keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Surullinen ollut jo tovin

Sattuu. Olen pettynyt ja haavoittunut. Itken. Kirjoitushommat ovat melkein loppusuoralla mutta pelkään etten saa valmista. Etten ehdi. Kaikki kaatuu. 

Ja olen menettänyt jotakin niin että kestää ainakin 50 vuotta ennen kuin taas hymyilen.


En halua enää ikinä mitään. Koskaan en enää heittäydy mihinkään mikä liittyy rakkauteen, ainakaan. En ikinä enää näytä tunteitani kenellekään. Minä olen hajonnut. Miksi olen hajonnut. En ymmärrä. Minut on murskattu. Kipu ei hellitä, olen itkenyt jo monta tuntia. Liian monta. Miksi ikinä kelpaisin kenellekään sellaisena kuin olen. Aina tunnen kaiken liian paljon. Valitettavasti myös surun, pettymyksen, kivun. Minun sydämeni ei ole koskaan ollut näin särkynyt. Eikä se ikinä enää tule olemaan koska sulkeudun johonkin. En anna kenenkään tulla lähelle. Minusta kuoli hymy sinä päivänä, jona. Jona mitä. En edes tiedä milloin. Miksi, miten. Miksi juuri nyt.

Luulin jo löytäneeni ihmisen, johon jää. Olisin jäänytkin, mutta jotakin tapahtui.
En riitä, olen liikaa. Valuvat taas mustat vedet. Olen liiskaantunut, kadonnut.
En pysty hengittämään.


Olen ruma ja ärsyttävä ja vaikea. Ja palasina. Kun tämä puristaa niin pahasti. En saa happea en saa sanoja enää ulos. Miksi ja milloin. Milloin pääsen kuivalle maalle. Missä tulee rauha. Miksi tunnen itseni syylliseksi omaan kurjuuteen vaikka ei se niin ole. Ei pitäisi ainakaan olla. On epäreilua.


Miksi en riitä miksi olen liikaa.
Miksi ei lohduta mikään.
Minun sisältäni on kuollut minä.


Mutta toivotan silti narskuvaa päivää teille muille. Kyllä tämä kai tästä joku päivä. En vain haluaisi tulla Suomeen. Kahden ja puolen viikon päästä olisin tulossa mutta en halua. Menisin mieluummin jonnekin tosi pois. Haluaisin taas niin kuin liian usein viime aikoina että joku tulisi ja ottaisi syliin eikä tarvitsisi olla aikuinen. Saisi itkeä niin kauan kuin itkua on. Ja sanoisi: "Se menee ohi." Ja että siihen voisi uskoa. Että se menee ohi mutta se ei mene. Se menee vasta sadan vuoden päästä ohi. Siihen asti olen kahlittu murheeseen.

10 kommenttia:

  1. Ehkä kauneinta ikinä. Jaan tämän täysin, kaikin osin.

    VastaaPoista
  2. Voi Maaria,tiedän miltä tuntuu,sillä noin olen minäkin tuntenut.Eikä siitä ole edes niin kauan. Halit!

    VastaaPoista
  3. Maaria, rakkaus voi myös satuttaa.

    VastaaPoista
  4. Paistaa se päivä surullisellekin. Rikki menneellekin. Hajonneellekin. Ja joskus tulee se päivä, kun on taas helpompi hengittää. Voimia!

    VastaaPoista
  5. Maaria, arvaan (lupaan), että seuraavaksi sinulle on luvassa tätä, elämä tekee kummia temppujaan, pysy mukana!
    https://www.youtube.com/watch?v=VPRjCeoBqrI

    VastaaPoista