tiistai 29. huhtikuuta 2014

Iloja

Välillä sitä työn räiskeessä unohtaa olevansa todellakin sellainen tyyppi, joka kirjoittaa kokonaisia kirjoja - välillä en edes usko olevani todellakin sellainen tyyppi, sillä se on unelmani ja se on toteutunut! Mutta eilen oli oikea onnen päivä! Sain kohdeapurahaa, jippijaijee ihanaa oi kiitos Kirjailijaliitto! Voin lennähtää elokuuksi Suomeen kuin pikkuinen kyyhkynen. Tai mieluummin kuin kottarainen tai punatulkku tai sellainen undulaatti.

Lisäksi uuden kustantajani syyskatalogi on ilmaantunut virallisin elkein. Tuolta voi pällistellä suu avoinna, mitä on luvassa. Oikein sisällysluettelosta seuraavalle sivulle on uusi tuotokseni päässyt. Se vaatii vielä työstämistä, joten paineita on, mutta toivottavasti sitä sitten luetaan vaikka. 

Kuvia viikonlopulta vielä.
Olen kirjoittanut tässä eilen ja tänään paljon runoja. En tiedä mistä ne tulevat, mutta eilen aamulla kirjoitin 11 kappaletta. Yksitoista on monta. Tietenkin, jos haluan ne jossakin vaiheessa kansien väliin, niitä täytyy fiilailla, mutta silti. Kyllä kelpaa. Luulen, että viime viikonlopulla on tekemistä tuottamisen kanssa. Joka tapauksessa minulla on ikävä teostani Sinun osasi eivät liiku, vaikka tuossahan se hyllyssä nuokkuu. Tuntuu, että se todellakin on jäänyt varjoon, eikä se ansaitsisi sellaista. Se on yhtä lailla rakas teos kuin muutkin. Ehkä luen sitä illalla. Se on ihana. 

Kirkot ovat kauniita pytinkejä. Saa niitä ihastella sisältä asti vaikkei uskoisikaan asioihin.
Mitäs muuta. Sain eilen vihdoin vaatekaapin! Olen niin onnellinen, että minulla on täällä avuliaita ystäviä. Jotka työpäivän jälkeen tulevat ja roudaavat ja kasaavat. Nyt on entisestä kodista vihdoin haettu kaappi ja ihan kuulkaa itse kiinnitin niitä ruuveja eikä se ole yhtään vino se kaappi. Eilen yötä vasten pistin huonetta vähän parempaan kuntoon ja nyt tämä näyttää jo huoneelta, mutta apua, minun ihana Nike-patsaani menetti toisesta siivestä puolet. Yhyy. Ostin sen aikoinani Ateenasta. Se on tärkein esineeni. Ja nyt se on rikki, naps, tuosta noin vain. 

No. Sellaista sattuu. Iloa on se, että minulla alkaa tänään kello 17.30 loma. Aah. Seuraavan kerran menen ensi tiistaina duunailemaan. En tosin taida ehtiä enkä halutakaan mitään kirjoitushommia, kun kaupunki sykkii ja siellä pitää juoksennella. Valitettavasti meinaa sadella koko viikon mutta mitäs sitten; myös sokerista tehdyt ihmiset kestävät sateen jos menevät lippojen ja suojien alle!

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Hengitän jälleen, palan, olen täynnä ja inspiraatiossa!


Matkalla Berchtesgadenista Königsseelle.
Miten voi vajaassa kahdessa vuorokaudessa täyttyä niin uskomattomilla asioilla, ettei tunnu enää yhtään samalta kuin ennen. Tämä tapahtuu minulle aina. Aina kun lähden johonkin. Täytyisi muistaa lähteä useammin, täytyisi jaksaa lähteä, tämä oli niin tarpeen tämä minilomani Berchtesgadenissa, että tarpeellisempaa asiaa en tiedä, mikäli katsotaan omaa piskuista elämääni, ja Berchtesgadenista puheen ollen olen löytänyt suosikkipaikkani Alpeilta. Sinne uudestaan! Monesti jos mahdollista! Suosittelen kaikille. Salzburg on lähellä, joten Itävallan janoajillekin siellä on vaikka mitä.

Ensikosketus Königsseehen eli Kuninkaanjärveen.
Huomasin tuolla yksinäisyydessäni, että olen tavattoman väsynyt töistä ja kaikesta muustakin. Mietin asioita, mietin kaiken halkipuhkipinoon; tein taas matkan itseeni kauniiden maisemien lisäksi, ja ymmärrän jälleen, kenties jopa enemmän kuin ennen, ja se jos mikä on tärkeää, jotta osaa. Jotta pystyy, voi. Jotta käyttäytyy kuten kuuluukin, vaikka toisaalta kuuluuko mitenkään, kaikkihan meistä ovat oman tiensä kulkijoita ja käyttäytyvät kuten käyttäytyvät ja on oikeastaan turha olettaa mitään kenestäkään tai odottaa asioita, koska me ihmiset olemme kaikesta rutiininomaisuudestamme huolimatta ihmisiä. Eli yllätyksiä täynnä. Kyllä. Sinäkin siinä olet vaikka luulisit muuta.

ONNEKSI tällaisia rakennettuja portaita on äärimmäisen vähän. Horjahduttelee tuollaisilla ja kuten huomaatte, pudotus vieressä on jyrkkä.
Sitä paitsi kirjoitin kirjeen. Revin sen. Teki mieli syödä koko laitos, mutta paloittelun jälkeen heitin sen tuulen suuhun ja tuuli sen vei ja nyt ne riekaleet lepäävät jossakin Itävallan ja Saksan välillä, toivottavasti, ja tuhansien vuosien päästä tutkijat löytävät ne ja luulevat, että nyt on revitty salaisuuksia mutta ei siinä salaisuuksista ollut kyse. Kunhan kirjoitin. Eräälle ihmiselle, ystävälle, kaipaan sinua, kaipasin sinua, olen jo kauan kaivannut. Enkä edes tiedä luetko tätä. Ymmärrätkö enää. Minä en ole sinusta kuullut mitään. Kuukausiin, vuosiinko? Ei, kuukausiin. En ikinä ehkä?

Huipulla ei tuullut mutta ei siellä kyllä ihan kauheasti nähnytkään.
Mutta voi kuulkaa ihanaa oli. Uudet vaelluskenkäni ovat aivan mahtavat. Sanovat, että eivät varusteet tee ihmisestä urheilijaa tai muuta, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että kengät tekevät. Herranjestas mikä ero on entisillä 60 euroa maksaneilla vaelluspaskoillani ja näillä parinhuntin jolkottimilla! Ei hiertänyt yhtään ja liukkaillakin pinnoilla pito oli sellainen, että en joutunut huitomaan käsiäni eri suuntiin taikka horjahtelemaan. Enkä edes pelännyt yhtä paljon reunoilla kuin ennen. Sillä tokihan kurottelin. Reunojen ylikin. Vaikka olen korkeanpaikankammoinen. Vaikka pelkään myös sinut. Kaikkia pelkään ja kaiken. Sen takia ylitän itseäni. Vedän kehoni ja mieleni ääritiloihin vain sen takia, että pelkään enkä yhtään, ja sen takia olen uhkarohkea, tälläkin kertaa kiertelin sellaisia polkuja joissa luki: suljettu. Tai siis tänään. Sillä ajattelin että se lyhentää matkaa ja kyllä se lyhensi enkä edes ymmärrä miksi se oli suljettu, ei siellä mitään tapahtunut enkä heittänyt veiviäni.

Näkymiä Grünspitzeltä.
Eilen tarkoituksenani oli kävellä joku pikkuinen helppo reitti ajaakseni kengät sisään. Mutta toisin kävi. Menin innoissani laukkaamaan sellaisen 2 tunnin 45 minuutin nousun pikkuisen reilussa tunnissa ylös (kyllä, huohotin kuin huohotuseläin ja kyllä, olin aivan litimärkä ja hajalla mutta halusin testata, miten nopeasti pystyn ja ilahduin kun pystyin niin, olen kunnommassa kuin kuvittelin!) osittain siksi, että minulla oli aikapaineita, enkä tiennyt oikein paljonko kello oli. Nimittäin hotellilla päin piti olla viimeistään kuudelta päästäkseni sisään. No, olin aivan liian etuajassa siellä laella - myöhemmin hotellilla nippanappa ajoissa. Näkymät olivat kauniit, oi, ihanat. Rullasin takaisin vuorelta järven juureen ja kävin ihailemassa Königsseetä näköalapaikalta. Sitten jolkotin takaisin Berchtesgadeniin sellaista jokivarsireittiä, oi oli nättiä ja kesä. Ja sitten jolkotin kaupan kautta hotellille, sekin pelkkää nousua, ja matkan varrella päätin vielä ihastella kaikkea, voi kuinka tuli imaistua sisään näköaloja ja söin jopa tuoreita mansikoita. Rakastan mansikoita, kuules.

Ihana ihana ihana! Königssee on uusin rakkauteni voi kun palan palan palan!!!
Nukuin pitkästä aikaa hyvin. Ruhtinaalliset 10 tuntia! Aamupalan hotkin jotenkuten, ei ollut nälkä, ja hiippasin heti sen jälkeen sellaisen toisen vuoren päälle jälleen reilussa tunnissa, vaikka kylttien mukaan olisi mennyt yli puolet kauemmin. Noh, hikisenä ja aivan nuutuneena tulin takaisin alas. Kello näytti niin vähää, että pyörittelin silmiäni! Enhän toki halunnut vielä palata Müncheniin. Joten päätin mennä kylpylään ja oi mihin meninkään. Sellaiseen, että voi nautinto. 

Pelkkä ääni pelastaa. Voi joki, voi kuohut.

 Kävin kaikenmaailman suolahuoneissa ja mokomissa istumassa, hengittelemässä, pulahtelemassa altaisiin, ja vielä saunaosastolla. Istuin kaksi tuntia erilaisissa saunoissa. Mitkä näköalat niistäkin! Vuoria (huippuja en tosin pilvimassojen takia nähnyt)! Laaksoja! Alppitaloja, kirkkorakennuksia! Ja noh, alastomia lihaksikkaita miehiä...vähän jopa ujostutti siellä. Sen takia en usein täällä päin käy saunomassa, kun siellä istutaan nakuakuna kaikkien kanssa sikin sokin. Yritin sujuttautua nurkkiin ja tuijotella varpaitani. Mutta totuuden nimissä on sanottava että kyllä minä vähän vilkuilin, etkö muka itse vilkuilisi? Mutta yritin kyllä löytää sellaiset saunat, joissa sain olla yksin, ja sainkin monesti, ja nyt minä ja lihakseni olemme rentoja kuin ranta. Niin. Jotta se siitä sitten.


Tuolla taustalla oli sitten ihan mielettömän kaunis lumihuippuinen vuori. Mutta minun kamerani päätti että sitä ei ole.
Hyvää yötä ja oi ihanaa, on pian toukokuu! Ja ai niin, minua oksettaa. En tiedä miksi. En ole kipeä en voi olla. Enkä muutenkaan mitenkään. Ehkä tämä johtuu siitä, että kahtena päivänä ajoin kehoni ääritiloihin. Siis totta tosiaan todella. Syke oli molempina päivinä reilun tunnin ajan taivaissa - ja laskujenkin aikana korkeammalla kuin normisti. Niin ja ramaisee. Sillä tavalla mukavasti tiedättekö. Niin ja ai niin mikä tärkeintä: luin ihan parhaan kirjan! Helena Sinervon kirjoittaman kirjan Runoilijan talossa. Ja mikä vielä tärkeämpää: kirjoitin minilomallani päiväkirjan lisäksi novellin. Joka tuntuu hyvältä. Tiedä häntä sitten mitä mieltä siitä huomenna olen. Ja että tarjoanko sitä ikinä mihinkään. Ehkä tarjoan sitä ilkikurisesti teille täällä blogissa. Ehkä. Ehkä ehkä.

Tänään pilvet nielivät minut kitusiinsa heti kun pääsin huipulle - siihen asti aurinko jopa helotti.

P. S. Mulla oli tuuria, voi kuinka! Eilen sää oli ihan bueno, mahtava, perfekt. Tänään aamupäivä oli menokas, mutta heti kun lompsin kylpylästä kohti hotellia, alkoi sade. Sellainen sade, että olisi kyllä kyrsinyt juuri silloin hikoilla vuorta pitkin ylös tai alas. Junassa kuulostelin ilmaa. Oli hienoa istua sisällä hiljaisen junan vatsassa ja kirjoittaa ajatuksia alas. Ai niin kävi myös hävettävä asia. Nimittäin sellainen että käytin vahingossa toisen ihmisen pyyhettä kylpylässä ja kävelin myös perinteisesti vessapaperia lahkeessani pitkin erästä katua ja sillä tavalla. Se on moikkis nyt!

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Lomalomaloma (tai no viikonloppu vain, mutta lomalomaloma!)

Ja silloin kun haluaa herätä aikaisin, nukuttaakin pidempään. Ei se mitään, ehdin sitten nukkua kun edessä ei ole mitään, ehdin vaikka ensi yönä Berchtesgadenissa. Juna lähtee kello 7.55, perille saavun puoli yhdeltätoista. En ota mukaan karttoja, en tiedä mitään vaellusreittejä, en jaksanut niitä etukäteen katsella tai ehtinyt, mutta se ei ole ongelma, aina on opaskylttejä ja värimerkittyjä teitä ja mitä siitä jos vähän eksyy, kyllä takaisin löytää jos ei eksy liikaa ja jos kysyy muilta.

Tämä kuva on suosikkini, vaellukselta Dolomiiteilta. En tällä erää mene noin korkealle mutta oi, vuoret oi elämä!
Olen tehnyt mahtieväät, tekisi mieli pysähtyä ennen aikojani ja syödä avokado-hummusleivät, mutta kai pitää malttaa, syön ne vasta perillä, syön ne vasta jonkin vuoren laella, jos sinne asti pääsen ja tottakaihan pääsen! Tänään on hyvä ilma, illalla sataa, mutta silloin lekottelen uima-altaalla tai sängyn uumenissa raukeana kuin valunut vuori. Huomenna sataa, mutta jos vain vähän, teen silti pienen vaelluksen, ja jos sataa paljon, menen sitten suolakaivoksille taikka suolaluolaan lillumaan taikka kylpylään, who knows, olen innoissani kaikesta, tarvitsen tämän miniloman ypöyksin!

Uudet kengät on, hyvänen aika, sovittelin niitä kaksi läkähdyttävää tuntia. Kaksi myyjää ravasi varaston ja minun väliä, toi varmaan koko kaupan kaikki kengät luokseni, ja kyllä eroja huomasi. Lopulta valitsin nämä Hanwagin buutsit, jotka sopivat kaikista kaikista parhaiten, mutta tänään nähdään, sopivatko kuitenkaan. Jos eivät, heitin 230 euroa hukkaan kuin valheita. Luulen kuitenkin, että oikeat ovat. Ja noilla sitten kierrän koko pallon. Sen takia piti sijoittaa. Sen takia syön keittoa koko toukokuun tai ainakin välillä, tai ehkä en, olen kyllä kenkäni ylitöillä ansainnut!

Kuva: globetrotter.de
Mureaa viikonloppua lukijarakkaani! Olkaa iloisiksi ja aina! Adios, toivottavasti palaan kauniiden kuvien kanssa takaisin ja hengitän kuin tasaantunut aalto. Haluan itse asiassa olla aalto. Vetää rannat mukaani ja paiskata ne eri muodoissa takaisin ja silittää!

torstai 24. huhtikuuta 2014

Minilomalle mars!

Päätin eilen, että lähden. Katsoin interneetistä, mihin. Varmistin junayhteydet, sillä halusin paikkaan johon pääsee edullisella Bayer-ticketillä, varasin hotellin (jossa on uima-allas ja oma pikkuinen parveke, eikä se ole edes hinnalla pilattu!). Pakkaan perjantai-iltana repun. Hyppään lauantaiaamuna junaan. Matkustan vajaat kolme tuntia Münchenistä kaakkoon, luen ihmisiä ja kirjoja koko matkan. Nousen pois lopulta paikassa nimeltä Berchtesgaden (siellä lähitienoilla on Hitlerin kesähuvila, jota tosin en suosittele piipahtamiskohteeksi muuten kuin maisemiensa takia, sillä se on silkka rahastusmesta, paitsi jos kävelee omin jaloin ylös asti).

Näkymiä sieltä, minne menen lauantaina. Kuva: www.berchtesgadener-land.com
Vaellan lauantaina lyhyen reitin, sunnuntaina pitkän. Tarvitsen tauon ihmisistä, kaupungin pölyistä, kaikesta. Tarvitsen raikkaan ilman, hiljaisen huoneen, yksinäiset hetket, ihanat vuoret, säihkyvät maisemat. Tarvitsen jalat kipeiksi, kehon herpaantumaan; nautin jo valmiiksi, nautin jo nyt. Kirjoitan, jos jaksan, iltamyöhään asti omassa tyynessä rauhassani, popsin pähkinöitä ja lauluja.

Lisää näkymiä viikonlopun kohteesta. Kuva: www.berchtesgadener-land.com
Menen tänään töiden jälkeen ostamaan uudet vaelluskengät, sellaiset kalliimmat, joilla voin myöhemmin kiertää koko maailman. Ajan ne sisään jotenkin, ehkä huomenna töissä vaikka, tai lauantaina kävelemällä tasaisen maastoreitin. Vanhat kengät jätän naapurissani sijaitsevan luostarin portille. Siellä nimittäin jaetaan päivittäin ilmaista safkaa tarvitsijoille. Ihan varmasti kenkiäkin tarvitaan.

Pakko näyttää vielä tuo ihan tuossa vieressäni sijaitseva luostari. Maailman nätein, eikö?! Kuva: panoramio.com
Juoksin eilen stressin ulos. Vedin 12 kilometriä lujaa. Sen jälkeen tein "tuhtikeittoa". Tuli taivaanrantaolo. Ihana, raukea, halailin sohvalla kissoja. Vietin ensimmäistä kertaa yli kuukauteen yksinäisen koti-illan ja voi kuulkaa, ette usko miten tarpeeseen se tuli!

Nyt on pakko jakaa tuhtikeiton resepti. Kokeilkaa, ihan mahtavan makuista. Uuuuuuuuu-la-laaa, helppoa, tulista, juuri sopivaa ja mikä parasta; täyttää pytingin kuin pytingin ja kyllä jaksaa. Tein puolikkaan annoksen ja silti siitä jäi niin paljon yli, että sekä kämppikseni että minä voimme tänään ottaa sitä töihin evääksi ja minä vielä illalla syödä yhden satsin potkutreenien jälkeen. Kirjoittaminen ei tosin suju sen jälkeen. Tulee niin ramaistunut olo! Heippis, huokailen tässä vähän ja lähden tuhtimaakaristi töihin.

Mausteinen tuhtikeitto (kirjasta Vegaanin uusi keittokirja, Like 2010)

1/2-1 kg perunaa pilkottuna (mulla ei ollut perunaa, joten käytin punajuurta, ja sitäkin vain yhden kipaleen, mutta aiemmin olen tehnyt perunan kanssa - jotenkin punajuuri veti pidemmän korren!)
1 sipuli pilkottuna
1 porkkana pilkottuna
2 eriväristä paprikaa pilkottuna
1 l vettä
2 kasvisliemikuutiota
500 g tomaattimurskaa
3 valkosipulinkynttä murskana
2 tl juustokuminaa
2 tl jauhettua inkivääriä
2 tl curryjauhetta
1 tl punaista thaicurrytahnaa (kantsii tuikata enemmän, tuikkaa 2 rl jos tuli maistuu!)
chiliä
suolaa
250 g kirsikkatomaatteja pilkottuna (minä mitään pilkkonut)
4 dl kookosmaitoa
4 dl keitettyjä kidneypapuja
persiljaa koristeluun (en koristellut, enkä koristele)

Kuullota kattilassa perunat sipulit porkkana ja paprikat (sorry en jaksa pilkkuja pistää!). Lisää vesi ja kasvisliemikuubrikit ja keitä. Lisää tomaattimurska valkosipuli ja loput mausteet. Kun perunat alkavat olla kypsiä lisää sekaan kirsikkatomaatit kookosmaito ja pavut. Lisää ehkä lisää mausteita, älä keitä tomaatteja liian kauaa. It's ready now, eat! 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Sininen olo

Mitäpäs sitten tekisin. Keskittymisvaikeuden syövät sisälmyksiäni. Päivisin on lämmin, öisin kylmä. Kirjoitin toissayönä ulos pettymyksiä. Rakennan salaa taloja, jotka natisevat ilta-auringossa ja joiden puutarhoissa kasvaa päärynäpuita sekä viikunaa. 

Haluaisin heijata kankaita ja pestä nyrkkipyykkiä jonkin loputtoman lammen lähellä. Haluaisin voidella leipää ja kumartaa, kun linnut alkavat aamuöisin herätä. Haluaisin sopia sellaisiin rakoihin, joissa on hyvä piilotella tai tarkkailla. Ottaa kuvia. Ihailla salaa.


Ja kun muuttuisin vielä vähän, kulkisin pitkin marjapensasrivistöjä ja noukkisin oksilta kourallisia vadelmia. Söisin niitä niin, että tikahtuisin lopulta nauruun. Pitäisin samalla kädestä kiinni. 

Väsyttää, väsyttää. En ole saanut unta enkä sitä väkisin aio hakea. Viime yön nukuin melkein lävitse kylläkin. Aion tänään juosta. Aion huomenna lyödä ja potkia. Aion lopettaa ja alkaa uudestaan. 


Ei ole järkevää sanottavaa, katson talokuvia matkojeni varsilta. En ole puhunut suomea pitkään aikaan. Haen sanat jostakin ulkoa opitusta. Mietin yöllä, että ahdistaa. En tiedä mikä ahdistaa enkä tiedä, milloin se jättää minut rauhaan. Iloitsen ja niskuroin itseni kanssa rinnakkain. Olen ehkä eksynyt. Raiteiltani johonkin.





Ahdistaa ehkä se, että yhtäkkiä on ilmaantunut kaksi "ihailijaa". Oletin heiltä ystävyydet ja mitä saan; sen että täytyy välttää. Mietin; olenko itse ollut samalla tavalla jotakin sellaista kohtaan, jota olen joskus haikaillut. Kadottanut otteen juuri siksi, että en ole ymmärtänyt eroa ystävyyden ja ihastumisen välillä. Sitä paitsi voihan ystäviinkin ihastua, mutta ihastumisen voi antaa laantua ja jättää jäljelle ystävyyden, joka kestää. Ei sitä ihastumista aina tarvitse tuoda esille, sen voi piilottaa, se tulee piilottaa, jos ihastumisen kohde antaa sellaiset merkit tai siis jos ei anna merkkejä lainkaan. 

Haluan sinisen talon tänään.
Minä annan tai siis en lainkaan, mutta he juoksevat perässä ja lyövät luettavakseni viestejä, jotka saavat vain kummastumaan ja kääntymään pois. En uskalla olla tällaisissa tilanteissa. Mieluummin pyyhkisin pois. Haluaisin heidän edessään suudella jonkun toisen. Haluaisin ylipäänsä välillä aivan sietämättömän paljon rakastaa jonkun. Mutta toisaalta melkein aina olen kaikista tyytyväisin näin. Nyt on nälkä. Syön kylläisyyden ja lähden polkemaan töihin. Ei huvita, ei aina, ei tänään olen kalpea ja kyvytön. Laimea, apea, suureleinen, tympeä, ruma, loputon ja kirkas.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäispupusia tapaamassa

Pääsiäistervehdyksiä! Olin Wienissä. En nähnyt taaaaaskaaaan juuri mitään. Tai no, perjantaina ihan kivan baarin ja sen yhden linnan, ulkoa, auton ikkunasta, ajettiin kaksi kertaa sen ohi, eksymispuuhia. Ja lauantaina menimme ratikalla Prateriin, huvipuistoalueelle, mutta alkoi sataa kun pääsimme sinne. Joten kerran hurjasteltiin yhdessä laitteessa ja ajettiin takaisin kaverin kotiin. Se on ihana koti, joten mikäs siinä hengaillessa, mutta sitten mentiinkin jo Tatzingiin, sellaiseen ihanaan idyllikylään, missä vietettiin kaksi pitkää ja juhlapitoista yötä, ja minä haluaisin viimeinkin joku päivä mennä Wieniin niin, että näkisin enemmän, mutta toisaalta olipahan hauskaa. Ja ihmisethän ne tärkeimmät ovat.

video

Kävimme eilen myös vaeltamassa ylikauneissa Donaun maisemissa. Käveltiin varmaan kuusi tuntia. Eksyttiin, koska kenelläkään ei ollut karttaa, tai oli jotain vääriä ohjeita. Lopussa alkoi sataa. Pääsimme silti Spitziin, minne haluttiinkin, ja palkitsimme itsemme pizzalla ja skumpalla. Sitten piti ajaa takaisin himaan, oli pimeä, melkein yö. Jarrut lakkasivat toimimasta. Pelotti. Pysähdyimme huoltoasemalle, missä halusin automaatista limpparia, mutta vaikka kaksi kertaa painoin kokisnappia, sain oluen. Outoja koneita Itävallassa. Jarrut alkoivat kuitenkin sitten jo toimia. Pelattiin noppaa yömyöhään. Opin uusia sanoja. Niin ja seisoin joka paikassa käsilläni kuten videoista voi päätellä.

video

Syötiin yltäkylläisiä annoksia, ihanaa porkkanaleipää, tärisen. Juhlaelämä vaatii veronsa, vaikka ei olekaan nyt kyse ylettömistä juomamääristä, vaan ihan vain myöhään valvomisesta ja mässäilystä, yök..En halua nyt vähään aikaan juhlia paitsi vappuna, tulee vieraskin, pakkohan sille on kaupungin parhaat puolet näyttää ja yöt. Jouduin ajamaan tänään takaisin sieltä Itävallan vatsasta, mutta suostuin vain Salzburgiin asti, sitten alkoi kamala ruuhka. Autot melkein eivät liikkuneet lainkaan. Juuri ennen Müncheniä alkoi hurja rankkasade ja rakeitakin tuli. Melkein ei voinut enää ajaa, onneksi kaveri ajoi, olisin pelännyt. Nyt on ihana koti. Olkkari on täynnä ystäviä, mutta minä olin tässä juuri neljä päivää niin sosiaalinen, että vetäydyin juuri omaan huoneeseen hengittämään, menen kohta nukkumaan kai. Huomenna on taas työpäivä, aamuvuoro. Se sellainen normaalielämä. Haluaisin jo, että olisi toukokuu.

Kesäinen wieniläinen parvekehengaus! Moikka vain!
Vaellusmaisemistoa.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Ehkä löytyi selitys tavoilleni?

Olen vähentynyt. Luin illalla ennen nukahtamista uusinta Kirjailija-lehteä (joka tuli jo aikoja sitten mutta en ole ehtinyt sitä selata) ja huomioni kiinnittyi Essi Kummun kirjoittamaan juttuun nimeltä Herkkyyden kanssa voi elää. Siinä Kummu käsittelee ns. taiteilijauhreja. Herkänherkkiä taiteilijoita ja sitä, millainen on "erityisherkkä ihminen". Tunnistin itseäni. En ole tutustunut aihetta käsitteleviin tieteisiin sen kummemmin, mutta jotenkin kolahti tämä kohta Kummun tekstissä: "Taiteilijauhri on ihminen, joka omistautuu taiteelliselle työlle siinä määrin, että kadottaa yhteyden ympäröivään elämään. Hän on nero, mutta hullu. Hän on visionääri, mutta auttamaton tuurijuoppo. Hän yltää ilmaisussaan tasoille, joista muut vain unelmoivat, mutta päätyy hukuttamaan itsensä ja käyttäytyy kuin nelivuotias. Häntä ihaillaan, hoivataan ja syrjitään, mutta yksi asia on varmaa - hän on auttamattoman herkkä."

Niin että eipä minulla tässä muuta sanottavaa ole. En väitä itseäni neroksi tai sellaiseksi, että ilmaisuni on muiden unelmoimaa, mutta muuten tunnistan itseni kovin. Kun on maaninen kirjoitusvaihe, en elä oikeaa elämää. Saatan juoda sellaisia humalatiloja sellaisina aikoina, että oksat pois (ja poikki!) - ja sellaisina aikoina minulta pitäisi viedä puhelin ja tietokone pois. Kirjoituskausina (kutsun myös omien tekstieni intensiiviä luku- ja pläräämiskausia kirjoituskausiksi) saatan käyttäytyä kuten tekstieni henkilöhahmot käyttäytyvät. Kaikki maailman tunteet pakkaantuvat minuun kerralla, räjähtelen vähintään sisälläni. 

Uusi pipo!
Tämä ei ole helppoa muille. Ei kai siis ihme, että mikään parisuhteistani ei kestä neljää vuotta kauempaa - tosin mielestäni kyllä parisuhdeongelmiin tarvitaan kaksi ihmistä ja myös sen toisen tavat/ongelmat/näkemykset - tai että yhtenä päivänä olen maani myynyt, toisena leijun korkeammalla kuin taivas. Myönnän: olen vaikea. Mutta onko se toisaalta vaikeutta, jos vain on niin kuin on? Tai että on herkkis? Meitähän on joka lähtöön ja moneen junaan. Onko herkkyys tai tällainenlaisuus vika - eikö sitä voisi pitää myös vahvuutena? Jos olisin lihaa tiskillä ja minua ostettaisiin, kirjoitettaisiinko kylkeeni: "Halvalla lähtee, koska tämä kinkku on herkkä ja saattaa hypähtää uunista silmillesi ja lautaselta karkuun ja muutenkin se voi loukkaantua vatsassasi"?

Tänään minä joka tapauksessa olen oikeassa elämässä kiinni, vaikka käynkin juuri kohta viimeiset 20 liuskaa käsistäni kolmannen kerran läpi ja olen aivan sisällä sen maailmassa. Olen rakastunut tekstiini. Ihanaa. Sitten menen töihin, puserran viimeisen päivän lävitse kuin jousi, ja aloitan pääsiäislomailun. Illalla tapahtuu paljon. Tulee vieraita, juhlimme kämppisesimiessisareni kanssa hänen veljensä synttäreitä koko hänen perheensä voimin (mummoa ja vanhempia ja kaikkia myöten, ja tuntuu onneksi perheenjäseneltä, sillä on omaa perhettä ikävä, ja tarvitsen perheen täälläkin). Huomenna myös. Tapahtuu. Lähdemme ajelemaan puolilta päivin kohti Wieniä. Tulen maanantaina takaisin, ellen sitä ennen kolahda johonkin kulmaan ja katoa. On jotenkin haikea olo, sillä vaikka riemuitsen Wienin reissusta, haluaisin koteilla. Minulla on pipo päässä, sillä kaikkien kesäkelien jälkeen täällä on kylmä, viime yönä pakkasta. Ostin sen kunniaksi eilen tauolla, vahingossa ja stressisenä töiden takia, pipon ja NAPApaidan. Tiedän; on mautonta, että yli kolmikymppinen tantta pitää napapaitaa. Mutta se vain hyppäsi käsiin. Haluan vapaan vatsan. 

Napapaitablues.
Olen koko viikon joutunut olemaan esimiehen asemassa töissä, kun esimies, eli kämppikseni rakas varasisareni, on kipeä. Ei ole minun hommaani olla esimies. Ei, ei, sillä en saa mielenrauhaa, jos teen asiat puolittain, joten olen sitten väsynyt rätti nyt, kun olen puurtanut enemmän kuin olisi varaa. Sen takia olen iltaisin urheillut liian lujaa. Raivonnut stressin ulos. Mutta sillä lailla ihan mieltä ylentävää, että reilu kaksi vuotta sitten olin palata täältä maitojunalla pois, olin työtön, kielitaidoton, maani myynyt, ja nyt sitten herranjestas hoitelen jo työhaastatteluita ja muita. Aina se häntä nousee, ihmiset, vaikka tuntuisi, että maailma kaatuu niskaan. Pitääkin sanoa tuo päähenkilölleni Emilielle. Tuolta näettekin, mistä on kyse. Voikaa hyvin ja viettäkää muikea pääsiäinen! Ja oi, kuunnelkaa nuo musiikit!





tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kirjailijan kauneudenhoitoniksit

Kyllä, vetäkää minua nyt kuonoon, mutta näytän joskus nuoremmalta kuin olen - ja tilanteesta riippuen olen asiasta iloinen. Joskus en. Jos olen esimerkiksi juoksulenkillä ja unohdan henkkarit kotiin, tai siis koskaan en niitä kanna, ja menenkin kauppaan hankkimaan viiniä, ja myyjä tahtookin tietää, olenko oikeasti niin kuin olen, mutta onneksi yleensä menen juoksulenkille pelkästään enkä viiniä hakemaan, vaikka kliseiden kliseehän olisi, että kirjailijat juovat vain viiniä tai jumalat. Minä en ole jumala muulloin kuin silloin kuin kirjoitan. Kuten aamuisin ja iltaisin.

Asetuin eilen kasvonaamion sisään. Se kiilsi. Alkoi myös kiristää ja yhtäkkiä...
Asiasta lyhtypylvääseen (johon muuten törmäsin muutama viikko sitten pyörällä ja kaaduin asfalttiin älkää kysykö miten, jälkiä jäi, on vieläkin, mutta ehjä olen!): miten voi pitää pärstävärkkinsä ja muunkin ihonsa nuorena, nättinä, freesinä, sellaisena, että kirjoja ostetaan pelkän pärstän perusteella (okei, mun kohdallani tähän ei olla vielä päästy eikä varmaan päästäkään, sillä hahaa, mun kasvoja ei Suomen katukuvassa näy kuin pari kertaa vuodessa) ja niin että niitä papereita kysellään vaikka sitten toivottavasti vielä kymmenenkin vuoden päästä. 

huomasin kauhukseni juuttuneeni sen sisään. Se lähti pois vain riuhtomalla. Sattui hiuksiin asti.
No, vastaus on: katsokaa kuvista. Lepyytän mieltä tuollaisissa huisimaisemissa (kuten sunnuntaina täällä ympäri Müncheniä!). Ja naamaani lepuutan vähintään kerran viikossa kasviossa. Lisäksi syön ja juon terveellisesti mutta myös epäterveellisesti. Paheitani ovat skumppa ja humppa. Mutta olen sitä mieltä että iho kuin iho tarvitsee ääripäitä pysyäkseen pinkeänä. Nimittäin hyveitä ja paheita aivan kuin elämä. Jos elämä on pelkkää hyveellistä, hyytyy mieli, ja jos se on pelkkää paheellista, hyytyy mielen ja aivojen lisäksi sydän, ja kuka sitä nyt haluaisi, joten minä elän kultaista keskitietä.

Hautausmailla mieli lepää, oi, miten kaunista ja rauhallista, pidän! Olin sunnuntaina. Majailin penkeillä.
Lisäksi olen jasmiiniteen puolesta puhuja. Kiinassa opin, kuulkaa, ihan vanhoilta kauniilta rouvilta sen, että jasmiiniteekuppi päivässä pitää ihon nuorena kuin vasikka. Minä tosin juon sitä tällaisina iltavuoroaamuina kannullisen. Aamuvuoroina vain hätäisesti kupin paitsi jos nukun pommiin. Ja krapulassa en yhtään (kyllä, on minulla joskus sellainenkin mutta se on inhimillistä!). Juon myös senchaa ja kamomillaa. Ja mustaa töissä, jos väsyttää, ja väsyttää usein, kyllä.

Ihoni raikaa myös sen takia, että urheilen paljon, juon paljon (sekä vettä että viiniä, tosin jälkimmäistä en päivittäin) ja joskus kiukuttelen paljon, sillä kasvolihaksille tekee hyvää myös pieni yrmistelyliikehdintä, mistä puheen ollen itken liian vähän, tekisi varmaan hyvää sellainen suolavirta useammin, mutta toisaalta en halua itkeä liikaa, sehän on kurjaa ja sinkkunaisena varmasti liian yksinäisyyteen vajouttavaa. Niin ja jotta järkyttäisin ihoani kerran viikossa tai kahdessa poltan juhlatupakkaa, kyllä, paha tapa paha paha, yritän päästä eroon, ja olen sanonut itselleni jo monesti, että nyt nainen ryhdisty, mutta tavat ovat tapoja ja pahansa ne ovat hyvilläkin.

Hautausmaalta poljin Englantilaiseen puutarhaan ja siellä oi. On myös kauneus!
Lisäksi syön päivittäin vähintään puolikkaan avokadon. Sekä kourallisen pähkinöitä. Ja muutenkin tervehenkisesti kaikkea, paitsi jos on kiire. Pyöräilen töihin. Satoi tai paistoi tai myrskysi. Kuusi kilsaa sinne, kuusi takaisin, meikit joskus ihan olkapäillä, tukka lytyssä, hiki selässä, koska yleensä lähden liian viime minuuteilla ja joudun kiitämään. Käyn urheilemassa, jos ei ole kiireitä, viidesti viikossa. Pyrin siihen, että lihaksiin sattuu, että hengitys puuskuu, että olen aivan poikki sen jälkeen, ja minussa on myös juuri se paha vika, että vedän kehoni ääritiloihin, usein, ja kaiken lisäksi nautin sellaisesta. Maailman parasta särkyä on lihassärky!  

Siellä. Siellä ne ihmiset lekottavat ja mieli, ja iho nuortuu kun selkä suortuu!
Lisäksi tietysti kirjoitan. Kirjoitan kaiken. Pahat ja hyvät fiilikset, stressin, elämäni, ajatukseni, sydänvereni. Kirjoitan itselleni, kirjoitan muille, hengitän syvään ja rauhoitun. Nauran paljon, mikä johtuu siitä, että elämäni on täynnä hauskoja ihmisiä tai sattumuksia (jotka ensin ovat yleensä maailman noloimpia, kuten se että juuri sunnuntaina juoksulenkillä housuni tippuivat alas ja Isarin varressa moni näki taattua suomalaista pakaraa!). 

Ja oi, tietysti myös juhlin. Minä rakastan juhlimista. En tarkoita, että aina juhlisin viimeiseen hengenvetoon saakka, sillä etenkin viime aikoina olen mennyt nukkumatin kanssa ennen ketään muuta kotiin uinumaan, tai että juhlisin aina maksani henkihieveriin (äiti älä sentään luule että olisin alkoholisoitunut, minähän olen aina ollut tällainen!), vaan juhlin kuin ihana ilma tai pikkuinen pilvi. Leijaillen. Joten pyydän: menkää joukolla naimisiin tai täyttäkää vuosia ja kutsukaa sinne minua, ihanaa, ja julkaiskaa kirjoja tai levyjä tai avatakaa näyttelyitä tai esiintykää lavoilla, viettäkää nimppareita ja kissanristiäisiä, minä tulen, minä tulen!

Istutin viikonloppuna omaa tomaattia. Tomaattia syön joka päivä kuin vampyyri.
Ja nyt minä hyrisen. Ei ole meikkiä vielä naamassa. On kaksi ja puoli tuntia aikaa ennen töitä kirjoittaa, kirjoitan. Ihoni helskyy ja musiikki soi. Varpaani hyppivät aamutossuissa ja sisälläni valuu jo ensimmäinen kuppi jasmiinia. Minä tuoksun hyvältä, sitruunalta, ja aion tuoksua koko päivän. Haluaisin antaa pusuja. Outoa. Yleensä en halua aamuisin mitään sellaista. Mutta nyt huuleni ikään kuin kaartuilevat. Kaartuilevatko sinunkin huulesi ja miksi? Hyvää päivää vain ja moi.

Ai niin ja P. S. luen parhaillani tuota kirjaa. Kertoo siitä, kuinka voi matkustaa maailman ääriin ilman rahaa. Hyvä lukea tällaista nyt, puoli vuotta ennen oman matkani aloittamista. Tosin en aio matkustaa täysin ilman rahaa. Mahdollisimman vähällä kuitenkin. Ja hyvä lukea muutenkin, sillä voi olla, että kirjoitan jonkinlaisen matkakirjan. Tykkäisittekös sellaisesta ja jos, minkälaisen näkökulman ottaisin. En halua mitään tavallista. En ole ikinä enää tavallinen niin kuin et sinäkään. Kaikki meistä ovat eri.


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Mitä teen kun rakastan enkä?

Eilen oli taas päivä, jolloin rakastuin uudestaan ja uudestaan! Tähän kaupunkiin nimittäin. Oi että mikä Stadt. Kevät on parhaimmillaan. Puut vihertävät, kukat rönsyilevät, elämä soi. Olin koko viime viikon aikamoisella känkkäränkkä-tuulella, kiukuttelin vain kotona (töissä sentään en!) ja möksäilin. Syytän naishormoneja. Sillä enhän minä ole lainkaan sellainen ihminen, joka kiukkuaisi ja kulkisi naama rutussa. Olenkin sen vuoksi hyvin onnellinen, että normaali olotila on palannut. Se sellainen, että hymy venyy ja mekon helmat heiluvat kuin kesäsade. 

Viktualienmarkt, biergarten, kuva: http://www.knoglerhof.de
Mutta eilen, miksi minä taas eilen rakastuin tähän kaupunkiin? Siksi, että pyöräilin pitkin Isaria keskikaupungille, ostin kukkia ja multaa ja mansikoita ja hugo-minttua ja chilipuun istutettavaksi parvekkeelle Viktualienmarktilta. Sitten menin Viktualienmarktin biergarteniin radlerille entisen poikaystäväni kanssa (kuvitelkaa, meillä on jotenkin erityisen hyvät välit nyt!), sillä aiemmin päivällä kävin purkamassa vaatekaappini entisessä osoitteessa ja kun ilmoitin meneväni kukkaostoksille keskustaan, päätti herra entinen tuppautua mukaan ostamaan entiedämitä itselleen, ja sitten se kutsuikin biergarteniin, eikä sellaista voi vastustaa. Viktualienmarktilla kun on ihana, torillinen biergarten, missä on maailmankaikkeuden parasta tarkkailla ihmisiä (mulla on paha tapa - en voi keskittyä juttelemaan yhden henkilön kanssa, jos ympärillä on kaikki maailman ihmiset, sillä niitä muita pitää saada katsella ja myöskin pohtia, kuka, mitä ja miksi). 

Müncheniä ilmasta käsin. Kuva: welt.de
Eilen aurinko lämmitti, biergarten ja tori olivat täynnä, ihmisillä iloinen mieli. En pidä liian ruuhkaisista paikoista mutta Viktualienmarktilla ruuhka ei ole ruuhkaa, vaan asiaankuuluvuutta ja tunnelmallista, ja voisin istua siellä vuorokauden ympäriinsä vain katsomassa muita.

Hölskyin takaisin Isaria pitkin kotiin kukkaostokset kyydissä, syötin kissat (apua, pitää vielä totutella jonkun aikaa tähän kissaelämään) ja läksin toiseen suuntaan. Eräs kaveri on jotenkin loukannut jalkansa eikä pysty tekemään mitään moneen kuukauteen, joten me muut päätimme mennä häntä ilahduttamaan. Tehtiin tortilloja, juotiin parit oluet, ja sitten minä nukahdin sohvalle, kuten aina, sillä kaksi olutta on samaa kuin unilääkekapseli, luulisin. Olisin halunnut kotiin nukkumaan jo varhain, mutta muut halusivat istua kahteen asti iltaansa, jolloin viimein pääsin omiin lakanoihin jatkamaan vauvanunta. Ja nyt on ihanaa. Ei väsytä enää. On koko päivä aikaa. 

Kukkiva kaupunki oi!
Tosin en tiedä, mitä ehdin, sillä pitää istuttaa nyt nuo asiat tuonne partsille ja iltapäivällä tavata ainoa kirjoittajaystävä täältä. Häneen tutustuin viime elokuussa Sysmässä. Ei hän Münchenissä asu, mutta on käymässä, ja me menemme syömään kuin tuuli syö puita, ja illalla sitten kotimme täyttyy kavereista, sillä katsomme yhdessä Tatortia (se on oikeasti hyvä rikossarja enkä minä pidä krimeistä normaalisti yhtään!) ja sitten alkaa taas viikko, joka onneksi on vajaa, sillä kohtahan on pääsiäinen.

Iloitsen siitä. Pääsen Wieniin jälleen. En muista kuinka monta kertaa, kolmeko, olen käynyt Wienissä mutta koskaan en ole sieltä mitään nähnyt, muuta kuin päärautatieaseman ja ystäväni asunnon. Tällä kertaa minulle on luvattu, että pääsen kaupunkia katsomaan. Että ei bailabailata koko aikaa. Vietämme siis yhden yön Wienissä ja loput kaksi kämppikseni isän luona maalla Wienin kupeessa. Siellä on ihan hippiä. Kivaa ja kaunista ja hauskaa ja musiikkia ja ihanat ihmiset, jotka ovat kuin oma perhe, ja sääkin on kai hyvä, joten pääsemme etsimään munia ulos. Täällähän siis pääsiäisjänis on mahtiperinne. Otan oman puputakin mukaan ja toimin Osterhasena. Piilotan munat niin pahasti että kukaan niitä ei löydä. Hahaa. Miksi Suomessa ei ole pääsiäisjänisperinnettä? Meidän perheessä se oli aina se kukko joka muni munansa tyynyn alle öisin. Täällä pupu piilottelee ne paikkoihin. Minä haluaisin olla pupu. Juoksisin karkuun ja nauraisin ja sanoisin, että herranjestas mä olen pupu!

Bad bunny.
Mutta nyt höpinät pois. Villikissat riehuvat tuossa taustalla. Kämppis nukkuu. Minä juon teetä ja haluan kirjoittaa mutta en voi. On jotenkin rauhaton olo siihen hommaan. Menen mieluummin tuonne partsille ja multaan käteni. Päätin, etten koskaan rakasta yhtä paljon kuin nyt. Intohimo asuu minussa. Tämä riuduttaa. Olen varmaan tunnevammainen. Viikon ajan ollut mökötyshökötys ja nyt taas kaikki vahvat tunteet riehuvat sisälläni. Jälleenkään ei ole rakkaudenkohdetta tai siis on. On München. Ihana ihana München. Täältä minä lokakuussa lähden, tänne minä vuoden, kahden päästä palaan, ah!

torstai 10. huhtikuuta 2014

Kasvattajien puolesta

En ole ennen ajatellut liikaa palkkaeroja. Ei ole suoraan sanottuna kiinnostanut; olen vain hankkinut leipäni ja keskittynyt tekemään sitä, mitä rakastan, eli kirjoittamaan kaikella heruvalla vapaa-ajallani. Työskennellessäni yläasteella äikänmaikkana Suomessa vv. 2006-2011 minulla oli paljon vapaa-aikaa ja siihen nähden kiva palkka. Oli myös paljon ja pitkiä lomia. Työaikoina sressiä riitti, mutta silti olin tyytyväinen palkka-työmäärä -suhteeseen. Yksikään työpäivä ei ollut samanlainen kuin edellinen enkä tainnut kuin kerran, kaksi koko viisivuotisen maikkaurani aikana aamutuimaan ajatella, ettei yhtään huvita mennä töihin. Joskus sitä paitsi opetin tyyliin klo 14-16 välisenä aikana - oi miten ruhtinaallisesti olikin silloin kirjoitusaikaa! (Okei oli niitäkin jaksoja, joina viikkotuntimäärä hipoi jaksamisen sietorajoja.)

Työtunnelini päässä näkyy valo. Lokakuun puoliväli. Sen jälkeen se on moro, työnraatoelämä, vähäksi aikaa!
Olen nyt yli kaksi vuotta tehnyt vähemmän arvostettua kasvatustyötä. Ja nyt, kun töitä piisaa ihan henmetisti etenkin kun nyt teen täyspäiväduunia, olen kiinnittänyt enemmän huomiota palkkanauhaan. Ei ole reilua, ei. Tässä teen toista kuukautta täyspäiväistä työtä, enkä ehdi saati jaksa kirjoittaa samaan malliin kuin aiemmin (ennenhän mulla oli täällä maanantait kirjoitusvapaita - ja no, Suomen työaikoihin en viitsi edes verrata!) ja mitä saan. En paljoa mitään. Siis saan sen verran, että pystyn elämään Suomeen verrattuna hyvinkin, mutta kun vertaan mitä on opettajan ja mitä on lastentarhanopettajan palkka, olipa kyseessä sitten Saksa tai Suomi, niin öhöm (ja siis korostan: en voi käydä usein Suomessa, sillä siellä on niin tuhottoman kallista, että täällä kyllä palkallani voin tehdä mitä huvittaa eikä tarvitse pennejä laskella, mutta siellä Suomessa käynnit syövät tiliäni aivan liikaa!).

Mikä ja milloin ja miksi on mennyt vikaan?! Miksi ajatellaan, että lastentarhatyö on kepeää pientä puuhastelua?! Ihan samalla tavalla joudun olemaan poliisi, varaäiti, opettaja, lohduttaja ja suojelija kuin aineenopettajanakin. Erotuksena se, etten suunnittele jokaista "oppituntia" etukäteen ja "oppilaani" ovat kymmenen vuotta edellisiä nuorempia (käytökseltään kuitenkin melkein samanlaisia niin hyvässä kuin pahassa). Ja se, että olen työpäivien jälkeen paljon kuluneempi ja väsyneempi kuin tapasin äikänmaikkana olla. Muistan tosin silloinkin nukkuneeni aina päikkärit, mistä voi päätellä, että opetustyö ja kasvatustyö kulkevat käsi kädessä ja ovat ikäluokkaan katsomatta rankkoja aloja. Niin ja nykyään en kestä hälyä. Sillä pakkotankkaan sitä töissä aivan liikaa. En uskalla edes ajatella, mitkä desibelitasot meillä töissä on. Oli tosin luokkahuoneissa yläkoulussakin, mutta päiväkodissa se on jatkuvaa. Siksi rakastankin olla ulkona - mikä sekään ei ole aina istumista penkillä, vaan meidän pitää järjestää aktiviteetteja ja tietysti valvoa ja osata ensiapuhommia. Ulkona äänet ovat vaimeampia. Onneksi edes siellä. 

Olen tehnyt opettajan kesäloman aikana myös kielikurssiohjaajan hommia. Siis lomalla töitä. En rahan, vaan huvin ja Oxfordin vuoksi. Huvinsa kullakin.
Niin. En tiedä, mikä minun palkkani tulee tässä kuussa tarkalleen ottaen olemaan, mutta suurempi se on kuin ennen, sillä olen huhtikuun ekasta lähtien täällä virallisesti lastentarhanopettajastatuksella. Lastenhoitajana sain bruttona vähän reilut 2100 euroa - nettona paljon vähemmän, sillä täällähän maksellaan tuota sairasvakuutusmaksua muutama satku kuussa verojen yms. lisäksi (palkasta lähtee myös Itä-Saksaan aina osanen, Baijerissa kun asun). Nyt käteen odotan n. 500 euroa enempää kuin ennen, ja luultavasti asia onkin juuri näin, mutta ei se silti yllä niihin lukemiin, että minua voisi kutsua hyvätuloiseksi, ehei, saati ketään muutakaan kasvatusalan työnpaiskojaa. Täällä tosin elämä on paljon halvempaa kuin Suomessa. Joten elelen herroimmaksi kuin siellä. Tällä hetkellä kuitenkin sen typerän Regina-homman takia makselen vieläkin typeryydelläni hankkimia luottokorttijuttuja, grrrrrr, joten en voi ihan mitä tahansa tehdä, kuten käydä joka viikonloppu jossakin kauempana.

Paras kiitos töistä tulee niiltä, joita opetan/kasvatan.
Täältä pääsee tietysti paljon halvemmalla mihin tahansa. Esimerkiksi pääsiäisenä hurautan kaveriporukalla tuosta noin vain Wieniin, eikä se tee edes kipeää. Mutta silti kysyn tällaisena päivänä, jona olen taas töiden jälkeen puolikuollut ja väsynyt ja korvat lommoilla, että miksi. Miksi kasvatusalan palkat ovat niin pieniä? Lomapäiviä minulla on 30 vuodessa, tarkoittaa tasan 6 viikkoa, sillä täällä ei lasketa lauantaita lomapäiväksi, mutta miksi niitä on niin vähän? Jos vertaa opettajiin? Ja mitä ihmettä, miksi opettajat yläkoulussa (täälläkin) saavat enemmän palkkaa kuin alakoulun opettajat? Työmäärä kun alempien asteiden puolella on paljon suurempi, uskallan väittää. 

Elämä on kiipeämistä. Töissä kiipeilen nykyään jopa telineissäkin lasten perässä mutta elämässä tietysti muutenkin, aina, kuten me kaikki. Mottoni on: älä tipahda kana sekä jaksa, jaksa, jaksa!
Miksi missään maassa ei arvosteta kasvatus- ja opetusalan työtä siten, että se näkyisi palkassa? Sillä loppujen lopuksihan maailma ei pyörisi ilman meitä. Mihin laittaisitte lapsenne päiväksi, jos tarhat sulkisivat ovensa? Mihin pistäisitte sormenne, suuhunneko laittaisitte, jos opettajat sanoisivat ei ei ei, ja koulut loppuisivat. Mihin menisivät lapset, mihin nuoriso, ja kuka heistä sitten kantaisi vastuun - sillä valitettava tosiasia on se, että liian monet vanhemmat olettavat opettajien kantavan vastuun lapsukaisistaan.

Nykyään jokainen loma- tai vapaapäivä on minulle ah! Arvostan! Voi kuulkaa tietäisittepä kuinka!
No, nyt minä olen kiukkuni puuskuttanut ja alan tehdä sydämeni töitä, eli kirjailijahommia, joista en tienaa leipääni enkä vuokraani. Onneksi tänään on aamuvuoro ollut töissä, pääsin jo neljältä pois, ja ehdin nyt tunnin vielä kirjoittaa ennen potkunyrkkeilyä. Sen jälkeen ehdin vielä pari tuntia ennen kuin kaadun väsyneenä sänkyyn ja ihmettelen, miksi. Tosin en kysy itseltäni, miksi teen tätä. Sillä kasvatusalan töihin on joko synnyttävä tai tunnettava vetoa. Niihin ei sovi joka iikka, enkä tiedä olenko minäkään täyspäiväisesti siihen yhtään sopiva (en! mutta nyt jaksan muutaman kuukauden täyttä höyryä kun tiedän että syksyllä on vapaus ja vapaaehtoinen työttömyys!). Mutta ainakin saan ainesta. Ajatuksia. Sekä omaan elämääni että teksteihin, joita kirjoitan. Elämä pitää nimittäin elää ja elämistä on sekin, että ei aina ehdi. Olen sitä paitsi iloinen siitä, että minulla on töitä. Kaikilla ei ole. Olen iloinen, että minulla on täällä tämä status, sillä kun palaan maailmanympärysmatkaltani joskus, saan satavarmasti töitä. Tosin kun palaan, aion keskittyä enemmän kirjoittamiseen ja tehdä vain osa-aikatyötä muualla, mikäli siihen riittävät rahkeeni.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Myönnän: olen riippuvainen!

Voi kuinka valitettavaa on. Olla puhelinaddikti nimittäin. Ja kuinka oikeastaan riemukasta (joskin ärsyttävää!) on huomata, että ilman puhelintakin selviää - ja kuinka helpottavaa on olla tavoittamattomissa välillä. 

Minun puhelimeni nimittäin on tekeytynyt hulluksi. Viikonlopusta lähtien se toimii vain silloin, kun itse haluaa. Ehkä siihen on tullut virus. Se on ihan musta eikä suostu latautumaan, vaikka latauksen aikana sen punainen latausmerkkivalo kyllä näkyy. Se sammuilee konsanaan. Nyt se on musta. 

Puhelimeni kamerana sovituskopissa - kätevää kysyä kavereilta, sopiiko mekko (ei muutes sopinut, ei ole oma!)
ONNEKSI on kissat. Jotka raapivat ovea. Minulla on aamuvuoroviikko töissä, pitää avata siellä ovet, joten olisipa pahuksen paikka, jos nukkuisin pommiin. Kissat tosin aloittivat raapimiskonserttinsa jo puoli tuntia liian aikaisin. Kävin ärjäisemässä niille, että grrrrrrr. Ne olivatkin sitten tunnin hiljaa ja herättivät minut puoli tuntia "liian myöhään". Tarkoitus kun oli nousta kuudelta tekstihommiin mutta enpä nyt enää viitsi uppoutua, kun lähtö kohta koettaa. Joten hummailen vähän. Tanssin aamuisia musiikkitansseja ja hipsin alushousuissa ympäriinsä. Kuvittelen olevani perhonen mutta en ole. 

Ja niin. Miten minä nyt sitten olen olemassa ilman puhelinta. Pitää ostaa herätyskello. Pitää ilmoittaa kaikkialle, että jos haluatte minut kiinni, olen tavoitettavissa kotipuhelimesta iltaisin - tai siis en läheskään aina mutta todennäköisesti kello 22 lähtien vähintään - tai sähköpostitse, mutta vastaus tulee ei heti, vaan sitten kun pääsen kotikoneelle, jos silloinkaan, kun saattaa väsyttää. Sillä esimerkiksi tänään menen töiden jälkeen toisiin töihin Suomi-koululle ja sen jälkeen vielä entiseen osoitteeseen naapurin luokse iltateelle ja vanhaan kotiin hakemaan krääsiäni - mistä sitä tietää, milloin saavun viimein kotiin, ja mistä sitä tietää, huvittaako puhua vaikka asiaa olisi.

Puhelimeni yhteydenpitovälineenä, näpytinäps, viestiä maailman toiselta laidalta toiselle tauon aikana (oi kun tuli nyt haikeus, ikävä noita ihmisiä Filippiineiltä!).
Mutta muuten, oi. Kuvat voi ottaa oikealla kameralla (joudun aika usein töissä kuvaushommiin, kun teen sitä sellaista uutiskirjettä ja siihen pitää räpsiä kuvamateriaalia päivittäin) ja herätä voi tosiaan herätyskellon voimin (miksi meninkään myymään Lontoosta ostamani ihanan kellon silloin joskus, kun muutin Suomesta tänne!?), ja viestejä voi lähetellä kavereille sitten vaikka telepaattisesti, jos silloinkaan, sillä herranjestas, täytyykö koko ajan olla olemassa. Eikö se riitä, että silloin olen, kun nähdään - tai silloin he minulle, kun nähdään. Yksi ainoa henkilö tässä maailmassa tällä hetkellä on sellainen, jonka kanssa tekee mieli olla viestimisyhteyksissä "koko ajan" (eikä kyllä tosiaankaan edes koko aikaa, vaan vain silloin kun huvittaa tai on asiaa tai tekee mieli), ja sekin on kai loppupeleissä turhaa, sillä mitä siinä voittaa. Tai no, kyllä siinä voittaa. Onhan se hauskaa ja on se ollut tärkeää.

Kännykällä otettu kuva joskus työpaikan Keksi-marsusta - en sentään kirjoita puhelimella. Sentään. Rajat ne on näpyttelijälläkin ja räplääjällä!
Joka tapauksessa minä olen ollut viimeiset kolme vuotta täysin puhelinaddikti. Jos tuo kännykkäni nyt delaa oikein kunnolla, en ole hankkimassa uutta. Piste. Sitten minut totta tosiaan tavoittaa vain joskus, jos silloinkaan. Ahdistaa oikeastaan ja pelottaa, (miettikää nyt mihin on tultu, jos pelottaa elämä ilman kännykkää!?) mutta henmetti, on tätä maailmaa pyöritetty ennenkin ilman. Jos se ei delaa, niin addiktioni varmaan jatkuu, mutta sitten kun alan maailmanympärysmatkailla, heitän mokoman välineen vuodeksi johonkin laatikkoon ja katoan!

Kiinnostaisi tietää, olenko ainoa ihminen maailmassa, jolle puhelimesta on tullut kolmas käsi, varamuisti, kalenteri (jopa kuukautiskiertokalenteri, herranjestas, miten minä nyt tiedän, milloin seuraavat tulevat!?), herätyskello, kartta (öö, tämä tulee olemaan vaikeaa, sillä suunnistelen täällä uusiin paikkoihin kätevästi navigaattorin avulla...), puhelin, kamera, sähköpostiensäilytyspaikka ja viimeinen pisara..? En sentään takapuolen pyyhkimiseen ole älypuhelintani tarvinnut. Mutta huh. Aika heittää ilmeisesti mokoma vekotin olan yli. Jättää jälkeen. Aloittaa uusi elämä ilman. Millaisetkahan ovat vieroitusoireet - ja mikä pahinta, kestänköhän niitä?!

P. S. Jos kommentoitte tätä tekstiä, en voi hyväksyä kommentteja ennen kuin pääsen nettiin illalla. Tähän saakka kätevästi kännykkään on tullut sähköposti, joka kysyy, hyväksytäänkö, ja nappia painamalla sitten on saatu kommentit hetikohta näkyviin. Joten elkääpä ihmetelkö, jos kommentoitte, ja näettekin sen/saatte vastauksen vasta hamassa tulevaisuudessa.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Musiikin siivin

Lukuvaihe! Käsistä käsistä käsistä. Yritän päästä siihen niin sisään kuin vain voi. On vähän vaikeuksia, mieli kiitää jossakin levottomasti, mutta oi kuinka pidän luomastani päähenkilöstä Emiliestä. En tee muuta kuin luen ja luen lukemasta päästyäni. Sahaan edestakaisin. Odotan samalla kustannustoimittajan kommentteja. Sitten kun ne tulevat, uskallan tehdä muuta, ja jos en malta odottaa, puran kirjoitusvimmat toisiin teksteihin, on novellia tuossa mielessä ja runoutta. 

Muziikki kuuluu asiaan myös. Tällä kertaa nämä, esimerkiksi, ovat aika in. Hassua kun on aikaa. Pyrin entisiin rytmeihin; kirjoittamaan kello kuudelta aamuisin ja iltaisin töiden jälkeen. Lisäksi on aikaa tehdä ruokaa, tekemällä tehdä, etukäteen monen päivän varalle (tosin ongelma on se, että teen niin hyvää safkaa, että kämppiskin haluaa syödä sitä, ja sitten sitä ei riitäkään niin monelle päivälle kuin haluaa), jotta ruokavalio pysyisi puhtaasti vegaanisena. Ihan mieletöntä punajuurilasagnea tein eilen ja viikonloppuna inkiväärikeittoa. Olen ihan rakastunut tuohon Vegaanin uuteen keittokirjaan, koska tähän mennessä sen kaikki reseptit, joita olen kokeillut, vievät tajun! Ja minun kaltaiseni hyypiö tarvitsee juuri sellaisia ihastuksenkohteita ihastuakseen todella. Että taju meinaa lähteä. Laimeat hommat ja esineet ja asiat ja ihmiset eivät käy. Eivät ainakaan nyt. Nyt on aamu, jasmiinitee, venymistä, oma ihana rakas käsis. Moikkis ja tomerat tiistait!





sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Typerä ihana minä en kestä!

Mulla on syitä. En haluaisi enää yhtään syytä. Miettikää kuinka helppoa elämä olisi, jos ei olisi syitä, syyttämisiä, syyllisiä, syysyysyyhyilyä, syyttömiä. Haluaisin olla syyllinen enkä yhtään. Joskus on sellainen olo, etten ole mitään. Siis en yhtään mitään. Enkä nyt tarkoita, että niin kuin maailman mittakaavassa tai missään, vaan siis ihan omassa itsessäni mitään. Joskus olen tyhjiö. Olen tänään. Ja vihainen itselle. Olen maailman typerin joskus, ja sitten syyllistän itseäni, ja sitten äh.

Haluaisin olla iloinen aina. Haluaisin kutittaa sinua varpaasta! Haluan pureskella. Haluan rouskuttaa. Haluan porkkanan ja viljapuuroa. Haluan Suomeen. Mulla on ikävä! Haluan vain käymään, ihan vain äkkiä, edes kaksi päivää, mutta en pääse. En ennen elokuuta. Ikävä ikävä ikävä!

Koittakaas arvata, minkä kustantamon esitteestä on kyse!
Tossa teille vähän vihiä siitä, mitä tapahtuu syksyllä. Tossa kuvassa siis. Minä alan nyt mököttää. Itselleni. Olen tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä ihana kökkö. Ihanaa kun on yhtä aikaa ihana ja tyhmä. Kokeilkaa vaikka! Ja ihanaa kun on kesä. Ja elämä. Mutta mikä elämä. Liian liian liian tiivis elämä. Sellainen että aina joudun johonkin tai jotakin tapahtuu ja siinä sitä sitten ollaan.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Olet ihana ja minä!

Oi miten paljon potkua saa siitä, kun tulee kiitosta tehdystä työstä! Tilattu artikkeli valmistui ajallaan ja siihen oltiin oikein tyytyväisiä. Jippii. Voi hyvillä mielin huokaista helpoituksesta ja valua kohti viikonloppua. Rykäisen tänään vielä puoli kuuteen asti töitä ja sitten. Sitten tulee tärkeä, yhteinen vieras (siis yhteinen Taddylle, eli kämppikselleni, ja mulle), mennään rokkikeikalle, ja minä tulen kotiin kun muut jatkavat. Sillä huomenna on huoneenkunnostamispäivä ja huonekaluliikepäivä ja ruokaostospäivä ja valmistautumispäivä. Lähden nimittäin sunnuntaina vaeltamaan jonnekin, kävi miten kävi, satoi taikka paistoi, oli taikka oli. Hyppään vain junaan ja hupsista.

Juuttumiskuva eiliseltä.
Niskani on aivan jumissa vai onkohan se ovat. Yksi niska minulla tosin vain on eikä kaksi. Naks naks naks se niksahti eilen potkunyrkkeilytreeneissä, missä harjoittelimme kaatumista ja kuperkeikkoja. Minulla on pitkä kaula. Kuperkeikkojen teko pitkän kaulan kanssa on oma lajinsa. Lisäksi niksahdin sijoiltani aiemmin päivällä töissä. Kävimme Deutsches Museumin Verkehrszentrumissa, eli liikennevälinekeskuksessa, ja siellä sitten istuin siivousmasiinaan, mutta pahiten juutuin pelikaanikeinuun (kuvassa ei näytä yhtään siltä, että olisin juuttunut, mutta believe me or not, en päässyt omin avuin pois!) ja lisäksi iltapäivällä päälläseisonta-asentoon. Nyt tiedän, miksi en ole tuntenut ikinä vetoa päälläseisomisjuttuihin. Tai siis käsilläseisomisasioihin. Etenkään kun juuri kun olin könkkäämässä alas ylös pystyyn takaisin, jokseenkin kontillani pitkin lattiaa, tupsahti sisään ovesta erään lapsen isä. Joka pyöritteli päätään. Ja nauroikin kyllä. Onneksi asiat saa kuitattua sillä. Että nauraa.

Hihii. Nyt ei naurata tosin au niskat auau.
Kävin juuri juoksemassa. Olen olento. Ja yllättävän rento. Innostuttaa se, että työputki on takana. Se, että on kesä. Tänään rapiat kaksikymmentä astetta kuten eilenkin. Istun päivän puistossa, teen esikouluhommat siellä lasten kanssa, mekko vipottaa ja armas aurinko iholla kuin sinun sormesi. 

Työmyyrä-Maaria ja katras.
Jotenkin olen niin kovin energiaa täynnä, vaikka ehdin olla keskiviikkoiltaan mennessä alkuviikon takia puolikuollut ja naatti. Aion suudella lasia. Haluan heilua tuulessa. Sunnuntaina vähintään 2000 metrin korkeudessa. Ollaan kuulolla. Kirjoitan pian. Kirjoitan enemmän. Kirjoitan jotakin sellaista, jota vielä ei koskaan ikinä, ja sittenpähän sitä ollaan. Laitetaan suut suppuun ja luetaan. Oi elämä!

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Aika on loppu ja uusi alkaa

Huh, on huhtikuu, mitä vielä voisi paremmin ollakaan! Olen odottanut tätä kuin vellontaa. Huomisesta lähtien helpottaa; maanantaisin ja tiistaisin ei enää tarvitse tehdä päivätyön päälle iltatöitä (=aikaa kirjoittaa!), ja kaksi keskiviikkoa on vapaata Suomi-koulusta pääsiäisen takia. Ja muutenkin valoa riittää sekä aiheita. Tosin olen myös tästä lähtien virallisesti 39 viikkotunnin sopimuksella töissä. Pakko oli tehdä niin. Töissä on kinkkinen tilanne, oma rahatilanne on typerä, ja pitää mun kai alkaa säästää kuin paastolainen - lopetan nimittäin viimeistään lokakuun puolivälissä tällaisen täysipäiväisen työskentelyn. Vuodeksi, kahdeksi, kenties kolmeksi.

Viikonloppuna täällä oli kuuma. Ja ystäviä. Ja paha olo.
Minulla on ollut vähän sekava viikonloppu. On jo tiistai, mutta minä en. Aika jotenkin retkahti, olin kerran typerä ja toisaalta myös kipeänä, päiväkodissa liikkuu yhä edelleen vatsatautia ja sen meistä on käynyt kaikki läpi, jotkut kahteen kertaan, mutta sää oli ihan mahtava lauantaina ja sunnuntaina, ehdin onneksi vähän nauttia siitä, vaikka mitään muuta en. Onneksi kesäsää jatkuu. Tälle viikolle on luvattu kyllä ihan melkein ylipaljoa!

Poden mahdotonta nälkää. Elämännälkää. Haluan pakoon ja silti tähän. Poden kauhua. Pelkään itseä. Sitä mihin joskus venyn ja mihin koskaan enää en. Minulla on kamala ikävä. Omia tekstejä nimittäin. En ole ehtinyt. En voi elää näin. Haluan ajan, kaiken ajan, jotenka vastaanotin juuri uuden työpaikan - siis en lopeta työntekoa aivan kokonaan (ja kirjoittaminenhan tulee olemaan sitten päivätyötäni!).

Uudet kämppikseni ovat maailman pehmeimpiä! Tällaisen takia on vaikea nousta joskus sohvalta ja ahkeroida.
Menen Tonga-saarelle tanssijaksi. Pesti on kahden vuoden pituinen, ilta- ja yötyötä. Älkää kysykö miksi minä hain tanssijan paikkaa (siis discotanssijan, sellaisella baaritiskillä - kyse ei ole eroottisesta työstä, vaan ihan vain tanssimisesta!), tai kysykää vain. Hain sitä, koska tarvitsen uuden ulottuvuuden siihen kirjaan, jota aion alkaa työstää syksyllä, ja kyllähän minä osaan tanssia. Joten adios maailmanympärysmatka. Meitsi lähtee Tongaan ja tanssii siellä sitten. Hyvää tiistaita vain kaikille muillekin! 

P. S. Tsekatkaapas Lukulamppu-sivusto. Vaikuttaa kiehtovalta!