maanantai 21. heinäkuuta 2014

Unkarilaisia elämyksiä ja nauru!

Pako arjesta on lusittu nautittu. Saavuin perjantaina aamutuimaan Unkarin kamaralle. Katsoin ikkunasta ohitse lepattavat maisemat, join junahenkilön tarjoilemaa teetä, vaakuin puolelta toiselle. Rakastan junassa istumista! Annoin ajatusten painautua. Kirjoitin aamulauseita. Keskustelin säästä ja menneestä yöstä hyttitovereiden kanssa. He olivat kaikki tuntemattomia toisilleen, me olimme. Pidän aukoista, joihin hyppää vaikka ei tiedä, mitä aukon toisella puolella on ja mitä sen läpi saattaa nähdä. Näin Tonavassa kuolleen miehen housut. Uskon, että ne ovat kuolleen miehen housut. Onneksi ei tullut ruumis pintaan. Olisin kirkunut ja sulkenut silmäni. 

Tyyppi moi!




Minun tekisi mieleni kirjoittaa romaania valmiiksi juuri nyt, mutta en pysty. Pitää palautua. Haluan makustaa matkaani, vaikka se on vasta reilun tunnin ollut ohitse. Haluan kirjoittaa matkani ylös. Kirjoitin sen jo viime yönä junassa. Haluan jakaa osan matkastani kanssanne. Haluan taas liikaa. 


Poneja!

Kun Budapest, paahteinen Budapest, tuli esiin, nousin junasta ja köpötin asemalta ulos. Talsin (ilman karttaa koska olen suuntavaistoinen!) suuren synagogan kulmille ja löysin Marissan. Kaupungeista on tullut tuttuja. Ne muistuttavat toisiaan. Valehtelematta löysin perille katsomatta kertaakaan karttaa. Ei ollut karttaa. Olin katsonut edellisiltana netistä, miten kävellään ja mihin, ei nykyään siis edes tarvita karttoja. Tarvitaan kengät ja selkäreppu, ja kun löysin Marissan, siis suloisen, erityisen valloittavan henkilöttären, kupeksimme koko päivän geton sisälmyksissä, ostimme kenkiä ja korvakorut, söimme kuin marsut ja hikoilimme. Illalla unkarilainen herrashenkilö, jolla on tilannetajua ja joka tanssitti minua yhtäkkiä keskellä katua ja joka on turvallinen tuttu joulukuulta, länttäsi käsiimme yltiöherkulliset ähkylangosit ja viinischorlekin maistui. Näimme hauskasti sisustettuja, elämyksellisiä pihabaareja, joskaan emme jaksaneet riekkua myöhään. Nukahdin budapestilaisen asunnon perätilaan natisevalle sängylle yllättyneenä siitä, mitä voi unohtaa ja mitä muistaa, mitä elää lävitse raajoissani raukeus, vartalossani lohtu, sydämessä musta väri, silmissä orastava hymy, olkapäillä tuttu tunne. 


Yks karja.
Lauantaina Marissa-henkilötär ja minä kuljimme metrolla vallankumousaukiolle, ihastelimme vanhoja kauniita yksityiskohtia, juttelimme kuin pulut tai oikeastaan joutsenet, löysimme mättömegalomaanisen herkulliset vegeburgerit (ah, suosittelen tuota ravintolaa!), hikoilimme hikoilimme, näimme mielestäni Berliinissä sijaitsevaa juutalaisten muistomerkkiä jollakin lailla muistuttavan vallankumouksen uhreille omistetun muistomerkin, kävelimme kohti Tonavaa, pysähtelimme jäätelölle ja juomille, astelimme saareen, tapasimme Igor-nimisen frettivauvan sekä hevimetallijoukkotapaamisen nunnaluostarin raunioissa, leijuimme, kilistimme myöhemmin asunnolla jalat kävelystä sirpaleisina skumppalaseja, koska meillä molemmilla on hieman hauraat asiat ja ilottomuus, kuuntelimme oopperamusiikkia (olen ihan umpitampio oopperoiden suhteen joten on kallisarvoista ja mielenkiintoista saada opastusta asiantuntijalta, kiitos Marissa!).

Kaks karjaa.

Saimme vielä kylään herrashenkilöystäväni, joka sai minut tuntemaan itseni koko viikonlopun ajan kauniiksi ja kiinnostavaksi (ja jollaisia tuttavia pitäisi olla enemmän koska haluaisin tuntea itseni useammin kauniiksi ja kiinnostavaksi!!), menimme juuri avattuun juutalaisbaariin viettämään iltaa – ja lopulta kävikin niin, että jutella höpötin sellaisen hauskan bändiporukan (siis pieni tutkimuskierros paljasti juuri, että kyseessä on melko tunnettu unkarilainen bändi, apua) kera, ja jonka kitaristin (joka oli ihan kuin isoveljeni minkä takia varmaan tulimmekin niin hyvin juttuun ja kuten sisarukset konsanaan) kanssa hummailin aamuun asti. Menenkin katsomaan kyseisen jengin keikkaa kun he syksyllä tulevat Suomeen. Pitää esitellä Helzingiä sitten kanssa. Hauskaa. Uusia kaveriloita. Ei koskaan ole liikaa, eihän.


Aitoja. Ylityksiä.

Eksyin kaikkien ovien suljettua aamusarastuksessa juutalaiskortteliin, löysin jalat rätteinä tieni kotiin ja nukkumaan lyhyet aamupäiväunet falafelit poskilla, tai siis Marissa avasi minulle oven ja nauroi, koska minulla oli siinä vaiheessa falafelin ahmimishetki ja kastiketta naama täynnä, sillä jokaisella meistä on momenttinsa. Marissa-henkilötär nauroi minulle jo lauantaina, kun ihmettelin, missä se Tonava on. Ymmärrättehän te viimeistään nyt, että olen äärimmäisen yksinkertaista sorttia. Voitte läimäistä kasvoihin. Luulin että Donau (tai siis se joki, joka on saksaksi Donau, unkariksi Dona) on Donau ja Tonava ihan vain Tonava. Mutta ei, Donau on juurikin Tonava. Jotta tuota siis näin sen Tonavan jo perjantaina, jos tarkkoja ollaan, ja tarkkojahan ollaan, ja tunnen välillä ääretöntä yksinkertaisuutta mutta toisaalta minkä sille voi. Yksinkertaisella ihmisellä on hauskempaa, kun ei tarvitse aina ajatella tai olla.


Ni! En mä tosin jättäny. Taidetta ei huvittanut tehdä koko aikana ja sydän on anyways kadonnut kylkieni välistä.
Eilen sunnuntain kunniaksi Budapest oli röyhkeän kuuma, tai oli se koko ajan, mutta eilen aivan vallan. Nukutti mutta me kirjailijattaret kuljimme silti reippaasti kuumia katuja pitkin, sillä ehtii sitä haudassakin nukkua. Makasimme apilamatolla keskellä liikennettä (ja ihailimme sitä, että joka puolella näkyi kirjoja lukevia miehiä, mikä on hyvin charmanttia!), juoksimme autotien yli ja kiipesimme vallin yli uittamaan Tonavassa varpaita, kävelimme kävelimme, näkyi kauniita taloja, nauroimme kohtauksille, kävelimme jalkoja rikki ja vartaloita väsyksiin. Uuvuttaa. Haluan että ilo löytyy kaikille. Itselle ja ystävälle, kaikille ystäville. Ihanaa kun on ystäviä. En kestäisi ketään tai mitään ilman! Ystävät ovat perheeni. Perheeni on ihana perheeni mutta ystäväni ovat minun elämänperheeni, sillä oikean perheeni jäsenillä on omat perheensä ja minä olen kohtuuttoman yksin mutta onneksi voin kuvittaa elämääni ystäväperheenjäsenillä silloin kun on matka. Ymmärrättekö. Ymmärrätte te.

Kattokaa nyt mikä pehmeä leposija! Voisin tehdä mitä vain tuollaisessa!

Lopulta eilen kävi niin, että minut kaapattiin Marissan nenän edestä kaamean pelottavaan pyöräkyyditykseen katsomaan postimerkkikokoelmaa, millä retken tapaisella tapasin myös unkarilaisherrasystäväni äidin (joka, kuten näköjään kaikki unkarilaiset, oli mielettömän ystävällinen ja lämmin) ja maistelin kirpeitä kirsikoita, menin liian myöhässä asunnolle hakemaan tavarani koska unohdan joskus mitä kello on, hyvästelin Marissan, kipitin hiki selkää läikyttäen juna-asemalle ja junaan, josta meinasin olla myöhässä, kuten nykyään aina kaikesta, mutta onneksi ehdin kyytiin. Tai oikeastaan epäonneksi, sillä nyt jatkuu taas tämä elämä, joka on samaa kuin työtä työtä työtä ja murtuneita ajatuksia. Junassa aikaa ei ole. Siksi kierrän maailman niin. Valvoin yöllä koko paljon, juna ryski, rauhoitti. Vartaloon kaatui haikeus. Haluan asiat enkä koskaan.

Donaudippi. Imekää varpaita oi fisut!
Mutta onneksi oli Budapest ja kai se siellä kartalla yhä on, onneksi oli tällainen hellyyttävä viikonloppu, monta henkilöä, hyvä ruoka, makoisia juomia, elämänmakua. Niillä elää pitkälle, ja ne istutan muistojeni kirjavaan peltoon. Nyt odotankin lauantaita, kovasti, sillä silloin kutsuu Nürnberg ja sitä seuraavana viikonloppuna Wien. Ja sitä sitten Helsinki haloo haloo vain. Tai siis Suomi ja monet kaupungit! Ajattelin pakottaa jonkun siellä kiertämään kanssani yhden viikonlopun ajan Turun saaristoa. Vapaaehtoiset voivat läimäistä poskeani. Tulkaa mukaan! Tarvitsen heräämiset. Tuulen. Kajon. Kosketuksen ja pinnan ja osasin viikonloppuna hymyillä. Se rauhoittaa mieltä. Luulin jo, etten enää osaa. Kiitos Marissa-henkilötär kaikesta, ja julkisesti anteeksi etten ehtinyt eilen tiskata tai siivota jälkiäni, korvaan kaiken kun kohtaamme taas! Nauti sinä siellä vielä kuumista unkarilaisista päivistä ja inspiroidu darling kuten kohtaus elämästä!

Metrohommat muistuttivat vähän New Yorkilaisia asemia.
P. S. Kyllä tykkäsin. Kiva herttainen kaupunki. Menen vielä uudestaan! Ai niin, kuunnelkaa tänään radiota, kuulette siellä hirmuisen ääneni!

7 kommenttia:

  1. Ihanan valloittava matkaraportti sai mieleni halajamaan helteiseen Budapestiin.

    VastaaPoista
  2. Ihana raportti! <3 Kiitos itellesi kaikesta. :)

    VastaaPoista
  3. Sinun pitäisi kirjoittaa matkaoppaita. Esim. "Maarian matkaopas maailman kaikkiin kaupunkeihin tai ainakin melkein".

    -Maija

    VastaaPoista
  4. Olipa upean pitkä matkakertomus, kiitos Maaria! ♥♥
    Onnea jälleen haastattelusta, olet nyt kuuma nimi;))

    VastaaPoista
  5. Ihan hengästyttävän hieno matkakertomus;olipa sinulla hyvältä kuulostava matka!

    VastaaPoista
  6. Kuulin sattumalta ohjelman ja pidin siitä.

    VastaaPoista
  7. Iloitsen, jos piditte raportista. Harjoittelen vähän. Maailmanmatkaa varten. Että miten sitä sitten raportoi. Tosin nyt oli niin ihastuttava viikonloppu, että ei ollut edes vaikeaa, tuli kaikki suoraan sisältä miettimättä kummemmin.

    VastaaPoista