keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Myönnän: olen riippuvainen!

Voi kuinka valitettavaa on. Olla puhelinaddikti nimittäin. Ja kuinka oikeastaan riemukasta (joskin ärsyttävää!) on huomata, että ilman puhelintakin selviää - ja kuinka helpottavaa on olla tavoittamattomissa välillä. 

Minun puhelimeni nimittäin on tekeytynyt hulluksi. Viikonlopusta lähtien se toimii vain silloin, kun itse haluaa. Ehkä siihen on tullut virus. Se on ihan musta eikä suostu latautumaan, vaikka latauksen aikana sen punainen latausmerkkivalo kyllä näkyy. Se sammuilee konsanaan. Nyt se on musta. 

Puhelimeni kamerana sovituskopissa - kätevää kysyä kavereilta, sopiiko mekko (ei muutes sopinut, ei ole oma!)
ONNEKSI on kissat. Jotka raapivat ovea. Minulla on aamuvuoroviikko töissä, pitää avata siellä ovet, joten olisipa pahuksen paikka, jos nukkuisin pommiin. Kissat tosin aloittivat raapimiskonserttinsa jo puoli tuntia liian aikaisin. Kävin ärjäisemässä niille, että grrrrrrr. Ne olivatkin sitten tunnin hiljaa ja herättivät minut puoli tuntia "liian myöhään". Tarkoitus kun oli nousta kuudelta tekstihommiin mutta enpä nyt enää viitsi uppoutua, kun lähtö kohta koettaa. Joten hummailen vähän. Tanssin aamuisia musiikkitansseja ja hipsin alushousuissa ympäriinsä. Kuvittelen olevani perhonen mutta en ole. 

Ja niin. Miten minä nyt sitten olen olemassa ilman puhelinta. Pitää ostaa herätyskello. Pitää ilmoittaa kaikkialle, että jos haluatte minut kiinni, olen tavoitettavissa kotipuhelimesta iltaisin - tai siis en läheskään aina mutta todennäköisesti kello 22 lähtien vähintään - tai sähköpostitse, mutta vastaus tulee ei heti, vaan sitten kun pääsen kotikoneelle, jos silloinkaan, kun saattaa väsyttää. Sillä esimerkiksi tänään menen töiden jälkeen toisiin töihin Suomi-koululle ja sen jälkeen vielä entiseen osoitteeseen naapurin luokse iltateelle ja vanhaan kotiin hakemaan krääsiäni - mistä sitä tietää, milloin saavun viimein kotiin, ja mistä sitä tietää, huvittaako puhua vaikka asiaa olisi.

Puhelimeni yhteydenpitovälineenä, näpytinäps, viestiä maailman toiselta laidalta toiselle tauon aikana (oi kun tuli nyt haikeus, ikävä noita ihmisiä Filippiineiltä!).
Mutta muuten, oi. Kuvat voi ottaa oikealla kameralla (joudun aika usein töissä kuvaushommiin, kun teen sitä sellaista uutiskirjettä ja siihen pitää räpsiä kuvamateriaalia päivittäin) ja herätä voi tosiaan herätyskellon voimin (miksi meninkään myymään Lontoosta ostamani ihanan kellon silloin joskus, kun muutin Suomesta tänne!?), ja viestejä voi lähetellä kavereille sitten vaikka telepaattisesti, jos silloinkaan, sillä herranjestas, täytyykö koko ajan olla olemassa. Eikö se riitä, että silloin olen, kun nähdään - tai silloin he minulle, kun nähdään. Yksi ainoa henkilö tässä maailmassa tällä hetkellä on sellainen, jonka kanssa tekee mieli olla viestimisyhteyksissä "koko ajan" (eikä kyllä tosiaankaan edes koko aikaa, vaan vain silloin kun huvittaa tai on asiaa tai tekee mieli), ja sekin on kai loppupeleissä turhaa, sillä mitä siinä voittaa. Tai no, kyllä siinä voittaa. Onhan se hauskaa ja on se ollut tärkeää.

Kännykällä otettu kuva joskus työpaikan Keksi-marsusta - en sentään kirjoita puhelimella. Sentään. Rajat ne on näpyttelijälläkin ja räplääjällä!
Joka tapauksessa minä olen ollut viimeiset kolme vuotta täysin puhelinaddikti. Jos tuo kännykkäni nyt delaa oikein kunnolla, en ole hankkimassa uutta. Piste. Sitten minut totta tosiaan tavoittaa vain joskus, jos silloinkaan. Ahdistaa oikeastaan ja pelottaa, (miettikää nyt mihin on tultu, jos pelottaa elämä ilman kännykkää!?) mutta henmetti, on tätä maailmaa pyöritetty ennenkin ilman. Jos se ei delaa, niin addiktioni varmaan jatkuu, mutta sitten kun alan maailmanympärysmatkailla, heitän mokoman välineen vuodeksi johonkin laatikkoon ja katoan!

Kiinnostaisi tietää, olenko ainoa ihminen maailmassa, jolle puhelimesta on tullut kolmas käsi, varamuisti, kalenteri (jopa kuukautiskiertokalenteri, herranjestas, miten minä nyt tiedän, milloin seuraavat tulevat!?), herätyskello, kartta (öö, tämä tulee olemaan vaikeaa, sillä suunnistelen täällä uusiin paikkoihin kätevästi navigaattorin avulla...), puhelin, kamera, sähköpostiensäilytyspaikka ja viimeinen pisara..? En sentään takapuolen pyyhkimiseen ole älypuhelintani tarvinnut. Mutta huh. Aika heittää ilmeisesti mokoma vekotin olan yli. Jättää jälkeen. Aloittaa uusi elämä ilman. Millaisetkahan ovat vieroitusoireet - ja mikä pahinta, kestänköhän niitä?!

P. S. Jos kommentoitte tätä tekstiä, en voi hyväksyä kommentteja ennen kuin pääsen nettiin illalla. Tähän saakka kätevästi kännykkään on tullut sähköposti, joka kysyy, hyväksytäänkö, ja nappia painamalla sitten on saatu kommentit hetikohta näkyviin. Joten elkääpä ihmetelkö, jos kommentoitte, ja näettekin sen/saatte vastauksen vasta hamassa tulevaisuudessa.

2 kommenttia:

  1. Hahaa ihana, kyllä toimeen tulee ilmankin, mutta helppoa se ei tietenkään tule olemaan, kun kerran on tottunut älypuhelimeen. Pysyin pitkään palikkapuhelimessa, kun en yksinkertaisesti halunnut tuollaista vekotinta, jota en kuitenkaan osaisi edes käyttää. Lopulta luovutin ympäristön painostuksesta ja pyysin vekottimen joulupukilta viime jouluna. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat. Tai minustakin tullut addikti, vaikken täysin vieläkään osaa vempainta käyttää. Ei tuo kuitenkaan loppujen lopuksi tee päivästä sen parempaa, vaikka olisikin yhteydessä suoraan Voimaan sen kautta.

    VastaaPoista
  2. Tuskin olet ainoa, pikemminkin yksi monista puhelimensa kanssa "avioitunut". Harvinaisempaa lienee se, ettei koko ajan ronki ja räplää puhelintaan. :D

    VastaaPoista