä kaikki. Minä tilasin uuden, tällä kertaa siiderin sillä ajattelin fiksusti, että en enää kyllä vaaralliseen Guinnessiin koske. Noh. Voi hävetys. Sain siiderin, en ehtinyt edes juoda siitä. Asettelin sen pöydän reunalle, sillä en jaksanut seisoskella lasi kädessä, ja kappas, enpä katsonutkaan millainen se pöytä oli. Sehän oli kalteva.

Kavereita naurattaa. Vielä. Ennen lasitapaturmia.
Joten viuhhh, lasi tipahti komeasti maahan. Häpesin silmät päästäni. Piilouduin puputakin sisään läheiseen naulakkoon. Baarimikko naureskeli, että minulle ei enää sovi lasituoppeja antaa ja ystäväni ihmettelivät, että mikähän minua vaivaa, kun olin kuitenkin täysin selvin päin - he olivat siinä vaiheessa itse olleet baareilemassa jo monta tuntia. Päätin luovuttaa. Läksimme Kennedysiin, toiseen irkkupubiin, ja siellä lasi pysyi kädessä. Kotiin tultuani puistelin vielä itseä. Säihkyin lasista. Oli nälkä. Ajattelin syksyllä julkaistavaa romaaniani. Siitä tulee mehukas.

Nyt pitäisi valmistella illan kansalaisopiston tunnit. Opetan ensi kertaa siellä suomea. Jännittää. Menen sinne suoraan päivätöistä. Onneksi tällä viikolla menen töihin aina vasta kymmeneksi, ehtii aamuisin vähän loikoilla tai tehdä. Minulla on ikävä yhtä ihmistä. Haluaisin kiemurrella.

2 kommenttia:

  1. Sinulla tuntuu olevan vahva psyykkinen energia, joka liikuttelee jo fyysistä ympäristöäkin. Vuosi sitten minulle tapahtui hiukan vastaava juttu kun seisoessani keittiössä kaapin ovi sinkoutui auki ja kaapista syöksyi lasilautasia miljoonina sirpaleina päälleni. Niitä sirpaleita löytyy vieläkin joistakin koloists. Kannattaa muuten harjata hiukset ja päänahka tarkoin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, no sinullekin on sitten paljon energiaa! Onneksi ei hiuksiin asti tullut mitään - ja oi, silmätkin säästyivät, ehdin jo säikähtää!

      Poista