Märkä ristinainen

Sataa kaatamalla. Rikoin äsken vahingossa taulun kehykset, älkää kysykö miten. En tehnyt muuta kuin seisoin vieressä ja ojensi kättä. Sataa yhä, kuuluu rytinä. Nautin. Vieressä teetä, suklaata, minuutit jotka sain, koska en koko viikonloppuna mennyt juhlahakuisiin rientoihin mukaan! Ja tätä peliä jatkan, mikäli mahdollista, koko heinäkuun! Ah!

Eilen oli prikullinen hellepäivä, jonka vietin ensin kiinteästi koneen ääressä. Tein töitä kuutisen tuntia, palkitsin itseni Isarin rannalla. Heittäydyin auringon alle grillattavaksi pupusteni kanssa. Naurettiin, vesi virtasi hiljaa ulospäin. Mutta kello kävi, se käy aina kun on hauskaa, muut jäivät, minä läksin.

Ei olekaan kukaan ennen mokomassa asennossa mun sängyssäni odotellut...

Polkaisin pyörällä Filmfesteille. En saanut seuraa kenestäkään mutta ei se haittaa, sitä paitsi en ollut suinkaan ainoa joka yksin istui kuin kana orrella. Viereeni tupsahti komea raakakätisen näköinen mies, joka tökki minua kylkeen, kun tuli hauska kohta, enkä voinut olla nauramatta hänen kanssaan yhdessä. Kävin katsomassa (tuon tuntemattomaksi jääneen kylkitökkijän kanssa) dokkarin nimeltä Ukraine Is Not a Brothel. Se oli hyvin yllättävä. Feministisen, ukrainalaisia naisia puolustavan Femen-liikkeen takana kun eivät olekaan olleet naiset (Wikipedia antaa väärää tietoa!) vaan yksi hullu mies. Osittain maailmankuvani absurdisuitui (apua missä mun suomen kielen taidot ovat!!). Mielenkiintoista oli myös leffantekijän haastattelu näytöksen jälkeen. Se oli kuumottava, koska yleisön joukosta löytyi ihan törkeä mies, joka koetti saada spotissa seisovan tekijäparan lyttyyn. Onneksi koko muu yleisö, minä mukaan lukien, oli nuoren ohjaajan ja kuvaajan puolella!

Kun pääsin ulos teatterista, oli satanut. Ehdin kuitenkin kuivana himaan syömään. Mutta sitten piti lähteä toiseen leffaan (houkutus jättää se välistä oli suuri, sillä ystäväni kokoontuivat pizzailtaan ja minulta jäi taas välistä jotakin kivaa heidän kanssaan, vaikka yritän ottaa viimeisistä hetkistä kaiken irti, mutta jotenkin vain huitelen omissa töissäni ja menoissani enkä ehdi kenenkään kanssa mitään, mikä on surullista!) Sonnenstraßelle. Se kestikin puolille öin. Pelkäsin etukäteen, jaksanko istua 155 minuuttia paikoillani, yleensä en, mutta vasta joskus leffan loppupuolella aloin pyöriä, olkoonkin, että se oli kovin hiljainen, vähärepliikkinen pläjäys. Pidin kovasti Viktoriasta. Suosittelen! Absurdi sekin tavallaan, mutta etenkin Viktoria-tytön navattomuus ja Bulgarian makaaminen Neuvostoliiton kynsissä herättivät ajatuksia. Lisäksi kylmän äiti-tytär -suhteen kuvaaminen oli ihan mahtavaa! Mielenkiintoisin hahmo oli päähenkilö, Viktorian äiti. Ja oi, kuvat. Tuntui että selasin hienoa valokuva-albumia, vaikka kyseessä olikin elokuva.

Näitä naisia tulee mahdoton ikävä. Me itkemme jo nyt aina kun ajattelemme lähtöäni. Olen ristiriidoissa.

Kun pääsin ulos leffateatterista, satoi ihan järkyttävän kaatamalla ja salamoi. Mutta niin sitä vain tempaisin pyörällä viisi kilometriä myrskyssä kotiin. Nauroin. En ole ikinä ollut niin märkä, en edes suihkun jälkeen, ja sade oli kovuudestaan huolimatta lempeää, lämmintä, vesi poltti minuun herttaisia uomia! Olin kotiin päästyäni paljon nuoremman näköinen kuin ikinä. Pitää mennä useammin sadekylpyyn! Ei ole yhtään ryppyä enää, voitteko kuvitella. Kaikki kadonneet.

Nyt on ihana rauhallinen sunnuntaiaamu. Rauhallinen ei sentään, sillä vieressä on luostari, ja joka aamu sen kellot paukkuvat. Olen tosin niin tottunut, etten esimerkiksi herää niiden kalkkeeseen, jos olen unessa, mutta jos istun jo koneella työn ääressä, käy välillä ärsyttämään, kun ne vain soivat soivat ja vielä kerran ja kerran ja kerran soivat. Häiritsevät musiikkini.

No mutta silti nautin tuosta kaatosateesta. Kirjoitan koko päivän. Menen illalla taas kahteen leffaan - tälläkin kertaa viivyn varmaan jonnekin yhteen asti yöllä, sillä viimeinen alkaa puoli yhdeltätoista. Paitsi että se kestää vain vähän reilun tunnin, sellainen ranskalainen trilleri, apua mitenköhän nukun sitten. Mutta oikeastaan nukkuminen on muumioiden hommaa ja yliarvostettua, joten turhaapa moista murehtimaan.

Ai niin ai niin! Eilen tuli niin paljon venäjää joka tuutista, että arvatkaa mitä: riemastuin! Hullaannuin! OH!!! Osaan yhä! Ymmärsin todella paljon! Jotenka heti kun saan käsiksen valmiiksi, heti kun romaani lähtee painoon, meitsi ottaa venäjän kirjat esiin ja verestää taidot! Niitähän tarvitaan, kun joulukuun alussa hyppään Venäjälle vievään junaan. Pitää kaksi viikkoa istua raiteilla, ja ajan saa hyvin kulumaan kun keskustelee muiden kanssa. Onneksi meillä on töissä kaksi venäläistä poikaa, voin heidän kanssaan harjoitella alkuun.

Eilen kaupunki oli aavemaisen tyhjä futismatsin aikaan. Kuului karjuntaa pubeista, ja niitähän riittää. Oli kauhean ulkopuolinen olo. Nautin siitäkin. Että revin itseni massasta irti. Sen takia varmaan kuljen omia polkujani myös näinä viimeisinä hetkinä, joina ystävät tekevät kaikkea kivaa, mutta minä heittelehdin kuten haluan. Paitsi että haluaisin kyllä ystävätkin. Apua absurdisiudun nyt täysin. Ristiriitanainen. Riitanainen. Ristinainen. Riitaristi. Moikkis!

Ja rauhallista, empivää sunnuntaita kaikille! Toivottavasti se on pitkä, märkä ja onnea täynnä!