perjantai 30. toukokuuta 2014

Mistä sinä pidät ihminen, eroottinen eläin?

"Silti he piehtaroivat sängyssä, kylpyhuoneessa, kirjoituspöydän ääressä. He olivat yhtä, Silja kerrankin kansaa ja samaa; koko yön he kietoutuivat toisiinsa - raapivat selkää, niskaa, jopa rintalihaksia! - aamuyön tunneille asti he synkronoituivat, kunnes nukahtivat sylikkäin, kuumotuksen vallassa, alastomina kuin joutilaisuus. He olivat kaunis ruma näky; muodostivat apokalyptista kirjallisuutta sillä tavalla; makaamalla haarat hajallaan; hiki, siemenneste, kyynelet, punaviinitahrat, miehen hiuksista leijaileva hilse täplittivät kahta rivoksi heittäytynyttä ruumista--" (romaanistani Silja ja Mai, ntamo 2010)

Mitä se sitten on, se erotiikka. Seksuaalisuutta ainakin, aistikkuutta. Rakkaudella ja erotiikalla voi olla paljonkin tekemistä toistensa kanssa, mutta mielestäni erootiikkaa on myös ilman rakkauttakin. Seksiä voi olla ilman tunteita - niin, että se on aistikasta. Sillä ihminen on eroottinen ja erotiikkaa etsivä eläin. Sanoisin, että melkein kaikki ihmiset, aikuiset ainakin, tarvitsevat erotiikkaa. En tarkoita, että tarvitaan "yhdyntäseksiä". Eivät kaikki sitä janoa. Mutta erotiikkaa kyllä, eikös, sillä kun ihminen tuntee itsensä eroottiseksi - eli aistilliseksi, haluttavaksi, himoa sytyttäväksi - hän on ehjä ja harmoninen. Kun ihminen näkee tai kokee jotakin, joka herättää hänessä eroottisia haluja ja mielihyvää, hän on inhimillisyyttä pullollaan.

Kuva: Kiosked Image Bank
Eri asia on, miten kukin erotiikan kokee. Mikä herättää aistit, mikä ruokkii niitä. Erotiikan ympärille on rakennettu pornoteollisuutta ja valitettavasti ihmiskauppaa. Missä sitten taas mielestäni liikutaan hyvin yksisuuntaisen erotiikan vesillä - erotiikka vaatii mielestäni osakseen kaksisuuntaista mielihyvää. Toisin sanottuna väitän, että pornoteollisuus tai ainakin ihmismarkkinat ovat tappaneet, kyllä, tappaneet julmasti erotiikan. Ja siihen liittyvät vivahteet. On nimittäin eri asia, missä kulkevat rajat. Erotiikkaa ei ole vapaudenriisto, väitän, ja ihmiskauppa on sitä. Se ihminen, joka saa mielihyvää toisen raiskaamisesta, esimerkiksi, ei etsi erotiikkaa, vaan sen sijaan "leikkii" valalla, ja käyttää omaa ylivaltaansa sekä voimiaan väärin, eikä todellakaan ole eroottinen, vaan sairas paskiaiseläin. Erotiikka ei siis mielestäni liity väkivaltaan, millään lailla, ellei se väkivalta ole vapaaehtoista ja toivottua heidän osaltaan, jotka tilanteessa ovat ja siitä kuumenevat.

Kuva: Kiosked Image Bank
Erotiikassa ei siis oikeastaan ole rajoja, ovat vain mieltymykset ja kauneus, ja kauneus asuu jokaisen silmissä. Se joka on toiselle eroottinen on toiselle epä. Sitten taas olisi kiinnostavaa tietää, onko jotakin, joka on kaikkien mielestä eroottista. Sillä kauneudentutkimuksessa on saatu selville, että melkeinpä kaikki kokevat auringonlaskun olevan kaunis asia. Itse ymmärrän erotiikan seksin ja mieltymysten välisenä jousena, jonka varassa omat seksuaaliset halut ponnahtelevat. Mielestäni seksi ei itsessään ja yksinään ole erotiikkaa. Joten kun kirjoitan kirjoja, ja kun kirjoitan erotiikkaa sinne sekaan, en välttämättä kuvaile seksiä. Saatan kuvailla pikemminkin vartaloita tai kosketusta. Saatan kuvailla tilannetta ikään kuin ohimennen.
Kuva: Kiosked Image Bank
Eroottinen kirjallisuus pyrkii kiihdyttämään meitä, kiihottamaan, janoamaan, herättämään halut. En ole eroottisen kirjallisuuden tekijä, mielestäni, mutta parasta aikaa rakennan romaania, jossa myös erotiikalla on roolinsa. Mietin ihmisten haluja, mieltymyksiä, suuntauksia, kiihotustiloja. Mietin sitä, mikä ajaa halut alas tai mikä ei tuo niitä lainkaan pintaan - sillä teoksessani seksi on pääsääntöisesti kaukana erotiikasta. En pyri herättämään lukijassa halua, vaan pikemminkin inhoa ja närkästystä. On silti myös kohtauksia, jotka voivat häälyä eroottisilla vesillä.

Kuva: Kiosked Image Bank
Mietin, miten rakentaa kohtauksia niin, että ne eivät ole eroottista kirjallisuutta mutta antavat silti selkeän kuvan esimerkiksi yhdynnästä. En yleensäkään pidä kirjoitushommissa seksin selkeästä kuvailusta. Mielestäni sukupuolielimiin viittaavat sanat, esimerkiksi, ovat jotenkin aivan todella tylsiä ja kliseemäisiä teksteissä. Luen mieluummin seksikohtaukset "sivusta", niin että saan ihan itse kuvitella vaihe vaiheelta, mitä tapahtuu. On jotenkin könkköä ja töksähtelevää lukea kirjoja, joissa kuvaillaan seksiä tarkasti. Jo sanatasolla tökkii, yleensä.

Kuva: Kiosked Image Bank
Ja nyt olen itse sen edessä, että mitenkä saada seksistä sujuvaa. Sellaista, että se ei pistä silmiin. Sellaista, että se on epäeroottista ja sitten taas paikoin aistikasta. Makuuhuone ja siellä tapahtuvat asiat ovat julkisuudessa tabu. Ei niistä retostella missään. Ei kirjailijakaan omia mieltymyksiään tai tapahtumiaan paperille tuo, mutta väkisinkin välillä on vähän alaston olo kirjoittaessa lukevalle kansalle mitään, mikä liittyy seksiin ja erotiikkaan ja haluihin. Nimittäin onhan se nyt niin, että varsin moni lukija luulee, että tässä luetaan nyt kirjailijan omista mieltymyksistä. Olisi aivan hirveää, kamalaa, jos lukija kuvittelisi moista hölynpölyä sitten, kun hän lukee teokseni On nälkä, on jano. No, toivottavasti kukaan ei kuvittele mitään, vaan tarttuu pikemminkin siihen, mitä kirjalla yritän sanoa ja mihin vaikuttaa. Ja siis onhan se tosin niinkin, että pakostikin pieni hippunen omista mieltymyksistä saattaa leijailla tekstiin. Vähintään nyt sillä sanatasolla. Sillä kaikkihan vaikuttaa kaikkeen - myös kirjailijan oma alter ego hänen luomiinsa henkilöihin ja tilanteisiin.

Kuva: Kiosked Image Bank
Joka tapauksessa minä istun nyt yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessani puolialastomana lempipikkuhousut (jotka eivät ole todellakaan eroottisia nähneetkään ja jotka ovat, niisk, kohtaamassa lähiaikoina kuoleman, sillä ne alkavat olla kuluneet ja rikkinäiset enkä tiedä mitä tehdä sitten enää!) jalassa ja alan kuumentaa huoneen ilmastoa syventymällä kohtauksiin, joita on pakko tehdä. En ole eroottinen näky, vaikka välillä istun sängyllä, välillä työpöydän ääressä, välillä nakutan lattialla ja venyttelen selkeitä säveliäni. Olen vain puolialaston kirjailijaparka, jonka täytyisi pysyä ruodussa ja nuhteessa ja ymmärrettävänä, ja joka kohtelee paperilla vartaloita väärin, niin väärin, että erotiikka on kuollut kirjoitushetkinä. Vaikka se yhtäältä pitäisi pitää elossa. Kauhea dilemma.

Nämä ne ovat! Lempialkkarini! Inspiraatiopöksyni! Miten voin enää ikinä kirjoittaa, jos nämä delaavat?!?
Minä kuulisin mielelläni, mikä teidän lukijoiden mielestä on eroottista, kun puhutaan kirjoista - siis ei teidän makuuhuoneessa (tai keittiössä tai saunassa tai lipastojen päällä tai sohvalla tai tai tai) tapahtuvassa elämässänne vaan kirjoissa. Oletteko lukeneet kirjoja, jotka ovat saaneet teidät jotenkin kuumenemaan? Millaisia ne kirjat ovat? Oletteko lukeneet kirjoja, joissa seksikohtaukset ovat todella latteita, jopa myötähäpeää herättäviä? Jos voisitte esittää kirjailijalle toivomuksen, millä tavalla kuvattua seksiä ja erotiikkaa haluatte kirjoihin? Millaista ette missään nimessä? Onko ylipäänsä hyvä, että "vakavassa" romaanissa on myös seksiä vai kierrättekö sellaiset kirjat kaukaa?

Lopuksi suosittelen yhtä elokuvaa. Pyörinnee sekin parasta aikaa Suomen elokuvateattereissa (?). Kyseessä on Nymphomaniac I. Pidin siitä kovasti, katsoin sen eilen. Kakkososan käyn katsomassa leffassa lähipäivinä. Ensimmäinen herätti jo kovasti ajatuksia - ja kyllä, myös eroottisia hekumia - ja oli juuri sopiva elokuva katsottavaksi tämänhetkisen työni tiimellykseen.

Kuva: Kiosked Image Bank
Pirtsakkaa ja sopivissa määrin paheellista perjantaita kaikille! Erotisoikaa itsenne! Niin ja ai niin; tämän kirjoituksen alussa ja lopussa on parit otteet aiemmista romaaneistani. Sellaisista kohdista, joissa on seksiä. Juuri sillä tavalla kuvattuna, mistä itse pidän.

"Mariella ummehtuneessa huoneessa, ei lainkaan yksin, ruosteisella raudalla kiedottuna ristinmuotoiseen puuhun. Hän muisti tämän kohdan edellisestä elämästä. - - Mariella kahdentoista miehen tasolla, kukin viipyy viisi minuuttia, viipyy viisi silmien edessä, koskettaa sormilla. Hipaisuja, isku, varovaisia käsiä. - - Aina kun yksi miehistä, mahdollisimman vanhoista, pääsi pahimpaan kohtaan tuli toinen, jatkoi siitä mihin edellinen jäi, meni vielä pidemmälle, kiipesi kivun kohdalle. Seuraava siirsi kipurajaa tuonnemmas viiden minuutin ajan, sitä seuraava halkaisi. - - Sinä olet esine, sanoivat. Puinen esine, posliiniesine." (romaanistani Minä rakastan sinua nuori mies, ntamo 2011)

torstai 29. toukokuuta 2014

Eroottinen torstai ja iloja

No tulihan sitä, apurahhoo. Ihanaa, helpottaa! Nyt ei tarvitse pelätä, että jäänkö ihan tyhjän päälle lokakuusta lähtien. Hiihaa. En saanut ihan niin paljoa kuin hain, mutta sain sen verran, että voin huoletta kirjoitella muutaman kuukauden - aikomuksena on kirjoitella pari kuukautta Suomessa ja lähteä sitten matkaan - ja matkallahan työtäni on kirjoittaminen, ei suinkaan pelkkä päämäärätön huuhailu. Huh. Olen jotenkin todella kiitollinen ja herkistynyt.

Mulla roikkuu seinällä sellaisia tauluja, joissa haluaisin asua etenkin päivinä, joina on vaikeaa.
Muutoin minulla on oudot oltavat. Olen kipeä mutta en. Eilen nousi kuume töissä, korvat kipeät, yhä ovat. Ja silti pitäisi jaksaa tehdä käsiksen eteen töitä. Jaksankin. Kyllä apurahauutiset ovat sellainen näppärä motivaattori. Ja se, että näin eilen ensimmäisen version kannesta. En ensin oikein osannut suhtautua mutta nyt pidän siitä kyllä. Se oli ensisilmäyksellä niin yllättävä, jotenkin, ei sitä mitä olin kuvitellut, mutta nyt kun olen yön yli ajatellut, pidän siitä oikeastaan hyvinkin paljon.

Joskus minulla on talo jossa on vaaleansininen ovi ja rispaantuneet ikkunat.
En mene tänään enkä huomenna Alpeille. Ei sovi mennä, ettei kipeydy lisää eikä tuo herra Sääkään ole mainioin. Vietän siis pitkää viikonloppua Münchenissä. Käyn kävelyillä ja kahviloissa vaikka sitten. Tapaan kavereita, teen kirjailijantöitä. Lauantaina on tarkoitus mennä kaveriporukalla, no, sinne Alpeille - siis mitähän nyt sekoilen, en vietäkään pitkää viikonloppua pelkästään Münchenissä. On varattu mökki, yövytään korkeuksissa. Toivottavasti ei tarvitse hytistä.

Ja sinisessä huoneessa pesen ihoni.
Ja oi. Berliini. Uhosin että menisin sinne liftaamalla. Mutta nyt sitten varasinkin bussiliput. Yritin löytää kimppakyytisivustolta kyytiä, mutta ei ollut sopivaa. Bussilippu maksaa hiukan enemmän, mutta ei liikaa, joten menen sitten bussilla - mikä on oikeastaan mukavampaakin; ei tarvitse jutella, jos ei satu huvittamaan, kuten kimppakyydeissä täytyy, ja voi lukea ja nukkua rauhassa - sillä tulen olemaan perjantaina väsynyt, tiedän jo nyt. Olen ensi viikolla nimittäin työpaikan lasten kanssa kaksi yötä maatilalla = en saa nukkua, kun pitää lohdutella koti-ikäväisiä, heräileviä tyyppejä. Asiasta tuhkakuppiin; edestakainen matka dösällä Münchenistä Berliiniin maksaa 79 euroa. Halvemmat liput olivat jo loppuunmyytyjä; matkan voi hyvällä tuurilla ja hyvissä ajoin saada jopa 50 eurolla. 

Pohdin myös, menisinkö tutuille yöksi, couchsurfingin kautta tuntemattomille, hostelliin vai ihanko kuulkaas hotelliin. Olen jotenkin niin rikki, puhki, poikki kaikesta, että päädyin varaamaan itselleni hotellihuoneen. Tarvitsen kirjoitusrauhan (sillä aion toki, kuljeskelun ja parturireissun sekä tuttujen tapaamisen lisäksi kirjoitella) ja tarvitsen ikioman rauhan. Tarvitsen lepoa ja ajatukset pois melusta sekä asioista, jotka ovat saaneet mielen matalaksi - niistä etenkin. Niistä tosiaan. Ja koska palkka juuri tuli (ja eh...menikin sitten kai, sillä olen viimeisimmilläni laskujen suhteen) ja koska löysin sopivan huokean ekohotellin, buukata täräytin itselleni irtioton. Siispä Berliini täältä tullaan viikon päästä. Jos joku tuttu tai epätuttu sinne sattuu samaan syssyyn, niin minusta olisi valloittavaa mennä vaikka brunssille tai kuljeksimaan tai jopa oluiselle johonkin tai istua puistossa yhdessä ja katsoa ohikulkijoita ja käydä sunnuntaikirppiksellä tai lakoontua muuten vain, sillä aikaa minulla on. Paitsi silloin kun olen kampaajallani. Kerran vuodessa mulla on varaa käydä hänen luonaan, ja aina hän on tehnyt päästäni kauniin, ihanan, sykkyräisen ja pirteän. Juuri nyt tarvitsen sitä. Onneksi sain ajan!

On mulla myös Munchin Madonna. Kahtena eri versiona jopa.
Nyt suljen suloisen ällösuuni ja alan töihin, onhan torstai, eroottinen torstai, olen erotiikkavaiheessa, pitää tehdä kohtauksia ja nähdä ne, kirjoitan varmaan ajatuksiani erotiikasta myöhemmin tännekin, sillä niitä on - siis erotiikasta ja kirjoittamisesta. Siitä, miten minä kirjoitan erotiikkaa ja miten sen koen. Ja mikä on mielestäni "hyvää" erotiikkaa. Näitä asioita pitää pyöritellä juuri näinä päivinä mielessä. Ja sitä, että mikä on erotiikkaa ja mikä on kylmää, suorittamispainotteista seksiä, joka on kaukana erotiikasta. Mistä puheen ollen katsoin eilen leffan, joka oli paikoin hyvin ällöittävä. Nimeltään se oli Feuchtgebiete (Kosteikkoja) ja niin. Suomessa se on kai nyt leffoissa pyörimässä. En oikein taida suositella, vaikka oli siinä hyvätkin puolensa ja kohtauksensa. Tuhdit torstait kaikille!

tiistai 27. toukokuuta 2014

Tiistaiaamun tilitystä

Välillä olen aivan varma siitä, että olen tulossa hulluksi. Tai että olen jo hullu. Ja nyt olen enemmän kuin aivan varma. Mitä muutakaan se voi olla. Se, että tunteet pursuilevat koko ajan, uuvuttavan paljon, enemmän negatiivisiin kuin positiivisiin päin, ja se, että uni ei tule, ja se, että herään viideltä koska linnut laulavat ja kissat raapivat oven takana ja koska on nälkä.

Olen ajellut tuollaisia teitä pitkin pyörällä ja kaikki puut ovat täällä niin korkeita.
Minulla on koko ajan hirveä nälkä. Lisäksi oksettaa koko ajan. En ole kantamassa sisälläni elämää, ei huolta, nämä oireet eivät ole raskausoireita, joten nousin äsken nousin viideltä, tein sämpylätaikinan, ei ole muutakaan syötävää, odotan että se kohoaa, odotan tuoreita sämpylöitä, odotan sitä, että samalla kun taikina kohoaa, laskeutuisivat omat sisällä riehuvat aallot, tukehdutan niitä tekemällä töitä. Kirjoittamalla aamusivuja. Avaamalla käsistiedoston, toimimalla, koettamalla saada ajatukset ja ideat kasaan. Kasasta selvää sörsseliä. Olen kadottamassa otteen lukijaan. Olen unohtanut lukijan.

En tiedä mihin joutuisi jos ei olisi niitä ystäviä, jotka on. Onneksi on. Erotuskaa poden jo nyt.
Riudun. Sydän parkuu. Sielu parkuu. Kadotakseni itseltäni menin lauantaina kattoterassille aivan huikentelevaisen hulppeisiin yritystiloihin, missä eräs kaveri pitää oman firmansa majaa, ja maistelin vadelmacocktaileja. Ei väsyttänyt, menimme tanssimaan. Tanssin aamuun asti. Nälvin taksissa toverin bongaamaa miesraukkaa, koska minusta sillä ei ollut mitään asiaa taksiin tai samaan suuntaan enkä edes pyytänyt anteeksi, koska minusta kyseessä oli tunkeilu, ja sunnuntaiaamuna ignoorasin kaiken. Mitä on ollut. Minusta on jotenkin muutenkin väärin, että yksi miespuolinen kaveri ylitti rajat lauantai-illassa. Läimäisin avarilla poskeen. Ei rajoja ylitellä etenkään jos näkee, että toinen kaipaa vain lohdun eikä rajoja muutenkaan ylitellä, ei, eikä enää voi luottaa sellaiseen henkilöön.

Tai näitä, jotka pitivät sunnuntaina kiinni jotta ei tarvitsisi ajatella sitä, kun lähden. Ajattelen sitä liikaa.
Sunnuntaina en mennytkään Alppeihin, olin reporanka ja väsynyt edellisviikosta enemmänkin kuin yön läpi tanssimisesta. Menin joen varteen. Luin kirjaa. Ikävöin, joka suuntaan, ja sitä mitä jää. Tapasin kavereita. Istuimme iltaa puoleen yöhön kunnes tuli vilu. Elämäni on kääntynyt yöpainotteiseksi, tosin näyttää se aamupainotteiselta myös, sillä kuten sanottua; en nuku. Ei nukuta. Paitsi välillä. Kyllä. Välillä kuin vauvaa. Menen Alppeihin torstaina. Tai perjantaina, menen.

Olen mosaiikkia ja elämäkin on. Onneksi siruista saa kauniita kokonaisuuksia.
Joka tapauksessa minä olen rikki, olen sanoinkuvaamattoman rikki, ja haluaisin vain syliin ja syliin ja syliin ja syliin ja syliin ja syliin eikä kukaan ole ottamassa, olen liian suuri ystävien syliin, olen liian suuri ja aikuinen siihen, että joku silittäisi päästä, ja juuri nyt tarvitsisin juuri sitä. Sillä olen sulkemassa ovia, olen aukomassa uusia, ja se on kamalaa, se on ihan kamalaa, haluan vain lohdun. Sen, että joku sanoo: kyllä kaikki selviää, sen että joku selviäisi kanssani ja sen että en aina olisi maailman yksimmin. Haluaisin että ei itketä. Haluaisin että sydän ei vuoda enää verta. Taikina on kohonnut. Tekstitiedosto vilisee vieressä. Käyn töihin. Kello on kuusi. On neljä tuntia aikaa ennen työvuoroa. Haluaisin siitäkin selvitä. Että tämä käsis ja minä; että me selviäisimme ja ajoissa.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Miksi hyvästelyttää jo nyt

Minusta lähtivät verbit kun tapasin sinut toistamiseen. Moraaliin alkoi sattua. Rintalastan alla kaivetaan kuoppia. Olisit rakkaus, pyysin, käänsit päätä ja joit kupin vaaleaa, miltei valkoista kahvia. Minulta meni huuli rikki, kun lähdit. En halua kääntyä. Näen jokaisen elämän sisällä toisenlaisen kuoleman. Aamu laskeutuu ylle kunnes nousen. Huomaan kuumetta, heitän kengät jalasta, kahlaan syvään, kaulaa myöten jokeen ja kellot soivat. Lyövät kuutta, seitsemää. Heräävät ohikulkijat. München katuu minua.


Kokoan sukulaisistani näytelmää. Jätän jokaiselle sijan. Se ei ole tragedia, vaikka kaikki lopulta nääntyvät nälkään. Vien pöydiltä leivän, vien hanoista janon. Ja kun katson peiliin, en löydä heistä jälkeäkään. Olen muurannut itseni tuhansien kilometrien päähän ajasta. Näen kuusta saakka murheet, joita ei ehtinyt tulla. Minä en ole normaali, minulla on kidukset. Tuntuu, että en selviä tällaisista käänteistä. Saan rakkoja, jos kuljen samalla tavalla. 


Olen kirjoittanut proosarunoja. Monta koko iltana. Sen huomaa heti tässä. Katsokaa nyt noita virkkeitä, lauseita, kaarta. Joskus mietin; olenko enemmän runoilija. Tarvitseeko itseä mitenkään kategorisoida. Minut irtisanottiin eilen. Näin henkilön, joka tulee tilalleni lokakuusta lähtien. Häntä kehuttiin, ylistettiin - ja samalla käännyttiin puoleeni huulet surullisina, sydämeen sattui. Itketti. Ei se, että lähden sitten, eikä se, että seuraajani on ihanampi kuin minä, vaan se, että taas jokin asia elämässä loppuu - oman valinnan kautta. Minun elämäni ei ole stabiilia, se muuttuu parin-kolmen vuoden välein. En osaa pysyä. Ei kaikkien tarvitsekaan pysyä. Rinnan alla tuntuu kirvelyä. Olen tutustunut Münchenissä kolmen vuoden aikana kymmeniin mielettömän merkittäviin ihmisiin. On vaikea kääntyä heistä pois. Aina on vaikea lähteä, vaikea palata, vaikea jättää taakse. Mutta onneksi ovet jäävät auki, siltoja en polta. Sanottiin: ehkä tulet vielä meille takaisin mutta epäilemme että et enää joudu tekemään tällaisia töitä. Sanoin takaisin: miksi "tällaisia töitä", mitä vikaa on ja miksi viime aikoina tuntuu että kaikki ovat aliarvostaneet päiväkotitöitä. Mitä alempaa siinä on? Mitä alempaa on missään? Miksi on ihmisiä, jotka kokevat olevansa ylempänä muita. Tosin he, jotka noin sanoivat, eivät aliarvostaneet, vaan lähinnä tsemppasivat ja toivoivat, että voisin saada elantoni kirjoistani. Sanoin: en tiedä saanko koskaan, ja että hyvä on nähdä ja tehdä muutakin kuin vain sulkeutua johonkin kirjailijakuplaan.

München my love. Vaikea jättää. Mitä tästä tulee kun nyt jo surettaa!
En tiedä enää, tulenko takaisin, ja vaikka tulenkin, jos, kyllä kai minä tulen tämähän on sydämeni kaupunki, miten sitten ollaan. Onneksi ei tarvitse murehtia. Elämä pitää elää hetkessä. Onneksi tänään on vain 4 tuntia töitä ja sitten alkaa viikonloppu. Voi levätä. Voi juosta pitkiä lenkkejä, kirjoittaa, voi kävellä vuoren rinnettä ylös monta tuntia ja tulla alas ja nähdä horisontissa tulevaisuudesta kymmenyksen. Miellyttävää, rakennuksellista, huikentelevaa viikonloppua kaikille teille lukijoilleni. En tiedä mistä teitä tulee, mutta teitä on nykyään läkähdyttävän paljon. Melkein hävettää, että paljastan itsestäni enemmän kuin puolet. Toisaalta en voi sillekään mitään. 

Vuosi sitten sain Berliinistä tuon tukan ja tuon takin ja nyt on taas aika!
Tekisi mieli järjestää kirja-arvonta. Ollapa jokin syy siihen. Uskoisin, että edes joku teistä tahtoisi voittaa Sinun osasi eivät liiku omakseen. Mutta miten minä sen teen. Antakaa syitä. Nostakaa käsi ilmaan. Huomenna menen tatuoijan luokse - tosin vielä ei tehdä kuvitusta, vasta jutellaan, suunnitellaan. Palan halusta. Aikomuksena oli ottaa pieni kuva mutta luulenpa, että haluan vähintään puolet säärestä. Ihanaa tikku-ukkotyyliä. Eilen näin kuvankauniin naisen, jolla oli kyljessä maailman häikäisevin tatuointi. Hän käytti napapaitaa (kas, en olekaan ainoa aikuinen jolla on napis!) ja minä tuijotin vatsaa vaivihkaa koko ajan. Ajattelin: ollapa yhtä kuvauksellinen. Mutta sitten kun sen aika on, vilauttelen sääriäni useammin. Tämä ajatustulva on nyt ohi. Alan töihin. Kirjoitan itseni itseeni ja sitten sinuun.

P.S. Päätin että lähden Berliiniin 6.6. Liftaan sinne. Viivyn perjantaista maanantaihin, käyn kampaajallani. Olisiko siellä tuttuja samaan aikaan? Aion kävellä ympäriinsä ja kirjoittaa uusia mutkia. Ajattelin ottaa kasvokuvia ja nipistää ohikulkijaa käsivarresta. Haluan riehaantua elämästä.

torstai 22. toukokuuta 2014

Eläimellisiä työtunteja

Eilen oli piiiitkän pitkä työpäivä, mutta nyt se on ohi, hyvä niin. Tänään on luvassa vielä pidempi, yöks; aamukasista iltayhdeksään, vanhempainiltaa on ja muuta, kaikenmaailman kokoustamista, mutta onneksi siitä saa ylitunteja. Tai no, onneksi saan kuitattua miinustuntini.

Eli siis kirjoittamiselämä on kuollutta, samoin se, että jaksaisin urheilla, mikä riiipiiii rintaa, en kestä olla juoksematta, jalkani tolkuttavat, että mikä nyt on kun ei päästä. Mutta huomenna päästään ja ylihuomenna ja yliylihuomenna - päästään ihan oikein Alppeihin saakka, lähden johonkin sunnuntaina, en tiedä vielä minne. Ehkä tällä kertaa Salzburgiin asti - tai kiinnostaisi kyllä myös Bodenseen ympäristö, mutta sinne pitäisi saada kavereita mukaan enkä jaksa alkaa kysellä ja maukua että onko autoa.

Maisemia riitti. Tuolla järven ympäristössä oli kivoja vaellus- ja maastopyöräreittejä.
Käytiin eilen tutustumassa Iffeldorfissa sijaitsevaan eläinten suojelukotiin, mistä pari ajatusta heräsi. Ensin matkustettiin junalla etelään, lapset hihkuivat innosta (ja söivät eväänsä viisi minuuttia junan lähdön jälkeen mutta sellainen taisin itsekin olla, omat eväät nakersin jo ennen kuin oltiin perillä, mikä oli virhe, nälkä kuurasi vatsoja koko päivän), tosin into taisi vähän hiipua, kun vaellettiin juna-asemalta sitten reilu tunti mahtavien maisemien lävitse päämääräämme. Joka oli kuin lintukoto, pumpulipesä, eläintaivas. Siellä asusti mm. sirkuksista ja tehotuotantotiloilta pelastettuja eläimiä. Löytyi myös niitä, joita oli rääkätty, piiloteltu, pahoinpidelty - mitä vielä, sydän oli särkyä tarinoista, joita opas kertoi ja niistä itse eläimistä, jotka nyt elivät parempaa, vapaata, onnellista elämää.
Lehmillä oli vapaat tiet ruoan ääreen ja pois.
Aasit, vuohet ja ponit saivat juosta pihapiirissä vapaana, mikä oli jotenkin hurmaavaa. Lehmät oli tuotu juuri laitumelta hellettä pakoon, ja ne asustivat tilavassa navetassa, jossa ne saattoivat liikkua miten tahtoivat. Kaikilla eläimillä oli lyhyesti sanottuna hyvät oltavat. Mutta asialla on tietysti kaksi puolta; ensinnäkin tuollaisia tiloja ei ole. Paljoa yhtään maailmassa. Eli siis se ei ole kuin muutaman eläimen onni ja pelastus. Toiseksi; läpi paistoi rahastusmeininki - kesäviikonloppuisin tilalla käy kuulemma peräti 800 vierailijaa eikä sinne tokikaan ilmaiseksi mennä.

Tuolla kaverilla oli murkkuikä, joten sitä piti parhaan mukaan väistellä.
Rahastusmeininkiä tai ei, on tärkeää, että jo pienestä pitäen lapsille näytetään, miten eläimiä tulisi kohdella. Ehkä he ymmärtävät, oppivat, näkevät pidemmälle. Ehkä maailmaa voi muuttaa, jos osoittaa. Heille kerrottiin hieman siistitymmät versiot eläinten elämästä ennen, mutta kerrottiin kuitenkin, ja näkiväthän he, että nyt oli onneksi onni. Niin että suosittelen kyllä visiteeraamaan tai vaikkapa tekemään vaellusreissun ja poikkeamaan tuolla syömässä. Paikan ravintolasta saa vain kasvissafkaa. Ja taustalla näkyvät mahtimaisemat. Ja siellä voi myös uiskennella. On järveä ja muuta. Mietittiin, että tehdään aikuisretki sinne kavereiden kanssa. Että ensin kierretään Pääsiäisjärvi, sitten mennään tuonne syömään ja sitten uimaan ja sitten jatketaan kulkemista johonkin päin ja nukutaan. Hii. Hauskaa kun voi tehdä vain tunnin junamatkan päässä asioita.

Meillä oli erityinen yhteys, ah rakastan hevosten turvantuoksua, oi on ikävä ratsastamista!
Niin. Halusin vain kertoa. Kun en ehdi paneutua kirjoittelemisiin syvemmin, kuten käsishommiin tai mihinkään, enkä jaksaisikaan juuri nyt, niin kirjoitanpa nyt tällaista keittoa. Sitä paitsi ai niin. Vein eilen suomikoululaiseni jätskille. Ei ketään huvittanut sisällä oppia. Tai no kyllä me vähän opittiinkin mutta sitten oli jätskiä. En opeta enää kuin pari-kolme kertaa siellä. Ja ai niin ai niin, minulle tarjottiin kansalaisopistolta suomen alkeiskurssia ensi talveksi. Mutta piti sanoa ei ei. Sitä tarjottiin jo muutama viikko sitten. Aika sujahtelee.

Tämä pikkutyyppi on pelastettu pimeästä, likaisesta tallista nälkiintyneenä.
Olen kuin armeijalainen tai vanki, aamuja lasken. En ole tosin varma, että laskenko niitä lokakuun alkuun jo vai juhannukseen. Johonkin joka tapauksessa, mikä selkeästi kertoo siitä, että muutosten aika on. Ei vain pelkästään on, vaan on myös erittäin tervetullutta ja tarpeen. Jotta jaksaa, jotta ei kulu puhki. Onneksi on helle. Onneksi töissä on helpompaa kun voi juosta ulkona varpaat paljaana ja ai niin, tänään pitää tarjota sielläkin jätskiä, juhlitaan synttäreitämme. Saatiin lapsilta kauheasti kaikkia lahjoja. Jotenkin niitä varmaan tulee ikävä. Tai siis ei varmaan, vaan tulee. Kiintymys kasvaa silloinkin, kun on kyse ammattielämästä.

Moikkis ja keep the light burning, babes! Niin ja ai niin, olen alkanut lukea Kristiina Vuoren romaania Disa Hannuntytär. En yhä edelleenkään hakeudu tietoisesti historiallisten romaanien pariin, mutta olenhan toki jo tutustunut Vuoren esikoiseen, ja tämäkin teos on temmannut mukaansa, tällä kertaa heti alusta ja sykkien, joten pidän, ja pitäisi hakeutua useammin tahallaan niiden kirjojen pariin, joita ei yleensä lue - meinasi tulla univaikeuksia sen takia, että en malttanut lopettaa viime yönä, mutta onneksi monen yön nukkumattomuus vaati veronsa ja nukahdin kirja pärstävärkkini päällä viimeinkin, ja hiihaa, sain nukuttua kovin. Ainakin kuusi tuntia! Ah. Ja oi, ensimmäistä kertaa ikinä minut on mainittu romaanin kiitoksissa. Tuntuu vähän samalta kunnialta kuin esikoisromaanin julkaisu! Tässä kiitoksista puheen ollen mietin, miten oikein itse kiittäisin tiettyjä henkilöitä seuraavan romaanini liepeissä. Jotenkin herttaisesti pitää. Kiitoksia ei kai koskaan saa tarpeeksi toitotettua!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Liekki jota en enää näe

Miksi miksi miksi. En saa unta, en vain saa. Olen alkanut panikoida iltaisin ennen nukkumaanmenoa, että mitäpä jos uni ei tule. Jotta eihän se sitten tulekaan, tai jos tulee, se katkeaa. Viime yönä ehdin nukkua tunnin, kunnes olin himohereillä. Luulin että olisi suinkin jo aamuviisi tai jotakin, mutta kello oli ehtinyt vasta puoli yhteen. Suutuin. En tiedä kenelle, miten.

Tässä sitten yritän jaksaa aamukahdeksasta iltakuuteen töitä. Pahennusta tuottaa se, että lähdemme työpaikan lasten kanssa pois koko kaupungista, teemme matkan sellaiseen eläinten suojelukotiin oikein junalla puksuttaen, ja se tietää ylimääräistä hätiköintiä ja tarkkaavaisuutta. Ettei vain yksikään heistä katoa tai jää johonkin, mutta onneksi maanantaina kasvoihini ilmestyneet rypyt ovat silonneet pois ja piristyminen noin niin kuin muuten on ottanut valtaa.

Elämä on aikaa jota ei aina ole ja talot Venetsiassa. Menen sinne ehkä. Ex tempore menen johonkin eräänä näistä pitkistä viikonlopuistani. Menen liftaamaan tien poskeen minulla on levottomuus.
Jännittää jotenkin elämä, ja jotkin asiat kaihertavat enkä osaa niitä käsitellä, koska en tiedä, mistä on kyse. Vaivaa jokin, olenko kenties unohtanut asioita, mistä on kyse, olenko eksynyt, olenko lyönyt laimin, olenko nähnyt jotakin, miten tästä nyt. Ajattelen kaiholla ensi viikkoa, joka on lyhyt. Täällä ainakin onko sielläkin? Pitkä ihana viikonloppu edessä, vain kolme päivää työtä, ja sama toistuu kesäkuussa kaksi kertaa.

Ai niin, minut irtisanotaan töistä. Ehkä jo huomenna. Odotan sitä kuin tähtitaivasta. Mieluummin niin päin kuin että itse virallisesti irtisanoudun. Näin sen pahaisen tunnin ajan, jonka ehkä nukuin lisää, unta kuusta. Se ei pysynyt paikallaan. Taloista sortui tiiliä. Joka puolella maailmassa riehui tulinen myrsky, mutta vain minuun se ei koskenut. Sen sijaan minä koskin johonkin väärään niin että en voinut enää olla sisälläni. Ehkä tämä kaikki on stressiä. Ehkä olen ajamassa itseni tiloihin, joista ei pääse pois. Ehkä en osaa suhtautua. Ehkä kaikki selviää. Ehkä ei. Ehkä kannattaisi lakata ajattelemasta. Tein hakemuksen residenssiin. Pitäisi tehdä muitakin hakemuksia. Elämä on joskus pelkkää hakemista vai onko se aina.


tiistai 20. toukokuuta 2014

Olen apina enkä muuksi muutu

Rallatilaa ja hihhulihei, kuka mun mielenrauhani vei. Olipa ja viikonloppu. Minusta tuli vanhempi ja se tuntuu luissa asti, selkänikamista puhumattakaan, ja onneksi täällä on kuuma, ja minä suljen itseni piiloon. Menimme lauantaina ostamaan synttäritarjottavia oikein kaverin autokuljettamana skumppa-aamiaisen päätteeksi kauppaan ja mitä siellä oli; viininmaisteluautomaatti! Ja ilmainen sellainen oikein ja viiniä joka laatua. Niin jotenkin kävi niin, että synttäribeibsit ja toisen niistä isä menivät vahingossa kauppareissulla huppeliin. Maistelimme eri viinejä pari tuntia, kunnes oli pakko lähteä kokkaamaan ja valmistautumaan iltaa varten, ja huh, olipa sitten vähän ylilyöntimäistä, mutta kerrankos sitä vuodessa vanhentuu, tai siis jollakin lailla on selitettävä itselle miksi.

Juhlasankarit pienessä viinintaistelusievässä ennen kuin ilta söi. Ai niin, pidin raitiovaunukonsertin matkalla baanalle!
Joka tapauksessa sydämenpohjakiitos kaikille teille lukijoilleni, ystäville ja perheelle ja kaikkikaikille muistamisesta. Yllätyin kovin, kun lahjoja sateli vielä eilenkin, ja millaisia. Herttaisia, suloisia, ajateltuja vaikka yhtään mitään en edes odotellut, ja parasta oli tietysti muistaminen, merkitsee paljon, on mehevää tuntea olonsa pidetyksi!

Tämä on niin hurmaava. Lehmäkello! Hihkuin riemusta kun avasin paketin. Ihana!
Ja München kukkii, ja mulla on ikävä. Onneksi enää neljä viikkoa. Minussa tapahtuu muutoksia. Jännittää, kun elämäkin ravistelee. Eilen juuri ilmoitin töissä, että lopetankin duunailut jo syyskuun lopussa. IIIIIIK. Sitten alkaa jokin tuntematon. En tiedä, millä tulen elättämään itseni (voi apurahasade ropise edes hiukan pleaaasee!), ja minua se jännittää. On ihan hullua heittäytyä tyhjän päälle. Viimeksi tein sen kolme vuotta sitten tänne tullessa, mutta täällä sentään vähän oli säästöjä ynnä muuta turvallisuutta, ja nyt on hykerreltävää, kun ei ole yhtään mitään tiedossa. Vain tiet, jotka velmuavat avoinna ja maailman syli, joka heittelee, ja toivottavasti pääsisin myös pariksi kuukaudeksi ennen matkaa kirjoittelemaan vaikka Sysmään tai ihan mihin vain, sillä olisi ihan kiva tehdä pikku pitstoppi Suomessa ennen kuin lähden ja hyvästellä kunnolla kaikki sielläkin.

Juhlanjälkiä. Siivottu on, tosin vasta eilen, ja yhä pitäisi vähän.
Sitä paitsi apua! On nälkä, on jano - joka ei siis ole vielä valmiskaan mutta melkein! - on jo kirjastojen tilauslistoilla ja yllätyin ihan sumeana kun näin, kuinka monta kappaletta sitä kaikkialle on tilattu! A-P-U-A. Siis hyvällä tavalla apua, innoistuttaa, jotenka laannutankin tässä kello kolmelta aamuyöllä alkanutta nälkääni (siis kummallista, heräsin hikisenä aivan väärin päin sängystä ja naamassani oli joka puolella hammastahnaa älkää kysykö miksi ja miten kun en tiedä, ja vatsassa järjetön nälkä) ja janoani ja katselen vähän, miten tuo käsis jakselee, ja toivon, että kustannustoimittajani on armollinen, laupias sekä vahvempi kuin minä, ja että kirjasta tulee toivottoman huomionarvoinen. Ainakin aihe ravistelee ja vaikutuksensa se on jo sitä lukeneisiin tehnyt. Minua se pelottaa. Kuten aina tietenkin. Synnytystuskia, uulalaa. 

Eilen löysin valloittavan hurmaavan lehtopaikan Münchenin sydämestä. Tuonne menen viikonloppuna kirjoittamaan - ai niin ja menen myös taas Alpeille päiväksi, pitää päästä luontoon, vuoriin, hengittämään, karkuun kaupungin pölyjä!
Niin ja ah ja voi kuinka hurmaavaa; Lumiomena-blogissa on luettu Sinun osasi eivät liiku. Koska minulla on hirveä morkkis viikonlopulta, on lohdullista lukea omasta tuotoksesta lukukokemuksia pitkästä aikaa!

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Synttärityttö

Onnea minä!! 32-vuotias minä. Tai siis onnea äiti ja iskä että teillä on minut 32 vuotta!


perjantai 16. toukokuuta 2014

Rajaton väsähdys

On se myönnettävä, että ihmisellä on rajansa. Minun tulivat jo vastaan; en jaksa. Eilen olin nukkumisvalmis jo kahdeksalta illalla, tosin piristyin kylpyammeessa, enkä mennytkään vielä nukkumaan mikä oli virhe, sillä nyt olen niin väsynyt kuin musta aukko, herranjestas, mitenköhän selviän viikonlopusta....

Meille tulee tänään yövieraita koko viikonlopuksi. Ja huomenna alkavat juhlinnat. Ja sunnuntaina tulee kakkukesti. Voi ei. Tekisi mieli perua kaikki ja vetää silmille laput ja sulkeutua ja nukkua ainakin viikko. Olenko jo kertonut, että kämppistyötoveriystäväni ja minä olemme syntyneet samana päivänä - tosin eri vuosina - ja että meillä on samat toiset nimet. Siis että juhlaa riittäisi. Tuplasynttärit ja sitä rataa.

Unissaistuja. Harmi ettei tuoliringissä voi pitää silmiä kiinni.
Väsymykselläni ei ole rajoja, mutta koetan piristyä. Eilen istuin 8 tuntia koulutuksessa, tänään toiset. Olen niin väsynyt, etten osaa suomeksi sanoa, mitä opin, mutta opin ja ymmärsin kyllä kaiken - en löydä sanoja suomeksi. Pääasia kai kuitenkin, että sisäistän asiat. Niistä on taas hyötyä ei pelkästään pedagogiikan saralla, vaan kirjoituspuuhissakin. Henkilöhahmojen rakennuksessa, suhteissa, käyttäytymismalleissa, ongelmanratkaisussa.

Yksi pikkiriikkinen - tai kaksi - asia ärsyttää näissä koulutuksissa täällä. Istutaan sellaisessa tuoliringissä koko päivä. Puuuuuh. Ei voi kyyristellä tai lepäillä tai piirrellä vihkoon tai pelata puhelimella scrabblea. Pitää koko 8 tuntia istua suorassa ja näyttää vastaanottavaiselta, vaikka tosiasiassa joka ikinen osallistuja on nukahtamisen partaalla jossakin vaiheessa - minä valitettavasti koko ajan - eikä kukaan erkkinen pysty muutenkaan olemaan skarppi koko päivää, olipa siinä sitten taukoa tai ei - ja onneksi on tunnin ruokis sekä kaksi puolituntista - etenkään perjantaina, tänään, voi ei, miten selviän!

Haluan loman!! Tässä kuvassa jalkateräni on Bahamasaarilla ja lepää.
Toinen asia mikä ärsyttää - olipa kyseessä kokous tai koulutus tai jokin muu naispitoinen tilaisuus - on se, että juuri viime minuuteilla joku älynystyrä käy kyselemään luennoitsijalta syvällisiä ja vaatii vastauksia ja sitten avaavat muutamat muutkin suunsa ja olettavat, että kaikki jaksaisivat vielä istua YLIMÄÄRÄISTÄ aikaa, grrrrr. Eikö niitä asioita voisi vaikka pään sisällä jauhaa. Olen kärsimätön aina kun tiedän että voisi mennä myös kotiin. Eilenkin herranjestas katseeni naulautui kelloon jo viideltä, kun puoli kuudelta oli tarkoitus päästä pois, mutta sitten alkoivat ihmiset kaakattaa, ja pääsimme pois vasta kymmenen minuuttia yli sen mitä piti, grrrrrrrrrr. Ja kun kerran tuoliringissä istutaan, ei siitä kehtaa noustaponnahtaa ylös ja häipyä, kun muut näyttävät niin kiinnostuneilta, mutta minäpä sanon että rajansa kaikella, ei pelkästään ihmisellä, ja että varsinkin tänään, grrrr, nyt on perjantai, en taatusti istu yliaikaa. En taatuntaatusti. Aihe on mielenkiintoinen mutta ei sitä jaksa yli kahdeksaa tuntia. Ei varsinkaan tuoliringissä.

Tulipa purkauduttua. Hah. Oikeasti on kivaa vaihtelua olla koulutuksessa jälleen eikä työtöissä. Sitä paitsi tutustuin uuteen ihmiseen, joka on hauska. Ja lisäksi eilen sain niin iloisia uutisia, että ponnahdin seisomaan ja hihkaisin! Ja lisäksi pitää muistaa, että on viikonloppu pian, ja sekin seikka täytyisi muistaa, että vaikka väsyttää, niin mitä sitten. Ehtii sitä vanhanakin nukkua. Tosin kannattaisi ehkä myös ennen täydellistä murtumista, mutta no, ainakin yhden kirjoitushomman olen saanut valmiiksi, joten helpottaa hetkeksi kiireilyt.

Velmua perjantaita kaikille. Mun pitää kai nyt juoda teetä tai jotain ja poistaa pääkipu (ihan on kuin olisi krapula!) ja olla ajattelematta liikoja. Ja toivoa, että kello olisi pian viisi. Että pääsisi kotiin taas ja nukkumaan! Piti tänäänkin jotain viinitellä mutta en jaksa. Nukun mieluummin, jotta huomenna jaksan rokkailla ja kokkailla ja skoolailla. Urheillakin pitäisi mutta arvatkaa vain jaksaako ja nouseeko jalka, sitten tiistain en ole ehtinyt..yhyy!

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

pulssin vajaatoimintaa ja yli myös

Asioita jotka saavat pulssini kiihtymään miellyttävällä tavalla (haluaisin muutes kovasti lukea Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, voi kun joulupukki tai syntymäpäiväpeikko toisivatkin sen luokseni!) tällä hetkellä...

Tekisi mieli kaatua tuonne jälleen. Siis heinähotellin pehkuihin, kuten lauantaina.
...käsikseni On nälkä, on jano -romaanista (terveisiä työtantereelta, työtä riittääääääääh mutta tänä aamuna päätin että nyt en jaksa - olen tehnyt duunia aamuvarhain ja iltamyöhäin kuin tehdas!) oi kuinka välillä säikähtelen, kuinka vahvaa teksti on, ja välillä romahtelen, kun pelkään sen puolesta..
...juuri saamani sähköposti tatskamestarilta, jippii, sain konsultointiajan viikon päähän, ja vaikka hän on varattu lokakuuhun saakka, sovitellaan minulle tatska-aika niin että saan hurmaavan kuvan ennen lokakuuta!
...potkunyrkkeily, smäk smäk smäk, tykkään tykkään tykkään - ja lisäksi tykkään kaikista niistä tyypeistä, joihin siellä olen tutustunut, oi pidän yhteishengestä!
...lentolippuuuuuh! Maaria tulee Suomeen juhannukseksi, uuuulaaalaaa! Ja tietysti elokuuksi kirjoittamaan. Ja tsadaa: lokakuun puolivälistä lähtien ainakin kuukaudeksi ennen maailmanympärysmatkaa! Minua niin lämmittää tällä hetkellä ajatus Suomesta. IKÄVÄ.
...syntymäpäiväajattelu, minä vanhenen sunnuntaina, oi oi oi - ja jostakin syystä tänä vuonna minulla on sellainen olo, että haluaisin juhlia niin kuin lapsena, kakkua ja kaikkea mutta enpä tiedä onnistuuko, kun pitää mennä kaiken maailman keikoille ja muuta.
...ystävärykelmämatka Suomeen - täältä tulee joukko ystäviä elokuun lopussa vierailulle ja minusta se on hauskaa; he haluavat kaikki tutustua siihen, mistä olen lähtöisin, ja oi, ovatkin tervetulleita niin kovin!
...ajatus siitä, että menen taas viikon päästä viikonloppuna vaeltelemaan Alppeihin - tosin tatska-aika pakottaa vaellusretkestä typistetyn, eli siis en yövy missään, vaan menen vain päiväksi.
...palkkapäivä; rahatilanne on niiiiiiiin alhainen, että lasken aamuja kaiken pelastavaan tilipäivään, joka tosin on vasta kahden viikon päästä.
...jännitys siitä, saanko apurahaa, edes kirjastoapurahaa projektiani varten (voi taivas, toivottavasti en joudu pettymään karvaasti, sillä tuleva projektini on aika todella mielenkiintoinen ja tarpeellinen ja aivan varmasti ajatuksia herättävä sitten kun haman tulevaisuuden romaani tulee kaapistaan ulos - siis nyt puhun jo seuraavan seuraavasta, en tästä syksyllä julkaistavasta!)

Oi mikä rimpulakakkuräpeltäjä olinkaan SEITSEMÄN vuotta sitten, mihin aika liitää, haluan taas tuollaiset kakkukekkerit!
niin että sellaista. Oli pakko vähän itseä varten listata miellyttäviä asioita, sillä tällä hetkellä olen hautautunut töihin, en ole yhtään motivoitunut päiväduunissa (argh, missä työtilanne on aivan kaamea ja stressitaso on jo loikkinut yli katon ja taivaan), kotona on vähän väliä koditon olo, ikävä riipii rintaa, rahatilanne potkii palleaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Onneksi voi aina ottaa taukoa. Haluan kutistua. Tänään haluan oikeasti mennä kyyryyn. On taas pitkä päivä, aamukahdeksasta iltakuuteen, ja sitten vielä käsishommia, ja yhyy. Onneksi huomenna ja ylihuomenna olen koulutuksessa eikä tarvitse kuunnella päiväkotiääniä. Onneksi kohta on taas viikonloppu. Onneksi kohta on myös kesäkuun 18. päivä, jolloin minä jätän tämän elämän viideksi päiväksi ja halailen Suomea. Kelmeää keksiviikkoa kaikille.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vuoristoilevia pimantsuja

Viikonloppuna oli ihanaa. Minulla on kaamea työrupeama tässä. En siis nyt jaksa kirjoittaa mutta haluan silti jakaa viikonlopun tunnelmat. Antaa kuvien puhua ja kuvatekstien. En muistanutkaan, että viime syksynä kävin Unter-/Oberammergaussa vaeltamassa saman reitin kuin nyt, mutta reitti on kiva, joten kyllä sen mielellään toistamiseen heitti. Heinähotellissa oli tunnelmaa. Aivan ihana mesta! Se on vähän hostellimainen; kaikki nukkuvat samassa tilassa tosin omissa looseissaan, ja huomasi kyllä, että kaikki eivät tiedä hölkäsen pöläystä muiden huomioon ottamisesta. Kaakatusta ja kopinaa kuului liikaa, mikä ei oikein sovi retkeilyhotelleihin, kun porukka on yleensä väsynyttä päivän vaelluksilta, kuten mekin olimme, mutta silti oli hieno, hassu kokemus. Nukkua nyt pahnoilla! Hotellin väki oli ihastuttavaa, erittäin sydämellistä. Samoin alakerran ravintola ruokineen. Uuuh. Söin karhunlaukkaspetzleä. Karhunlaukkaa on tullut syötyä useamminkin, en vain tiennyt koskaan, mitä se on, sillä olen aina sekoittanut sen suomen sanaan "ruohosipuli" mutta eihän se kyllä sitä lähellekään ole, vaan paljon maukkaampaa ja vahvempaa. Moikkis menen nyt lenkille juoksemaan päivän painon hartioilta pois, vähän mäkitreeniä ja vetoja, ja sitten pitää tehdä töitä kuin painajaisuni!!

Vesi on pelkkänä äänenä rentouttava asia, ja kun näkee kuinka se syöksyy, on itse osana.
Tippumisvaara! Korkeanpaikankammoisella oli aika tutinat päällä...

Minusta vuoristossa on aina niin kovin hämmästyttävää kolmiulotteisuus. En osaa selittää miten se ilmenee, kai se tästäkin näkyy, näkyykö.

Ah! My mountains, my love!!

Ilona-frendi otti niin näpsäkän kuvan, että oi. Tämä kertoo kaiken, kaiken!

Sydämiä jakelemassa, oi huiput oi elämän ylellisyys!



Ylöspäin kävi tiemme..

Koettakaa löytää kuvasta kiipeilevä vuoristoaasi-Maaria.

Unterammergaun kukkaniittyjä.

Sulokkaan heinähotellin piha.
Pahnababy. Siellä minä iltasanoja kirjoittelen uuteen muistikirjaan. Huomatkaa miettivä asento ja kuvitelkaa miten kauniisti koko hotelli tuoksui! Kyllä kelpasi!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

One Great Woman

Minä en perusta äitienpäivästä. Se on kaupallinen systeemi. Kukkakauppiaiden kannalta hyvä, toki. Äitiyttä en koskaan ole kokenut enkä tiedä koenkokaan (ajatukset ovat muuttuneet kyllä niin, että joskus jopa haluaisin, ajatelkaas, mutta yleensä en) mutta lapsi olen. Ollut ja olen. Äitienpäivä pitäisi olla varmaan joka päivä. Siinä mielessä että voi niitä rehuja äidille viedä muulloinkin kuin juuri toukokuun toinen sunnuntai ja voihan sille mutsille kakkua kyhätä vaikka mieluummin syksyllä kun on pimeää. Sitten joskus jos minusta tulee äiti, en halua kyllä yhtään äitienpäivä-äitienpäivää. Haluan mieluummin että ne lapset herättävät mieluiten joka aamu vasta kello kymmenen jälkeen aamiaisen kanssa ja kutittelevat minua jalkapohjista ja laulavat sulokkaita onnittelulauluja.

Äiti ja sen lapsi pari vuotta sitten. Tule äiti taas käymään!
Mutta asiaan. Vaikka en perustakaan äitienpäivästä, niin sanonpa vain, että nyt kun olen parintuhannen kilometrin päässä omasta äidistäni jo kolmatta vuotta, ja kun olen sellainen hulttiotytär, joka ei jaksa/muista/ehdi pitää omaan äitiinsä tarpeeksi usein yhteyttä, ja mistä poden kyllä usein huonoa omatuntoa, niin päätin, että tänä vuonna omistan äitienpäivänä ihan kokonaisen bloggauksen omalle rakkaalle äidilleni. Niin että...

Äiti, minulla on sinua ikävä. Usein. En vain sano sitä enkä osoita sitä mitenkään.
Äiti, minä kyllä rakastan sinua niin kuin lapsi äitiään rakastaakin, usko pois, vaikka en sitäkään juurikaan osoita.
Äiti, en kestä sinun paasauksiasi vitamiineista, alkoholinkäytöstä, suolamääristä ynnä muista terveydellisistä asioista taikka kaikenmaailman huolehtimissaarnoista, enkä useinkaan kuuntele niitä, vaan annan mennä korvasta sisään toisesta ulos, mutta kyllä arvostan sitä kaikkea paljon. Että huolehdit (paitsi että älä äiti huolehdi liikaa, olen jo iso ja vahva ja aikuinen, ollut jo vuosia!). Että olet aina.

Äiti, mihin minä elämässä olisinkaan kiivennyt, jos et välillä osoittelisi suuntia. Eilen kiipesin taas ylös. Kiivetäänkö joskus yhdessä?
Äiti, olen onnellinen siitä, että minulla on tuollainen rempseä muori, jolta olen tainnut periä vähän liikaakin temperamenttia ja joka ymmärtää ainakin aina vähän ajan päästä tempaukseni, oikutteluni ja vitsini ja joka on vain niin ihku.
Äiti, olet huikea nainen. Mieti nyt; neljän tällaisen kummallisen ihmisen äiti. Ja vielä kasvattanut meistä kaikista tällaisia tervemielisiä luupäitä. Ja vieläpä kestät senkin, että joskus me kaikki paukahdamme yhtä aikaa kylään!
Äiti, sinä olet minulle osittain esikuva. Sanon osittain, koska ei kukaan voi olla kokonaan, ja sitä paitsi onhan äitejä, jotka eivät koskaan päädy tai kelpaa esikuviksi. Mutta sinä olet sellainen äiti, jota voi esitellä kavereille. Ja jonka eteen voi mennä vaikka mikä olisi.

Äiti kävin eilen huipulla. Sinä sen sijaan olet huipulla koko ajan, koska olet maailman paras äippä!
Äiti kulta muorirakas, en tiedä tulenko koskaan takas, mutta haluan sulta vain rahas. HAHAA. Vitsi. Parasta on, että ymmärrät vitsini, kuten jo mainittua. Mutta siis äitikulta muorirakas, en tiedä tulenko koskaan takas, mutta olet mielessä kuin perhonen, usein, ja vaikka minä olisin joskus väsynyt ja kylmä ja nyrpeä, niin muista että sinä olet ihminen, jonka takia voisin vaikka syöksyä tuleen ja joka vain yksinkertaisesti on ylpeilyn aihe! Iso iso iso virtuaalinen halaus sinne, voi hyvin, jaksa porskuttaa, olet mahtava kaunis ihana hassu tiukkapipo, joka on nähnyt ja kokenut elämässään jos jonkinmoista, ja jonka soisi saada joka päivä kruunu kutreilleen! Pusipusi moikkismoikkis, nähdään viimeistään elokuussa minun täytyy nyt tehdä töitä!