sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Hengitän jälleen, palan, olen täynnä ja inspiraatiossa!


Matkalla Berchtesgadenista Königsseelle.
Miten voi vajaassa kahdessa vuorokaudessa täyttyä niin uskomattomilla asioilla, ettei tunnu enää yhtään samalta kuin ennen. Tämä tapahtuu minulle aina. Aina kun lähden johonkin. Täytyisi muistaa lähteä useammin, täytyisi jaksaa lähteä, tämä oli niin tarpeen tämä minilomani Berchtesgadenissa, että tarpeellisempaa asiaa en tiedä, mikäli katsotaan omaa piskuista elämääni, ja Berchtesgadenista puheen ollen olen löytänyt suosikkipaikkani Alpeilta. Sinne uudestaan! Monesti jos mahdollista! Suosittelen kaikille. Salzburg on lähellä, joten Itävallan janoajillekin siellä on vaikka mitä.

Ensikosketus Königsseehen eli Kuninkaanjärveen.
Huomasin tuolla yksinäisyydessäni, että olen tavattoman väsynyt töistä ja kaikesta muustakin. Mietin asioita, mietin kaiken halkipuhkipinoon; tein taas matkan itseeni kauniiden maisemien lisäksi, ja ymmärrän jälleen, kenties jopa enemmän kuin ennen, ja se jos mikä on tärkeää, jotta osaa. Jotta pystyy, voi. Jotta käyttäytyy kuten kuuluukin, vaikka toisaalta kuuluuko mitenkään, kaikkihan meistä ovat oman tiensä kulkijoita ja käyttäytyvät kuten käyttäytyvät ja on oikeastaan turha olettaa mitään kenestäkään tai odottaa asioita, koska me ihmiset olemme kaikesta rutiininomaisuudestamme huolimatta ihmisiä. Eli yllätyksiä täynnä. Kyllä. Sinäkin siinä olet vaikka luulisit muuta.

ONNEKSI tällaisia rakennettuja portaita on äärimmäisen vähän. Horjahduttelee tuollaisilla ja kuten huomaatte, pudotus vieressä on jyrkkä.
Sitä paitsi kirjoitin kirjeen. Revin sen. Teki mieli syödä koko laitos, mutta paloittelun jälkeen heitin sen tuulen suuhun ja tuuli sen vei ja nyt ne riekaleet lepäävät jossakin Itävallan ja Saksan välillä, toivottavasti, ja tuhansien vuosien päästä tutkijat löytävät ne ja luulevat, että nyt on revitty salaisuuksia mutta ei siinä salaisuuksista ollut kyse. Kunhan kirjoitin. Eräälle ihmiselle, ystävälle, kaipaan sinua, kaipasin sinua, olen jo kauan kaivannut. Enkä edes tiedä luetko tätä. Ymmärrätkö enää. Minä en ole sinusta kuullut mitään. Kuukausiin, vuosiinko? Ei, kuukausiin. En ikinä ehkä?

Huipulla ei tuullut mutta ei siellä kyllä ihan kauheasti nähnytkään.
Mutta voi kuulkaa ihanaa oli. Uudet vaelluskenkäni ovat aivan mahtavat. Sanovat, että eivät varusteet tee ihmisestä urheilijaa tai muuta, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että kengät tekevät. Herranjestas mikä ero on entisillä 60 euroa maksaneilla vaelluspaskoillani ja näillä parinhuntin jolkottimilla! Ei hiertänyt yhtään ja liukkaillakin pinnoilla pito oli sellainen, että en joutunut huitomaan käsiäni eri suuntiin taikka horjahtelemaan. Enkä edes pelännyt yhtä paljon reunoilla kuin ennen. Sillä tokihan kurottelin. Reunojen ylikin. Vaikka olen korkeanpaikankammoinen. Vaikka pelkään myös sinut. Kaikkia pelkään ja kaiken. Sen takia ylitän itseäni. Vedän kehoni ja mieleni ääritiloihin vain sen takia, että pelkään enkä yhtään, ja sen takia olen uhkarohkea, tälläkin kertaa kiertelin sellaisia polkuja joissa luki: suljettu. Tai siis tänään. Sillä ajattelin että se lyhentää matkaa ja kyllä se lyhensi enkä edes ymmärrä miksi se oli suljettu, ei siellä mitään tapahtunut enkä heittänyt veiviäni.

Näkymiä Grünspitzeltä.
Eilen tarkoituksenani oli kävellä joku pikkuinen helppo reitti ajaakseni kengät sisään. Mutta toisin kävi. Menin innoissani laukkaamaan sellaisen 2 tunnin 45 minuutin nousun pikkuisen reilussa tunnissa ylös (kyllä, huohotin kuin huohotuseläin ja kyllä, olin aivan litimärkä ja hajalla mutta halusin testata, miten nopeasti pystyn ja ilahduin kun pystyin niin, olen kunnommassa kuin kuvittelin!) osittain siksi, että minulla oli aikapaineita, enkä tiennyt oikein paljonko kello oli. Nimittäin hotellilla päin piti olla viimeistään kuudelta päästäkseni sisään. No, olin aivan liian etuajassa siellä laella - myöhemmin hotellilla nippanappa ajoissa. Näkymät olivat kauniit, oi, ihanat. Rullasin takaisin vuorelta järven juureen ja kävin ihailemassa Königsseetä näköalapaikalta. Sitten jolkotin takaisin Berchtesgadeniin sellaista jokivarsireittiä, oi oli nättiä ja kesä. Ja sitten jolkotin kaupan kautta hotellille, sekin pelkkää nousua, ja matkan varrella päätin vielä ihastella kaikkea, voi kuinka tuli imaistua sisään näköaloja ja söin jopa tuoreita mansikoita. Rakastan mansikoita, kuules.

Ihana ihana ihana! Königssee on uusin rakkauteni voi kun palan palan palan!!!
Nukuin pitkästä aikaa hyvin. Ruhtinaalliset 10 tuntia! Aamupalan hotkin jotenkuten, ei ollut nälkä, ja hiippasin heti sen jälkeen sellaisen toisen vuoren päälle jälleen reilussa tunnissa, vaikka kylttien mukaan olisi mennyt yli puolet kauemmin. Noh, hikisenä ja aivan nuutuneena tulin takaisin alas. Kello näytti niin vähää, että pyörittelin silmiäni! Enhän toki halunnut vielä palata Müncheniin. Joten päätin mennä kylpylään ja oi mihin meninkään. Sellaiseen, että voi nautinto. 

Pelkkä ääni pelastaa. Voi joki, voi kuohut.

 Kävin kaikenmaailman suolahuoneissa ja mokomissa istumassa, hengittelemässä, pulahtelemassa altaisiin, ja vielä saunaosastolla. Istuin kaksi tuntia erilaisissa saunoissa. Mitkä näköalat niistäkin! Vuoria (huippuja en tosin pilvimassojen takia nähnyt)! Laaksoja! Alppitaloja, kirkkorakennuksia! Ja noh, alastomia lihaksikkaita miehiä...vähän jopa ujostutti siellä. Sen takia en usein täällä päin käy saunomassa, kun siellä istutaan nakuakuna kaikkien kanssa sikin sokin. Yritin sujuttautua nurkkiin ja tuijotella varpaitani. Mutta totuuden nimissä on sanottava että kyllä minä vähän vilkuilin, etkö muka itse vilkuilisi? Mutta yritin kyllä löytää sellaiset saunat, joissa sain olla yksin, ja sainkin monesti, ja nyt minä ja lihakseni olemme rentoja kuin ranta. Niin. Jotta se siitä sitten.


Tuolla taustalla oli sitten ihan mielettömän kaunis lumihuippuinen vuori. Mutta minun kamerani päätti että sitä ei ole.
Hyvää yötä ja oi ihanaa, on pian toukokuu! Ja ai niin, minua oksettaa. En tiedä miksi. En ole kipeä en voi olla. Enkä muutenkaan mitenkään. Ehkä tämä johtuu siitä, että kahtena päivänä ajoin kehoni ääritiloihin. Siis totta tosiaan todella. Syke oli molempina päivinä reilun tunnin ajan taivaissa - ja laskujenkin aikana korkeammalla kuin normisti. Niin ja ramaisee. Sillä tavalla mukavasti tiedättekö. Niin ja ai niin mikä tärkeintä: luin ihan parhaan kirjan! Helena Sinervon kirjoittaman kirjan Runoilijan talossa. Ja mikä vielä tärkeämpää: kirjoitin minilomallani päiväkirjan lisäksi novellin. Joka tuntuu hyvältä. Tiedä häntä sitten mitä mieltä siitä huomenna olen. Ja että tarjoanko sitä ikinä mihinkään. Ehkä tarjoan sitä ilkikurisesti teille täällä blogissa. Ehkä. Ehkä ehkä.

Tänään pilvet nielivät minut kitusiinsa heti kun pääsin huipulle - siihen asti aurinko jopa helotti.

P. S. Mulla oli tuuria, voi kuinka! Eilen sää oli ihan bueno, mahtava, perfekt. Tänään aamupäivä oli menokas, mutta heti kun lompsin kylpylästä kohti hotellia, alkoi sade. Sellainen sade, että olisi kyllä kyrsinyt juuri silloin hikoilla vuorta pitkin ylös tai alas. Junassa kuulostelin ilmaa. Oli hienoa istua sisällä hiljaisen junan vatsassa ja kirjoittaa ajatuksia alas. Ai niin kävi myös hävettävä asia. Nimittäin sellainen että käytin vahingossa toisen ihmisen pyyhettä kylpylässä ja kävelin myös perinteisesti vessapaperia lahkeessani pitkin erästä katua ja sillä tavalla. Se on moikkis nyt!

13 kommenttia:

  1. Jee! Tulipa iloinen mieli tästä! Iloa jakoon! Terkut suomalaismetsän laidalta, auringosta, järven ääreltä, hyvä on täälläkin ihmisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, on varmasti hyvä ihmisen, terveisiä takaisin!

      Poista
  2. Siinäpä sinulle energiaa koko viikoksi, ellei enemmäksikin. Ja on aina hienoa kun uni maistuu, sillä ilman unta ei pitkään pärjää. Hieno vaellus!

    VastaaPoista
  3. Hieno vaellus- ja kylpylämatka;)
    Voimaannuttavaa viikkoa sinulle Maaria! ♥

    VastaaPoista
  4. Aivan hurjan upeita kuvia! Käsittämättömän hieno paikka tuo. Alkoi niin syyhytä vaeltamaan, hyvä etten hakenut kenkiä samantien tuolta kellarista ja lähtenyt tuonne yön selkään. Ei vaan, tänään juuri suunniteltiin kesäksi pientä vaellusreissua, tästä tuli vain lisää potkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä jos antoi potkua! Vaeltaminen on i-ha-noo-ta!

      Poista