maanantai 14. heinäkuuta 2014

Voitto kotiin!

Hipheihurraa! Saksa on uusi maailmanmestari! Ole ole ole ole ole! Juuuhuuu, jiipadaapaduu. Kävin asiaankuuluvasti katsomassa peliä kunnon tungoksessa Backstage-klubilla, missä esim. Eläkeläiset käyvät usein keikalla. Tunnelma oli aivan mahtava, hyytävä, hurmiollinen. Peli jännä loppuun saakka, ja Saksa voitti mielestäni täysin ansaitusti. Olisittepa nähneet sen riemun, mikä repesi. Koko baarikansa oli yhtä halailevaa ja pussailevaa ja pomppivaa ja kiljuvaa massaa.

Siinä vähän tunnelmoota. Saatiin hyvät istumapaikat parvelta ison screenin edestä.
Backstagelta lähdettiin sitten Leopoldstraßelle juhlimaan ja fiilistelemään. Junamatka keskustaan oli ihan hassu. Vaunut tupaten täynnä, me ihmiset kuin muurahaiset pesässä (eikä mua edes ahdistanut kun fiilis oli niin huikea ja tunnelma katossa ja kaikki vain tanssivat ja hoilasivat ja hakkasivat seiniä!). Sama homma oli kaduilla Marienplatzilta Leopoldstraßelle asti. Viimeksi vuosi sitten juhlin siellä FC Bayerin mestaruutta, neljä vuotta sitten MM-kisojen aikaan jonkun Saksan matsin voittoa ja nyt taas.

Sellaista. Kaikki kuvassa olevat henkilöt ovat kävelemässä kohti kadun loppupäätä - Leopoldstraße on pitkä.
Juhlintamme koostui lähinnä kävelemisestä pitkin poikin. Mistään oli turha odottaa saavansa esimerkiksi kilisteltävää, sillä jonot olivat karmivat ja meitä kaikkia väsytti. Lisäksi kadotimme toisiamme ja lopulta meitä oli jäljellä enää yksi ystäväni ja minä kaiken kaikkiaan parinkymmenen hengen laumasta. Mistään ei saanut taksia. Kello neljältä vihdoin pääsin kotiin jalat kipeinä. Jouduin kävelemään kansan valloittamalta kadulta yltiöväsyneenä seitsemän kilsaa himaan - tosin viimeisen 1,5 kilsaa pääsin taksilla. Ja tänään olen koomaillut töissä. Ehdin nukkua reippaat neljä tuntia. Onneksi sain tirsasta päikkärit. Pitäisi jaksaa ahkerasti duunata käsistä, sillä torstai-iltana lähden Budapestiin enkä taida siellä kyllä kirjoittaa mitään.

Ilotuli. Ilo tuli.
Ai niin ja mulle tuli kamala painajaishetki töissä. Suostuin pikkuisen pojan parturintuoliin. Se sai sörkittyä mun päähän semmoisen kaamean takun. Ja kamman niin että se kampa jäi kiinni ihan hirveän kauhealla tavalla. Puoli tuntia istuin paniikissa selvitettävänä. Onneksi tukka on ehjä! En leiki enää parturia ikinä pienten poikien kanssa ja nyt on nälkä ja ai niin, kohtasin eilen parikin idiootti-ihmistä, mistä ei sen enempää, mutta kohtasin myös sellaisen rokkipojan, jolla oli maailman syvimmät hymykuopat.

Lopulta meitä oli enää kaksi.
Oli pakko sanoa sille, että oi mä tykkään sun kuopista, kun minulla on se vika, että joskus vahingossa sanon asioita suoraan. Käveltiin ystävälliset kymmenen minuuttia samaan suuntaan, ehdimme sinä aikana puhua melkein koko maailman, enkä huomannut edes huolehtia siitä, etten eksyisi ystävästäni (onneksi en, olisi ollut kurja kävellä sieltä asti yksin!) kunnes hyvästelimme, toivotimme jatkoja. Jotenkin ihana kohtaaminen. Lämminhenkinen ja taka-ajatukseton. Sellaisia kohtaamisia pitäisi olla aina! Tykkään ihmisistä, jotka eivät oleta tai odota mitään. Ihmisistä, jotka kohtaa vain kerran mutta jäljelle jää hyvä mieli. Tai mistä sitä tietää, kohtaammeko vielä joskus. Emme vaihtaneet yhteystietoja. Enkä edes halua välttämättä kohdata häntä, sillä jotenkin on ihana kantaa muistoa pikatapaamisesta ja ylipäänsä ihmisistä, joiden silmistä jo näkee, että he ovat hyväntahtoisia ihmisiä. Ollaanpa vaikka kaikki, jookos ja se on moikkis!

2 kommenttia:

  1. Saksa ansaitsi voittonsa, paras joukkue koko turnauksessa. Vaikka Hollanti hävisi Argentiinalle täydet pisteet hollantilaisille. Pidin myös Costa Rican ja Chilen esityksistä, myös USA pelasi hyvin (tasoonsa nähden). Portugali ja Espanja pettivät, Englannin arvelinkin epäonnistuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, minunkin mielestäni ehdottomasti paras joukkue. En katsonut kylläkään kaikkia pelejä mutta niiden perusteella, jotka näin, Hollanti ja Saksa pelasivat hienosti.

      Poista