keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Voisiko joku tuoda nenäliinoja...?

Nuudelikäsivarsista huolimatta minulla on vahva vasen koukku ja oikea suora. Eilen treeneissä piti 10 minuuttia putkeen hakata täysillä. Vasen koukku oikea suora vasen koukku. Yksinkertaista perussettiä mutta hemmetin rankkaa. Aikoihin ei olla tehty noin tulista reeniä alusta loppuun, ollaan keskitytty enemmän uusiin tekniikoihin, hyppyihin, potkuihin, maahan länttäämisen jne. Mutta nyt sitten yksinkertaisesta tehtiin rankanmoista. En pystynyt illalla liikuttamaan itseäni.
Olen käytävällä joka on loputon loputon loputon.
Kokovartalopuudutustilaan jouduin. Hakkausruljanssin jälkeen piti 10 minsaa pidellä tyynyjä kun toinen pisti parastaan ja tulla niillä toista vastaan, eli tavallaan hakata 20 minaa putkeen, ja mun parina oli kuten aina ystävämies, joka hakkaa tietysti miehen voimalla, ja lisäksi oli 20 mins potkutreenit ja lopussa vielä äärimmäiset sarjavedot - niin ja alkuverryttelytkin olivat tavallista päheämmät. Nytkin on vaikea nostella käsiä. Ette usko kuinka nautin tällaisesta olosta. Menen torstainakin vetämään treeneihin itseni loppuun. Ehdin hyvin ennen yöjunaan astumista.

Olen ajassa joka ei pysähdy ikinä.
Sitten onkin jo Budapestin aika. Kuinka häälyvää. En ole ehtinyt miettiä mitään, kuten sitä, mitä pakkaisin mukaan. Ehdin varmaan huomennakin. Siellä on kova kesäkuuma viikonloppuna, joten tuskin edes tarvitsen paljoa mitään. Tarvitsen vain uuden kaupungin kummat kadut, piknikin jossakin puistossa ja kaikkia sattumuksia, ihanan ystävättären seuran, tapaamisen joulumiehen kanssa (jonka kera söin jouluaterioita, monikossa, Bangkokissa viime jouluna ja istuin kattoterdellä yötä myöten ja polskin uima-altaassa ja vietin aikaa silloin kun en halunnut olla yksin ja jonka kanssa oli helppo kavereilla) ja uuden pään. Siis uuden sisällön päähäni. Olen stressin mullistama enkä osaa suhtautua enää mihinkään niin kuin pitäisi. En osaa oikein tulla päähenkilön roolista ulos. Paha juttu, sillä päähenkilö on romahtanut ihminen.
Olen seinissä törmään niihin koko ajan.
Olen varsinainen hepuli. Töissä viihdyn parhaiten. Paremmin kuin koneen äärellä käsishommissa, jos ihan totta puhun. Nautin viimeisiä hetkiä rakkaiksi kasvaneista lapsista. Monet heistä jättävät kindergartenin, yksi tänään, toinen ensi viikolla, muut sinä aikana kun olen Suomessa lomalla, menevät kouluun tai muuttavat pois, ja suurimman osan kanssa olen viettänyt jo vähintään 2 vuotta, nähnyt kasvun, nähnyt kehityksen, kiintynyt. Lisäksi on kesäkuuma, jolloin päiväkotityö on kivointa. Teemme paljon päiväretkiä, istumme auringossa, elämä kiljuu, nauretaan työtovereiden kanssa. Ihan on eri maailma siellä kuin täällä tekstiviidakossa, missä käärmeet ja muut myrkyt vaanivat.

Olen taidetta kuten jokainen meistä mutta minua ei ymmärretä en edes itse ymmärrä.
Nimittäin kun tulen töistä kotiin, alkaa surma. Turma. Alkaa kamala. En ole ikinä vihannut kirjoittamista. Mutta näinä päivinä välillä kyllä. Kamalaa. Vihaan sitä mitä oikeasti rakastan ja mitä ilman en ole mitään. Mutta kai välillä kaikkea pitää vihata? Kai välillä myös kaikista rakkain asia on kaikista kamalin. Kai välillä kyllästyy siihenkin, mitä eniten vaalii.

Olen hedelmä joka heitetään roskiin heti kun siitä on saatu maku.
Puhuin eilen illalla kämppisrakkaan kanssa suorastaan katkerasti itkien kurjuuttani. Onneksi on lähellä edes yksi, joka pitää kädestä kun kaikki kaatuu - kämppis. Joka välillä kyllästyttää sekin oikein toden teolla mutta joka on aina siellä kun on paha olla ja jolle olen minäkin tietysti. Paruin sitä, kuinka en kestä tätä. Olla työmäärien murjoma, maahan painettu ihminen, joka ei oikeastaan juuri nyt elä. Joka herää, tekee töitä, polkee pyörällä toisiin töihin, tekee töitä, polkee pyörällä takaisin, käy hutkimassa vartalonsa näännyksiin, jatkaa työntekoa ja menee nukkumaan, eikä välttämättä saa unta, koska pelkää ja ajattelee - mitäs muutakaan kuin - töitä. Ja joka saa väärää huomiota vääriltä ihmisiltä. Joka katsoo vierestä kun muut elävät. Joka nääntyy elämänjanoon. Jota ei nyt ehdi tyydyttää missään muodossa. Ei ehdi mitään eikä kukaan.
Olen tyhjä kuin penkit.
Minun elämäni on vankila. Ette usko kuinka on. Minun elämäni on ihan kamalaa. Haluan takaisin siksi ihmiseksi joka olen aina ollut. Haluan nauraa ja haluan ilon, haluan takaisin. Olen ihan rikki. Olen tyhjä ja kauhea. Siksikin teen sen maailmanympärysmatkan, muuta en ajattelekaan. Jään tielle. Myyn huonekaluni. En palaa mihinkään ikinä ei kukaan minua edes halua. Haluan pois kaikista ihmisistä, joihin olen elämässäni tutustunut, koska kaikki heistä sattuvat. Hyvässä ja pahassa. Sunnuntainakin kadulla kohtaamani hymykolohemmo otti kumman kautta eilen yhteyden enkä tiedä miten se minut löysi ja miksi. Ihan kiehtovaa tavallaan mutta en kestä. Mieluummin menen pois ja aloitan tyhjältä pöydältä uuden elämän jossakin, missä en muista enää ikinä sellaisia ihmisiä, jotka olen joskus halunnut koska siinä ei ole mitään järkeä. Loppujen lopuksi kaltaisiani ihmisiä pelätään. Koska aina kun tunnen jotakin, antaudun kokonaan ja suurin osa ihmisistä pelkää sellaista ja minusta se on niin väärin. Pelätä nyt ihmistä, joka ei edes oikeastaan elä. Oh. Niin odotan Budapestiä nyt ensi alkuun, missä ajatukset puhdistuvat ja nääntymys toivottavasti unohtuu hetkeksi. Missä kasvan taas oikeaksi. Missä ehkä jopa elän hetken. Haluaisin että minut otettaisiin syliin. Minulla on loputon paha olla. Ihan yksin pimeässä. Olen aina pelännyt pimeää.

2 kommenttia:

  1. Helppoa ei ole sinullakaan, Helmi-Maaria♥
    Jospa saisit apua ahdistukseesi, toivon niin!

    ♥♥

    VastaaPoista
  2. Aikansa kutakin, toivottavasti iloisemmat ajat jo odottaa kulman takana!

    VastaaPoista