sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Mihin sitten menisin ja mihin kaiken laittaisin

Voi kesä. Voi äänijumi. Se katoili neljän päivän ajan yhteensä, joista kaksi vietin YK-SIN enkä voinut puhua. Puheliaalle ihmiselle sellainen on tuska. Mutta toisaalta kai se tekee hyvääkin. Ja oli oikeastaan kiva olla yksin tässä asunnossa. Ehkä tuntuu vähän enemmän kodilta. Ja lähennyin kissojen kanssa, vaikka en vieläkään jaksa niiden raapimista oven takana aamupuoliviideltä enkä kyllä yhäkään hankkisi omaa. Sitä paitsi oli ylimääräistä aikaa, joten putsailin ja puunailin kaappeja (jotka meillä ovat olleet ihan tosi järkyn likaiset ja sotkuiset), opiskelin ihmiskauppa-asioita (PLEASE lue tuon linkin takaa aukeava kirjoitukseni aiheesta - olen pettynyt, että sitä on luettu niin vähän ja jotain turhia löpinöitäni paljon enemmän, sillä aihe on tärkeä eikä sitä pitäisi kenenkään ohittaa!) ja kirjoitin ja vihdoin viimein tein vähän matkasuunnitelmia! Ihanaa olen innoissani!

Baikal-järvellä olen käynyt kesällä. Suosittelen sitä. Näkyy olevan mieletön mesta myös talvella! Kuva:onebigphoto.com
Katsokaas. Lähden (siitä riippuen, saanko loka-marraskuuksi residenssipaikan Suomesta) joko marras- tai joulukuussa junalla matkaan. Ensin Helsingistä Moskovaan, sitten Moskovasta Vladivostokiin (olen kerran mennyt trans-sibbellä Pekingiin, matka oli mainio, ja nyt haluan taas mutta loppuun asti), sitten laivalla Japaniaan, Japaniasta laivalla Kiinaan tai alemmas, ja sitten niitä maita ja mantuja pitkin aina Papua-Uusi-Guineaan, mistä botskilla Uuteen Seelantiin. Sitten jotenkin sieltä Uudesta Seelannista pitäisi päästä Etelä-Amerikkalaan. Oi oi oi. Parasta on se, että aika ei ole rajoite. Sitä on. Rahaahan ei ole, mutta mitä rahalla, kun elämä on helpompaa ilmankin.

Matkasuunnitelmien tekemistä valokuvien pohjalta, wow! Kuva: onebigphoto.com
Luin juuri Kodin Kuvalehdestä (kiitos äiti lähetyksestä!) artikkelin suomalaismiehestä, joka elelee ilman rahaa ja on viettänyt viime vuodet ulkomailla matkustellen. Ilman pätäkkää. Joten uskon, että kaikki sujuu hyvin ja ylipäänsä sujuu! Jännittävää. En malta. Mutta myös surettaa. Sain kuulla, että täällä ystäväni järkkäävät mulle läksiäisbileet. Ja että he olivat käyneet perjantai-iltana itkemään, kun olivat ajatelleet että poistun, ja kun he moista kertoivat, kävin itse itkemään. Miten joku voi olla niin tärkeä ja miten hyvä on tietää, että on itsekin toisille tärkeä. Kun kyllähän se itsetuntoa parantaa. Kun on monia jotka välittävät ja monia joista itse. Tosin ikävän kanssa olen tottunut elämään. Elämäni saattaa kuulostaa pelkältä juhlalta välillä mutta kuulkaas kun elän ikävän kanssa rinnakkain. Joka päivä. Kaipuu ei ole kauhean kiva asia vaikka kai kaikella on hyvätkin puolensa, ja se mikä ei tapa, vahvistaa.

Tuonne on päästävä! Kuva: geographic.com
Sitä paitsi nyt on kovan päätöksen paikka. Olen lokakuun alusta lähtien koditon. Mutta ystävät hyvät, lukijat rakkaat, mitä teen omaisuuteni kanssa!? Onko maallinen mammona niin tärkeää, että sitä pitäisi olla. Pitäisikö myydä kaikki? Mitä tekisit itse? Asuntoani Hesarilta en myy, pakko kai jotain takataskussa olla, mutta mitenkäs kaiken muun kanssa. Varastointi täällä Münchenissä on liian kallista. On mahdollista, että saisin kaiken ystäväni veljen varastoon ja jos niin käy, en myy omaisuuttani, mutta jos ei, pitäisikö? Vai olisiko oikeasti vain helpointa myydä. KAIKKI. Olen sen verran materialisti, että rakastan sänkyäni, kirjoituspöytääni, ruokapöytääni ja olkkarin pöytiäni. Siis oikeasti oh. Ja kaikkia taulujani ja kirjojani ja astioitani. Mutta pitäisikö rakkaus rikkoa nyt vain? Auttakaa. Se joka saa mieleni tyyntymään ja rauhoittumaan ja antaa oikean ratkaisun, saa minulta lentosuukkoja! Tai jos joku haluaisi syyskuun lopussa tulla tänne pakettiautolla ja hakea minut ja materialistisen mammonani ja viedä meidät Suomeen, kävisi sekin. Sitten tunkisin tavarani...ööh..niin. En tiedä. Kun ei minulla sitä kotia ole. Mökille veisin kaiketi.

Ja tuonne! Kuva: theguardian.com
Mutta onhan tässä sekin mahdollisuus, oi elämä, että jään sille tielleni. Sinne maailmaan. Paitsi että haaveilen kyllä siitä, että parin vuoden päästä ostaisin vanhan kartanon ja muuttaisin sinne ja adoptoisin kaksi filippiiniläistä lasta ja kasvattaisin porkkanoita. Ja kirjoittaisin. Ja tekisin jotakin sellaista työtä, joka auttaisi maailmassa paljon. Jotakin järjestötyötä vaikka. Ja olisin onnellinen. Vaikka olen kai nytkin onnellinen. Jotenkin vain jossakin ihmeen välitilassa. Odotusajassa. Mistä puheen ollen tulisipa jo keskiviikko! Ette usko kuinka odotan sitä ja ihmisiä jotka näen ja kuinka olen riutunut kuin surupusero. Ette usko kuinka ihanaa. Olkoonkin että siellä kuulemma sataa vain (täällä muutes ei, hellekesä senkus porottelee, paitsi tänään meinasin jäätyä bikinipellenä Isarin varteen kun olikin vain parikymmentä astetta lämmintä). Mitä sateesta, kun tietää mitä muuten saa ja sadehan on joskus ihan jees, hyppiminen lätäkköihin myös, ja arvatkaa kuinka moni saksalainen nainen on kateellinen minulle Nokian punaisista kumppareista! No on. Moni. Täällä olisi hyvät markkinat Nokian punaisille buutseille!

Malediiveillekin täytyy päästä! Kuva:speakupforblue.com
No mutta nyt haaveet pois. Menen juoksemaan ja jatkan töitä. Kävin eilen istumassa iltaa puutarhassa. Venähti myöhään, koska eihän kesken jalkapallomatsin voi mennä kotiin. Siis minä voisin, muut eivät. Paitsi huomenna en, huomenna pelaa Saksa, ja istun visusti biergartenissa katsomassa jättiscreeniltä matsia ja annan tunnelman viedä. Sillä se on ihan huumaava täällä päin!

4 kommenttia:

  1. Minä varmaan myisin arvokkaammat kamppeet ja loput lahjoittaisin, jos eivät muuten mene kaupan. Se on vain materiaa. Tiedän, että se kirpaisee kovastikin, mutta siitä selviää. Olen itse jättänyt muutaman kerran taakseni lähes kaiken ja aloittanut ns. puhtaalta pöydältä. Aluksi ikävöin kamojani, mutta se menee ohi ja myöhemmin on jopa helpottunut olo, kun ei tarvitse omistaa.

    Eräs vaihtoehto on tuputtaa joitakin tavaroita kavereille ns. pitkäaikaiseen säilytykseen. Tietenkin sillä varauksella, että jotain saattaa mennä rikki. Mutta jättäähän se pienen takaportin auki, että saattaapi saada omansa vielä joskus takaisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en oikein tiedä...tämä nykyinen kämppikseni olisi halukas ottamaan ruokaryhmän ja olkkarin pöydät lainaan, mutta en ole vielä päättänyt, haluanko lainaan vai kokonaan eroon. Saisin kivasti kyllä matkakassaa, jos möisin. Ja niin, ehkäpä kuitenkin kaiken voi aina aloittaa alusta - myös materialistisella tasolla..

      Poista
  2. Rakkaista tavaroista on vaikeaa luopua mutta jos on pakko...Olen itse joutunut luopumaan parikin kertaa maan välisissä muutoissa rakkaista esineistä ja vieläkin kaipaan ja muistelen tiettyjä esineitä vaikka ne ovat vain esineitä ja maallista mammonaa. Toivottavasti siis saat edes kaikkein rakkaimmille tavaroille jonkinlaisen säilytyspaikan ja loput,laita myyntiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kai jonkinlainen kompromissi olisi hyvä tie..

      Poista