keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Siivouspäivät ja -elämä

Siivoan nyt itseni. Jokohan mieli paranee, olo kohenee, kadottamani elämäniloisuus löytyy taas. Ihan varmasti. Luulen, että kohdallani se on pitkälti asenteesta kiinni. Olen about maaliskuusta asti ollut jotenkin maani myynyt, ihan muuttunut. Epäomaitse. Välillä stressin murtama, välillä odotusten, välillä omien tunteiden ja ajatusten, välillä ihan minkä tahansa. On ollut todella vaikeaa. Henkisesti etenkin. Eikä ihme sillä olen tuolta talvesta saakka

- tehnyt kokopäivätyötä (enkä suinkaan mitään maailman helpointa, vaan hyvin väsyttävää)
- paahtanut (onneksi nyt jo viimeisiä päiviä!) romaanikäsiksen kimpussa melkein yhtä kokopäiväisesti
- "parhaimmillani" vetänyt sellasta 18 tunnin duunipäiväputkea, n. 14 tuntia/pv on melko tavallinen
- muuttanut entisestä kodista uuteen joka ei tunnu vieläkään kotikodilta > muutot ovat aina kovia paikkoja!
- jo pari kuukautta tehnyt henkistä eroa tästä uudestakin kodista ja kaikesta mahdollisesta
- tuntenut ihan liikaa, kuten hullua rakastumisen tunnetta ja suorastaan epätoivoista rakkautta, sillä rakkaudenkohde ei ole ollut lähellä, ja lisäksi kamalaa rusentumista, ikävää, pelkoa, ahdistusta
- takertunut rakastumiseni kohteeseen ajatusmielessä, mikä on aiheuttanut sen, että olen ehkä ennemmin rakastunut siihen, minkä olen ajatuksissani rakentanut enkä siihen, mitä on
- lähtemässä pois ja eroamassa tärkeistä ihmisistä, tutuista rutiineista ja rakkaasta kotikaupungista
- helpottanut stressiä juhlaelämässä liian usein
- sairastellut ja ollut liikuntakiellossa vähän väliä (mitä pääni ei oikein kestä!)
- pelännyt koko ajan epäonnistumista
- stressannut vähän kämppishommista ja kissaelämästä
- maksanut velkoja
- kuluttanut melkein kaiken leipätyön ja urheiluharrastusten välisen ajan koneella kirjoituspuuhissa, mikä on johtanut siihen, että taukoajat (taukoilen intensiivisyydestä riippuen joko vähän väliä tai vähän vähemmän väliä) haahuilen Internetissä, ellei pidä käydä vessassa tai nousta venyttelemään tai juomaan vettä > en oikein ole elänyt "oikeaa" elämää
- unohtanut itseni jonnekin
- muuttunut negatiiviseksi > ei käy päinsä, haluan takaisin positiivariksi!
- saapunut vähintään kerran kuussa töihin aivan rikkinäisenä, yliväsyneenä, ja purskahtanut itkuun ILMAN SYYTÄ, mikä on aika huolestuttavaa..

Aion olla tuo sama tyttö, joka olin aina! Joka vähät välittää oman elämän murheista ja keskittyy maailmaan.
Että eipä todellakaan ihme. Että hymy on ollut vähän väliä kadoksissa. Mutta voi ilo: hymy palailee pikku hiljaa. Tiedän sen. Aavistan. AUTAN esiin. Yritän iloita maailman pienimmistä asioista ja karistaa murheet pois, sillä minun murheeni ovat isossa mittakaavassa todella pieniä. Murheita ei kannata tosin vertailla muiden murheisiin. Jos tuntuu pahalta, niin tuntuu pahalta. Kesä 2014 on ollut kamalin kesä ikinä. En ole nauttinut siitä juurikaan. Olen haudannut itseni työhön. Olen sulkenut itseni ystäviltä. Elänyt jotain ihme virtuaalielämää, sanaelämää, käsiselämää, blaa. Mutta kesä ei ole ohi. Sen voi vielä muuttaa. Siitä voi tehdä vaikka kuinka kivan vielä. Joten muutan asenteeni. Jumantsuikka. Sanoin itselleni: "NAINEN! Itse sinä elämäsi teet."



Joten kun perjantaina tai viimeistään maanantaina lähetän kustannustoimittajalle käsikseni (se ei ole vielä sitten valmisvalmis, vaan saan vielä kerran kommenttien kanssa ja sen jälkeen vielä taittoversion, joten elokuu, joka on "lomakuuni" Suomessa, on työnmakuinen mutta onneksi ei musertavan täysi!), aion

- hyppiä, pomppia ja riehaantua!
- suunnitella jotain kivaa tekemistä Suomen kavereiden ja sukulaisten kanssa ja tehdä!
- nähdä niitä Münchenin ystäviä, joille ei koko kesänä ole ollut ajanhaiventakaan!
- hymyillä joka päivä!
- juosta joka päivä!
- rakastaa itseäni!
- rakastaa kaikkia muitakin ja kaikkea muutakin!
- UNOHTAA sydänsäryt!
- HAUDATA sydänsäryt!
- KORJATA sydämeni!
- uida polskuttaa luonnonvesissä!
- juosta alasti keskiyöllä suoraan lampeen järveen tai mereen!
- piirtää hassuja kuvioita hiekkaan!
- lakata kynnet söpöillä väreillä!
- mennä keikoille ja taidemuseoihin!
- hankkiutua eroon käsivarsialleista!
- lukea ihania kirjoja!
- kulkea käsi kädessä!
- kuunnella pelkkää hauskaa musiikkia!
- viettää kummipojan kanssa kummituspäivän ja kummitytön kanssa toisen!
- tehdä himohuiseja ruoka-annoksia ja leipomuksia ja yllättää niillä ystäviä!
- VAPAUTUA!
- opetella tekemään kärrinpyöriä ja kävelemään käsillä!
- päristellä pikkulasten napoja!
- nauraa, kun hame purskahtaa tuulen mukana ilmaan!
- hymyillä kesken kaiken!
- puhallella saippuakuplia ja vesi-ilmapalloja ja leikkiä!
- saunoa!
- arvostaa sydämeni pohjasta sitä, mitä ja ketä minulla on enkä ikinä enää muuttua sellaiseksi känkkäränkkämöröksi joka viimeiset kuukaudet olen ollut!
- nauran ja jos olen Internetissä, luen (uutisten ja seuraamieni blogien lisäksi) vain hauskoja juttuja, kuten tuollaisia!
- vähät välittää apeudesta ja tyhjästä olosta, jonka typerät rakkausasiat ovat tuoneet!
- pitää silmät auki suun auki korvat auki!
- herätä joka päivä oikealla jalalla ja jos herään väärällä, menen takaisin sänkyyn ja nousen uudestaan!
- nauttia lomasta Suomessa, olkoonkin että teen sielläkin duunia (mutta määrään omat aikani!) ja sen jälkeen viimeisestä 3 työviikosta seuraavaan pariin vuoteen..
- iloita siitä, että taaaas olen kirjoittanut kirjan > ihan sama mitä muut siitä ajattelevat!
- nauttia nauttia nauttia nauttia nauttia sillä elämä on nyt

Aion ts. olla taas minä. Ihanaa viikkoa kaikille!




maanantai 28. heinäkuuta 2014

Alussa oli kirjain, sitten sana


Luinpa tuossa eilen Hesarista jutun aloituksista. Pidemmittä puheitta ajattelin töksäyttää, kuinka omat romaanini alkavat:

"Se kaikki alkoi pienestä pyöreästä kaurakeksistä joka mahtui kerralla suuhun; Mai hurmaantui niistä, pakkasi muoviseen rasiaan miltei kokonaisen paketillisen; laittoi kannen kiinni niin että osa kekseistä mureni, sulloi rasian selkäreppuunsa, täytti vesipullon viinimarjamehulla, sujautti jalkansa kumisaappaisiin." (Silja ja Mai, ntamo, 2010)

"Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, perhosetkin, kärpästen suma, rakastan niin että kipeää tekee." (Minä rakastan sinua nuori mies, ntamo, 2011)

"Hän heräsi keskeltä merta." (Pintanaarmuja, ntamo, 2013)

"Tämän on oltava röpelöistä harhaa ja minun täytyy kirjoittaa meidät eroamaan jotta emme." (On nälkä, on jano, Into Kustannus, 2014)

Lukisittekos pelkkien alkuvirkkeiden perusteella pidemmälle? Kuinka tärkeinä pidätte alkuja? Pidän jokaisesta aloituksesta itse, tietenkin, olisihan se nyt järjetöntä olla pitämättä omista virkkeistään. Sitä paitsi olen aloittanut jokaisen kirjan kirjoittamisen yhdestä mieleen tulleesta virkkeestä ennen kuin olen edes tiennyt, mistä tarina kertoo tai mitä aion kirjoittaa. Joten alku on ollut tärkeä. Aloitusvirkkeet ovat pysyneet jokaisen kirjan kohdalla ihan niin samoina kuin ne ensimmäisen kerran olen kirjoittanut, paitsi Pintanaarmuissa. Sen aloitusvirke oli, kun aloitin kirjan kirjoittamisen aikoinani: "Sinä olet ruma, olet helvetin helvetin ruma." Virke löytyy kirjasta, melkein alusta, kyllä mutta muutos tuli matkaan. 

Mulla olisi yksi aloitusvirke taskussa. Se kuuluu juuri noin. Kuva: www.wordsonimages.com
Eräs lempialoitukseni muiden kirjoista on: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Arvaattekos mikä kirja on kyseessä? 

Nyt on uusi maanantai, jälleen. Kaksi viikkoa lomaan. Jään kuukaudeksi vapaalle. Kirjoituslomalle. Suomeen tulen olemaan. Tällä viikolla ajattelen: ihan kiva sinne on tulla. Ajattelin viettää mahdollisimman paljon aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja lisäksi käydä vähän matkustelemassa ympäriinsä. En tiedä vielä tarkemmin, missä. Joka tapauksessa maanantai on viikon alku. Omani alkaa ihan hyvin verrattuna viime viikkoon. On lisäksi palkkapäivä. Ja kesä. Ja käsis miltei valmiiksi rutistettu. Ja nälkä. Hyvä merkki. Viime viikolla ei ollut nälkä. Oli surujen suru. Tällä viikolla on kyllä yhä mutta onneksi nälkä. Hyvä ruoka, parempi mieli. Teen jotakin överitörkyhyvää ruokaa illalla. Tanssin näppäimistöllä. Aloitan ja aloitan ja aloitan kaikkea. Hymyilen mieluummin kuin itken vaikka sisäinen minäni parkuu parkumistaan. Hyviä alkuja kaikille!

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ajatuksia, joita ette jaksa enää kuulla

Miten paljon olen saanut kaikilta ihmisiltä. Joskus tuntuu, etten tiedä, miten kiittää tarpeeksi. Kai se riittää, että välittää takaisin. Kiitos kiitos kiitos!

Perjantaina vietettiin Suomi-koulun läksäreitä, ja oli mukavaa. Hauskoja tyyppejä Münchenin suomalaiset - harmi, etten ole aiemmin tehnyt parempaa tuttavuutta. Kiitän teitä kaikkia kaikesta! Ja lahjakortista, ihanaa, pääsen matkaopasostoksille! Münchenin Suomi-koululle toivotan pirteää ja lupaavaa jatkoa sekä koko konkkaronkalle siellä kaikkea hyvää.

Tuo kyltti jäi tahallisesti jätettynä junaan. En jaksanut moista raahata. Mutta empiirinen tutkimus paljasti, että kyltti-ihmisille naurahdellaan. Mikäs siinä. Naurua tässä maailmassa ei ole mielestäni tarpeeksi. Joten kylttejä kehiin!
Jotta viikonloppuni olisi kaikkea muuta kuin yksinäinen ollut, sillä yksinäisiä hetkiä vältän nyt kuin syöpäläisiä, matkustimme eilen entisen työtoverin luokse junaillen. Mahtavat maisemat kun menee lähijunalla Regensburgista sivummalle. Keski-Euroopassa junailu on sielunruokaa. Haluaisin mennä junalla kaikkiin osiin ikinä! Sitä paitsi junamatka oli hulvattoman hauska. Regensburgiin asti nimittäin istuimme samassa hytissä kolmen Prahaan matkustavan nuorukaisen kanssa, ja jotenkin tapahtui kaikkea päätöntä. Emme olisi tahtoneet poistua koko junasta. Mutta onneksi poistuimme, saatiin lisää arvokkaita hetkiä ja laatuaikaa. Entinen työtoveri tarjoili meille Hugoja lasikaupalla. Grilli kävi kuumana. Aurinko poltti ihoon raitoja.

Halpaa hattumuotia ja omaperäistä. Tyylinsä kullakin, myös nuudeliaivoisilla.
Illalla palasimme Müncheniin tai keskiyöllä. Menimme pyörähtämään pikaisesti baarissakin, mutta väsy tuli, ei vanha jaksa. Sain kuitenkin laastaria sieluni haavoihin. Ja uuden hatun, katsokaa! Tai siis hattu löytyi jo ennen junamatkaa takaisin. Kyllä tuli moni juttelemaan. Vähän liiankin moni, mutta se oli vain hauskaa. Nauroin kuin kani. Sain suukkoja! Join ulkoilmabaarissa gintonicin ja väitin olevani vanhempi kuin olen. Tapasin itseäni reilusti nuoremman veikkosen jo perjantaina, sattumalta, ja hän piti kädestäni kiinni. Luulen, että tapaamme vielä. Ehkä. Tosin tämä veikkospeikkonen ei tule koskaan saamaan minusta tunteita. En tunne. Mitään sellaista. Ikinä. Mutta minulle on moni ehdottanut laastarisuhdetta. Että voipi olla, että kokeilen. En tosin tiedä osaanko ja huvittaako ja onko aikaa. Lähdenhän kuitenkin jo muutenkin pian pois. Oikeastaan ei huvita yhtään. En halua kenenkään muun käsiä itseeni tai huulia huuliini tai mitään muutakaan kuin yhden. Tosin en halua enää hänenkään. Olen niin vihainen, jotenkin, onneksi, surullisuus saa jo riittää. Paitsi nyt olen oikeastaan surullinen JA vihainen, ja se on ihan kamalaa! Minä lähden luostariin. Erakkomökkiin. Siperiaan.

Jep jep.
Sydän vuotaa yhä ihan kamalan paksua mustaa verta. Ulvon. Ei auta. Onneksi on hauskat kohtaukset ystävien kanssa. En koko eilispäivänä ajatellut ketään. Hassuja asioita tapahtui. Ihania asioita. Miten tärkeitä ovat hetket. Muistojen arkkuun voi laittaa. Miten rakastankaan ihmisiä! Ja kun on näin murjoutunut kuin minä nyt, yhä edelleen kai oman kurjuuteni seppänä, pitää nauraa väkipakolla, niin on herkempi olla. Ja olla ystävien lähellä niin paljon kuin mahdollista. Ja lukea uudestaan ja uudestaan eräs pitkä viesti, jonka sain eräältä herralta, entiseltä romanssilta maasta, jossa voi syödä päärynöitä suoraan puista. Hän on sosiaalisen median kautta selvillä surupusero-olostani joten hän päätti kirjoittaa ja lohduttaa. Ihan tuosta noin vain. Mikä arvostettava ele! Niin kauniisti kirjoitti, että itkin. Sanoi muun kauniin muassa, että on kyllä tyhmä ihmisen oltava, jos ei se kaltaistani kimpaletta halua ja että minun pitäisi ajatella asia niin, että se henkilö jolle en ole tarpeeksi menettää todella paljon enkä minä, sillä kaltaiseni henkilön seurassa henki salpautuu, mikä kuulemma on hyvä asia. En osaa ajatella niin, todellakaan, että se menettää enkä minä, jotenkin, mutta entinen romanssini sanoi niin lempeästi kaiken, että oikein vatsaa kouri ja teki mieli pyrähtää lentokentälle ja lentää sen syliin kiittämään ja tulla sitten takaisin! Tuollaista pitääkin saada kuulla juuri silloin kun on vaikeaa. Tuollaisia ihmisiä pitää olla elämässä eikö niin. Toivottavasti löydän oikeat sanat sitten, kun joku tarvitsee vastavuoroisesti tukea. Tai ainahan ne sanat löytyvät, kun ne purskauttaa suoraan sydämestä.

Kuva: travelplusstyle.com
Sanoista puheen ollen alan nyt työhön. Kirjoituspäivä. Pilvinen taivas.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Suppuja

Minua sattuu yhä. Eilen oli parempi olo, kesäinen ja hassu (kiitos yli-ihanien työpaikan pikkuisten ja isojen ihmisten sekä ystävien, jotka silittivät keskiviikkona päätäni ja tarjoilivat viiniä sekä lähikneipen ihanan omistajattaren, joka sydänsurut kerrottuani kattoi pöytään hasselpähkinäsnapsia ja sanoi, että aika auttaa mutta ensi alkuun hasselpähkinä tässä muodossa!). Mutta niin, tänään sattuu kamalan paljon. Haluaisin löytää saman ihmisen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta niin, että asiat menisivät toisin. Että ei lainkaan niin kuin ne menivät. Haluaisin saman ihmisen kanssa kaiken. Mutta nyt on näin. Itkettävä itkut, noustava jaloille, hoiperrettava ilman. Se on ainakin varmaa, yhä varmempaa, että en koskaan rakastu enää. Enkä koskaan enää haaveile. En koskaan enää mitään. Sydämeni siis vuotaa yhä verta. Ei kai se vuoto lakkaa ennen kuin veri loppuu. Milloinkahan ihmisestä, joka elää, loppuu veri.

Olen pylväsmeri.
Sydänmurheiden ja kirjoituskiireiden ohella olen jotenkin järjestellyt asioita. Soitin ihanalle vuokraisännälle kertoakseni asioiden tolat. Hän on niin suloinen herra, että meinasin parkua. Sanoa, että ei, en lähde sittenkään, että jään, saanko jäädä. Mutta nyt on niin, että syyskuun loppuun maksan vuokraa. Sitten en. Lisäksi: miten tässä näin kävi, mutta en omista enää yhtään huonekalua?

Olen pylväsmeren vanki.
Tai siis omistan, mutta vain syyskuun lopulle saakka. Tein aika spontaanisti päätöksen myydä kaiken. Puhdistan elämäni ensin materiasta. Sitten joskus ehkä henkimaailmani. Ostajia on löytynyt kaikelle - paitsi sängylle, ai niin, mutta kyllä sen vielä joku ostaa. Jotenkin kirpaisevaa. Sänky on ollut jo varmaan kymmenen vuotta olemassa, pöydänkin raahasin tänne Suomesta asti. Samoin kirjahyllyt. Ja täällä olen hankkinut aivan ihanoita huonekaluja. Saan kasaan pari tonnia. Tyhmää: joku päivä, kun tarvitsen taas huonekaluja, menee varmasti enemmän kuin kaksi tonnia. Sillä en halua mitään Ikea-krääsää. Haluan vain huonekaluja, jotka puhuvat minulle, kun katson niitä. Aivan kuten puhuvat kengät tai mekot.

Olen Tonavan rannalla töhritty penkki.
No mutta joka tapauksessa huonekalutonneista toisen pistän matkakassaan, toisen käytän hevosvaellusalppienylitysmatkaan, jollaisen teen syyskuun lopussa. Ratsastan Alppien halki Etelä-Baijerista Itävaltaan. Yli 200 kilometriä. Nelisenkymmentä kilsaa per päivä. Ilo maksaa melkein tonnin, mutta mitä siitä. Myin huonekaluni, jotta voin tehdä niin. Ehkä siellä sydänkin on jo vähän ehjempi. Tai siis ei, missään nimessä, ei se enää koskaan ole ehjä, mutta ehkä se ei enää niin vuolaasti vuoda.

Olen nähnyt kasvoja ja taloista takaraivon.
Pitäisi vielä yrittää ymmärtää, mihin tungen irtoasiat. On astioita ja pikku asioita, joita en tahdo myydä. Kuten tauluja. Kuten valokuva-albumeita, kuten kirjoja. Muistoja. Jätänkö ne Müncheniin ja jos, minne. Vai vienkö sukulaisille Suomeen, ja jos, miten. Mihin laittaa ylipäänsä elämä kun en tiedä, missä olen sitten joskus. (Vinkki: Haluaisiko joku hakea minut Münchenistä Suomeen autolla lokakuussa - eli siis tehdä tosi mielenkiintoisen autoloman Keski-Euroopan sydämessä?)

Olen roinaa.
Suloisuutta viikonloppuunne. Minulla se on itkuinen ja kuuma. Itkut aion tosin myös hukuttaa, sillä teemme päiväretken entisen työtoverin luokse Nürnbergin kupeeseen huomenna. Siellä on viiniä. Ja hassua seuraa. Matkaa varten olemme jo askarrelleet kyltit, joita kannamme mukana. Ihan vain huvin ja empiiristen tutkimusten vuoksi. Tänään töiden jälkeen menen Suomi-koulun läksiäisiin. Pitäisi ehtiä myös kirjoittaa enemmän kuin ehdin. Kävin aamujuoksulla. Oli ihanaa. Mutta sen jälkeen kipu sisälläni yltyi. Vaikka itse juoksu raikastikin mieltä. Aamujuoksut ovat ihania. Jotenkin tosin nyt tunnen vetoa enemmän yöjuoksuihin. Ehkä pitää hankkia jokin rakastaja mutta sillä ehdolla, että rakastaja ymmärtää, etten rakasta häntä koskaan. Ehkä se auttaisi?

Olen valmistanut kylttejä huomista päiväretkeä varten. Liput liehumaan. Tangot salkoon!
P. S. Kuunnelkaa tuolta tosi mielenkiintoisia haastatteluja tai vaikka mun oma. Jos ette vielä ole ehtineet. Kiva koko Naisemme maailmalla sarja on.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Surullinen ollut jo tovin

Sattuu. Olen pettynyt ja haavoittunut. Itken. Kirjoitushommat ovat melkein loppusuoralla mutta pelkään etten saa valmista. Etten ehdi. Kaikki kaatuu. 

Ja olen menettänyt jotakin niin että kestää ainakin 50 vuotta ennen kuin taas hymyilen.


En halua enää ikinä mitään. Koskaan en enää heittäydy mihinkään mikä liittyy rakkauteen, ainakaan. En ikinä enää näytä tunteitani kenellekään. Minä olen hajonnut. Miksi olen hajonnut. En ymmärrä. Minut on murskattu. Kipu ei hellitä, olen itkenyt jo monta tuntia. Liian monta. Miksi ikinä kelpaisin kenellekään sellaisena kuin olen. Aina tunnen kaiken liian paljon. Valitettavasti myös surun, pettymyksen, kivun. Minun sydämeni ei ole koskaan ollut näin särkynyt. Eikä se ikinä enää tule olemaan koska sulkeudun johonkin. En anna kenenkään tulla lähelle. Minusta kuoli hymy sinä päivänä, jona. Jona mitä. En edes tiedä milloin. Miksi, miten. Miksi juuri nyt.

Luulin jo löytäneeni ihmisen, johon jää. Olisin jäänytkin, mutta jotakin tapahtui.
En riitä, olen liikaa. Valuvat taas mustat vedet. Olen liiskaantunut, kadonnut.
En pysty hengittämään.


Olen ruma ja ärsyttävä ja vaikea. Ja palasina. Kun tämä puristaa niin pahasti. En saa happea en saa sanoja enää ulos. Miksi ja milloin. Milloin pääsen kuivalle maalle. Missä tulee rauha. Miksi tunnen itseni syylliseksi omaan kurjuuteen vaikka ei se niin ole. Ei pitäisi ainakaan olla. On epäreilua.


Miksi en riitä miksi olen liikaa.
Miksi ei lohduta mikään.
Minun sisältäni on kuollut minä.


Mutta toivotan silti narskuvaa päivää teille muille. Kyllä tämä kai tästä joku päivä. En vain haluaisi tulla Suomeen. Kahden ja puolen viikon päästä olisin tulossa mutta en halua. Menisin mieluummin jonnekin tosi pois. Haluaisin taas niin kuin liian usein viime aikoina että joku tulisi ja ottaisi syliin eikä tarvitsisi olla aikuinen. Saisi itkeä niin kauan kuin itkua on. Ja sanoisi: "Se menee ohi." Ja että siihen voisi uskoa. Että se menee ohi mutta se ei mene. Se menee vasta sadan vuoden päästä ohi. Siihen asti olen kahlittu murheeseen.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Unkarilaisia elämyksiä ja nauru!

Pako arjesta on lusittu nautittu. Saavuin perjantaina aamutuimaan Unkarin kamaralle. Katsoin ikkunasta ohitse lepattavat maisemat, join junahenkilön tarjoilemaa teetä, vaakuin puolelta toiselle. Rakastan junassa istumista! Annoin ajatusten painautua. Kirjoitin aamulauseita. Keskustelin säästä ja menneestä yöstä hyttitovereiden kanssa. He olivat kaikki tuntemattomia toisilleen, me olimme. Pidän aukoista, joihin hyppää vaikka ei tiedä, mitä aukon toisella puolella on ja mitä sen läpi saattaa nähdä. Näin Tonavassa kuolleen miehen housut. Uskon, että ne ovat kuolleen miehen housut. Onneksi ei tullut ruumis pintaan. Olisin kirkunut ja sulkenut silmäni. 

Tyyppi moi!




Minun tekisi mieleni kirjoittaa romaania valmiiksi juuri nyt, mutta en pysty. Pitää palautua. Haluan makustaa matkaani, vaikka se on vasta reilun tunnin ollut ohitse. Haluan kirjoittaa matkani ylös. Kirjoitin sen jo viime yönä junassa. Haluan jakaa osan matkastani kanssanne. Haluan taas liikaa. 


Poneja!

Kun Budapest, paahteinen Budapest, tuli esiin, nousin junasta ja köpötin asemalta ulos. Talsin (ilman karttaa koska olen suuntavaistoinen!) suuren synagogan kulmille ja löysin Marissan. Kaupungeista on tullut tuttuja. Ne muistuttavat toisiaan. Valehtelematta löysin perille katsomatta kertaakaan karttaa. Ei ollut karttaa. Olin katsonut edellisiltana netistä, miten kävellään ja mihin, ei nykyään siis edes tarvita karttoja. Tarvitaan kengät ja selkäreppu, ja kun löysin Marissan, siis suloisen, erityisen valloittavan henkilöttären, kupeksimme koko päivän geton sisälmyksissä, ostimme kenkiä ja korvakorut, söimme kuin marsut ja hikoilimme. Illalla unkarilainen herrashenkilö, jolla on tilannetajua ja joka tanssitti minua yhtäkkiä keskellä katua ja joka on turvallinen tuttu joulukuulta, länttäsi käsiimme yltiöherkulliset ähkylangosit ja viinischorlekin maistui. Näimme hauskasti sisustettuja, elämyksellisiä pihabaareja, joskaan emme jaksaneet riekkua myöhään. Nukahdin budapestilaisen asunnon perätilaan natisevalle sängylle yllättyneenä siitä, mitä voi unohtaa ja mitä muistaa, mitä elää lävitse raajoissani raukeus, vartalossani lohtu, sydämessä musta väri, silmissä orastava hymy, olkapäillä tuttu tunne. 


Yks karja.
Lauantaina Marissa-henkilötär ja minä kuljimme metrolla vallankumousaukiolle, ihastelimme vanhoja kauniita yksityiskohtia, juttelimme kuin pulut tai oikeastaan joutsenet, löysimme mättömegalomaanisen herkulliset vegeburgerit (ah, suosittelen tuota ravintolaa!), hikoilimme hikoilimme, näimme mielestäni Berliinissä sijaitsevaa juutalaisten muistomerkkiä jollakin lailla muistuttavan vallankumouksen uhreille omistetun muistomerkin, kävelimme kohti Tonavaa, pysähtelimme jäätelölle ja juomille, astelimme saareen, tapasimme Igor-nimisen frettivauvan sekä hevimetallijoukkotapaamisen nunnaluostarin raunioissa, leijuimme, kilistimme myöhemmin asunnolla jalat kävelystä sirpaleisina skumppalaseja, koska meillä molemmilla on hieman hauraat asiat ja ilottomuus, kuuntelimme oopperamusiikkia (olen ihan umpitampio oopperoiden suhteen joten on kallisarvoista ja mielenkiintoista saada opastusta asiantuntijalta, kiitos Marissa!).

Kaks karjaa.

Saimme vielä kylään herrashenkilöystäväni, joka sai minut tuntemaan itseni koko viikonlopun ajan kauniiksi ja kiinnostavaksi (ja jollaisia tuttavia pitäisi olla enemmän koska haluaisin tuntea itseni useammin kauniiksi ja kiinnostavaksi!!), menimme juuri avattuun juutalaisbaariin viettämään iltaa – ja lopulta kävikin niin, että jutella höpötin sellaisen hauskan bändiporukan (siis pieni tutkimuskierros paljasti juuri, että kyseessä on melko tunnettu unkarilainen bändi, apua) kera, ja jonka kitaristin (joka oli ihan kuin isoveljeni minkä takia varmaan tulimmekin niin hyvin juttuun ja kuten sisarukset konsanaan) kanssa hummailin aamuun asti. Menenkin katsomaan kyseisen jengin keikkaa kun he syksyllä tulevat Suomeen. Pitää esitellä Helzingiä sitten kanssa. Hauskaa. Uusia kaveriloita. Ei koskaan ole liikaa, eihän.


Aitoja. Ylityksiä.

Eksyin kaikkien ovien suljettua aamusarastuksessa juutalaiskortteliin, löysin jalat rätteinä tieni kotiin ja nukkumaan lyhyet aamupäiväunet falafelit poskilla, tai siis Marissa avasi minulle oven ja nauroi, koska minulla oli siinä vaiheessa falafelin ahmimishetki ja kastiketta naama täynnä, sillä jokaisella meistä on momenttinsa. Marissa-henkilötär nauroi minulle jo lauantaina, kun ihmettelin, missä se Tonava on. Ymmärrättehän te viimeistään nyt, että olen äärimmäisen yksinkertaista sorttia. Voitte läimäistä kasvoihin. Luulin että Donau (tai siis se joki, joka on saksaksi Donau, unkariksi Dona) on Donau ja Tonava ihan vain Tonava. Mutta ei, Donau on juurikin Tonava. Jotta tuota siis näin sen Tonavan jo perjantaina, jos tarkkoja ollaan, ja tarkkojahan ollaan, ja tunnen välillä ääretöntä yksinkertaisuutta mutta toisaalta minkä sille voi. Yksinkertaisella ihmisellä on hauskempaa, kun ei tarvitse aina ajatella tai olla.


Ni! En mä tosin jättäny. Taidetta ei huvittanut tehdä koko aikana ja sydän on anyways kadonnut kylkieni välistä.
Eilen sunnuntain kunniaksi Budapest oli röyhkeän kuuma, tai oli se koko ajan, mutta eilen aivan vallan. Nukutti mutta me kirjailijattaret kuljimme silti reippaasti kuumia katuja pitkin, sillä ehtii sitä haudassakin nukkua. Makasimme apilamatolla keskellä liikennettä (ja ihailimme sitä, että joka puolella näkyi kirjoja lukevia miehiä, mikä on hyvin charmanttia!), juoksimme autotien yli ja kiipesimme vallin yli uittamaan Tonavassa varpaita, kävelimme kävelimme, näkyi kauniita taloja, nauroimme kohtauksille, kävelimme jalkoja rikki ja vartaloita väsyksiin. Uuvuttaa. Haluan että ilo löytyy kaikille. Itselle ja ystävälle, kaikille ystäville. Ihanaa kun on ystäviä. En kestäisi ketään tai mitään ilman! Ystävät ovat perheeni. Perheeni on ihana perheeni mutta ystäväni ovat minun elämänperheeni, sillä oikean perheeni jäsenillä on omat perheensä ja minä olen kohtuuttoman yksin mutta onneksi voin kuvittaa elämääni ystäväperheenjäsenillä silloin kun on matka. Ymmärrättekö. Ymmärrätte te.

Kattokaa nyt mikä pehmeä leposija! Voisin tehdä mitä vain tuollaisessa!

Lopulta eilen kävi niin, että minut kaapattiin Marissan nenän edestä kaamean pelottavaan pyöräkyyditykseen katsomaan postimerkkikokoelmaa, millä retken tapaisella tapasin myös unkarilaisherrasystäväni äidin (joka, kuten näköjään kaikki unkarilaiset, oli mielettömän ystävällinen ja lämmin) ja maistelin kirpeitä kirsikoita, menin liian myöhässä asunnolle hakemaan tavarani koska unohdan joskus mitä kello on, hyvästelin Marissan, kipitin hiki selkää läikyttäen juna-asemalle ja junaan, josta meinasin olla myöhässä, kuten nykyään aina kaikesta, mutta onneksi ehdin kyytiin. Tai oikeastaan epäonneksi, sillä nyt jatkuu taas tämä elämä, joka on samaa kuin työtä työtä työtä ja murtuneita ajatuksia. Junassa aikaa ei ole. Siksi kierrän maailman niin. Valvoin yöllä koko paljon, juna ryski, rauhoitti. Vartaloon kaatui haikeus. Haluan asiat enkä koskaan.

Donaudippi. Imekää varpaita oi fisut!
Mutta onneksi oli Budapest ja kai se siellä kartalla yhä on, onneksi oli tällainen hellyyttävä viikonloppu, monta henkilöä, hyvä ruoka, makoisia juomia, elämänmakua. Niillä elää pitkälle, ja ne istutan muistojeni kirjavaan peltoon. Nyt odotankin lauantaita, kovasti, sillä silloin kutsuu Nürnberg ja sitä seuraavana viikonloppuna Wien. Ja sitä sitten Helsinki haloo haloo vain. Tai siis Suomi ja monet kaupungit! Ajattelin pakottaa jonkun siellä kiertämään kanssani yhden viikonlopun ajan Turun saaristoa. Vapaaehtoiset voivat läimäistä poskeani. Tulkaa mukaan! Tarvitsen heräämiset. Tuulen. Kajon. Kosketuksen ja pinnan ja osasin viikonloppuna hymyillä. Se rauhoittaa mieltä. Luulin jo, etten enää osaa. Kiitos Marissa-henkilötär kaikesta, ja julkisesti anteeksi etten ehtinyt eilen tiskata tai siivota jälkiäni, korvaan kaiken kun kohtaamme taas! Nauti sinä siellä vielä kuumista unkarilaisista päivistä ja inspiroidu darling kuten kohtaus elämästä!

Metrohommat muistuttivat vähän New Yorkilaisia asemia.
P. S. Kyllä tykkäsin. Kiva herttainen kaupunki. Menen vielä uudestaan! Ai niin, kuunnelkaa tänään radiota, kuulette siellä hirmuisen ääneni!

torstai 17. heinäkuuta 2014

Joskus lämpö nousee

Olen ollut yhtäkkiä kipeä :( Koko päivän. Aamulla heräsin ihan tukossa ja kuumeessa ja pääni oli räjähtää. Piti käydä avaamassa duunipaikan ovet. Sitten tulin takaisin kotiin ja nukuin koko päivän ja itkin ja tärisin kylmässä vaikka ulkona ovat maailman kaikki saunat.

Nyt menee hieman paremmin. Lähden kolmen tunnin päästä junalle. Budapestiin saavun aamulla. Vahvat lääkkeet otan messiin. Jotta tulisi uni, lähtisivät kivut. Toivon sydämeni pohjasta olevani terve jo huomenna, ihan niin yhtäkkiä kuin tänään kipeä.

Nyt on alamäki jotenkin mutta kyllä täältä noustaan.
Ihanaa kun kämppis tuli töistä ja huolehti. Teki sitruunainkivääriteetä, silitti päästä. Samoin kissat. On maailman isoimmat silmäpussit itkujen takia. Sattuu joka kohtaan, sisältä ja ulkoa, päästäkin sisältä ja ulkoa, ja sydämestä ja pulssikohdista. Tuli myös toinen kaiffari, lähinnä katsomaan huonettani, ja möin sille kuumehoureissani suurimman osan huonekaluistani. Näyttää siis siltä, että olen päätöksiä tehnyt. Ainakin on iso askel jo tämä. Kuume mene pois. Hyvää viikonloppua. Voikaa norjasti!

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Voisiko joku tuoda nenäliinoja...?

Nuudelikäsivarsista huolimatta minulla on vahva vasen koukku ja oikea suora. Eilen treeneissä piti 10 minuuttia putkeen hakata täysillä. Vasen koukku oikea suora vasen koukku. Yksinkertaista perussettiä mutta hemmetin rankkaa. Aikoihin ei olla tehty noin tulista reeniä alusta loppuun, ollaan keskitytty enemmän uusiin tekniikoihin, hyppyihin, potkuihin, maahan länttäämisen jne. Mutta nyt sitten yksinkertaisesta tehtiin rankanmoista. En pystynyt illalla liikuttamaan itseäni.
Olen käytävällä joka on loputon loputon loputon.
Kokovartalopuudutustilaan jouduin. Hakkausruljanssin jälkeen piti 10 minsaa pidellä tyynyjä kun toinen pisti parastaan ja tulla niillä toista vastaan, eli tavallaan hakata 20 minaa putkeen, ja mun parina oli kuten aina ystävämies, joka hakkaa tietysti miehen voimalla, ja lisäksi oli 20 mins potkutreenit ja lopussa vielä äärimmäiset sarjavedot - niin ja alkuverryttelytkin olivat tavallista päheämmät. Nytkin on vaikea nostella käsiä. Ette usko kuinka nautin tällaisesta olosta. Menen torstainakin vetämään treeneihin itseni loppuun. Ehdin hyvin ennen yöjunaan astumista.

Olen ajassa joka ei pysähdy ikinä.
Sitten onkin jo Budapestin aika. Kuinka häälyvää. En ole ehtinyt miettiä mitään, kuten sitä, mitä pakkaisin mukaan. Ehdin varmaan huomennakin. Siellä on kova kesäkuuma viikonloppuna, joten tuskin edes tarvitsen paljoa mitään. Tarvitsen vain uuden kaupungin kummat kadut, piknikin jossakin puistossa ja kaikkia sattumuksia, ihanan ystävättären seuran, tapaamisen joulumiehen kanssa (jonka kera söin jouluaterioita, monikossa, Bangkokissa viime jouluna ja istuin kattoterdellä yötä myöten ja polskin uima-altaassa ja vietin aikaa silloin kun en halunnut olla yksin ja jonka kanssa oli helppo kavereilla) ja uuden pään. Siis uuden sisällön päähäni. Olen stressin mullistama enkä osaa suhtautua enää mihinkään niin kuin pitäisi. En osaa oikein tulla päähenkilön roolista ulos. Paha juttu, sillä päähenkilö on romahtanut ihminen.
Olen seinissä törmään niihin koko ajan.
Olen varsinainen hepuli. Töissä viihdyn parhaiten. Paremmin kuin koneen äärellä käsishommissa, jos ihan totta puhun. Nautin viimeisiä hetkiä rakkaiksi kasvaneista lapsista. Monet heistä jättävät kindergartenin, yksi tänään, toinen ensi viikolla, muut sinä aikana kun olen Suomessa lomalla, menevät kouluun tai muuttavat pois, ja suurimman osan kanssa olen viettänyt jo vähintään 2 vuotta, nähnyt kasvun, nähnyt kehityksen, kiintynyt. Lisäksi on kesäkuuma, jolloin päiväkotityö on kivointa. Teemme paljon päiväretkiä, istumme auringossa, elämä kiljuu, nauretaan työtovereiden kanssa. Ihan on eri maailma siellä kuin täällä tekstiviidakossa, missä käärmeet ja muut myrkyt vaanivat.

Olen taidetta kuten jokainen meistä mutta minua ei ymmärretä en edes itse ymmärrä.
Nimittäin kun tulen töistä kotiin, alkaa surma. Turma. Alkaa kamala. En ole ikinä vihannut kirjoittamista. Mutta näinä päivinä välillä kyllä. Kamalaa. Vihaan sitä mitä oikeasti rakastan ja mitä ilman en ole mitään. Mutta kai välillä kaikkea pitää vihata? Kai välillä myös kaikista rakkain asia on kaikista kamalin. Kai välillä kyllästyy siihenkin, mitä eniten vaalii.

Olen hedelmä joka heitetään roskiin heti kun siitä on saatu maku.
Puhuin eilen illalla kämppisrakkaan kanssa suorastaan katkerasti itkien kurjuuttani. Onneksi on lähellä edes yksi, joka pitää kädestä kun kaikki kaatuu - kämppis. Joka välillä kyllästyttää sekin oikein toden teolla mutta joka on aina siellä kun on paha olla ja jolle olen minäkin tietysti. Paruin sitä, kuinka en kestä tätä. Olla työmäärien murjoma, maahan painettu ihminen, joka ei oikeastaan juuri nyt elä. Joka herää, tekee töitä, polkee pyörällä toisiin töihin, tekee töitä, polkee pyörällä takaisin, käy hutkimassa vartalonsa näännyksiin, jatkaa työntekoa ja menee nukkumaan, eikä välttämättä saa unta, koska pelkää ja ajattelee - mitäs muutakaan kuin - töitä. Ja joka saa väärää huomiota vääriltä ihmisiltä. Joka katsoo vierestä kun muut elävät. Joka nääntyy elämänjanoon. Jota ei nyt ehdi tyydyttää missään muodossa. Ei ehdi mitään eikä kukaan.
Olen tyhjä kuin penkit.
Minun elämäni on vankila. Ette usko kuinka on. Minun elämäni on ihan kamalaa. Haluan takaisin siksi ihmiseksi joka olen aina ollut. Haluan nauraa ja haluan ilon, haluan takaisin. Olen ihan rikki. Olen tyhjä ja kauhea. Siksikin teen sen maailmanympärysmatkan, muuta en ajattelekaan. Jään tielle. Myyn huonekaluni. En palaa mihinkään ikinä ei kukaan minua edes halua. Haluan pois kaikista ihmisistä, joihin olen elämässäni tutustunut, koska kaikki heistä sattuvat. Hyvässä ja pahassa. Sunnuntainakin kadulla kohtaamani hymykolohemmo otti kumman kautta eilen yhteyden enkä tiedä miten se minut löysi ja miksi. Ihan kiehtovaa tavallaan mutta en kestä. Mieluummin menen pois ja aloitan tyhjältä pöydältä uuden elämän jossakin, missä en muista enää ikinä sellaisia ihmisiä, jotka olen joskus halunnut koska siinä ei ole mitään järkeä. Loppujen lopuksi kaltaisiani ihmisiä pelätään. Koska aina kun tunnen jotakin, antaudun kokonaan ja suurin osa ihmisistä pelkää sellaista ja minusta se on niin väärin. Pelätä nyt ihmistä, joka ei edes oikeastaan elä. Oh. Niin odotan Budapestiä nyt ensi alkuun, missä ajatukset puhdistuvat ja nääntymys toivottavasti unohtuu hetkeksi. Missä kasvan taas oikeaksi. Missä ehkä jopa elän hetken. Haluaisin että minut otettaisiin syliin. Minulla on loputon paha olla. Ihan yksin pimeässä. Olen aina pelännyt pimeää.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Voitto kotiin!

Hipheihurraa! Saksa on uusi maailmanmestari! Ole ole ole ole ole! Juuuhuuu, jiipadaapaduu. Kävin asiaankuuluvasti katsomassa peliä kunnon tungoksessa Backstage-klubilla, missä esim. Eläkeläiset käyvät usein keikalla. Tunnelma oli aivan mahtava, hyytävä, hurmiollinen. Peli jännä loppuun saakka, ja Saksa voitti mielestäni täysin ansaitusti. Olisittepa nähneet sen riemun, mikä repesi. Koko baarikansa oli yhtä halailevaa ja pussailevaa ja pomppivaa ja kiljuvaa massaa.

Siinä vähän tunnelmoota. Saatiin hyvät istumapaikat parvelta ison screenin edestä.
Backstagelta lähdettiin sitten Leopoldstraßelle juhlimaan ja fiilistelemään. Junamatka keskustaan oli ihan hassu. Vaunut tupaten täynnä, me ihmiset kuin muurahaiset pesässä (eikä mua edes ahdistanut kun fiilis oli niin huikea ja tunnelma katossa ja kaikki vain tanssivat ja hoilasivat ja hakkasivat seiniä!). Sama homma oli kaduilla Marienplatzilta Leopoldstraßelle asti. Viimeksi vuosi sitten juhlin siellä FC Bayerin mestaruutta, neljä vuotta sitten MM-kisojen aikaan jonkun Saksan matsin voittoa ja nyt taas.

Sellaista. Kaikki kuvassa olevat henkilöt ovat kävelemässä kohti kadun loppupäätä - Leopoldstraße on pitkä.
Juhlintamme koostui lähinnä kävelemisestä pitkin poikin. Mistään oli turha odottaa saavansa esimerkiksi kilisteltävää, sillä jonot olivat karmivat ja meitä kaikkia väsytti. Lisäksi kadotimme toisiamme ja lopulta meitä oli jäljellä enää yksi ystäväni ja minä kaiken kaikkiaan parinkymmenen hengen laumasta. Mistään ei saanut taksia. Kello neljältä vihdoin pääsin kotiin jalat kipeinä. Jouduin kävelemään kansan valloittamalta kadulta yltiöväsyneenä seitsemän kilsaa himaan - tosin viimeisen 1,5 kilsaa pääsin taksilla. Ja tänään olen koomaillut töissä. Ehdin nukkua reippaat neljä tuntia. Onneksi sain tirsasta päikkärit. Pitäisi jaksaa ahkerasti duunata käsistä, sillä torstai-iltana lähden Budapestiin enkä taida siellä kyllä kirjoittaa mitään.

Ilotuli. Ilo tuli.
Ai niin ja mulle tuli kamala painajaishetki töissä. Suostuin pikkuisen pojan parturintuoliin. Se sai sörkittyä mun päähän semmoisen kaamean takun. Ja kamman niin että se kampa jäi kiinni ihan hirveän kauhealla tavalla. Puoli tuntia istuin paniikissa selvitettävänä. Onneksi tukka on ehjä! En leiki enää parturia ikinä pienten poikien kanssa ja nyt on nälkä ja ai niin, kohtasin eilen parikin idiootti-ihmistä, mistä ei sen enempää, mutta kohtasin myös sellaisen rokkipojan, jolla oli maailman syvimmät hymykuopat.

Lopulta meitä oli enää kaksi.
Oli pakko sanoa sille, että oi mä tykkään sun kuopista, kun minulla on se vika, että joskus vahingossa sanon asioita suoraan. Käveltiin ystävälliset kymmenen minuuttia samaan suuntaan, ehdimme sinä aikana puhua melkein koko maailman, enkä huomannut edes huolehtia siitä, etten eksyisi ystävästäni (onneksi en, olisi ollut kurja kävellä sieltä asti yksin!) kunnes hyvästelimme, toivotimme jatkoja. Jotenkin ihana kohtaaminen. Lämminhenkinen ja taka-ajatukseton. Sellaisia kohtaamisia pitäisi olla aina! Tykkään ihmisistä, jotka eivät oleta tai odota mitään. Ihmisistä, jotka kohtaa vain kerran mutta jäljelle jää hyvä mieli. Tai mistä sitä tietää, kohtaammeko vielä joskus. Emme vaihtaneet yhteystietoja. Enkä edes halua välttämättä kohdata häntä, sillä jotenkin on ihana kantaa muistoa pikatapaamisesta ja ylipäänsä ihmisistä, joiden silmistä jo näkee, että he ovat hyväntahtoisia ihmisiä. Ollaanpa vaikka kaikki, jookos ja se on moikkis!

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Hatkaunelmat

Mihin karkaan, kun uuvuttaa? Hatkaunelmiin. Tietysti. Kyseessä ei ole kirjoitusvirhe, by the way, vaan tarkoitan mitä kirjoitan: otan hatkat, haluan ottaa, toteutan unelmani, pakko on. Siihen ajaa suuri tarve nähdä kaikki mahdollinen maailmassa sekä ahdistus siitä, mihin oikein kuulun ja missä viihdyn ja se, että kuihdun jos en pääse. En jaksa olla aloillani enää. Haluan seikkailuja. Elää.

Vuonna 2005 asuin Kreikassa. Oli kauniita hetkiä. Valokuvamuistoja.
En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut: München on alkanut hiertää. Rakastan tätä kaupunkia yhä, enkä yhtään liioittele kun väitän rakastavani, mutta täytyy päästä hengittämään jonnekin muualle toviksi. Toivon, että haluan palata takaisin. Mutta nyt on vain tukahtunutta. Siitä lähtien kun muutin edellisestä kodista pois on ollut koditon olo. Rauhaton. Kelvoton. Itken usein, masentaa kiukuttaa suututtaa, kyllästyttää ainainen juhliminen, jota täkäläinen ystäväpiirini tekee hartaasti suorastaan, ja minä olen alkanut tippua tapahtumista pois. Ei vain huvita mokoma. Haluan mieluummin jotain pysyvämpää, kuten muistot. Joita saa vain keräämällä, tutkimalla erilaisia paikkoja.

Kreikkalaisia merimaisemia. Kreikkaankin haluan vielä.
Stressaantunutkin olen, aivan yli, mikä johtuu siitä, että lupasin saada valmiin kirjan aikaiseksi jo tänä vuonna, ja siitä, että leipäduunissa lupasin tehdä kokopäivätyötä helmikuusta lähtien ja siitä, että on pitänyt vain yksinkertaisesti paiskia kaikki vastaantulevat duunit, jotta pääsen eroon luottokorttiveloista. Paiskiminen on vienyt mehut tästä kalkkunasta, mutta ilokseni voin todeta, että velkoja ei enää ole. Huh. Tulipa huhkittua niin että välillä luulin kuolevani työhön. Ehkäpä jopa pystyn säästämään vähän sukanvarteen vielä.

Myönnän, että näitä vanhojen matkojeni kuvia katsellessa kiehtovat myös lämpimät maisemat.
Tai no en pysty. Tiedän tyylini, tunnen tapani. Jostain syystä vain elää posotan ja unohdan ajatella hintoja ja vahingossa palkitsen itseäni matkoilla ja viisumeilla ja yltiöpäisillä aterioilla ystävien kanssa. Ensi viikolla menen Budapestiin. Ihana ihana Marissa ja minä laitetaan Budapest ylösalaisin ja katsellaan kaupunkia jokaisesta kulmasta. Tapaan siellä myös erään herran. Jonka kanssa vietin joulua Bangkokissa. Ja joka asuu Kiinassa. Mutta on kotoisin Budapestista. Ja joka haluaa välttämättä tavata. Sekä näyttää meille molemmille, miten Budapest makaa. Hauskaa. Ystävällistä. Sitä paitsi on mukavoota, että siellä sun täällä on tuttavia, joita on kiva moikata matkojen varrella.

Kerran olen Siperiassa käynyt mutta en tarpeeksi nähnyt.
Kuuntelin juuri Naisemme maailmalla -ohjelmasarjasta graafikko Satu Kontisen haastattelun (mä olen muutes vuorossa yliensimaanantaina, vinkkivinks, kuunnelkaa Yleä silloin oi!). Haastattelu tyrkkii matkahatkaunelmia lisää. Lisäksi se sai pohtimaan sitä, mihin mulla muka on kiire ja haluanko muka takaisin Suomeen pysyvähkösti. Pois tästä työntäyteisestä oravanpyörästä, jonka itse olen aiheuttanut, on hinku, kyllä. Ette usko kuinka iloitsen lokakuusta jo valmiiksi. Jolloin oravanpyörä hajoaa, jolloin saa hengähdystauon. En halua täysin työttömäksi levähtää, joten kirjoitushommia paiskon kyllä jatkossakin, mutta onneksi se ei ole paikkasidonnaista työtä. Voin siis toteuttaa unelmia. Mennä vain ja hurjasti, ottaa hatkat hatkojen perään. Tehdä duunia vain silloin kun inspiroi ja huvittaa. Levätä. Lepään melko varmasti koko lokakuun. Lepään koko maailman.

Katsokaa nyt miten huimaavaa on Baikal-järvellä!
Eräs kirjoituskouluajoilta tutuksi tullut kaverini tekee töitä pitkin maailman mantuja. Innostavaa. Tuolta sähköisestä matkailulehdestä voi lueskella myös hänen kirjoittamiaan juttuja. Kulkuri.orgin jutuissa on jäntevän realistinen ote matkahatkailuun. Monet huokailevat minullekin: voi kun olen kateellinen, lähteä nyt kiertämään maailmaa. Kuitenkin tiedän jo valmiiksi, että edessä on uupumista ja varsin huonoja hetkiä, joita läheskään kaikki ystävistäni eivät kestäisi. Ei maailman kiertäminen ole mitään kristallielämää. Se on tämän tästä likaista, väsyttävää ja horjuttavaa. Tai siis oletan niin jo tekemieni matkojen perusteella, ja jos jo parin kuukauden pituinen matka uuvuttaa, voitte kuvitella missä kunnossa sitä ollaan parin vuoden jälkeen.

Muut näkevät minut jossakin hiekkarannalla palmun alla cocktail-lasi kädessä kirjoittamassa romanttisesti uusia hehkeitä kirjoja. No tuota, arvatkaa missä minä näen itseni? Kylmissä tai liian kuumissa periferioissa, likaisissa lakanoissa, itkemässä ikävää. Mutta myöskin näkemässä kauniita kohtauksia. Huokailemassa. Löytämässä, iloitsemassa, tapaamassa ihmisiä. Syömässä omituisia asioita. Hymyilemässä elämänlaivan kannella. Tutkimassa ihmisen olemusta edestä ja takaa, sivulta, eri kulmista kokonaan. Rakastumassa. Särkymässä. Korjaantumassa. Loikkimassa. Bongailemassa.

Oi muistelen kaiholla Myanmaria!
Olen innoissani, olen peloissani, sillä Yksin on päivän sana. Olen viime ajat sulloutunut itseni sisään olosuhteiden pakosta. Matkalla sitten toivottavasti saan levon ja pääsen ulos itsestä. Tällä hetkellä, kun ystävät tekevät jotain kivaa, minä nakutan koneen äärellä ja kirjoitan. Jos ei olisi päivätöitä, voisin itsekin mennä tekemään jotain kivaa, mutta töissä on käytävä vielä tovin verran. Joten en tee muuta kuin töitä töitä. Koko ajan. Aamulla töitä, päivällä töitä, illalla töitä, yölläkin töitä (joten älkää ihmetelkö, jos lokakuun alussa riehua retkahtelen siitä ilosta, että teen töitä vain silloin kun huvittaa!). Paitsi tällä viikolla kävin ystävien keikalla. Sain sieltä kai jonkin ihme vatsamysteerin. Eilen vietin päivän sängyssä kouristuneena sykkyrään sekä nousemalla välillä ylös tyhjentämään itseäni. Samaa teki kämppis/työtoverini. Illalla olo koheni; saattoi tehdä töitä. Tänään olemme molemmat työkunnossa. Järkevää, sekin. 

Matkustelun surullisimpia puolia: miten ihmiset eivät välitä luonnosta.
Mutta koska moni joko ihailee, kauhistelee tai ihmettelee päätöstäni lähteä kiertämään maailmaa YKSIN, haluaisin koota ihan itseäkin varten ajatuksia siitä, MIKSI matkustan yksin. Miksi pidän yksin matkustamisesta? Miksi haluan 1-2 vuodeksi (tai mitä jos matka venähtää ikiajoiksi?!) yksin maailmaan? Miksi viime joulu-tammikuussa menin ypöyksin?

Noh. Tuota. Yksin voi, ensinnäkin, lähteä spontaanisti. Yksin voi kääntää suuntaa yhtäkkiä yllättäen. Yksin voi mennä sinne, minne milloinkin mielii. Esimerkiksi Siperia; kuka sinne haluaisi joulukuussa? Muu kuin minä (ja joku, joka on samanhenkinen). Ihmettelen sitä, että ihmiset tahtovat lähes aina, kun on kyseessä loma, jonnekin lämpimään. Minua haukutaan hulluksi ainakin täällä, minulle nauretaan, läpsitään selkään ja hihkutaan, että Maaria, sulla ei ole kaikki piuhat paikoillaan, kun vastaan matkasuunnitelmakysymyksiin aloittavani Siperiasta. Joulukuussa. Miksi ei matkojaan voisi aloittaa noin? Miksi pitää aina nähdä hiekkarantoja, juoda koktaileja palmun alla, kylpeä hatarissa halvoissa maissa ja elellä herroiksi? Miksi loma ajatellaan paussina kaikesta. Jolloin mennään juuri tuollaisiin halpoihin kuumiin maihin makaamaan rannalla (mun mielestä rannalla makoilu on TYLSÄÄ! Jaksan sitä pari, kolme päivää korkeintaan!). Miksi ei kiinnostuta jostakin toisenlaisesta. Maailman kasvoilla on monia puolia. Eikö olisi viisasta HALUTA nähdä ne kaikki.

Pitkällä matkalla tämä pätee aina.
En väitä, ettenkö haluaisi palmun alle. Ettenkö sinne menisi. Menen, ihan varmasti. Matkahaaveissa on oppia surffaamaan, käydä Filippiineillä moikkaamassa vapaaehtoisduunista tutuksi tulleita tovereita, istua Indonesiassa ja Malediiveilla ja Vietnamissa rauhallisissa poukamissa ja polskia. Mutta koska en aio lentää ellei ole täysin pakko ja koska minua kiehtovat myös kylmät hetket, lähden mieluiten ensin Siperiaan. En tiedä, miten kauan siellä hytisen. Ehkä hipiäni ei kestä paria viikkoa kauempaa. Ehkä innostun ja tahdon pälyillä siellä ensi vuoden puolelle saakka. Siellä on ihan huikeanhuikeat maisemat, sitä paitsi. Kiinnostaa myös Vladivostok. Ehkä saan On nälkää, on janoa seuraavaan romaaniini hurjat ainekset Vladivostokin sairaaloista (sillä muistutus itselle ja muille: en ole menossa 1-2 vuodeksi lomalle, vaan kirjoitustöihin!).





Tähän mennessä yksin tekemäni matkat ovat olleet hyvin valaisevia. On pitänyt matkustaa tuhansien kilometrien päähän mutta samalla aivan liian lähelle; itseeni. Vasta kun menee maailman sisään yksin, oppii enemmän ja näkee sekä itsensä sisään että ulkopuolelle, mitkä molemmat ovat tärkeitä jotta voisi pitää silmät auki. Jotta ei vauhkoa asioista niin paljoa. Osaa suhtautua kaikkeen hillitymmin, ei hiilly helposti, epäkohdat eivät pänni yltiöpaljon vaikka saattaisivatkin kauhistuttaa, sillä epäkohtia on joka ikisessä paikassa maailmassa. Kun näkee köyhyyttä, osaa arvostaa pieniä asioita kuten vettä ja yösijaa. Alkaa arvostaa ylipäänsä kaikkea. Tulee tunne, että kaikkea ei voi pelastaa ja maailmaa parantaa, mutta parhaansa voi silti tehdä. Suhtautuu muihin lämpimästi. Rakastaa toisia. Ymmärtää myös pahoista ihmisistä puolia.


Ja sitten näkee kaikkia hauskoja tyyppejä ja voi kaverustua.
Mutta kyllä silti myönnän, että yksin on aina yksin. Kaksin aina kaunihimpi. Pieni yksityiskohtainen paljastus: on eräs ihminen, jonka haluaisin matkalle mukaan. Mutta en tiedä, tapahtuuko niin. En aio enää kerjätä matkaseuraa ja lisäksi olen päättänyt, että seuraan nenääni, eli menen sinne, minne oma nenä näyttää enkä sinne, minne toisten. Menen niihin maihin vähintään, mistä olen haaveillut vuosia. Kuten Peruun. Kuten Etelä-Amerikkaan ylipäänsä, kuten Uuteen Seelantiin, Indonesiaan, Kanadaan ja Nepaliin. Kuten moneen muuhunkin. Ne, mitkä ovat unelmiani, eivät välttämättä ole lainkaan toisen, joten parempi haikailla yksin, niin ei tule pettymyksiä.

Jos tuo ihminen haluaa, hän voi aina etsiä minut käsiinsä mistä tahansa. Siellä minä sitten joko olen tai en ole. Tai hän voi kysyä, poikkeanko jossakin, ja sinne minä sitten poikkean tai en. Ei voi tietää. Ehkä siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä, ehkä on liian myöhäistä jo ennen matkaa, ehkä jo ensi viikolla tai huomenna. Koska olen auki. En kiinni lainkaan. En nimittäin kestä enää yksinäisyyttä, paitsi nyt työntiimellysaikoina väkipakolla. Tarvitsen jonkun välittämään minusta enemmän kuin kenestäkään muusta. Kuulostaa varmaan tylsältä, typerältä. Mutta niin vain on. Olen heikko ihminen, joka haluaa olla vahva, ja se että joku rakastaa tekee vahvemmaksi, joten olen päättänyt, että jos rakkaus tulee eteen ja etenkin jos se rakkaus vie jalat alta ja haluaa minut heti, annan sen tulla. En etsi ketään, mutta heittäydyn jos tulee tilanne, sillä minua totta totisesti turhauttaa hukata parhaita vuosia möllöilyyn, ja minun mielestäni heittäytyminen kannattaa. Mitään en tähänkään astisessa elämässä kadu. Elämä pitää elää. Oikea eläminen on heittäytymistä, olkoonkin että saaattaa lopputilanteessa löytää itsensä rähmällään maasta.


Löpinät sikseen. Listasin vähän hyviä perusteita yksin menemiseen:

- Riippumattomuus sekä aikataulun että reitin suhteen.
- Rohkeus kasvaa.
- On pakko ottaa kontaktia muihin myös kielitaidottomana > rohkeus ja oma-alotteisuus kasvavat.
- Itsenäisyys > mikäli on jo hyvin itsenäinen, itsenäisyys lisääntyy, mutta pitää olla tarkkana, ettei se pulahda liian itsekkyyden puolelle!
- Jos kiukuttaa, voi kiukutella kiukkunsa pilaamatta toisten mielialaa.
- Tapaa hirmuisesti uusia ihmisiä ihan eri tavalla kuin jos matkustaa seurassa.

Ja sitten ne huonot puolet, joita on näköjään vähän enemmän:

- Ikävä. Ikävä. Ikävä.
- Ajoittainen, lamaannuttava yksinäisyys.
- Seksittömyys (ellei sitten halua liiskata nuoriamiehiä hostelleissa, mistä saisi todella helposti ainakin naisena...sen olen huomannut matkoillani. Sormia napsauttamalla saisi vaikka kuinka paljon mutta eipä oikein itseä ainakaan kiehdo ihanmikätahansa)
- Sairastelu yksin on helvetillistä ja jopa peloittavaa.
- Vaaralliset tilanteet korostuvat yksin, kuten ryöstön kohteeksi joutuminen, ja naisellahan on aina raiskatuksi tulemisen vaara melkeinpä missä tahansa, ikävä kyllä.
- Yksin syöminen ravintoloissa on mielestäni ihan hauskaa, mutta joskus tympeää, tylsää ja surullista. Mieluummin jakaisin ruokakokemukset jonkun kanssa (seuraahan voi tosin aina löytää)
- Jos rakastuu tai on rakastunut, pitää tappaa tunteensa. Koska matka jatkuu. Yksin.
- Sanoinko jo: mieletön ikävä.
- Jos näkee jotain kaunista tai merkittävää tai hassua, ei ole kukaan jakamassa ajatuksia.
- Voi tavata vääriä ihmisiä. Hulluja. Tungettelijoita. Narkkeja. Rikollisia. Sairaita.
- Pahimmatkin hetket ja tunteet pitää vain kestää. Mikä voi olla hyväkin asia, kun ihminen kasvaa siinä.

Yksin matkustaminen on maailman paras peili. Omaan napaan ei ole hyvä tuijottaa, mutta peiliin kannattaa katsoa.
Listoja voisi kai jatkaa loputtomiin. Haluatteko jatkaa kanssani? Kertokaa ihmeessä hyviksi ja huonoiksi kokemianne puolia yksin matkustelussa. Ja viettäkää merkillinen viikonloppu! Niin teen minäkin. Arvaatte varmaan jo miten: yksin ja kirjoittaen. Tosin sunnuntaina katsomma ystäväporukalla futisfinaalia. Ja huomisaamuna menen kirpparille myymään. Odotan jo Budapestia, sen jälkeistä viikonloppua Nürnbergissä, sen jälkeistä viikonloppua Wienissä, ja sen jälkeistä lentoa Suomeen. Jihuu.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Märkärontti

Sataa kastuin tahallani! Olen alkanut intoilla sateesta, sateen aikaan. Haluan pelkkää kesävihmaa ylleni, se on paljon vapauttavampaa kuin paikallaan seisova kuuma. Minulla on siniset kynnet. Jaloissa lihaskipuja sekä sydämiä. Menen kohta potkimaan ja hakkaamaan. Sain viime viikolla köniini sellaiselta karjulta, joka saa tänään samalla mitalla takaisin. Töissä on helpompaa, meillä on uusi työntekijä, kauhean sympaattinen nuori neito, ja minä olen seniori, se kaikista vanhin.

Haluaisin pukeutua näin melkein joka päivä enkä vain today.
Kävin eilen koulutuksessa. Joka takasi minulle lastentarhaopettajastatuksen ikuisiksi ajoiksi Saksassa. En oppinut siellä mitään uutta mutta tulipahan käytyä. On nyt sitten kaksi ammattia takataskussa. Äikänmaikka-Maaria ja lastentarhanope-Maaria. Eikä kun kolme, vielä se kirjailija-Maaria. Mutta olenko pahis jos haluaisin vielä yhden ammatin. Kuten puheterapeutti-Maaria tai lastensuojeluavustustyöntekijä-Maaria. Jos vaikka kirjoittaminen ei kanna pidemmän päälle, hyvähän on olla ammatteja muutenkin. Vaikka toivoisin kyllä että toistaiseksi kirjoittaminen kantaisi. On sellainen olo, että haluan pari vuotta vain sitä. Kokopäiväisesti tuottaa tekstiä.

Olen ihan hujalla. Huoliakin on mutta ei onneksi paljoa.
Ajattelen matkaa. Ajattelen talvea. Kuuntelen ikkunan takana kaatuvaa taivasta. Olen saanut epäreilua palautetta työpaikan vanhemmilta. Tänään sain sovittelun merkeiksi munkin. Sattuu vatsaan. Söin sen kertaseisomalta. Siinä oli Saksan lippu päällä. Voittaisivatpa tänään jalkapallossa. Pääsisimmepä finaaliin. Haluaisin saunaan ja sieltä järveen. Olla alasti luonnon keskellä osa luontoa. En uskalla katsoa itseä peilistä.

Kirjoitan teille huomenna tai joskus toiste ajatuksiani yksin matkustamisesta. Miksi se kannattaa. Mikä siinä kiehtoo. Mitkä ovat sen huonoja puolia - miksi voisin haluta matkaseuraa. Nyt lähden hakkaushommiin. Saa viime viikon turpaantäräyttäjä-äijä itse turpaan ja säkkikin soi! Luen parhaillani aina ennen nukahtamista Mike Tysonista kertovaa kirjaa Tyly totuus. Hieno kirja. Poks poks! Lähden lokakuun alussa Etelä-Tiroliin. Tuollaiseen heppavaellukseen.

Kuva: http://www.alpin-trails.de

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Voittoa ja helinää!

Jou! Hikkaj voitit runokirjani, Satu L. voitit skumppahetken! Oi kuinka riemastuttavaa, eikös! Lähettäkääpä bitte sähköpostia, niin saatte vastauksia.

Eilinen reittini. Suosittelen lämpimästi, oli kaunis kuin täydellinen pakara!
Olen jokseenkin onnellistunut. Ihana fiilis. Ehdin jo ajatella, etten koskaan enää. Eilen kävin vaeltamassa tai pikemminkin vuoriloikkimassa. Kiersin tuon kuvassa näkyvän reitin ja lopuksi marssin vielä 3,5 kilsaa Hohenschwangausta Füsseniin. Arvatkaa mitä. Olen sittenkin elämäni kunnossa kai. Nimittäin 8 tunnin reittiin mulla meni 4 tuntia!!! Ja siis oikeastaan vähemmän, yhteensä meni neljä tuntia taukoineen poikineen, ja aikaan sisältyy vielä lopun marssimatka Füsseniin. Olin aika poikki, yhä olen. Mulla on se vika, että kun elämä mukiloi stressin kanssa, vedän stressiä pois rankoilla urheilusuorituksilla. Vuoristohommissa on se kiva puoli, että vaikka menisi kuinka kovaa ja läkähdellen, voi nauttia maailman huikeimmista maisemista samalla. Ja toki maltan välillä pysähdelläkin räpsimään kuvia. Tai tankkaamaan. Kuten eilenkin. Ja parasta on se, että mieli on ihan tyhjä sen jälkeen. Vartalo vapisee. Sydän väpättää. Innostuttaa. Rakastan sitä tunnetta, kukapa ei..

Maisemoita matkan varrelta pissaustaukopusikosta.
Onneksi jalkakipuni parin viikon takaa ovat menneen ajan höttöä, ei tarvinnut edes ortopedille mennä. Eikä jalka kipeytynyt eilisestäkään vaikka pari kertaa liukastuin, tosin juuri äsken kävin verryttelyhölkällä, ja jalka väitti, että ei olla ihan täysin kunnossa. Eilinen vuoristoreitti oli ylöspäin mentäessä suhteellisen vaikea ja sitä vielä vaikeutti puuskittainen sade. Onneksi mulla on nuo uudet, todella pätevät vaelluskengät. En liukastunut kuin kahdesti ja nekin kerrat omaa hölmöyttä. Onneksi en tipahtanut reunoilta. Polut olivat nimittäin välillä todella äkkiputouksellisia. Viime yönä näin unta siitä, että tipuin. Päätin herättää itseni ennen kuolemaa. Onneksi heräsin, heti kun päätin. En halua nähdä loppua. 

Alppijärvi. Vielä kerran painotan: jos joku tulee kosimaan mua ja omistaa minkä tahansa hökkelin tollasen rannalta, sanon heti joo, sillä niin pinnallinen taidan olla!
Mutta kuvitelkaa, nautin sateesta. En olisi halunnutkaan aurinkoa eilen. Oli tarpeeksi kuuma ilmankin. Ja minusta on viime aikoina ollut ihanaa kastua. Kun loikin alaspäin, ohitin monia retkikuntia, jotka melkein kaikki ihmettelivät, että eikö mulla ole sadetakkia - hilluin kesätopissa ja vaelluspöksyissä. Nauroin että ei, todellakaan, ja että tämä on kivaa. Ajattelivat varmaan, että olen hullu. Nimittäin lotisin vettä. Mutta minusta hullumpaa on kulkea herranjestas vuoristossa SATEENVARJON kanssa, kuten osa porukasta näytti tekevän. Sitä paitsi antaa kesäsateen roiskua. Sehän vain herättää ja lämmittää, virkistää, sulattaa, sopii.

Pikkupikku mökki. Lasketteluhytti. Tai jokin. Nätti. Söpö.
Tänään nautin ystävistä. Menimme siirtolapuutarhaan Münchenistä etelään, missä yhden rakkaan ystävän perheellä on oma pläntti. Kaivovettä ja kakkua, viinimarjoja puskista, auringonleiskua ja vesisotaa riitti. Olemme pitkin kesää saaneet sieltä salaatit ja kurkut ja kesäkurpitsat ja parsat. Loiskittiin siellä, hölmöiltiin, on helle, kolmekymmentä astetta mielestäni ylikin, ja lepäilimme lavitsoilla. Olen nollannut aivoni täysin. Hyvä niin. Niin ja alkuillasta pääsin vielä skootteriajelulle Grünwaldiin. Hauskaa. Ajoin itsekin. Ei se sammunut kuin kahdesti keskelle tietä.

Tauko. Paikka. Sielu. Lepo.
Ihana viikonloppu on siis ollut. En ole kahteen viikonloppuun juhlinut (huom, mun juhlaelämä meni jossakin vaiheessa yli, ja nyt olen pistänyt korkin toistaiseksi kiinni, korkeintaan juonut yhden oluen enkä sitäkään viikonloppuna!) ja se näkyy heti tekemisen määrässä. Ja oih. Tuntuu paljon kauniimmalta. Jotenkin siltäkin, että olisi enemmän vientiä kuin juhlaelämässä. Tai siis ainakin ne lähestyvät kovin hanakasti ne maskuliinit. Esimerkiksi eilen junassa olin ihan spagettina, kun maailmankomeinpoliisi tuli viereen täpötäydessä junassa, puheli jotain niitänäitä ja nosti reppuni hattuhyllyyn. Sen käsivarsi hipoi koko ajan omaa käsivarttani, piti pidellä itseä paikoillaan, pitelin kirjasta jota luin kaksin käsin, sillä meinasin loikata poliisiherran syliin. Onneksi se jäi virkatavaroineen ja sirkeine katseineen kyydistä paljon ennen minua ja pääsin pidättämättä Füsseniin asti. Paluumatkalla vain norkoilin junassa, luin loppuun kirjan nimeltä Kätkössä kauniin ikuisen (jos ehdin joskus, kirjoitan siitä!) ja odotin koti-iltaa kuin kuuta, ja haikailinkin. Jotenkin tuntuu että olen nainen parhaimmassa iässä mutta tuhlaan sisälläni porisevaa intohimoa tyhjiin tuuliin. Päähenkilöni sanoin: "Läkähdyn erotiikkani alle!" Turhauttavaa, että tilanne on mikä on. Ehkä heinäkuun jälkeen, kun käsis on palautettu, voin retkahdella käsivarsille. Kenties. Tai ehkä en. Olen kotiloitunut. Läkähdyn kaikkeni alle. Naiseuteni alle. Elämään, sisään.

Tällä kertaa oli pakko noudattaa kyltin ohjeita. Putoamisvaara oli todellinen ylöspyrkimyksessä.
Niin ja oi, vuoristoon kannattaa mennä jos haluaa löytää uusia ihmisiä tai huikeista maisemista pitävän kumppanin. Olen AINA joutunut kohtaamaan siellä kaikenmoisia tyyppejä. Eilen ohitin niin monta nais- ja miesretkikuntaa, että hämmennyin. Ja mikä parasta; olisin saanut joka toiselta retkikunnalta Jägermeister-huikat mutta kieltäydyin soveliaasti ja hölskyin eteenpäin. Kaikista huvittavinta oli se, että yksi hassu tyyppi tuijotti silmiin niin röyhkeän pitkään, että se horjahti polulta ja törmäsi kallioon. Hah, iski otsansa! Nauratti kyllä sekä tyypin retkikuntaa että minua. Ihaninta täällä Saksassa/Itävallassa vuorihommissa on se, että ihmiset eivät pelkää katsoa silmiin ja tervehtiä ja sitten vielä alkaa rupatella. Minustakin on tullut sellainen, sillä mitä sitä turhaa mörrittelemään edes metsässä ja nimenomaan metsässä. Miltäköhän tuntuu, jos joskus heitän vaellusta Suomessa...epäilen, että siellä ei todellakaan katsota silmiin ja tervehditä, vai olenko väärässä?

Siinä vielä se. En tiedä, miksi tällä kertaa en huokaillut vaikuttuneena. Kolmas kerta, kun näin, mutta enemmän kiinnostivat maisemat. Suosittelen silti. Kuninkaan tarina linnan takana on mielenkiintoinen!