perjantai 11. heinäkuuta 2014

Hatkaunelmat

Mihin karkaan, kun uuvuttaa? Hatkaunelmiin. Tietysti. Kyseessä ei ole kirjoitusvirhe, by the way, vaan tarkoitan mitä kirjoitan: otan hatkat, haluan ottaa, toteutan unelmani, pakko on. Siihen ajaa suuri tarve nähdä kaikki mahdollinen maailmassa sekä ahdistus siitä, mihin oikein kuulun ja missä viihdyn ja se, että kuihdun jos en pääse. En jaksa olla aloillani enää. Haluan seikkailuja. Elää.

Vuonna 2005 asuin Kreikassa. Oli kauniita hetkiä. Valokuvamuistoja.
En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut: München on alkanut hiertää. Rakastan tätä kaupunkia yhä, enkä yhtään liioittele kun väitän rakastavani, mutta täytyy päästä hengittämään jonnekin muualle toviksi. Toivon, että haluan palata takaisin. Mutta nyt on vain tukahtunutta. Siitä lähtien kun muutin edellisestä kodista pois on ollut koditon olo. Rauhaton. Kelvoton. Itken usein, masentaa kiukuttaa suututtaa, kyllästyttää ainainen juhliminen, jota täkäläinen ystäväpiirini tekee hartaasti suorastaan, ja minä olen alkanut tippua tapahtumista pois. Ei vain huvita mokoma. Haluan mieluummin jotain pysyvämpää, kuten muistot. Joita saa vain keräämällä, tutkimalla erilaisia paikkoja.

Kreikkalaisia merimaisemia. Kreikkaankin haluan vielä.
Stressaantunutkin olen, aivan yli, mikä johtuu siitä, että lupasin saada valmiin kirjan aikaiseksi jo tänä vuonna, ja siitä, että leipäduunissa lupasin tehdä kokopäivätyötä helmikuusta lähtien ja siitä, että on pitänyt vain yksinkertaisesti paiskia kaikki vastaantulevat duunit, jotta pääsen eroon luottokorttiveloista. Paiskiminen on vienyt mehut tästä kalkkunasta, mutta ilokseni voin todeta, että velkoja ei enää ole. Huh. Tulipa huhkittua niin että välillä luulin kuolevani työhön. Ehkäpä jopa pystyn säästämään vähän sukanvarteen vielä.

Myönnän, että näitä vanhojen matkojeni kuvia katsellessa kiehtovat myös lämpimät maisemat.
Tai no en pysty. Tiedän tyylini, tunnen tapani. Jostain syystä vain elää posotan ja unohdan ajatella hintoja ja vahingossa palkitsen itseäni matkoilla ja viisumeilla ja yltiöpäisillä aterioilla ystävien kanssa. Ensi viikolla menen Budapestiin. Ihana ihana Marissa ja minä laitetaan Budapest ylösalaisin ja katsellaan kaupunkia jokaisesta kulmasta. Tapaan siellä myös erään herran. Jonka kanssa vietin joulua Bangkokissa. Ja joka asuu Kiinassa. Mutta on kotoisin Budapestista. Ja joka haluaa välttämättä tavata. Sekä näyttää meille molemmille, miten Budapest makaa. Hauskaa. Ystävällistä. Sitä paitsi on mukavoota, että siellä sun täällä on tuttavia, joita on kiva moikata matkojen varrella.

Kerran olen Siperiassa käynyt mutta en tarpeeksi nähnyt.
Kuuntelin juuri Naisemme maailmalla -ohjelmasarjasta graafikko Satu Kontisen haastattelun (mä olen muutes vuorossa yliensimaanantaina, vinkkivinks, kuunnelkaa Yleä silloin oi!). Haastattelu tyrkkii matkahatkaunelmia lisää. Lisäksi se sai pohtimaan sitä, mihin mulla muka on kiire ja haluanko muka takaisin Suomeen pysyvähkösti. Pois tästä työntäyteisestä oravanpyörästä, jonka itse olen aiheuttanut, on hinku, kyllä. Ette usko kuinka iloitsen lokakuusta jo valmiiksi. Jolloin oravanpyörä hajoaa, jolloin saa hengähdystauon. En halua täysin työttömäksi levähtää, joten kirjoitushommia paiskon kyllä jatkossakin, mutta onneksi se ei ole paikkasidonnaista työtä. Voin siis toteuttaa unelmia. Mennä vain ja hurjasti, ottaa hatkat hatkojen perään. Tehdä duunia vain silloin kun inspiroi ja huvittaa. Levätä. Lepään melko varmasti koko lokakuun. Lepään koko maailman.

Katsokaa nyt miten huimaavaa on Baikal-järvellä!
Eräs kirjoituskouluajoilta tutuksi tullut kaverini tekee töitä pitkin maailman mantuja. Innostavaa. Tuolta sähköisestä matkailulehdestä voi lueskella myös hänen kirjoittamiaan juttuja. Kulkuri.orgin jutuissa on jäntevän realistinen ote matkahatkailuun. Monet huokailevat minullekin: voi kun olen kateellinen, lähteä nyt kiertämään maailmaa. Kuitenkin tiedän jo valmiiksi, että edessä on uupumista ja varsin huonoja hetkiä, joita läheskään kaikki ystävistäni eivät kestäisi. Ei maailman kiertäminen ole mitään kristallielämää. Se on tämän tästä likaista, väsyttävää ja horjuttavaa. Tai siis oletan niin jo tekemieni matkojen perusteella, ja jos jo parin kuukauden pituinen matka uuvuttaa, voitte kuvitella missä kunnossa sitä ollaan parin vuoden jälkeen.

Muut näkevät minut jossakin hiekkarannalla palmun alla cocktail-lasi kädessä kirjoittamassa romanttisesti uusia hehkeitä kirjoja. No tuota, arvatkaa missä minä näen itseni? Kylmissä tai liian kuumissa periferioissa, likaisissa lakanoissa, itkemässä ikävää. Mutta myöskin näkemässä kauniita kohtauksia. Huokailemassa. Löytämässä, iloitsemassa, tapaamassa ihmisiä. Syömässä omituisia asioita. Hymyilemässä elämänlaivan kannella. Tutkimassa ihmisen olemusta edestä ja takaa, sivulta, eri kulmista kokonaan. Rakastumassa. Särkymässä. Korjaantumassa. Loikkimassa. Bongailemassa.

Oi muistelen kaiholla Myanmaria!
Olen innoissani, olen peloissani, sillä Yksin on päivän sana. Olen viime ajat sulloutunut itseni sisään olosuhteiden pakosta. Matkalla sitten toivottavasti saan levon ja pääsen ulos itsestä. Tällä hetkellä, kun ystävät tekevät jotain kivaa, minä nakutan koneen äärellä ja kirjoitan. Jos ei olisi päivätöitä, voisin itsekin mennä tekemään jotain kivaa, mutta töissä on käytävä vielä tovin verran. Joten en tee muuta kuin töitä töitä. Koko ajan. Aamulla töitä, päivällä töitä, illalla töitä, yölläkin töitä (joten älkää ihmetelkö, jos lokakuun alussa riehua retkahtelen siitä ilosta, että teen töitä vain silloin kun huvittaa!). Paitsi tällä viikolla kävin ystävien keikalla. Sain sieltä kai jonkin ihme vatsamysteerin. Eilen vietin päivän sängyssä kouristuneena sykkyrään sekä nousemalla välillä ylös tyhjentämään itseäni. Samaa teki kämppis/työtoverini. Illalla olo koheni; saattoi tehdä töitä. Tänään olemme molemmat työkunnossa. Järkevää, sekin. 

Matkustelun surullisimpia puolia: miten ihmiset eivät välitä luonnosta.
Mutta koska moni joko ihailee, kauhistelee tai ihmettelee päätöstäni lähteä kiertämään maailmaa YKSIN, haluaisin koota ihan itseäkin varten ajatuksia siitä, MIKSI matkustan yksin. Miksi pidän yksin matkustamisesta? Miksi haluan 1-2 vuodeksi (tai mitä jos matka venähtää ikiajoiksi?!) yksin maailmaan? Miksi viime joulu-tammikuussa menin ypöyksin?

Noh. Tuota. Yksin voi, ensinnäkin, lähteä spontaanisti. Yksin voi kääntää suuntaa yhtäkkiä yllättäen. Yksin voi mennä sinne, minne milloinkin mielii. Esimerkiksi Siperia; kuka sinne haluaisi joulukuussa? Muu kuin minä (ja joku, joka on samanhenkinen). Ihmettelen sitä, että ihmiset tahtovat lähes aina, kun on kyseessä loma, jonnekin lämpimään. Minua haukutaan hulluksi ainakin täällä, minulle nauretaan, läpsitään selkään ja hihkutaan, että Maaria, sulla ei ole kaikki piuhat paikoillaan, kun vastaan matkasuunnitelmakysymyksiin aloittavani Siperiasta. Joulukuussa. Miksi ei matkojaan voisi aloittaa noin? Miksi pitää aina nähdä hiekkarantoja, juoda koktaileja palmun alla, kylpeä hatarissa halvoissa maissa ja elellä herroiksi? Miksi loma ajatellaan paussina kaikesta. Jolloin mennään juuri tuollaisiin halpoihin kuumiin maihin makaamaan rannalla (mun mielestä rannalla makoilu on TYLSÄÄ! Jaksan sitä pari, kolme päivää korkeintaan!). Miksi ei kiinnostuta jostakin toisenlaisesta. Maailman kasvoilla on monia puolia. Eikö olisi viisasta HALUTA nähdä ne kaikki.

Pitkällä matkalla tämä pätee aina.
En väitä, ettenkö haluaisi palmun alle. Ettenkö sinne menisi. Menen, ihan varmasti. Matkahaaveissa on oppia surffaamaan, käydä Filippiineillä moikkaamassa vapaaehtoisduunista tutuksi tulleita tovereita, istua Indonesiassa ja Malediiveilla ja Vietnamissa rauhallisissa poukamissa ja polskia. Mutta koska en aio lentää ellei ole täysin pakko ja koska minua kiehtovat myös kylmät hetket, lähden mieluiten ensin Siperiaan. En tiedä, miten kauan siellä hytisen. Ehkä hipiäni ei kestä paria viikkoa kauempaa. Ehkä innostun ja tahdon pälyillä siellä ensi vuoden puolelle saakka. Siellä on ihan huikeanhuikeat maisemat, sitä paitsi. Kiinnostaa myös Vladivostok. Ehkä saan On nälkää, on janoa seuraavaan romaaniini hurjat ainekset Vladivostokin sairaaloista (sillä muistutus itselle ja muille: en ole menossa 1-2 vuodeksi lomalle, vaan kirjoitustöihin!).





Tähän mennessä yksin tekemäni matkat ovat olleet hyvin valaisevia. On pitänyt matkustaa tuhansien kilometrien päähän mutta samalla aivan liian lähelle; itseeni. Vasta kun menee maailman sisään yksin, oppii enemmän ja näkee sekä itsensä sisään että ulkopuolelle, mitkä molemmat ovat tärkeitä jotta voisi pitää silmät auki. Jotta ei vauhkoa asioista niin paljoa. Osaa suhtautua kaikkeen hillitymmin, ei hiilly helposti, epäkohdat eivät pänni yltiöpaljon vaikka saattaisivatkin kauhistuttaa, sillä epäkohtia on joka ikisessä paikassa maailmassa. Kun näkee köyhyyttä, osaa arvostaa pieniä asioita kuten vettä ja yösijaa. Alkaa arvostaa ylipäänsä kaikkea. Tulee tunne, että kaikkea ei voi pelastaa ja maailmaa parantaa, mutta parhaansa voi silti tehdä. Suhtautuu muihin lämpimästi. Rakastaa toisia. Ymmärtää myös pahoista ihmisistä puolia.


Ja sitten näkee kaikkia hauskoja tyyppejä ja voi kaverustua.
Mutta kyllä silti myönnän, että yksin on aina yksin. Kaksin aina kaunihimpi. Pieni yksityiskohtainen paljastus: on eräs ihminen, jonka haluaisin matkalle mukaan. Mutta en tiedä, tapahtuuko niin. En aio enää kerjätä matkaseuraa ja lisäksi olen päättänyt, että seuraan nenääni, eli menen sinne, minne oma nenä näyttää enkä sinne, minne toisten. Menen niihin maihin vähintään, mistä olen haaveillut vuosia. Kuten Peruun. Kuten Etelä-Amerikkaan ylipäänsä, kuten Uuteen Seelantiin, Indonesiaan, Kanadaan ja Nepaliin. Kuten moneen muuhunkin. Ne, mitkä ovat unelmiani, eivät välttämättä ole lainkaan toisen, joten parempi haikailla yksin, niin ei tule pettymyksiä.

Jos tuo ihminen haluaa, hän voi aina etsiä minut käsiinsä mistä tahansa. Siellä minä sitten joko olen tai en ole. Tai hän voi kysyä, poikkeanko jossakin, ja sinne minä sitten poikkean tai en. Ei voi tietää. Ehkä siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä, ehkä on liian myöhäistä jo ennen matkaa, ehkä jo ensi viikolla tai huomenna. Koska olen auki. En kiinni lainkaan. En nimittäin kestä enää yksinäisyyttä, paitsi nyt työntiimellysaikoina väkipakolla. Tarvitsen jonkun välittämään minusta enemmän kuin kenestäkään muusta. Kuulostaa varmaan tylsältä, typerältä. Mutta niin vain on. Olen heikko ihminen, joka haluaa olla vahva, ja se että joku rakastaa tekee vahvemmaksi, joten olen päättänyt, että jos rakkaus tulee eteen ja etenkin jos se rakkaus vie jalat alta ja haluaa minut heti, annan sen tulla. En etsi ketään, mutta heittäydyn jos tulee tilanne, sillä minua totta totisesti turhauttaa hukata parhaita vuosia möllöilyyn, ja minun mielestäni heittäytyminen kannattaa. Mitään en tähänkään astisessa elämässä kadu. Elämä pitää elää. Oikea eläminen on heittäytymistä, olkoonkin että saaattaa lopputilanteessa löytää itsensä rähmällään maasta.


Löpinät sikseen. Listasin vähän hyviä perusteita yksin menemiseen:

- Riippumattomuus sekä aikataulun että reitin suhteen.
- Rohkeus kasvaa.
- On pakko ottaa kontaktia muihin myös kielitaidottomana > rohkeus ja oma-alotteisuus kasvavat.
- Itsenäisyys > mikäli on jo hyvin itsenäinen, itsenäisyys lisääntyy, mutta pitää olla tarkkana, ettei se pulahda liian itsekkyyden puolelle!
- Jos kiukuttaa, voi kiukutella kiukkunsa pilaamatta toisten mielialaa.
- Tapaa hirmuisesti uusia ihmisiä ihan eri tavalla kuin jos matkustaa seurassa.

Ja sitten ne huonot puolet, joita on näköjään vähän enemmän:

- Ikävä. Ikävä. Ikävä.
- Ajoittainen, lamaannuttava yksinäisyys.
- Seksittömyys (ellei sitten halua liiskata nuoriamiehiä hostelleissa, mistä saisi todella helposti ainakin naisena...sen olen huomannut matkoillani. Sormia napsauttamalla saisi vaikka kuinka paljon mutta eipä oikein itseä ainakaan kiehdo ihanmikätahansa)
- Sairastelu yksin on helvetillistä ja jopa peloittavaa.
- Vaaralliset tilanteet korostuvat yksin, kuten ryöstön kohteeksi joutuminen, ja naisellahan on aina raiskatuksi tulemisen vaara melkeinpä missä tahansa, ikävä kyllä.
- Yksin syöminen ravintoloissa on mielestäni ihan hauskaa, mutta joskus tympeää, tylsää ja surullista. Mieluummin jakaisin ruokakokemukset jonkun kanssa (seuraahan voi tosin aina löytää)
- Jos rakastuu tai on rakastunut, pitää tappaa tunteensa. Koska matka jatkuu. Yksin.
- Sanoinko jo: mieletön ikävä.
- Jos näkee jotain kaunista tai merkittävää tai hassua, ei ole kukaan jakamassa ajatuksia.
- Voi tavata vääriä ihmisiä. Hulluja. Tungettelijoita. Narkkeja. Rikollisia. Sairaita.
- Pahimmatkin hetket ja tunteet pitää vain kestää. Mikä voi olla hyväkin asia, kun ihminen kasvaa siinä.

Yksin matkustaminen on maailman paras peili. Omaan napaan ei ole hyvä tuijottaa, mutta peiliin kannattaa katsoa.
Listoja voisi kai jatkaa loputtomiin. Haluatteko jatkaa kanssani? Kertokaa ihmeessä hyviksi ja huonoiksi kokemianne puolia yksin matkustelussa. Ja viettäkää merkillinen viikonloppu! Niin teen minäkin. Arvaatte varmaan jo miten: yksin ja kirjoittaen. Tosin sunnuntaina katsomma ystäväporukalla futisfinaalia. Ja huomisaamuna menen kirpparille myymään. Odotan jo Budapestia, sen jälkeistä viikonloppua Nürnbergissä, sen jälkeistä viikonloppua Wienissä, ja sen jälkeistä lentoa Suomeen. Jihuu.

9 kommenttia:

  1. Olen tehnyt neljä useamman päivän matkaa yksin, joista kolme työtyyppisiä. Mutta siis muutaman päivän mittaisia perus kaupunkimatkoja, ne lapsuudesta asti haaveilemani kaukomatkat jäävät vain haaveiksi tässä elämässä, kiitos sabotaasin. En oikein tykkää matkustaa yksin. Minulla on niin paljon pakollista downtimeä, että se menee sitten hotellihuoneessa yksin möllöttämiseksi. Ja erityisesti se itse matkustusosuus (lennot, junat yms) on paljon hauskempaa seurassa. Tykkään kyllä kovasti kirjoittaa lentokoneessa, mutta jos pitäisi vaikkapa hurauttaa joku 10 tunnin lento, niin eiköhän sitä tylsistyisi jo pahasti.

    Kaksin matkustaessa myös omien kokemusteni mukaan tutustuu paremmin ihmisiin kuin yksin. Olen tosin huono tutustumaan matkalla ihmisiin, sitä ei juuri tapahdu muualla kuin jos olen menossa johonkin luonteeltaan hyvin sosiaaliseen tapahtumaan.

    Viimeisimmälle matkalleni oli lupautunut matkaseura, joka viime hetkellä perui mielestäni huonosta syystä. Suurin osa matkasta meni hotellissa möllöttämiseksi ja tylsistymiseksi, kun ei ollut voimia tehdä mitään kovin kummallista.

    En kyllä itsekään jaksaisi rannoilla makoilla, onneksi ei myöskään kukaan potentiaalinen matkaseura. Mutta talvella en tykkää matkustaa - sattuneista syistä, kun en voi olla pakkasella ulkona.

    Silti, jos minulla vain olisi toimiva aivolisäke, niin lähtisin kyllä kiertämään maailmaa yksin, koska seuraa siihen ei löytyisi.

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tietysti tuo ihmisiin tutustuminen on ihmisestä kiinni - tämä teksti nyt lähinnä viittaa itseeni, ei muihin. Mielelläni kuulen muita kokemuksia :) Aiemmin pitkät lennot olivat tylsiä mutta nykyään pidän niistä. Koska läppäri kulkee aina mukana. Tosin tuo maailmanympärysmatka on sitten toivottavasti lennoton. Ikävää, jos joku on perunut matkan viime tipassa :/

      Poista
  2. Helmi-Maaria, ei se ole mikään sääntö, että rantaloman viettäjä ei myös haluaisi nähdä maailmaa ja matkustaa yksin. Sitä voi tehdä monenlaisia matkoja eri tarpeisiin. Itse esim. kolmen pienen lapsen äitinä ja päivätyön lisäksi monessa asiassa, mm. vaihtoehtoliikkeissä mukana olevana, halusin yhden viikon vuodessa itselleni yksin rantalomalla. Sain olla ihan hiljaa, mietiskellä ja keskittyä itseeni. Yhdistät drinkkilasit palmun alla istumiseen. Minä en käytä alkoholia ollenkaan, silti nautin rantalomista.
    Sinulla on ennakkoluuloinen käsitys rantaloman viettäjistä. Ihan sama yksinkertaistus, jos sanoisi, että yksin reissaavat pallontallaajat ovat renttuja tai kulttuurimatkailijat elitistejä. Minä tunnen nämä kaikki matkailutavat omikseni eikä toinen ole toista huonompi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ei, en suinkaan halunnut yleistää. Lähinnä nyt motkotan niistä ihmisistä, jotka kommentoivat matkahankettani, ja näkevät minut biitsillä. He itse ovat sellaisia ihmisiä, jotka eivät halua koskaan mihinkään muualle kuin rannalle. Eikä siinäkään tietenkään mitään pahaa ole, kukin tallaa tavallaan, ja kaikilla meistä on omat tapamme rentoutua. Ei minulla ole ennakkoluuloja. Koktailejahan on alkoholittomiakin! Tuolla ( http://helmi-maariapisara.blogspot.de/2013/03/elamani-epanomadina.html ) minä urputan ennakkoluuloisuudesta ja yleistämisestä - ja olen pahoillani jos tästä tekstistäni huokuu jotenkin ennakkoluuloisuus. En sellainen ole. Lähinnä nyt kelaan asioita ihan omasta navasta katsottuna. Ja siitä, mitä omassa tuttavapiirissä täällä ajatellaan matkastani maailmaan. Nimittäin tosiaankin minulle nauretaan. Että lähden Siperiaan. Ja se jotenkin ärsyttää. Pitänee varmaan alleviivata tarkemmin näissä blogiajatuksissani sitä, kenestä aina puhun...koska en suinkaan tahdo joukkopahoinmieltä asian ulkopuolisille.

      Poista
    2. Ääh, ei mitään pahaa mieltä. Tarkemmassa luennassa huomaan, että sinulla onkin siellä vähän tyhmiä ihmisiä ympärillä. Niitä aina riittää, tavanomaisesti eli kapeasti ajattelevia, jotka eivät ymmärrä toisen erilaisia valintoja. Kun itse nuorena äitinä lähdin yksin rantalomille palatakseni parempana ja jaksavampana takaisin, niin arvaa, oltiinko pienessä pohjoisen kyläyhteisössä sitä mieltä, että "se käy miehissä". Minä, joka halusin vain aurinkoa ja lomaa hektisestä elämästä, omasta miehestänikin.

      Ei kun menoks vaan Helmi-Maria! Pitää tehdä, sitä mikä eniten vetää puoleensa. Ja kuten sanot, kirjoitustyötähän sinä lähdet tekemään. Ei sinun tarvitse puolustella valintojasi ainakaan kirjablogien ihmisille. Luulen, että me olemme avaria ihmisiä. ;)

      Poista
    3. Niin, kirjaihmiset ovat kyllä avaria :) Ja pitäisi kai sekin pitää mielessä, ettei MISSÄÄN tilanteessa tarvinne puolustella omia menemisiään. Ei edes läheisimmille ihmisille. Paitsi jos on tehnyt jotain todella typerää!

      Poista
  3. Itse en koe yksin ollessani olevani yksinäinen tai välttämättä edes yksin. Onhan minulla oma seurani ja yleensä se on jopa parasta seuraa joissakin tilanteissa ja reissuissa. Suurimman yksinäisyyden olen kokenut nimenomaan ihmisten seurassa. Mutta minähän en ole järin seurallinen muutenkaan enkä kaipaa ihmisiä ympärilleni.

    Pakko yhtyä Marjattaan siinä, että melkoisen kapeakatseisia ihmisiä tuntuu olevan ympärilläsi, jos ei toisenlaisia valintoja hyväksytä ja niille nauretaan jne.

    Minä(kin) odotan innolla reissuasi - itsekkäästi tietty toivon, että ehdit kirjoitella väliaikaraportteja sieltä sun täältä, tien päältä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa minäkin koen suurimmat yksinäisyyden hetket ihmispaljoudessa. Mutta matkalla myös - erinäisissä kaupungeissa vaikkapa. Ruuhkissa. Kun huomaan, että olen aivan yksin ja muut eivät. Toisaalta komppaan sinua: oma seura on jopa paikoin parasta!

      Ja niin...nämä ihmiset, joiden bilemeiningeistä olen tahallani tiputtautumassa, ovat vain siinä vaiheessa elämäänsä, että taitavat olla hukassa (vaikka ovatkin ihan samaa ikäluokkaa kuin minäkin) ja monet heistä valitettavasti monenmoisten päihteiden maailmassa. Pienen yleistyksen tässä vaiheessa sallin nyt itselleni: jotenkin päihdemaailman ihmiset taitavat haaveilla biitsilomista. Sitä en oikein täällä siedä, että kulttuurin ja eksotiikan janolleni nauretaan...että eipä ihme, että Münchenkin vähän tympii. Taidan liikkua välillä väärissä piireissä. Kivaa, että matkallani olette te kaikki ihanat mukanani :)

      Poista
  4. Ota hatkat! Sinä jos kuka pystyt siihen.

    Minä tarvitsen paljon tilaa ja siunaan joka päivä sitä asiaa, että meillä on kaksikerroksinen talo ja iso puutarha;) R. tietää tämän, joten ei mikään salaisuus.

    Hatkoista sen verran, että tyttäreni paras tyttöystävä otti tänään hatkat työpaikasta, josta monet antaisivat ihan mitä vain. Syy: Hän ei kestänyt olla naisvlataisessa yhteisössä, jossa aina puhuttiin pahaa just siitä joka oli poissa etc. Nyt hän on ihan tyhjillään, leijumassa ellei pääse lakia lukemaan, jonne on pyrkinyt, mutta tulokset eivät ole vielä tulleet. Siis huom. hän ei pystynyt odottamaan edes tuloksia!

    Ota hatkat! Tee jotain ihan uutta! Lentoon siitä!

    VastaaPoista