perjantai 23. toukokuuta 2014

Miksi hyvästelyttää jo nyt

Minusta lähtivät verbit kun tapasin sinut toistamiseen. Moraaliin alkoi sattua. Rintalastan alla kaivetaan kuoppia. Olisit rakkaus, pyysin, käänsit päätä ja joit kupin vaaleaa, miltei valkoista kahvia. Minulta meni huuli rikki, kun lähdit. En halua kääntyä. Näen jokaisen elämän sisällä toisenlaisen kuoleman. Aamu laskeutuu ylle kunnes nousen. Huomaan kuumetta, heitän kengät jalasta, kahlaan syvään, kaulaa myöten jokeen ja kellot soivat. Lyövät kuutta, seitsemää. Heräävät ohikulkijat. München katuu minua.


Kokoan sukulaisistani näytelmää. Jätän jokaiselle sijan. Se ei ole tragedia, vaikka kaikki lopulta nääntyvät nälkään. Vien pöydiltä leivän, vien hanoista janon. Ja kun katson peiliin, en löydä heistä jälkeäkään. Olen muurannut itseni tuhansien kilometrien päähän ajasta. Näen kuusta saakka murheet, joita ei ehtinyt tulla. Minä en ole normaali, minulla on kidukset. Tuntuu, että en selviä tällaisista käänteistä. Saan rakkoja, jos kuljen samalla tavalla. 


Olen kirjoittanut proosarunoja. Monta koko iltana. Sen huomaa heti tässä. Katsokaa nyt noita virkkeitä, lauseita, kaarta. Joskus mietin; olenko enemmän runoilija. Tarvitseeko itseä mitenkään kategorisoida. Minut irtisanottiin eilen. Näin henkilön, joka tulee tilalleni lokakuusta lähtien. Häntä kehuttiin, ylistettiin - ja samalla käännyttiin puoleeni huulet surullisina, sydämeen sattui. Itketti. Ei se, että lähden sitten, eikä se, että seuraajani on ihanampi kuin minä, vaan se, että taas jokin asia elämässä loppuu - oman valinnan kautta. Minun elämäni ei ole stabiilia, se muuttuu parin-kolmen vuoden välein. En osaa pysyä. Ei kaikkien tarvitsekaan pysyä. Rinnan alla tuntuu kirvelyä. Olen tutustunut Münchenissä kolmen vuoden aikana kymmeniin mielettömän merkittäviin ihmisiin. On vaikea kääntyä heistä pois. Aina on vaikea lähteä, vaikea palata, vaikea jättää taakse. Mutta onneksi ovet jäävät auki, siltoja en polta. Sanottiin: ehkä tulet vielä meille takaisin mutta epäilemme että et enää joudu tekemään tällaisia töitä. Sanoin takaisin: miksi "tällaisia töitä", mitä vikaa on ja miksi viime aikoina tuntuu että kaikki ovat aliarvostaneet päiväkotitöitä. Mitä alempaa siinä on? Mitä alempaa on missään? Miksi on ihmisiä, jotka kokevat olevansa ylempänä muita. Tosin he, jotka noin sanoivat, eivät aliarvostaneet, vaan lähinnä tsemppasivat ja toivoivat, että voisin saada elantoni kirjoistani. Sanoin: en tiedä saanko koskaan, ja että hyvä on nähdä ja tehdä muutakin kuin vain sulkeutua johonkin kirjailijakuplaan.

München my love. Vaikea jättää. Mitä tästä tulee kun nyt jo surettaa!
En tiedä enää, tulenko takaisin, ja vaikka tulenkin, jos, kyllä kai minä tulen tämähän on sydämeni kaupunki, miten sitten ollaan. Onneksi ei tarvitse murehtia. Elämä pitää elää hetkessä. Onneksi tänään on vain 4 tuntia töitä ja sitten alkaa viikonloppu. Voi levätä. Voi juosta pitkiä lenkkejä, kirjoittaa, voi kävellä vuoren rinnettä ylös monta tuntia ja tulla alas ja nähdä horisontissa tulevaisuudesta kymmenyksen. Miellyttävää, rakennuksellista, huikentelevaa viikonloppua kaikille teille lukijoilleni. En tiedä mistä teitä tulee, mutta teitä on nykyään läkähdyttävän paljon. Melkein hävettää, että paljastan itsestäni enemmän kuin puolet. Toisaalta en voi sillekään mitään. 

Vuosi sitten sain Berliinistä tuon tukan ja tuon takin ja nyt on taas aika!
Tekisi mieli järjestää kirja-arvonta. Ollapa jokin syy siihen. Uskoisin, että edes joku teistä tahtoisi voittaa Sinun osasi eivät liiku omakseen. Mutta miten minä sen teen. Antakaa syitä. Nostakaa käsi ilmaan. Huomenna menen tatuoijan luokse - tosin vielä ei tehdä kuvitusta, vasta jutellaan, suunnitellaan. Palan halusta. Aikomuksena oli ottaa pieni kuva mutta luulenpa, että haluan vähintään puolet säärestä. Ihanaa tikku-ukkotyyliä. Eilen näin kuvankauniin naisen, jolla oli kyljessä maailman häikäisevin tatuointi. Hän käytti napapaitaa (kas, en olekaan ainoa aikuinen jolla on napis!) ja minä tuijotin vatsaa vaivihkaa koko ajan. Ajattelin: ollapa yhtä kuvauksellinen. Mutta sitten kun sen aika on, vilauttelen sääriäni useammin. Tämä ajatustulva on nyt ohi. Alan töihin. Kirjoitan itseni itseeni ja sitten sinuun.

P.S. Päätin että lähden Berliiniin 6.6. Liftaan sinne. Viivyn perjantaista maanantaihin, käyn kampaajallani. Olisiko siellä tuttuja samaan aikaan? Aion kävellä ympäriinsä ja kirjoittaa uusia mutkia. Ajattelin ottaa kasvokuvia ja nipistää ohikulkijaa käsivarresta. Haluan riehaantua elämästä.

3 kommenttia:

  1. Sinun elämäsi ei ole 'seisovaa vettä', Helmi-Maaria♥
    Toki haluaisin yhä runokirjasi...
    Ihkua viikonloppua sinulle ja ystävillesi♥♥

    VastaaPoista
  2. Hyvää uusien hosironttien viikonloppua sinullekin!

    VastaaPoista