torstai 17. huhtikuuta 2014

Ehkä löytyi selitys tavoilleni?

Olen vähentynyt. Luin illalla ennen nukahtamista uusinta Kirjailija-lehteä (joka tuli jo aikoja sitten mutta en ole ehtinyt sitä selata) ja huomioni kiinnittyi Essi Kummun kirjoittamaan juttuun nimeltä Herkkyyden kanssa voi elää. Siinä Kummu käsittelee ns. taiteilijauhreja. Herkänherkkiä taiteilijoita ja sitä, millainen on "erityisherkkä ihminen". Tunnistin itseäni. En ole tutustunut aihetta käsitteleviin tieteisiin sen kummemmin, mutta jotenkin kolahti tämä kohta Kummun tekstissä: "Taiteilijauhri on ihminen, joka omistautuu taiteelliselle työlle siinä määrin, että kadottaa yhteyden ympäröivään elämään. Hän on nero, mutta hullu. Hän on visionääri, mutta auttamaton tuurijuoppo. Hän yltää ilmaisussaan tasoille, joista muut vain unelmoivat, mutta päätyy hukuttamaan itsensä ja käyttäytyy kuin nelivuotias. Häntä ihaillaan, hoivataan ja syrjitään, mutta yksi asia on varmaa - hän on auttamattoman herkkä."

Niin että eipä minulla tässä muuta sanottavaa ole. En väitä itseäni neroksi tai sellaiseksi, että ilmaisuni on muiden unelmoimaa, mutta muuten tunnistan itseni kovin. Kun on maaninen kirjoitusvaihe, en elä oikeaa elämää. Saatan juoda sellaisia humalatiloja sellaisina aikoina, että oksat pois (ja poikki!) - ja sellaisina aikoina minulta pitäisi viedä puhelin ja tietokone pois. Kirjoituskausina (kutsun myös omien tekstieni intensiiviä luku- ja pläräämiskausia kirjoituskausiksi) saatan käyttäytyä kuten tekstieni henkilöhahmot käyttäytyvät. Kaikki maailman tunteet pakkaantuvat minuun kerralla, räjähtelen vähintään sisälläni. 

Uusi pipo!
Tämä ei ole helppoa muille. Ei kai siis ihme, että mikään parisuhteistani ei kestä neljää vuotta kauempaa - tosin mielestäni kyllä parisuhdeongelmiin tarvitaan kaksi ihmistä ja myös sen toisen tavat/ongelmat/näkemykset - tai että yhtenä päivänä olen maani myynyt, toisena leijun korkeammalla kuin taivas. Myönnän: olen vaikea. Mutta onko se toisaalta vaikeutta, jos vain on niin kuin on? Tai että on herkkis? Meitähän on joka lähtöön ja moneen junaan. Onko herkkyys tai tällainenlaisuus vika - eikö sitä voisi pitää myös vahvuutena? Jos olisin lihaa tiskillä ja minua ostettaisiin, kirjoitettaisiinko kylkeeni: "Halvalla lähtee, koska tämä kinkku on herkkä ja saattaa hypähtää uunista silmillesi ja lautaselta karkuun ja muutenkin se voi loukkaantua vatsassasi"?

Tänään minä joka tapauksessa olen oikeassa elämässä kiinni, vaikka käynkin juuri kohta viimeiset 20 liuskaa käsistäni kolmannen kerran läpi ja olen aivan sisällä sen maailmassa. Olen rakastunut tekstiini. Ihanaa. Sitten menen töihin, puserran viimeisen päivän lävitse kuin jousi, ja aloitan pääsiäislomailun. Illalla tapahtuu paljon. Tulee vieraita, juhlimme kämppisesimiessisareni kanssa hänen veljensä synttäreitä koko hänen perheensä voimin (mummoa ja vanhempia ja kaikkia myöten, ja tuntuu onneksi perheenjäseneltä, sillä on omaa perhettä ikävä, ja tarvitsen perheen täälläkin). Huomenna myös. Tapahtuu. Lähdemme ajelemaan puolilta päivin kohti Wieniä. Tulen maanantaina takaisin, ellen sitä ennen kolahda johonkin kulmaan ja katoa. On jotenkin haikea olo, sillä vaikka riemuitsen Wienin reissusta, haluaisin koteilla. Minulla on pipo päässä, sillä kaikkien kesäkelien jälkeen täällä on kylmä, viime yönä pakkasta. Ostin sen kunniaksi eilen tauolla, vahingossa ja stressisenä töiden takia, pipon ja NAPApaidan. Tiedän; on mautonta, että yli kolmikymppinen tantta pitää napapaitaa. Mutta se vain hyppäsi käsiin. Haluan vapaan vatsan. 

Napapaitablues.
Olen koko viikon joutunut olemaan esimiehen asemassa töissä, kun esimies, eli kämppikseni rakas varasisareni, on kipeä. Ei ole minun hommaani olla esimies. Ei, ei, sillä en saa mielenrauhaa, jos teen asiat puolittain, joten olen sitten väsynyt rätti nyt, kun olen puurtanut enemmän kuin olisi varaa. Sen takia olen iltaisin urheillut liian lujaa. Raivonnut stressin ulos. Mutta sillä lailla ihan mieltä ylentävää, että reilu kaksi vuotta sitten olin palata täältä maitojunalla pois, olin työtön, kielitaidoton, maani myynyt, ja nyt sitten herranjestas hoitelen jo työhaastatteluita ja muita. Aina se häntä nousee, ihmiset, vaikka tuntuisi, että maailma kaatuu niskaan. Pitääkin sanoa tuo päähenkilölleni Emilielle. Tuolta näettekin, mistä on kyse. Voikaa hyvin ja viettäkää muikea pääsiäinen! Ja oi, kuunnelkaa nuo musiikit!





6 kommenttia:

  1. Kummun kirjoitus vaikuttaa tosiaan mielenkiintoiselta - kenties etsin sen itsekin käsiini.

    VastaaPoista
  2. Ohhoh, ensin tulee tuo Gnarls Barkleyn biisi vastaan kirjassa ja nyt täällä. Aamulla jo mietin aamupalan kyytipoikana kirjaa lukiessa, että haluan tuon biisin kuunnella ja nyt se on tuossa taas. Nyt sen kuuntelen kun kerran valmiiksi etsittynä tarjotaan :)

    Ihanaa Wienin matkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva biisi, eikös olekin :) Kiitos, Wienin matka oli ihana, tosin en taaskaan juuri nähnyt siellä mitään. Paitsi ihmisrakkaani.

      Poista
  3. Hauska pipokuva (pipo on nätti!)
    Mukavaa pääsiäisen aikaa ja Wienin matkaa!

    VastaaPoista