maanantai 30. kesäkuuta 2014

Teen työtä irvaillen


Jep. Tervemenoa kesäkuu tänään, moikka heinäkuu. Joka olet työmyyräkuu. Heippa maailma, hautaudun tuonne alle sekaan päälle. Tai no. En kai blogiani sentään unhoita. Olen nakit silmillä, koska en syö nakkeja. Eilen venähti ilta leffafestareilla, olen ehtinyt viisi tuntia nukkua. Suosittelen elokuvaa nimeltä Everything We Loved. Käsikirjoittaja-ohjaajan haastattelu leffan jälkeen oli ihana! Mielenkiintoista oli kuulla, millaista on työskennellä 5-vuotiaan päähenkilön kanssa elokuvassa, jossa aihe on rankka. Ranskalainen leffa La Chambre Bleue ei oikein napannut, mutta uskoisin että sen takana oleva samanniminen, Prosper Merimeen kirjoittama romaani voisi iskeä. Nyt ovat festarit osaltani ohi. Kaamea viikko edessä, yhyy. Toivottavasti teillä on parempi, ihanampi ja juurevampi! Minulla on vielä 41 työaamua edessä, riks raks ruksin niitä yli, oi aika juokse sen verran edes!

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Märkä ristinainen

Sataa kaatamalla. Rikoin äsken vahingossa taulun kehykset, älkää kysykö miten. En tehnyt muuta kuin seisoin vieressä ja ojensi kättä. Sataa yhä, kuuluu rytinä. Nautin. Vieressä teetä, suklaata, minuutit jotka sain, koska en koko viikonloppuna mennyt juhlahakuisiin rientoihin mukaan! Ja tätä peliä jatkan, mikäli mahdollista, koko heinäkuun! Ah!

Eilen oli prikullinen hellepäivä, jonka vietin ensin kiinteästi koneen ääressä. Tein töitä kuutisen tuntia, palkitsin itseni Isarin rannalla. Heittäydyin auringon alle grillattavaksi pupusteni kanssa. Naurettiin, vesi virtasi hiljaa ulospäin. Mutta kello kävi, se käy aina kun on hauskaa, muut jäivät, minä läksin.

Ei olekaan kukaan ennen mokomassa asennossa mun sängyssäni odotellut...
Polkaisin pyörällä Filmfesteille. En saanut seuraa kenestäkään mutta ei se haittaa, sitä paitsi en ollut suinkaan ainoa joka yksin istui kuin kana orrella. Viereeni tupsahti komea raakakätisen näköinen mies, joka tökki minua kylkeen, kun tuli hauska kohta, enkä voinut olla nauramatta hänen kanssaan yhdessä. Kävin katsomassa (tuon tuntemattomaksi jääneen kylkitökkijän kanssa) dokkarin nimeltä Ukraine Is Not a Brothel. Se oli hyvin yllättävä. Feministisen, ukrainalaisia naisia puolustavan Femen-liikkeen takana kun eivät olekaan olleet naiset (Wikipedia antaa väärää tietoa!) vaan yksi hullu mies. Osittain maailmankuvani absurdisuitui (apua missä mun suomen kielen taidot ovat!!). Mielenkiintoista oli myös leffantekijän haastattelu näytöksen jälkeen. Se oli kuumottava, koska yleisön joukosta löytyi ihan törkeä mies, joka koetti saada spotissa seisovan tekijäparan lyttyyn. Onneksi koko muu yleisö, minä mukaan lukien, oli nuoren ohjaajan ja kuvaajan puolella!

Kun pääsin ulos teatterista, oli satanut. Ehdin kuitenkin kuivana himaan syömään. Mutta sitten piti lähteä toiseen leffaan (houkutus jättää se välistä oli suuri, sillä ystäväni kokoontuivat pizzailtaan ja minulta jäi taas välistä jotakin kivaa heidän kanssaan, vaikka yritän ottaa viimeisistä hetkistä kaiken irti, mutta jotenkin vain huitelen omissa töissäni ja menoissani enkä ehdi kenenkään kanssa mitään, mikä on surullista!) Sonnenstraßelle. Se kestikin puolille öin. Pelkäsin etukäteen, jaksanko istua 155 minuuttia paikoillani, yleensä en, mutta vasta joskus leffan loppupuolella aloin pyöriä, olkoonkin, että se oli kovin hiljainen, vähärepliikkinen pläjäys. Pidin kovasti Viktoriasta. Suosittelen! Absurdi sekin tavallaan, mutta etenkin Viktoria-tytön navattomuus ja Bulgarian makaaminen Neuvostoliiton kynsissä herättivät ajatuksia. Lisäksi kylmän äiti-tytär -suhteen kuvaaminen oli ihan mahtavaa! Mielenkiintoisin hahmo oli päähenkilö, Viktorian äiti. Ja oi, kuvat. Tuntui että selasin hienoa valokuva-albumia, vaikka kyseessä olikin elokuva.

Näitä naisia tulee mahdoton ikävä. Me itkemme jo nyt aina kun ajattelemme lähtöäni. Olen ristiriidoissa.
Kun pääsin ulos leffateatterista, satoi ihan järkyttävän kaatamalla ja salamoi. Mutta niin sitä vain tempaisin pyörällä viisi kilometriä myrskyssä kotiin. Nauroin. En ole ikinä ollut niin märkä, en edes suihkun jälkeen, ja sade oli kovuudestaan huolimatta lempeää, lämmintä, vesi poltti minuun herttaisia uomia! Olin kotiin päästyäni paljon nuoremman näköinen kuin ikinä. Pitää mennä useammin sadekylpyyn! Ei ole yhtään ryppyä enää, voitteko kuvitella. Kaikki kadonneet.

Nyt on ihana rauhallinen sunnuntaiaamu. Rauhallinen ei sentään, sillä vieressä on luostari, ja joka aamu sen kellot paukkuvat. Olen tosin niin tottunut, etten esimerkiksi herää niiden kalkkeeseen, jos olen unessa, mutta jos istun jo koneella työn ääressä, käy välillä ärsyttämään, kun ne vain soivat soivat ja vielä kerran ja kerran ja kerran soivat. Häiritsevät musiikkini.

No mutta silti nautin tuosta kaatosateesta. Kirjoitan koko päivän. Menen illalla taas kahteen leffaan - tälläkin kertaa viivyn varmaan jonnekin yhteen asti yöllä, sillä viimeinen alkaa puoli yhdeltätoista. Paitsi että se kestää vain vähän reilun tunnin, sellainen ranskalainen trilleri, apua mitenköhän nukun sitten. Mutta oikeastaan nukkuminen on muumioiden hommaa ja yliarvostettua, joten turhaapa moista murehtimaan.

Ai niin ai niin! Eilen tuli niin paljon venäjää joka tuutista, että arvatkaa mitä: riemastuin! Hullaannuin! OH!!! Osaan yhä! Ymmärsin todella paljon! Jotenka heti kun saan käsiksen valmiiksi, heti kun romaani lähtee painoon, meitsi ottaa venäjän kirjat esiin ja verestää taidot! Niitähän tarvitaan, kun joulukuun alussa hyppään Venäjälle vievään junaan. Pitää kaksi viikkoa istua raiteilla, ja ajan saa hyvin kulumaan kun keskustelee muiden kanssa. Onneksi meillä on töissä kaksi venäläistä poikaa, voin heidän kanssaan harjoitella alkuun.

Eilen kaupunki oli aavemaisen tyhjä futismatsin aikaan. Kuului karjuntaa pubeista, ja niitähän riittää. Oli kauhean ulkopuolinen olo. Nautin siitäkin. Että revin itseni massasta irti. Sen takia varmaan kuljen omia polkujani myös näinä viimeisinä hetkinä, joina ystävät tekevät kaikkea kivaa, mutta minä heittelehdin kuten haluan. Paitsi että haluaisin kyllä ystävätkin. Apua absurdisiudun nyt täysin. Ristiriitanainen. Riitanainen. Ristinainen. Riitaristi. Moikkis!

Ja rauhallista, empivää sunnuntaita kaikille! Toivottavasti se on pitkä, märkä ja onnea täynnä!

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Perjantai eikä torstai, jee!

Voi pyhät naurut. Tänään muuta tehnytkään töissä kuin nauramista. Apua. Yksi syy on se, että yhtäkkiä eräs poika juoksi itku kurkussa luokse ja huusi, että hän on juuttunut. Tyyppi oli tunkenut housuihinsa sellaiset leikkiroskapihdit. Ei monen työpaikalla varmaan ihmiset tule luokse itkemään, että apua nämä roskapihdit sattuvat. Oli pakko kysyä pojalta, miksi se oli ne sinne tunkenut ja miten ylipäänsä. Hän näytti asian - ja tunki ne pöksyihinsä uudestaan.

Roskapihtipoju.
Kun muistaisinkin kaikki hauskat, mitä taas sanoivat tyypit ja tekivät. Itsehän vahingossa juutuin keinuun (taas) ja kiusasin lapsirukkia. Mutta kai ihan kivalla tavalla, koska he halusivat koko ajan lisää. Ainoa takapakki oli se, että alkoivat kiusata takaisin. Mutta ihan kiva. Sainpahan kutittelua ja haleja ja tykkäämistä ja juuri tänään olikin sellainen olo, että tarvitsin köllimistä ja hömppäilyä ja kikattelua. Itse asiassa haluaisin nytkin möngertää mutta ei tuon pehmonalleni kanssa juuri möngerretä. Oi. Olisi niin kiva kutitella. Taidan mennä istumaan kämppikseni ja sen toyboyn viereen ja vaatia huomiota. 


Ilahduin myös suuresti siitä tiedosta, että tänään on jo perjantai. Jostakin syystä elin lounasaikaan asti torstaita. Oli ihan mahtavaa kuulla, että viikonloppu alkaa tänään! Ah. Vietän sen kotona koneen ääressä, paitsi käyn huomenna Isarin varrella brunssilla (ja ulkoiluttamassa uusia bikinejä) ja illan vietän filmfestien merkeissä käymällä kahdessa leffassa. Haluaisin nukkumaan. Väsyttää kun ilta venähti sittenkin pitkäksi kisakatsomossa. Minua pyysi juuri äsken yksi kaveri luokseen nukkumaan. Hämmentävää. Kaikenmoisia ne kaverit pyytelevät. Onkohan se päissään. Miksi se yhtäkkiä minut haluaisi yökylään..pyjamabileitäkö se kaavailee. En mene. Menen tekstitiedostoon ihan juuri.


Työviikko oli kauhean rankka, mutta katsokaas missä kaikissa maisemissa sen vietin. Tehtiin joka päivä retki jonnekin. Kuten Münchenin kasvitieteelliseen puutarhaan (oi kun oli kaunis!) ja Isarin varteen ah. Huomenna sinne taas, en voi olla kyllin ihastelematta tuota jokipahasta!


Tosi lempeää ja lämmintä viikonloppua toivotan. Olkaa ihania niin kuin aina. Tämän kauhuankan, joka hyökkäili koko päivän kimppuuni, myötä moikku!

video

torstai 26. kesäkuuta 2014

Haikuliraikuli


Nukuin pitkästä aikaa hyvin, vahingossa. Pommiin. Haluaisin pistaasipähkinän. Ehdin kirjoittaa tänä aamuna silti hyvin, peräti yhden luvun käydä lävitse, poistaa ja lisätä, olen tyytymätön lukuun mutta tyytyväinen työmäärään. Voin hyvin astua ulos. Menemme tänään Isarin varrelle koko päiväksi. Ja sen jälkeen onkin jalkapalloelämä. Meillä on töissä yksi vanhempi, joka omistaa ravintolan. Hän on varannut kaveriporukallemme ison pöydän biergartenista läheltä kangasta. Siis mikä sen kankaan nimi onkaan, mihin peli heijastetaan. Kävin eilen jalkalääkärissä. Mistä puheen ollen pitääkin soittaa ja kysyä, mikä on tuomio. Otettiin verta. Ei sentään suolenpätkiä. Tekivät ultraäänihommia myös. Ei näkynyt mitään. Inhoan ultraäänitarkastuksia, etenkin kun painellaan, etenkin kun se osuu nivusiin, missä kipu on kavala. Olen käynyt tällä viikolla sekä röntgenissä että ultraäänessä. Kaikkea ne keksiivätkin. Pitää malttaa antaa jalan levätä. Jos ei muutamassa päivässä kipu katoa, joudun ortopedille. En halua millekään pedille. Joten pitäkää peukkuja, että ensi viikolla voin taas treenata.

Minulla on kamala ikävä yhtä ystävää, joka lähti kiertämään maailmaa pari viikkoa sitten. Huomaa, että hän puuttuu. Tekisi koko ajan mieli mennä soittamaan hänen ovikelloaan ja istua sohvalle ja nauraa ja itkeä ja puhua kaikki asiat. Ikävä on myös mm. ystäviäni Sintsaa ja Inkkulia, tekisi mieli mennä Helsinkiin soittamaan ovikelloja ja istua sohvalle ja nauraa ja itkeä ja puhua kaikki asiat. Ikävä ikiomaa siskoa, ikävä huomista ja eilistä. Ihan tyhmää.

Ikävä myös Tina-tammaa ja ratsastamista. Voisi auttaa olotiloihin.
Miksi elämä vie niin kuin vie. Aion rauhoittua viikonloppuna. Ostin jo neljä lippua filmfesteille. Menen vähän katsomaan ihmiskauppadokua ja aiheeseen liittyvää leffaa ja paria muutakin. Pitäisi nousta nyt tuolista ja mennä töihin. Ilmoitin jo herättyäni että olen tänään myöhässä. Kaikki on oikeastaan myöhässä elämässäni. Haluaisin vain käpertyä jo. Jotta joku tulisi ja lohduttaisi. Alakuloista. Elämäni ei ole ruhtinaallista nähnytkään. Haluaisin paeta paikalta. Meren rantaan ja maata. Haluaisin juosta tämän turhautumiseni ulos. Kauheaa elää kaipuun kanssa joka päivä ja hetki rinnakkain, ei, käsikkäin. Sylikkäin. En pidä kaipuun sylistä. Toisaalta saanpahan aineksia teksteihin. 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Haluaisin valon putken päähän

Ei ole mitään asiaa ei ehdi olla.
Liikaa töitä ja liikaa kaikkea, liian vähän unta, kammottavia unihalvauksia tai sitä että näen lentäväni johonkin mutta olen myöhässä tai unohdan laukun.
Jalkaa särkee en voi treenata pahantuulistuttaa, tarvitsisin edes urheilun tähän oheen jotta jaksaisin.
Viimeinen viisaushammas poistetaan, tosin vasta ehkä ensi viikolla, olisivat jo eilen poistaneet en uskaltautunut vielä, muuten hammaskalustoni on mainiossa ja "oivallisessa" kunnossa vaikka pelkäsin että olisin yhtä reikää, sillä viimeksi olen käynyt tarkastuksessa kai joskus vuosikausia sitten (yksi hyvä asia täällä on; ei tarvitse odotella hammaslääkärille aikaa ikuisuuksia, voi saada jopa samalle päivälle!).
Pidän "suhteellisen" alkoholittoman loppukesän (on ollut liikaa juhlia viime ajat ja nyt pitää keskittyä töihin) mikä takaa sen, että viimein lopetan juhlatupakoinnin hurraa!
Haluan Alpeille karkuun mutta en voi koska jalkaa särkee. Ja ai niin, siksi että on liikaa töitä.
Pääsen Villa Sarkiaan Sysmään marraskuuksi kirjoittamaan, jippii (kuka muu sinne silloin tulee?).
On yhteensä enää 50 (ansio)työpäivää edessä - välissä olen elokuun Suomessa.
Tyhjennän itseäni sikäli kun ehdin tai pystyn, tunteista nyt ainakin, jotta voin keskittyä.


Olen tutustunut yötä myöten moniin kammottaviin henkilöihin, kuten Elisabeth (tai Erzsebet) Bathoryyn. Kirjoittanut ja oppinut, saanut paljon aikaiseksi. Pitäisi vielä muutamat jutut varmistella ja tarkistaa, lukea mytologiaa, etsiä netistä tietoa saksaksi, koska suomeksi sitä ei löydy tarpeeksi - juuri nyt kaiken stressin keskellä iloitsen siitä, että osaan eri kieliä, siitä on todellakin hyötyä.

Olen tehnyt päivisin töitä mm. Hirschgartenissa, jonne haluaisin pian piknikille jonkun kanssa ja maata vierekkäin katsoa pilvet. Haluaisin vapaapäiviä en saa. En pääse Suomi-kouluun tänään koska jalka huutaa kipuaan en voi kiivetä rappusia. Menen huomisiltana katsomaan jalkapalloa mutta en jää mihinkään, tulen kotiin tekemään kirjoitushommia. Menen perjantaina grillaamaan villin kaverin takapihalle mutta en jää mihinkään, tulen kotiin tekemään kirjoitushommia. En matkusta viikonloppuna Wieniin kesäjuhliin, vaan jään kotiin tekemään kirjoitushommia. Haluaisin jo toisenlaisen elämän mutta en ehdi, koska pitää nyt siirtyä tiedostoon tekemään kirjoitushommia.


Joskus unelmat ovat pelkkää työtä, puuduttavaa puuhailua, enkä sen takia enää pala. Minusta on lähtenyt intohimo. Olen piilottanut itseni vaatteiden sisään ja huoneeseeni työpöydän ääreen. En pala enää palanko ikinä enää. Kun suljen silmät olen tukehtua. En näe muuta kuin mustaa ja valkoista olen menettänyt kykyni en usko itseeni. En tiedä mitä järkeä missään enää on. Mitä varten olen olemassa. Ketä varten oikein. Saako ikinä romahtaa, onko se noloa, pitäisikö näyttää vahvalta. Kuka ottaa kiinni jos kaadun - ai niin, ei kukaan ei ole ketään ottamassa jotta miksi edes kysyn. Sekasortoisia ajatuksia, mutta olen vähän rajalla. Väsymys painaa. Mieli maassa. En ole onnellinen. Kai se on myönnettävä; en ole lainkaan onnellinen, vaikka toisaalta kaikki on hyvin. Tarvitsen suuria ratkaisuja, sillä en yhäkään viihdy uudessa kodissa, ja yksi ratkaisuista on palata Suomeen, tuntuu lohdulliselta ajatus siitä, vaikka pelkäänkin että siellä elämä raapii, että huomaan, että ihmiset eivät olekaan enää niitä, joita he ovat olleet ja että menen rikki. Haluaisin vaihtua, olla joku muu. Tiedän, että yli tästä päästään kaikestahan aina, mutta voi kun tietäisin edes että pian. HUOMIO! LISÄYS TÄHÄN TEKSTIIN SAMAN PÄIVÄN ILTANA: En tiedä voinko ja haluanko muuttaa umpimieliseen ja rasistiseen Suomeen sittenkään takaisin. Että hylkäsivät sitten tasa-arvoisen avioliittolain. Mulle kasvoi heti kyrpä otsaan ja vastenmieli Suomea kohtaan sydämeen. Katsotaan, menevätkö moiset pois. Ei siellä varmaan ole hyvä, jos ilmapiiri on tuollainen, vai onko?


sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Jäästä sulanut

Tervehdys helteisestä oikeasta kesästä. Kävin jäätymässä Suomessa. Tänään lompsahdin takaisin kotiin, kastuin hikeen. En uskalla mennä ulos kun siellä on niin kuuma. Sitä paitsi muutenkin joudun tekemään töitä kuin pieni ahkera hiiri tai suuri.

Sitä paitsi väsyttää, oli kovin hauska reissu, ystävyyttä ja rakkautta, jotenka siitä pitää maksaa nyt hupiveroa ja puolikoomailla kotona. Tai siis yrittää olla koomailematta ja ahkeroida.

Hah. Tosi selvä kuva. No mutta fiiliksiä riitti, hauskaa oli Tampereen juhannuksessa!

Ai niin ja päätin että muutan takaisin Suomeen.
Mutta vasta sen jälkeen, kun olen nähnyt koko maailman. 

Lisäksi ihastuin bändiin nimeltä JätkäJätkät. Jotka näin eilen Valtteri-festareilla. Ja oli myös sellainen kuin Random Hand niin hyvä, että hypiskelin. Ja Pariisin Kevät nyt tietysti. Suomessa on se rikkaus, että siellä noita musahommia riittää ja festareita, olipa sitten kylmä tai erittäin kylmä. Aion jonkun tulevista kesistä olla pelkästään musiikkipäissäni. Suomessa. Mulla on sinne jo taas ikävä. Onneksi tällä kertaa ei kestä kuin vähän aikaa ja tulen takaisin. En ehdi koko heinäkuussa muutenkaan mitään muuta kuin kirjoittamista. Ja Budapestiä. Nyt kuuluu musiikki. Sanoja tulee.


P. S. Kun te matkustatte lentokoneella, niin tehkää please pieni palvelus. Älkää hyvänen aika rynnikö siihen laukkuhihnalle. Kukaan sieltä mitään saa, jos kaikki rynnii. Ja muutenkin ihan tyhmää jonottaa. Minä olen alkanut karttaa kaikkea. Seison mahdollisimman kaukana laukkuhihnalta ja koneeseen menen muutenkin vasta sitten, kun koko jono on imaistu sisään. Minusta on ihan tyhmää tehdä sellainen pitkä jono keskelle kenttää ja sitten muut joutuvat väistelemään tai eivät pääse ohitse omiin suuntiinsa. Ja tyhmää on myös se, että seisotaan laitureilla toisten tiellä tai ovien edessä. Ja varsinkin se, että jos haluaa ulos vaikka junasta tai bussista, niin ihmiset rynnii sinne kauhealla kiireellä niin, että varmasti ei pääse ulos. En pidä kaikista ihmishommista aina. Vaikka melkein kaikista ihmisistä kyllä muuten ihan.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Suomeen tättärää!

Moikkis minä tulen menen Suomeen! Ensin rykäisen kevyen kahdeksan tunnin työpäivän ja kaahaan junalla kentälle. Jos jää aikaa, kirjoitan kentällä, kuten tapana on ollut, ja juon gintonicin, sillä se on coolia, kun matkustaa yksin. Sitten alan lukea lukemasta päästyäni sitä mitä itse on tullut kirjoitettua. Uppoudun käsikseen niin että vain sille olen läsnä, istun koneen tuolissa vierustoverista riippuen mukavasti tai epämukavasti. En näe pilviä, näen vain sanat ja tarkoitukset niiden takana, koska matkalla ollessa on huojentavaa työskennellä. Saan aina paljon aikaa kun kuljen. Liike pitää aivoni virkeänä. Ehkä siksi liikun niin paljon muutenkin. Ei jaksa istua aloillaan kauempaa kuin tuuman.

Koivut Suomi Finland oh!
On maailman vähiten matkatavaraa mukana, vaikka pitäisi olla paljon, jos siellä kerran on kylmä. Ajattelin, että en jaksa. Että puen mitä puen ja piste. Mutta reppu on silti painava. Pitää raahata juhlaskumppaa ja muuta mukavaa, koska ystävä valmistui vihdoinkin maisteriksi, koska näkee ihania tyyppejä pitkästä aikaa ja koska ajattelin kiittää vuokralaista siitä, että hän oli ihana vuokralainen kolme vuotta. Tapaan huomenna uuden potentiaalisen vuokralaisehdokkaan ja toivon, että syntyy sopimus. Muuten olen vähän pulassa. Vähän on laimea sana. Muuten olen tosi pulassa. Heinäkuu alkaa kohta. Ei ole varaa tyhjään asuntoon. Peukut pystyyn, jotta kävisi hyvin kuten kävi Saksalle maanantaina!

Käytiin maanantaina kannustamassa Saksan joukkuetta biergartenissa.
Perjantaina eli juhannusaattona teen töitä. Nähdään kustannustoimittajan kanssa, istutaan käsiksen ylle. Tuntikausia kaiketi käydään lävitse. Vasta sen jälkeen alkaa juhannus. En oikeastaan tiedä, mitä teen juhannuksena, mutta tiedän sentään, missä sen vietän. Tampereella oikein. Hassua. Yhtäkkiä siellä. Inspiraatio on sairaus. Niin sanoo by the way Katto-Kassinen. Minulla on jostain syystä inspiraatio mennä Tampereeseen. Ei. Inspiraatio on nyt kirjoittaa. Sairasta, koska en voi en ehdi tai jaksakaan. 

Suomi-loma jää lyhyeksi. Tulen jo sunnuntaina takaisin kotiin. Ihan hyvä, sillä jotenkin kauhistuttaa ajatella, kuinka kylmä siellä mahtaa olla. Täällä on paistatteluilmat yhä. Hiki tirskuu, aurinko tanssii. On vähän viileämpää ollut kuin viime viikolla mutta silti on kesä, shortsit, jalat ilman sukkia. Mutta siis menenhän tulenhan sitten takaisin Suomeen jo elokuun alkupäivinä. Melkein tuntuu siltä, että ravaan Suomessa nykyään alvariinsa. Hyvä ravatakin, ennen kuin koettaa lähtöpäivä maailmaan vai onko sen nimi eräpäivä. Tekisi mieli jo ostaa junaliput Vladivostokiin, mutten vielä voi. Odotan palkkaa. Kaikki apurahat mitä olen kahminut, olen siirtänyt talteen. Niihin ei saa koskea ennen kuin on palkkatyö ohi. Siihen asti syön vesivelliä ja ostelen matkalippuja, koska matkalippujen haaliminen taitaa olla jykevin harrastukseni. Katsokaa nyt noitakin ihania Budapest-tikettejä. Kyllä on hymy!


Toivotan oikein, oikein lempeää juhannusta kaikille!


sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Mihin sitten menisin ja mihin kaiken laittaisin

Voi kesä. Voi äänijumi. Se katoili neljän päivän ajan yhteensä, joista kaksi vietin YK-SIN enkä voinut puhua. Puheliaalle ihmiselle sellainen on tuska. Mutta toisaalta kai se tekee hyvääkin. Ja oli oikeastaan kiva olla yksin tässä asunnossa. Ehkä tuntuu vähän enemmän kodilta. Ja lähennyin kissojen kanssa, vaikka en vieläkään jaksa niiden raapimista oven takana aamupuoliviideltä enkä kyllä yhäkään hankkisi omaa. Sitä paitsi oli ylimääräistä aikaa, joten putsailin ja puunailin kaappeja (jotka meillä ovat olleet ihan tosi järkyn likaiset ja sotkuiset), opiskelin ihmiskauppa-asioita (PLEASE lue tuon linkin takaa aukeava kirjoitukseni aiheesta - olen pettynyt, että sitä on luettu niin vähän ja jotain turhia löpinöitäni paljon enemmän, sillä aihe on tärkeä eikä sitä pitäisi kenenkään ohittaa!) ja kirjoitin ja vihdoin viimein tein vähän matkasuunnitelmia! Ihanaa olen innoissani!

Baikal-järvellä olen käynyt kesällä. Suosittelen sitä. Näkyy olevan mieletön mesta myös talvella! Kuva:onebigphoto.com
Katsokaas. Lähden (siitä riippuen, saanko loka-marraskuuksi residenssipaikan Suomesta) joko marras- tai joulukuussa junalla matkaan. Ensin Helsingistä Moskovaan, sitten Moskovasta Vladivostokiin (olen kerran mennyt trans-sibbellä Pekingiin, matka oli mainio, ja nyt haluan taas mutta loppuun asti), sitten laivalla Japaniaan, Japaniasta laivalla Kiinaan tai alemmas, ja sitten niitä maita ja mantuja pitkin aina Papua-Uusi-Guineaan, mistä botskilla Uuteen Seelantiin. Sitten jotenkin sieltä Uudesta Seelannista pitäisi päästä Etelä-Amerikkalaan. Oi oi oi. Parasta on se, että aika ei ole rajoite. Sitä on. Rahaahan ei ole, mutta mitä rahalla, kun elämä on helpompaa ilmankin.

Matkasuunnitelmien tekemistä valokuvien pohjalta, wow! Kuva: onebigphoto.com
Luin juuri Kodin Kuvalehdestä (kiitos äiti lähetyksestä!) artikkelin suomalaismiehestä, joka elelee ilman rahaa ja on viettänyt viime vuodet ulkomailla matkustellen. Ilman pätäkkää. Joten uskon, että kaikki sujuu hyvin ja ylipäänsä sujuu! Jännittävää. En malta. Mutta myös surettaa. Sain kuulla, että täällä ystäväni järkkäävät mulle läksiäisbileet. Ja että he olivat käyneet perjantai-iltana itkemään, kun olivat ajatelleet että poistun, ja kun he moista kertoivat, kävin itse itkemään. Miten joku voi olla niin tärkeä ja miten hyvä on tietää, että on itsekin toisille tärkeä. Kun kyllähän se itsetuntoa parantaa. Kun on monia jotka välittävät ja monia joista itse. Tosin ikävän kanssa olen tottunut elämään. Elämäni saattaa kuulostaa pelkältä juhlalta välillä mutta kuulkaas kun elän ikävän kanssa rinnakkain. Joka päivä. Kaipuu ei ole kauhean kiva asia vaikka kai kaikella on hyvätkin puolensa, ja se mikä ei tapa, vahvistaa.

Tuonne on päästävä! Kuva: geographic.com
Sitä paitsi nyt on kovan päätöksen paikka. Olen lokakuun alusta lähtien koditon. Mutta ystävät hyvät, lukijat rakkaat, mitä teen omaisuuteni kanssa!? Onko maallinen mammona niin tärkeää, että sitä pitäisi olla. Pitäisikö myydä kaikki? Mitä tekisit itse? Asuntoani Hesarilta en myy, pakko kai jotain takataskussa olla, mutta mitenkäs kaiken muun kanssa. Varastointi täällä Münchenissä on liian kallista. On mahdollista, että saisin kaiken ystäväni veljen varastoon ja jos niin käy, en myy omaisuuttani, mutta jos ei, pitäisikö? Vai olisiko oikeasti vain helpointa myydä. KAIKKI. Olen sen verran materialisti, että rakastan sänkyäni, kirjoituspöytääni, ruokapöytääni ja olkkarin pöytiäni. Siis oikeasti oh. Ja kaikkia taulujani ja kirjojani ja astioitani. Mutta pitäisikö rakkaus rikkoa nyt vain? Auttakaa. Se joka saa mieleni tyyntymään ja rauhoittumaan ja antaa oikean ratkaisun, saa minulta lentosuukkoja! Tai jos joku haluaisi syyskuun lopussa tulla tänne pakettiautolla ja hakea minut ja materialistisen mammonani ja viedä meidät Suomeen, kävisi sekin. Sitten tunkisin tavarani...ööh..niin. En tiedä. Kun ei minulla sitä kotia ole. Mökille veisin kaiketi.

Ja tuonne! Kuva: theguardian.com
Mutta onhan tässä sekin mahdollisuus, oi elämä, että jään sille tielleni. Sinne maailmaan. Paitsi että haaveilen kyllä siitä, että parin vuoden päästä ostaisin vanhan kartanon ja muuttaisin sinne ja adoptoisin kaksi filippiiniläistä lasta ja kasvattaisin porkkanoita. Ja kirjoittaisin. Ja tekisin jotakin sellaista työtä, joka auttaisi maailmassa paljon. Jotakin järjestötyötä vaikka. Ja olisin onnellinen. Vaikka olen kai nytkin onnellinen. Jotenkin vain jossakin ihmeen välitilassa. Odotusajassa. Mistä puheen ollen tulisipa jo keskiviikko! Ette usko kuinka odotan sitä ja ihmisiä jotka näen ja kuinka olen riutunut kuin surupusero. Ette usko kuinka ihanaa. Olkoonkin että siellä kuulemma sataa vain (täällä muutes ei, hellekesä senkus porottelee, paitsi tänään meinasin jäätyä bikinipellenä Isarin varteen kun olikin vain parikymmentä astetta lämmintä). Mitä sateesta, kun tietää mitä muuten saa ja sadehan on joskus ihan jees, hyppiminen lätäkköihin myös, ja arvatkaa kuinka moni saksalainen nainen on kateellinen minulle Nokian punaisista kumppareista! No on. Moni. Täällä olisi hyvät markkinat Nokian punaisille buutseille!

Malediiveillekin täytyy päästä! Kuva:speakupforblue.com
No mutta nyt haaveet pois. Menen juoksemaan ja jatkan töitä. Kävin eilen istumassa iltaa puutarhassa. Venähti myöhään, koska eihän kesken jalkapallomatsin voi mennä kotiin. Siis minä voisin, muut eivät. Paitsi huomenna en, huomenna pelaa Saksa, ja istun visusti biergartenissa katsomassa jättiscreeniltä matsia ja annan tunnelman viedä. Sillä se on ihan huumaava täällä päin!

torstai 12. kesäkuuta 2014

Ihmiskaupan ovi käy - miten sen saisi kiinni?!

Toistan varmaankin itseäni, mutta minkä sille mahtaa. Mutta siis no, toistan silti. Kirjoitin parikymppisenä tyttönä romaanikäsiksen ihmiskaupasta. Se oli ihan todella huono, hävettää, että koskaan edes tarjosin sitä kustantamoihin, mutta jostakin nämä romaanihommatkin on aloitettava. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, yksi unelmani on käymässä toteen: romaani ihmiskaupasta. Olen vihdoin kirjoittamassa kirjaa, joka kaiken lisäksi vielä julkaistaan ja vieläpä tänä vuonna, ja joka nostaa esiin ihmiskaupan. Roolit ovat kirjassa ylösalaisin ja niin pois päin, mutta pääsenpähän silti avaamaan silmiä.

Kuva: maailma.net
Miksi sitten haluan kirjoittaa ihmiskaupasta? Siksi, että en sitä kestä ja siksi, että sitä ei pitäisi ikinä olla. Ei pitäisi monta muutakaan asiaa olla, mutta ihmiskauppa on sellainen, jonka ympärillä raha liikkuu. Ja valitettavasti kaikki, minkä ympärillä raha liikkuu, on julmaa. Maailman markkinoilla tällä hetkellä huumekauppa on tuottoisinta, mutta ihmiskauppa seuraa pahana kakkosena perässä. Sitten tulee asekauppa. Nämä kolme liikuttavat niin suuria massoja rahaa ja verta, että hytisen. Miten julmaa. Miten kamalaa. Miksei voisi vain olla rauha ja rakkaus. Sitä paitsi on arvioitu, että ihmiskauppa ohittaa pian huumekaupan rahamassojen suhteen. Ihmiskaupan uhrit kasvavat valitettavasti puissa. Nimittäin köyhemmissä maissa, missä lapsia riittää mutta ruokaa ei.

Miksi haluan juuri nyt puhua ihmiskaupasta? Siksi, että on alkamassa jalkapallon MM-kisat. Katsokaas vaikka tuosta mitä siellä tapahtuu. En muista enää tarkkoja lukuja, mutta Brasiliaan on roudattu melkoinen määrä naisia ja lapsia palvelemaan jalkapalloyleisön tarpeita. Täältä Saksasta muutama miespuolinen tuttavani on menossa sinne. En tunne heitä kovin hyvin, mutta sen verran kyllä, että tiedän heidän olevan juuri sellaista yleisöä, joka menee sinne myös naisenkiilto silmissä. Mikä on kuvottavaa, kun tietää, miten asiat ovat. Ärsyttää, että tyypit sulkevat silmät ja korvat. Tekevät vain sitä mitä pippeli tykkää.

Kuva: ccassa.org
Maailmassa on arviolta n. 40 miljoonaa ihmiskaupan uhria. 40 MILJOONAA. Joista about 13 miljoonaa on lapsia. Pääosa ihmiskaupasta keskittyy seksiorjiin, pienempi osa mm. elinten varastamiseen tai työorjuuteen. Kaikki seksikaupan uhrit kohtaavat vähintään psyykkistä väkivaltaa. Uhreja pakotetaan, pahoinpidellään, pelotellaan, lynkataan. Heiltä viedään kaikki toivo. Heistä tehdään kuolleita eläviä, kunnes he kuolevat joko kaupankäyjien tai asiakkaiden käsittelyssä tai pääsevät pakoon, mikä on hyvin epätodennäköistä.

Kuva: unodc.org
Välittäjät ja sutenöörit "kouluttavat" yleensä uhrinsa itse. Itä-Euroopassa naisia varastetaan kotikonnuiltaan, viedään suuriin kellaritiloihin kuin karjamarkkinoille näytille, ja sitten heitä mittaillaan, kokeillaan, pakotetaan, hakataan, alistetaan, sorretaan, haukutaan. Sutenöörit ostavat heidät, raha vaihtaa omistajaa, naiset tyrkitään mm. Saksaan, Kreikkaan, Belgiaan ja Hollantiin lukkojen taakse. Ja sitten tulevat miehet, maksavat naisten "omistajille" suuret summat, panevat minkä ehtivät ja kuvittelevat, että naiset nauttivat. Naisten on pakko hymyillä. Heidät on peloteltu ja uhkailtu rikki. Jos he eivät hymyile, heiltä hakataan hymy esiin.

Aasiassa seksiturismi kukkii erityisen retvakkaasti. Monet pedofiilit pääsevät panetuksestaan eroon matkustamalla Aasiaan ja tilaamalla lapsukaisia. Intiassa uhreja on lukemattomat määrät. Lapset ja naiset joutuvat pahimmillaan tekemään seksitöitä liukuhihnatahdilla ja kohtaamaan peräti parikymmentä asiakasta päivässä.

Kuva: themississippilink.com
Faktoja on internetin villi maailma pullollaan. Itse olen surffaillut lukemattomilla sivuilla ja teen sitä vielä paljonkin, ja tuossa alla on muutama linkki syvemmälle aiheeseen. Että jos kiinnostaa, niin siitä vain klikkailemaan ja tutkimaan. Sitä teen tässä parhaillani hiki otsalla roiskuen sillä on maailman kuumin ilma, olen pakotettu sisälle sauna-asuntoon, eikä ääni kulje. Olen saikulla, nimittäin, kun ei vain työkuntoa ole, vaikka kuinka vääntäisi, ja joudun kykkimään himassa huomisenkin. Yhyy. Yksin! Onneksi kaksi kissaa on seurana. Ja tämä tietoa pursuava maailma. Arvatkaa muuten mitä. Olen ajatellut, että maailmanympärysmatkallani haluan tehdä taas vapaaehtoisduunia. Tai jäädä jonnekin pidemmäksi aikaa töihin. Mieluiten tekisin ihmiskaupanestämisduunia. Jos vain mahdollista. Kun en vain voi vierestäkään katsoa ja sivusta seurata. En muutes ikinä voisi rakastua mieheen, joka on käynyt huorissa ja olemassa seksituristi. Eli tukemassa ihmiskauppaa. Hyi! Ihmiskaupan ovi menee kiinni vain siten, että ihmiset heräävät ja ihmistyvät. Sillä ihmiskaupasta ihmisyys on kaukana. Vain nyrkki puhuu ja raha. Saatana. (Oho, onpa kuumottava aihe kun täällä minä yltyilen oikein kiroilemaan!)


Ai niin ja tokihan suosittelen katsomaan muutaman aiheeseen liittyvän elokuvan. Lilja 4-ever kosketti minua aikoinaan aivan kamalasti. The Whistleblower on myös kovin koskettava - siinä näkyy, miten naisia kohdellaan kuin koiria ja samalla siinä kritisoidaan mm. niitä rauhanturvaajia yms. työntekijöitä, jotka ironisesti tekevät muutakin kuin turvaamisjuttuja. En muista millään yhden dokumenttielokuvan nimeä, jonka näin jo varmaan sen 10 vuotta sitten, mutta tuolla on mainio lista elokuvista ja dokkareista, jotka käsittelevät ihmiskauppaa. En muutes diggaile Lady Gagaa, mutta tuo musiikkivideo on tuossa sen takia, että siinä on ihmiskauppateema.



Linkkejä tietorikkaille sivuille:

http://facts.randomhistory.com/human-trafficking-facts.html

http://www.humanrightseurope.org/2013/05/podcast-human-trafficking-in-europe-myths-and-facts/

https://www.soroptimist.org/trafficking/faq.html

http://www.unodc.org/toc/en/crimes/human-trafficking.html

http://www.ihmiskauppa.fi/

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kipeä ilopallero

Loistouutisia oi ihmiskullat! Eilen julkistettiin Nuoren Voiman Liiton nuorille kirjailijoille suunnatun apurahan saajat. Yksi viidestä olen minä. Kiitos kiitos kiitos!!! Onni asuu kyllä nyt täällä! Olen tiennyt tästä jo kotvan ja hypähdin jo silloin kattoon riemusta. Eilen hypähdin jälleen, oi ilo. Voin ihan rauhassa kirjoittaa loppukesästä kuukauden ajan. Ja Suomessa oikein. Täältä tullaan darlings! Olen niin überglücklich! Tänä vuonna on mäjähtänyt kohdalle tuo NVL:n apuraha, mojovahko kirjastoapuraha ja sitten vielä Kirjailijaliiton matka-apuraha. Apurahojen saanti ei ole itsestäänselvää, joten taidanpa harjoittaa jatkossakin selkeiden työskentelysuunnitelmien laatimista - mikä on kaiketi apurahojen haussa a ja o. Ja virallisestihan jättäydyn vapaaksi kirjailijaksi kolmen kuukauden päästä.

Hyvien uutisten tuulahdus jatkuu: minulta on vallan mennyt ohi Sinun osasi eivät liiku -kokoelmastani ilmestynyt sanomalehtikritiikki Etelä-Saimaassa 23.5. Tuolta sen voi lukea. Kivaa!

Olen ilopossu! Kuva on viime viikolta maatilaleiriltä. Siellä asui onnellisia, vapaita porsaita.
Koska tällaiset uutiset ja jutut piristävät ja antavat potkua kirjoitusduuniin, en käy lainkaan kyllä ryydiskelemään nyt. Sillä jotenkin kummallisesti eilen aloin jo töissä yskiä. Kickboxingissa yskiminen yltyi ja treenien jälkeen räjähti käsistä. Kurkkuun kiipesi kipu ihan yhtäkkiä. En saanut unta, piti vain köhiä rykiä ja yrittää hengittää - hengityskin jopa vingahteli. Nyt on sitten pää kipeä, taju miltei kankaalla ja yskänlääkettä litkitty millilitrakaupalla. Keuhkoputket halkeavat varmaan kun yskän voima on kaamea. En voi jättäytyä saikullekaan. Koska töissä on yhä alimiehitys ja yksi meistä on kaiken lisäksi tämän viikon lomalla. Olen esimiehen sijainen eikä näihin aikoihin oikein saikkusijaista saa, kun kouluilla on lomat. Jotenka menen puolitajuissani töihin mutta teen vähän lyhyemmän päivän. Onneksi on helle ja vähän lapsia, niin voi chillailla ulkona. Niin ja siis epäilen, että jotenkin kummallisesti minuun on tarttunut töissä viime aikoina riehunut streptokokkihommeli. Vaikka käsittääkseni se ei hevin aikuisiin tartu. Mutta muukaan se ei taida voida olla.

Tuollaisissa maisemissa oltiin leirillä. Puolet lapsista yskivät siellä. Kiva. Taisivat tartuttaa.
Aion muutes blogata tällä viikolla ihmiskauppa-asioista - jos vain kunto kohenee. Aihe liikuttaa kovasti, ihan hirveästi, on liikuttanut jo vuosia. Ja siis nythän teen "töitä" asian parissa. Taustatyöskentely käy kuumana, hankin tietoa illat pitkät, opiskelen aihetta lisää ja enemmän.

Pidän kiipeilystä. Mutta pelkään myös. Juutuin vähän vain.
Nyt yritän juoda hengitystienavaamisteetä ja pöyhiä itseni työkuntoon. Jos ei, niin ei, mutta sinne on mentävä. Onneksi on vielä kolme tuntia aikaa ennen sitä. Voi vähän vielä maata. Voi vähän vielä tehdä kirjoitustöitä, sillä on inspiraatiota kaikkien ilouutisten takia ja köhinästä huolimatta!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Berliini soi ja nyrkkikin soi ja rintani soivat!

Oi kuumat ilmat ja vapaapäivät! Tänään on ihana vapaamaanantai. Mikäs lie, olisikos helluntai. Ihan sama, vapaa se on silti! Istuin bussissa 7,5 tuntia. Tai oikeastaan vajaat seitsemän. Luin loppuun yhden romaanin, kirjoitin niin kauan kuin akkua riitti ja sitten tein sanaleikkimistä vihkoon ja tylsistelin. Ei millään olisi jaksanut istua. Mutta istuttava on, jos ei muuta voi, ja onneksi paluumatka kesti vain 7,5 tuntia. Menomatka nimittäin "kivojen" ruuhkien takia venyi 11 (!!!!!) tunnin pituiseksi.

Uusi pää!
Mutta olinpahan nyt itseni kanssa pikku kaupunkilomalla. Se, että osaa olla keskenään ja sovussa itsensä kanssa, on tärkeämpää kuin muu. Olen tässä viimeisen vuoden aikana liikkunut hyvin paljon itsekseni. Takana on kilometrikaupalla yksinäisyyttä, kokemuksia, muistoja, hetkiä, joilla on valtava painoarvo. Nautin siitä, että menen, nautin siitä, että saan tulla ja hoiperrella miten haluan ja mihin vain ilman, että on ketään roikkumassa hihassa.  

Päätä eestä ja takkoo.
Jotenka nautin kuin peltopyy viikonlopusta Berliinissä. Sain uuden tukan, tapasin ihania ihmisiä ja löysin itseni tanssimasta keskellä katua. Vietin sekä lauantain että sunnuntain kulttuurikarnevaaleissa. Puhuin myös lauantaina kultaisen kirjailijakollegan kanssa, joka lainasi minulle vyötä, sillä housuni tipahtelivat, ja ihastuin hänen hurjan suureen lukaaliinsa. Mitä valoa ja tilaa siellä olikaan! Mitäs muuta tein. Niin, törsäsin mekkoon ja hameeseen ja rannekelloon. Istuin Kreuzbergissä oluella kahden taidemaalarin vieressä ja lupasin mennä Kiasmaan katsomaan toisen heistä näyttelyä (menkää tekin!) ja pitää yhteyttä. Eksyin muutaman kerran. Sellainen on ihanaa! Näkee kaikenlaista kun eksyy.

Oi mitä reggae-meininkiä! Ihanaa, tykkään, haluan festaroimaan aina!
Unohdin syödä eilen - kirjaimellisesti nam. Siis unohdin aivan kokonaan. Muistin vasta tänään että hei, mulla on nälkä. Kun ei hurjassa helteessä edes tunne mitään näläntapaista. Tarvitsin sen sijaan jotakin kylmää, kuten jäitä, ja niitä sai kätevästi caipirinhaa tilaamalla. Jonka jälkeen olkapäätäni koputti kohtalo; eräs nuori mies kysyi, olenko yksin liikkeellä ja haluanko mukaan. Siinä keskellä kansanpaljoudella täytettyä katua. Yhtäkkiä. Sanoin olen ja haluan. Menin mukaan. En suinkaan mihinkään kahdenkeskiseen suuteluhippaan, pois se minusta, vaan tosiaankin tanssimaan kadulle. Suuren joukon jatkeeksi. Tutustuin hauskaan rykelmään ihmisiä, jotka muistuttivat niin kovin Münchenin kaveriporukkaani, että oli vallan kotoisa olo. Joskus ihmettelen, että miten minä aina joudun kaikkialle ja kaikkeen, mutta yleensä riemuitsen kuten nyt.

Ja rummutushommia, hauskaa!
Sandaalit menivät rikki, sinne jäivät. Oli kuuma, aivan saunakamaa koko Berliinin ilma. Ja voi mikä fiilis olikaan. Seurasin räikeää kulkuetta. Hengasin laidalla, liikutin lanteita. Näin sellaisen pienen vauvan. Tunsin kohtuni kohdalla jotakin tyhjää. Hieraisin silmiä, aivastelin. Ajattelin lähtemistä. Haluan jo lähteä, taas, jälleen. Olen kulkuri. Joka haluaa vain. Aina ja kaiken. Olin yksinäinenkin välillä. Sitä on hassua kuinka suuren joukon keskellä on ihan yksin ja huomaa, että on yksin, ja sitten tuntuu maailman yksinäisimmältä. Mutta sen takia olenkin mielestäni nykyään paljon vahvempi ja rohkeampi ihminen. Kun menee ja tekee asioita yksin. Silloin on pakko uskaltaa katsoa maailmaa suoraan silmiin ja ottaa vastaan se, mikä tulee. Ja hyväksyä asioita.

Hengailevia berliiniläisiä persooneja.
Ai niin ja kyllä. Olen räjähtämäisilläni eräästä kalvavasta toisestakin tunteesta. Ihminen on ihminen vain silloin kun se tuntee. Minä olen kaikista ihmisin, koska tukehdun tähän tunteiden paljouteen! Miksi juuri minussa ne ovat, kaikki ne tunteet. Miksei puolta niistä voisi joku ottaa? Annan mielelläni, ihan ilmaiseksi kaikki valtavimmat tunteeni. Olkaa hyvä.

Hassu pyörä. Halusin ottaa kuvan siitä ja sain sitten kuvan myös kahdesta turistista.
Kivaa kesäkuuta beibet, minä olen nyt palannut kotiin ja arkeen ja samoilen hengästymäisilläni. Matkustan puolentoista viikon päästä Suomeen. Aion hyökätä parin ihmisen kaulaan ja pussata ainakin yhdeltä tajun pois! Varokaa vain, ettette satu tielle, hahaa! Minun täytyy nyt ahkeroida käsishommissa, kun muut viettävät suloista vapaapäivää, mutta ei se haittaa, nautin. Ja menen myös ennen nukkumaanmenoa rullaluistelemaan. Varokaa vain, ettette satu sillekään tielle, sillä en osaa jarruttaa ja alamäet könkkään! 

Uusi hame. Siinä on sellainen taskujuttu, niin ei tarvitse raahata käsilaukkua mukana.
Ai niin yksi asia sai mut hieman kiukkuiseksi eilen. Juttelin niitä näitä ja yksi vanhempi herra sitten sanoa täräytti ihan pokkana, että "sulla on nätti pää mutta tee jotain noille pienille tisseille." Miettikää mikä törkimys. Mosautin sitä nyrkillä mahaan (ei huolta, en ole ryhtynyt aggressiiviseksi mutta jos mulle tuolla lailla ladellaan jotain, niin kyllä siinä vaiheessa on oikeus vähän suutahtaa!). Jos minulla olisi huonompi itsetunto, olisin varmaan nyt maani myynyt. Mutta minä pidän mun tisseistäni. Niillä on nimetkin. Saanko esitellä: oikea rintani on nimeltään Matti ja vasen Teppo. Ja ne eivät ole liian pienet, vaan ne ovat mulle juuri sopivat ja ne on nätit ja muutenkin pitäkää ihmiset hyvät huoli omista asioistanne ja antakaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikenkokoisten tissien tanssia! Sitä paitsi onneksi mulla on juuri niin pienet kuin haluankin, niin ei tarvitse etenkään näin kuumalla käyttää rintsikoita!

Niin ja esim. tätä uutta mekkoa voi huoletta pitää ilman rintsikoita. Hah. Koska pienet!

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Olen pahantuulinen don't talk to me

Apua näitä univaikeuksia! Herranjestas. Ei auta edes kamala määrä melatoniinia tai magnesiumia tai se, että olen loputtoman väsynyt illalla. Eilenkin menin suhteellisen ajoissa rättiväsyneenä sänkyyn, jo puoli kahdeltatoista ja juuri kun olin nukahtamassa, alkoi jalkaa kutittaa aivan omituisesti niin että mikään ei auttanut. Siinä sitten heräsinkin. Grr..ja nyt kun yritin aamulla nukkua edes vähän pidempään kuin ikinä, alkoivat perkeleen katit raapia ovea, ja nyt olen pahemman tuulinen kuin ikinä enkä tiedä miten jaksan, miten selviän, miten pystyn murisematta olemaan. Onneksi kämppis aistii, ettei mulle kannata puhua. Voisi syttyä maailmansota. Tekisi mieli paiskoa kaikkea kun kiukuttaa niin, en siedä tällaista, voisin vaikka potkia! Eilen potkinkin mutta huonosti. Ärsyttää sekin. Että välillä treeneissä on tekniikat hallussa mutta välillä olen ihan tampio. Olen aina. Helvetin tampio.

En näytä keskaria teille lukijat, näytän sitä väsymykselleni, herra Ärsytykselle, mene pooooois!!!!
Joudun maatilalle tänään. Kohta. Sekin vielä. Saa nukkua yhtään taaskaan kahteen seuraavaan yöhön. Ollaan siellä perjantaihin asti leirillä 13 kakaran kanssa ja kokemuksesta tiedän, että yöt ovat heräämistä pullollaan eikä päivisin voi edes yhtä hemmetin taukoa pitää, kun ei vaan ehdi. Että mukavaa mukavaa. Tekisi tällä hetkellä mieli työstää vain käsistä eikä tehdä ylimääräisiä maatilamatkailuasioita (mistä tosin saa kaksi ylimääräistä lomapäivää, jotta eipä pitäisi kiukutella). Odotan taas, siis, perjantaita, Berliiniä, omaalomaa, omaa aikaa, elämää.

Haluan niin kauas kuin pippuri! Haluan taas matkalle kuten tammikuussa tuolla olin! Saako etukäteen jo lähteä sanomatta kenellekään, saanko karata?!
Ja arvatkaa mikä on läkähdyttävintä! Haluaisin heti. Haluaisin ihan nyt juuri heti lopputilin. Haluaisin johonkin, missä on hyvä ja unta! Haluaisin taas että joku ottaisi vaikka kädestä edes kiinni ja sanoisi, että kaikki järjestyy, ja se joku sipaisisi poskesta ja tyrkkäisi minut järveen. Ja sitten pitäisi uida. Ja sitten heräisi. Eikä ikinä enää haluaisikaan nukkua, vaan heräisi oikeasti ja kunnolla! Ärsyttää, kun tämä asuntokin on aina niin argh-sotkuinen, mun huone ei ole vielä koskaan kodilta tuntunutkaan, ja haluaisin vain että olisi jotenkin edes kodikas olo mutta kun olen niin koditon sisimmässäni. Niiiiiiin koditon. Niin ärsyyntynyt ja grrrrrrr. Haluaisin paiskata läppärinkin seinään. Niin pitkälle on tultu!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pakkaamista b-ulottuvuuksiin

Nyt se iski sitten. Heinänuha, pahemman kerran. Jo eilen pahasti, tänään ei anneta armoa. Ja koska olen yksin töissä (jeepäjee - välillä tuntuu epäreilulta, että samalla palkalla tekee kolmen ihmisen työt eikä pääse edes tauolle tai mitään!) en pääse ostamaan lääkkeitä kesken kaiken. Mutta ehkäpä yritän vain taantua, laantua, siedättyä.

On paljon hommia, en aina ehtisi ja jaksaisi. Kävin eilen töiden jälkeen juoksemassa stressiä ulos ja pientä alakuloa. Juoksin kovaa, juoksin kymmenen kilsaa. Sade yllätti puolivälissä. Kastuin ihan läpikotaisin, alkoi kiukuttaa, ei auttanut sekään että juoksi kahta kovempaa kotiin. Märkä mikä märkä. Kiukku mikä kiukku. Olin nukahtaa juoksun jälkeen sohvalle. 

Lähen hipsteröimään vaikken edes tiedä mitä se tarkoittaa. Kun eikös Berliini ole joku hipsteröintimesta.
Mutta ei ehdi taukoilla, ei toisaalta edes huvita. Lähden huomenna työhommiin maatilalle. Ollaan siellä kaksi yötä. Sen jälkeen, heti kun palataan Müncheniin, lähden suorilla Berliiniin. Sinne on luvattu helleviikonloppu. Hauskaa, istun sitten ulkona. Uusi tukka päässä. Lauantaina saan sen. Uutta kehiin. Minusta tulee ehkä otsatukkatampio ehkä ei.

Berliini ei riitä. Jotta kävisin mahdollisimman monessa b-kirjaimella alkavassa kaupungissa aikani kuluksi, lähden heinäkuussa Budapestiin ihkun Marissa-kirjailijattaren kanssa. Ja jotta en olisi paikoillani yhtään, tulen 18.6. Suomeen muutamaksi hetkeksi. Sen jälkeen käväisen Wienissä. Huokaus, millähän maksan elämäni. Tai siis no, siksihän teen töitä niin paljon. Että on millä matkata. Ja nämä ovat muutenkin pienibudjettisia lähtöjä ja paluita. Paitsi Suomi. Suomi aina lohmaisee kauhean loven tilin saldoon. Siellä on ihan törkeän kallista. Miten olen joskus pystynyt siellä elämään? Miten siellä nykyään kukaan pystyy - siis tarkoitan finanssin suhteen! 

Tuon tukan ja tuon takin hankin viimeksi Berliini-parasta. Mun ihana parturi tekee varmaan taas jotain kivaa. Ja samanlaisen takin mutta sadetakin haluaisin. Olen jo pistänyt silmään sellaisen. Ehkä ostan. Ehkä en.
Olen vähän jumissa. Ei toimi aamuaivot. Aivastuttaa. Kello käy. Pitäisi pakata jo nyt Berliiniä varten, viedä kamat töihin säilöön. Sillä kuten sanottua lähden perjantaina suoraan käväisemättä kotona ollenkaan matkaan. Ei sinne mitään kai tarvitse pakata muutenkaan. Kun on lämmin. Kuka niitä vaatteita tarvitsee kun on lämmin. Otan vain mekon ja sillä siisti, ja kirjan ja kirjoitusvälineet.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Juuttumista ja odottelua

Hui olen taas kulunut ja puhki ja huojun. Torstain ja perjantain kirjaimellisesti nukahtelin, otin iisisti, tein käsikirjoitushommia, kävin juoksemassa, chillailin, katselin leffoja. Ja perjantai-iltana juhlin erään ystävän, entisen naapurini nimittäin, lähtemistä, yhyy, kävin äsken hänen kanssaan syömässäkin, tapasimme viimeistä kertaa, yhyy, ja matkalla törmäsin vahingossa entisiin appivanhempikokelaisiini, oli vähän outoa nähdä heitä.

Maisemia eiliseltä.
Juutuin perjantai-iltana taidokkaasti myös kicker-koneeseen. Onneksi ravintolassa oli voimakas työntekijä, joka pelasti tämän kätensä joka paikkaan tunkevan tumppusormen pinteestä. Onneksi käteen ei enää satu.


Eilen piti sitten odotella. Kyytiä. En pidä odottelusta. Minulla ei yhtään riitä kärsivällisyys odottamiseen, kun elämän voisi elää muullakin tavalla kuin vain odottamalla (ja mitä teen nytkin; odotan viikonloppua, odotan Suomeen pääsyä, odotan syksyä, odotan odotan odotan!). Kyyti tuli, kuitenkin, ja pakkauduimme autoon, hurautimme tunnin päähän Münchenistä. Brauneckiin, nimittäin, missä olen pari kertaa käynyt laskettelemassa. Täräytettiin hissillä ylös vuoreen, vaellettiin puolisen tuntia majapaikkaan. Se oli sellainen suloinen alppiravintola, missä voi majoittuakin, ja istuimme yöhön asti ulkona, vaatteet haisevat savulle, oli nuotiotakin kehissä ja kitaramusizaa. Ja viinikin virtasi, minkä olen tuntenut tänään luissa asti. Yöks. Ei nyt kiitos viiniä vähään aikaan ja muutenkin tarvitsen vähän rauhaa. Haluaisin myös vaikka mitä muutakin.

Muutes, olen hieman pulassa. Joten käytän tätä blogiani nyt ronskisti mainostukseen. Tässäpä olisi jollekin kultakimpaleelle kultainen kimpaleasunto vuokralle. Laitan tähän saman ilmoituksen, jota olen jakanut facebookissa: Oi rakkaat ystävät ja tuttavat, LAITTAKAA PLEASE HETI JAKOON! Mun täytyy löytää uusi vuokralainen TÄÄLTÄ KÄSIN (mikä on vaikeaa ja älytöntä!) somaan pikkuiseen kaksiomaiseen yksiööni Helsingissä, Kurvissa se sijaitsee seitsemännessä taivaassa (eli kerroksessa), neliöitä on huomattavat ja hyvin käytetyt 34, on huone, keittiö, iso eteinen, kylppäri johon mahtuu vaikka jokin konekin, on korkeaa ja valoa, on inspiraatiomahdollisuuksia (siellä olen kirjoittanut mm. Runeberg-palkintoehdokasromaaniani tuntikaupalla - ties mitä sinä tai tuttavasi siellä saa aikaan!), edes televisiota ei tarvitse kun voi katsella ikkunasta Piritorin elämää, vuokranantaja eli minä on tosi ihana ja antaa tuparilahjaksi kaupan päälle seuraavan romaaninsa, vuokraan (750e/kk) sisältyy netti, talosta löytyy kaksi kattosaunaa, mistä voi ihailla isommallakin porukalla helsinkiläisiä kattonäkymiä ja taivaan tilaa, ja niin. Ihan varmasti rakastuminen tapahtuu ensisilmäyksellä. Yhteyttä pitää ottaa, tarvitsen sinut 1.7. alkaen, oi uusi vuokralaisdarling!