sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Voittoa ja helinää!

Jou! Hikkaj voitit runokirjani, Satu L. voitit skumppahetken! Oi kuinka riemastuttavaa, eikös! Lähettäkääpä bitte sähköpostia, niin saatte vastauksia.

Eilinen reittini. Suosittelen lämpimästi, oli kaunis kuin täydellinen pakara!
Olen jokseenkin onnellistunut. Ihana fiilis. Ehdin jo ajatella, etten koskaan enää. Eilen kävin vaeltamassa tai pikemminkin vuoriloikkimassa. Kiersin tuon kuvassa näkyvän reitin ja lopuksi marssin vielä 3,5 kilsaa Hohenschwangausta Füsseniin. Arvatkaa mitä. Olen sittenkin elämäni kunnossa kai. Nimittäin 8 tunnin reittiin mulla meni 4 tuntia!!! Ja siis oikeastaan vähemmän, yhteensä meni neljä tuntia taukoineen poikineen, ja aikaan sisältyy vielä lopun marssimatka Füsseniin. Olin aika poikki, yhä olen. Mulla on se vika, että kun elämä mukiloi stressin kanssa, vedän stressiä pois rankoilla urheilusuorituksilla. Vuoristohommissa on se kiva puoli, että vaikka menisi kuinka kovaa ja läkähdellen, voi nauttia maailman huikeimmista maisemista samalla. Ja toki maltan välillä pysähdelläkin räpsimään kuvia. Tai tankkaamaan. Kuten eilenkin. Ja parasta on se, että mieli on ihan tyhjä sen jälkeen. Vartalo vapisee. Sydän väpättää. Innostuttaa. Rakastan sitä tunnetta, kukapa ei..

Maisemoita matkan varrelta pissaustaukopusikosta.
Onneksi jalkakipuni parin viikon takaa ovat menneen ajan höttöä, ei tarvinnut edes ortopedille mennä. Eikä jalka kipeytynyt eilisestäkään vaikka pari kertaa liukastuin, tosin juuri äsken kävin verryttelyhölkällä, ja jalka väitti, että ei olla ihan täysin kunnossa. Eilinen vuoristoreitti oli ylöspäin mentäessä suhteellisen vaikea ja sitä vielä vaikeutti puuskittainen sade. Onneksi mulla on nuo uudet, todella pätevät vaelluskengät. En liukastunut kuin kahdesti ja nekin kerrat omaa hölmöyttä. Onneksi en tipahtanut reunoilta. Polut olivat nimittäin välillä todella äkkiputouksellisia. Viime yönä näin unta siitä, että tipuin. Päätin herättää itseni ennen kuolemaa. Onneksi heräsin, heti kun päätin. En halua nähdä loppua. 

Alppijärvi. Vielä kerran painotan: jos joku tulee kosimaan mua ja omistaa minkä tahansa hökkelin tollasen rannalta, sanon heti joo, sillä niin pinnallinen taidan olla!
Mutta kuvitelkaa, nautin sateesta. En olisi halunnutkaan aurinkoa eilen. Oli tarpeeksi kuuma ilmankin. Ja minusta on viime aikoina ollut ihanaa kastua. Kun loikin alaspäin, ohitin monia retkikuntia, jotka melkein kaikki ihmettelivät, että eikö mulla ole sadetakkia - hilluin kesätopissa ja vaelluspöksyissä. Nauroin että ei, todellakaan, ja että tämä on kivaa. Ajattelivat varmaan, että olen hullu. Nimittäin lotisin vettä. Mutta minusta hullumpaa on kulkea herranjestas vuoristossa SATEENVARJON kanssa, kuten osa porukasta näytti tekevän. Sitä paitsi antaa kesäsateen roiskua. Sehän vain herättää ja lämmittää, virkistää, sulattaa, sopii.

Pikkupikku mökki. Lasketteluhytti. Tai jokin. Nätti. Söpö.
Tänään nautin ystävistä. Menimme siirtolapuutarhaan Münchenistä etelään, missä yhden rakkaan ystävän perheellä on oma pläntti. Kaivovettä ja kakkua, viinimarjoja puskista, auringonleiskua ja vesisotaa riitti. Olemme pitkin kesää saaneet sieltä salaatit ja kurkut ja kesäkurpitsat ja parsat. Loiskittiin siellä, hölmöiltiin, on helle, kolmekymmentä astetta mielestäni ylikin, ja lepäilimme lavitsoilla. Olen nollannut aivoni täysin. Hyvä niin. Niin ja alkuillasta pääsin vielä skootteriajelulle Grünwaldiin. Hauskaa. Ajoin itsekin. Ei se sammunut kuin kahdesti keskelle tietä.

Tauko. Paikka. Sielu. Lepo.
Ihana viikonloppu on siis ollut. En ole kahteen viikonloppuun juhlinut (huom, mun juhlaelämä meni jossakin vaiheessa yli, ja nyt olen pistänyt korkin toistaiseksi kiinni, korkeintaan juonut yhden oluen enkä sitäkään viikonloppuna!) ja se näkyy heti tekemisen määrässä. Ja oih. Tuntuu paljon kauniimmalta. Jotenkin siltäkin, että olisi enemmän vientiä kuin juhlaelämässä. Tai siis ainakin ne lähestyvät kovin hanakasti ne maskuliinit. Esimerkiksi eilen junassa olin ihan spagettina, kun maailmankomeinpoliisi tuli viereen täpötäydessä junassa, puheli jotain niitänäitä ja nosti reppuni hattuhyllyyn. Sen käsivarsi hipoi koko ajan omaa käsivarttani, piti pidellä itseä paikoillaan, pitelin kirjasta jota luin kaksin käsin, sillä meinasin loikata poliisiherran syliin. Onneksi se jäi virkatavaroineen ja sirkeine katseineen kyydistä paljon ennen minua ja pääsin pidättämättä Füsseniin asti. Paluumatkalla vain norkoilin junassa, luin loppuun kirjan nimeltä Kätkössä kauniin ikuisen (jos ehdin joskus, kirjoitan siitä!) ja odotin koti-iltaa kuin kuuta, ja haikailinkin. Jotenkin tuntuu että olen nainen parhaimmassa iässä mutta tuhlaan sisälläni porisevaa intohimoa tyhjiin tuuliin. Päähenkilöni sanoin: "Läkähdyn erotiikkani alle!" Turhauttavaa, että tilanne on mikä on. Ehkä heinäkuun jälkeen, kun käsis on palautettu, voin retkahdella käsivarsille. Kenties. Tai ehkä en. Olen kotiloitunut. Läkähdyn kaikkeni alle. Naiseuteni alle. Elämään, sisään.

Tällä kertaa oli pakko noudattaa kyltin ohjeita. Putoamisvaara oli todellinen ylöspyrkimyksessä.
Niin ja oi, vuoristoon kannattaa mennä jos haluaa löytää uusia ihmisiä tai huikeista maisemista pitävän kumppanin. Olen AINA joutunut kohtaamaan siellä kaikenmoisia tyyppejä. Eilen ohitin niin monta nais- ja miesretkikuntaa, että hämmennyin. Ja mikä parasta; olisin saanut joka toiselta retkikunnalta Jägermeister-huikat mutta kieltäydyin soveliaasti ja hölskyin eteenpäin. Kaikista huvittavinta oli se, että yksi hassu tyyppi tuijotti silmiin niin röyhkeän pitkään, että se horjahti polulta ja törmäsi kallioon. Hah, iski otsansa! Nauratti kyllä sekä tyypin retkikuntaa että minua. Ihaninta täällä Saksassa/Itävallassa vuorihommissa on se, että ihmiset eivät pelkää katsoa silmiin ja tervehtiä ja sitten vielä alkaa rupatella. Minustakin on tullut sellainen, sillä mitä sitä turhaa mörrittelemään edes metsässä ja nimenomaan metsässä. Miltäköhän tuntuu, jos joskus heitän vaellusta Suomessa...epäilen, että siellä ei todellakaan katsota silmiin ja tervehditä, vai olenko väärässä?

Siinä vielä se. En tiedä, miksi tällä kertaa en huokaillut vaikuttuneena. Kolmas kerta, kun näin, mutta enemmän kiinnostivat maisemat. Suosittelen silti. Kuninkaan tarina linnan takana on mielenkiintoinen!

11 kommenttia:

  1. Herranjestas, mitkä maisemat! Sinä synnytät matkakuumetta. Olen vain kerran ollut ihan pikaisesti Alpeilla, Itävallassa ja nyt ihmettelen kovasti, että miksen ole palannut sinne.

    Ja ihan pienen kokemuksen perusteella sanoisin, että kyllä Suomessakin vaelluspoluilla tervehditään. Ei ehkä rupatella, mutta moikataan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mene ihmeessä Alpeille vaeltamaan! Se on maailman ihaninta. Alppien takia täällä ehkä nykyään asunkin. Olen taas alkanut empiä, että muutanko sittenkään pois..

      Poista
  2. Oijoi mitä upeita maisemia! Tuolla kelpaa kyllä vaellella :)

    VastaaPoista
  3. Melkein kohdattiin, mutta ei ihan ihan. Minäkin katsoisin silmiin ja tarjoaisin huikat. Niin se on mukavampaa tässä maailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta :) Luinkin juttusi Füssenistä. Kivaa että viihdyitte!

      Poista
  4. Maaria
    kukkanen

    Kiittelen,
    - niittelen
    voittopalkinnolla sananiittyjä.

    Sillä jos Sinun osasi eivät liiku, niin minun vielä! ;) DDDddddd

    VastaaPoista
  5. Sateenvarjon kanssa alpeilla vaeltamassa!:D

    Toisin kuin Kirjailijattarella, mun kokemuksien mukaan suurin osa ei tervehdi Suomessa metsäpoluilla. En sitten tiedä, miten ns. varsinaisilla vaelluspoluilla Lapissa ja kansallispuistoissa käyttäydytään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ihmettelin kovasti. Monet olivat sateenvarjoineen päivineen siellä. Ja millä horjuttavilla kapeilla rinnepoluilla! Huh! Pitääkin tehdä joku kerta empiiristä tutkimusta Suomen vaellusmaastoissa ;)

      Poista
  6. Onnittelut voittajille!
    Hieno vaellus, ja kova kunto sinulle Maaria;))
    Leppoisaa viikkoa sinulle! ♥♥

    VastaaPoista