lauantai 10. toukokuuta 2014

Pois kaikesta mikä kaihertaa

Tällä viikolla olen ollut uupunut kaikesta. Eilisiltana tuntui, että romahdan; olin tehnyt torstaina puoli yhteen asti yöllä ja eilisaamuna kuudesta yhdeksään sellaista puuduttavaa käsishommaa, synopsista nimittäin, ja sitten eilisiltana olisin kovin jatkanut siitä mihin aamulla ennen päiväkotipäivää jäin (pitää huomauttaa, että päiväkotipäivä oli jotenkin erityisen pitkä, vaikea ja uuvuttava sekä ##!!°%"%§!!!!), mutta mitä löysin. Kun istahdin lopulta koneen ääreen ja olisin alkanut.


No, en löytänyt mitään. Kuuden tunnin työ oli mennyt pois! Hukkaan! Tuntui ihan perikadolta. Tuntuu yhä. Heräsin varta vasten lauantaiaamuun ajoissa, jotta tekisin sitä nyt sitten lisää. Viime yönä en jaksanut paria tuntia kauempaa korjata jälkiäni ja tehdä jo tehtyä uudestaan. Tuntui kyllä siis ihan kymmeneltä avoläimäisyltä naamalle. Tuntuu yhä. Olen vetänyt itseni johonkin uupumuksen tilaan. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Meillä töissä ei tilanne tunnu helpottuvan (siis työvoimapula, uutta miehitystä on luvassa vasta heinäkuussa), ja olen niin epämotivoitunut väsyttämään itseäni siellä enää yhtään enempää, että se vie mehuja kaikesta. Sitten pitäisi myös oikeasti ahertaa noiden romaanihommien kimpussa. Ja kestää yksityiselämän pyörteet, jotka tosin elämästä tekevät elämän.

En saisi lähteä mihinkään tänään. Pitäisi jököttää kotona ja tehdä. Mutta ei ihminen jaksa, jos ei se pidä vapaata, enkä minä halua kuolla stressiin tai siihen että noudatan vain kuuliaisuuden normeja, joten lähden. Juna lähtee puoli kympiltä. Menen kaverin kanssa vaeltelemaan Oberammergaun kauniisiin maisemiin ja yöpymään heinähotelliin, jonka ostin hänelle synttärilahjaksi jo aikoja aikoja sitten. Pitää relata. Pitää taas päästä kaupungin melskeistä pois. Pitää päästä kotoa, missä en tunne edes oloani täysin kodiksi, pois. En ole tässä kodissa ollut yhtään niin tuottelias kuin kaikissa muissa. Jokin vaivaa. Ja sekin tietysti aiheuttaa lisäkuormitusta mielentiloihin. Onneksi täällä päin maailmaa on helppoa ja huokeaa hypätä junaan ja karata hetkeksi taikka moneksi hetkeksi.

Tuollaiseen menen hakemaan voimat takaisin. Kuva:fotocommunity.de
Nyt minä sitten uurastan parit tunnit, blaaaaa. Sitten menoks. Haluan hymyillä ja haluan tauon! Haluan parantaa itseni ja olla murheeton. Haluan olla kuten ihmiset Taclobanissa olivat sillä minun murheeni ovat pieniä jos käy vertailemaan, vaikka ei sitä pitäisi vertailla kai. Tuonne olen kirjoittanut siitäkin muuten artikkelin. Siis Tacloban-ajasta. Käykääpäs lukemassa ja viettäkää voimaiseva viikonloppu!

6 kommenttia:

  1. Rentoutumisia. Toivottavasti jutskat, hommat ja asiat helpottavat pian.

    VastaaPoista
  2. Muutama hyvin nukuttu yö ja riittävästi ruokaa. Sitten taas valo loistaa tunnelin päässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun saisikin unta! Vaelluksella rentouduin mutta univaikeudet...blääh...jatkuvat!

      Poista
  3. Huh,kamalaa kun tehty työ häviää tuolla tavoin! Ja jaksamisia Heljä ja hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista