perjantai 25. heinäkuuta 2014

Suppuja

Minua sattuu yhä. Eilen oli parempi olo, kesäinen ja hassu (kiitos yli-ihanien työpaikan pikkuisten ja isojen ihmisten sekä ystävien, jotka silittivät keskiviikkona päätäni ja tarjoilivat viiniä sekä lähikneipen ihanan omistajattaren, joka sydänsurut kerrottuani kattoi pöytään hasselpähkinäsnapsia ja sanoi, että aika auttaa mutta ensi alkuun hasselpähkinä tässä muodossa!). Mutta niin, tänään sattuu kamalan paljon. Haluaisin löytää saman ihmisen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta niin, että asiat menisivät toisin. Että ei lainkaan niin kuin ne menivät. Haluaisin saman ihmisen kanssa kaiken. Mutta nyt on näin. Itkettävä itkut, noustava jaloille, hoiperrettava ilman. Se on ainakin varmaa, yhä varmempaa, että en koskaan rakastu enää. Enkä koskaan enää haaveile. En koskaan enää mitään. Sydämeni siis vuotaa yhä verta. Ei kai se vuoto lakkaa ennen kuin veri loppuu. Milloinkahan ihmisestä, joka elää, loppuu veri.

Olen pylväsmeri.
Sydänmurheiden ja kirjoituskiireiden ohella olen jotenkin järjestellyt asioita. Soitin ihanalle vuokraisännälle kertoakseni asioiden tolat. Hän on niin suloinen herra, että meinasin parkua. Sanoa, että ei, en lähde sittenkään, että jään, saanko jäädä. Mutta nyt on niin, että syyskuun loppuun maksan vuokraa. Sitten en. Lisäksi: miten tässä näin kävi, mutta en omista enää yhtään huonekalua?

Olen pylväsmeren vanki.
Tai siis omistan, mutta vain syyskuun lopulle saakka. Tein aika spontaanisti päätöksen myydä kaiken. Puhdistan elämäni ensin materiasta. Sitten joskus ehkä henkimaailmani. Ostajia on löytynyt kaikelle - paitsi sängylle, ai niin, mutta kyllä sen vielä joku ostaa. Jotenkin kirpaisevaa. Sänky on ollut jo varmaan kymmenen vuotta olemassa, pöydänkin raahasin tänne Suomesta asti. Samoin kirjahyllyt. Ja täällä olen hankkinut aivan ihanoita huonekaluja. Saan kasaan pari tonnia. Tyhmää: joku päivä, kun tarvitsen taas huonekaluja, menee varmasti enemmän kuin kaksi tonnia. Sillä en halua mitään Ikea-krääsää. Haluan vain huonekaluja, jotka puhuvat minulle, kun katson niitä. Aivan kuten puhuvat kengät tai mekot.

Olen Tonavan rannalla töhritty penkki.
No mutta joka tapauksessa huonekalutonneista toisen pistän matkakassaan, toisen käytän hevosvaellusalppienylitysmatkaan, jollaisen teen syyskuun lopussa. Ratsastan Alppien halki Etelä-Baijerista Itävaltaan. Yli 200 kilometriä. Nelisenkymmentä kilsaa per päivä. Ilo maksaa melkein tonnin, mutta mitä siitä. Myin huonekaluni, jotta voin tehdä niin. Ehkä siellä sydänkin on jo vähän ehjempi. Tai siis ei, missään nimessä, ei se enää koskaan ole ehjä, mutta ehkä se ei enää niin vuolaasti vuoda.

Olen nähnyt kasvoja ja taloista takaraivon.
Pitäisi vielä yrittää ymmärtää, mihin tungen irtoasiat. On astioita ja pikku asioita, joita en tahdo myydä. Kuten tauluja. Kuten valokuva-albumeita, kuten kirjoja. Muistoja. Jätänkö ne Müncheniin ja jos, minne. Vai vienkö sukulaisille Suomeen, ja jos, miten. Mihin laittaa ylipäänsä elämä kun en tiedä, missä olen sitten joskus. (Vinkki: Haluaisiko joku hakea minut Münchenistä Suomeen autolla lokakuussa - eli siis tehdä tosi mielenkiintoisen autoloman Keski-Euroopan sydämessä?)

Olen roinaa.
Suloisuutta viikonloppuunne. Minulla se on itkuinen ja kuuma. Itkut aion tosin myös hukuttaa, sillä teemme päiväretken entisen työtoverin luokse Nürnbergin kupeeseen huomenna. Siellä on viiniä. Ja hassua seuraa. Matkaa varten olemme jo askarrelleet kyltit, joita kannamme mukana. Ihan vain huvin ja empiiristen tutkimusten vuoksi. Tänään töiden jälkeen menen Suomi-koulun läksiäisiin. Pitäisi ehtiä myös kirjoittaa enemmän kuin ehdin. Kävin aamujuoksulla. Oli ihanaa. Mutta sen jälkeen kipu sisälläni yltyi. Vaikka itse juoksu raikastikin mieltä. Aamujuoksut ovat ihania. Jotenkin tosin nyt tunnen vetoa enemmän yöjuoksuihin. Ehkä pitää hankkia jokin rakastaja mutta sillä ehdolla, että rakastaja ymmärtää, etten rakasta häntä koskaan. Ehkä se auttaisi?

Olen valmistanut kylttejä huomista päiväretkeä varten. Liput liehumaan. Tangot salkoon!
P. S. Kuunnelkaa tuolta tosi mielenkiintoisia haastatteluja tai vaikka mun oma. Jos ette vielä ole ehtineet. Kiva koko Naisemme maailmalla sarja on.

1 kommentti:

  1. Mä tulisin hakemaan sit, milloin ja miten sovitaan 😊 mun armas pikkuinen sisko. Pienet asiat voit säilöä meille pahvilaatikkoihin poikien verstaalle. Ni, ei mulla sit muuta.

    VastaaPoista