sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ajatuksia, joita ette jaksa enää kuulla

Miten paljon olen saanut kaikilta ihmisiltä. Joskus tuntuu, etten tiedä, miten kiittää tarpeeksi. Kai se riittää, että välittää takaisin. Kiitos kiitos kiitos!

Perjantaina vietettiin Suomi-koulun läksäreitä, ja oli mukavaa. Hauskoja tyyppejä Münchenin suomalaiset - harmi, etten ole aiemmin tehnyt parempaa tuttavuutta. Kiitän teitä kaikkia kaikesta! Ja lahjakortista, ihanaa, pääsen matkaopasostoksille! Münchenin Suomi-koululle toivotan pirteää ja lupaavaa jatkoa sekä koko konkkaronkalle siellä kaikkea hyvää.

Tuo kyltti jäi tahallisesti jätettynä junaan. En jaksanut moista raahata. Mutta empiirinen tutkimus paljasti, että kyltti-ihmisille naurahdellaan. Mikäs siinä. Naurua tässä maailmassa ei ole mielestäni tarpeeksi. Joten kylttejä kehiin!
Jotta viikonloppuni olisi kaikkea muuta kuin yksinäinen ollut, sillä yksinäisiä hetkiä vältän nyt kuin syöpäläisiä, matkustimme eilen entisen työtoverin luokse junaillen. Mahtavat maisemat kun menee lähijunalla Regensburgista sivummalle. Keski-Euroopassa junailu on sielunruokaa. Haluaisin mennä junalla kaikkiin osiin ikinä! Sitä paitsi junamatka oli hulvattoman hauska. Regensburgiin asti nimittäin istuimme samassa hytissä kolmen Prahaan matkustavan nuorukaisen kanssa, ja jotenkin tapahtui kaikkea päätöntä. Emme olisi tahtoneet poistua koko junasta. Mutta onneksi poistuimme, saatiin lisää arvokkaita hetkiä ja laatuaikaa. Entinen työtoveri tarjoili meille Hugoja lasikaupalla. Grilli kävi kuumana. Aurinko poltti ihoon raitoja.

Halpaa hattumuotia ja omaperäistä. Tyylinsä kullakin, myös nuudeliaivoisilla.
Illalla palasimme Müncheniin tai keskiyöllä. Menimme pyörähtämään pikaisesti baarissakin, mutta väsy tuli, ei vanha jaksa. Sain kuitenkin laastaria sieluni haavoihin. Ja uuden hatun, katsokaa! Tai siis hattu löytyi jo ennen junamatkaa takaisin. Kyllä tuli moni juttelemaan. Vähän liiankin moni, mutta se oli vain hauskaa. Nauroin kuin kani. Sain suukkoja! Join ulkoilmabaarissa gintonicin ja väitin olevani vanhempi kuin olen. Tapasin itseäni reilusti nuoremman veikkosen jo perjantaina, sattumalta, ja hän piti kädestäni kiinni. Luulen, että tapaamme vielä. Ehkä. Tosin tämä veikkospeikkonen ei tule koskaan saamaan minusta tunteita. En tunne. Mitään sellaista. Ikinä. Mutta minulle on moni ehdottanut laastarisuhdetta. Että voipi olla, että kokeilen. En tosin tiedä osaanko ja huvittaako ja onko aikaa. Lähdenhän kuitenkin jo muutenkin pian pois. Oikeastaan ei huvita yhtään. En halua kenenkään muun käsiä itseeni tai huulia huuliini tai mitään muutakaan kuin yhden. Tosin en halua enää hänenkään. Olen niin vihainen, jotenkin, onneksi, surullisuus saa jo riittää. Paitsi nyt olen oikeastaan surullinen JA vihainen, ja se on ihan kamalaa! Minä lähden luostariin. Erakkomökkiin. Siperiaan.

Jep jep.
Sydän vuotaa yhä ihan kamalan paksua mustaa verta. Ulvon. Ei auta. Onneksi on hauskat kohtaukset ystävien kanssa. En koko eilispäivänä ajatellut ketään. Hassuja asioita tapahtui. Ihania asioita. Miten tärkeitä ovat hetket. Muistojen arkkuun voi laittaa. Miten rakastankaan ihmisiä! Ja kun on näin murjoutunut kuin minä nyt, yhä edelleen kai oman kurjuuteni seppänä, pitää nauraa väkipakolla, niin on herkempi olla. Ja olla ystävien lähellä niin paljon kuin mahdollista. Ja lukea uudestaan ja uudestaan eräs pitkä viesti, jonka sain eräältä herralta, entiseltä romanssilta maasta, jossa voi syödä päärynöitä suoraan puista. Hän on sosiaalisen median kautta selvillä surupusero-olostani joten hän päätti kirjoittaa ja lohduttaa. Ihan tuosta noin vain. Mikä arvostettava ele! Niin kauniisti kirjoitti, että itkin. Sanoi muun kauniin muassa, että on kyllä tyhmä ihmisen oltava, jos ei se kaltaistani kimpaletta halua ja että minun pitäisi ajatella asia niin, että se henkilö jolle en ole tarpeeksi menettää todella paljon enkä minä, sillä kaltaiseni henkilön seurassa henki salpautuu, mikä kuulemma on hyvä asia. En osaa ajatella niin, todellakaan, että se menettää enkä minä, jotenkin, mutta entinen romanssini sanoi niin lempeästi kaiken, että oikein vatsaa kouri ja teki mieli pyrähtää lentokentälle ja lentää sen syliin kiittämään ja tulla sitten takaisin! Tuollaista pitääkin saada kuulla juuri silloin kun on vaikeaa. Tuollaisia ihmisiä pitää olla elämässä eikö niin. Toivottavasti löydän oikeat sanat sitten, kun joku tarvitsee vastavuoroisesti tukea. Tai ainahan ne sanat löytyvät, kun ne purskauttaa suoraan sydämestä.

Kuva: travelplusstyle.com
Sanoista puheen ollen alan nyt työhön. Kirjoituspäivä. Pilvinen taivas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti