perjantai 1. elokuuta 2014

Hiljaisuus valtaa virtuaalisen laiturini

Hei lukijarakkaat! On jo elokuu, apua, aika! Vielä seitsemän päivää siihen, että lennän kuukaudeksi Suomeen. Alan hytistä jo. Haluan pureksia salmiakkia, kaulailla kavereita heti saapumisiltana, iloita perhekokoontumisesta ensimmäisenä Suomen päivänäni Porvoon kupeessa, heilua Flow-festareilla jo sunnuntaina (pakko päästä näkemään Röyksopp, iiiik!), asua sisareni saunarakennuksessa, käydä uuden kustantamoni syysjuhlissa, piipahtaa paikoissa, joissa en ole vielä käynyt (täällä asuessa on tullut mahdoton kuume päästä joka viikonloppu johonkin, mikä on tervehenkistä ja avaavaa!), syödä karjalanpiirakoita, kulkea kesämekoissa ja tietysti ah, kirjoittaa. Lekotella.

Voittajaolo, olen melkein maalissa!
Parastahan on se, että the Käsis on valmis. IHANUUS. Se on valmis!!!! En olisi ikinä uskonut selviäväni ajoissa. Ja vieläpä kunnialla. Haudon sitä silti vielä viikonlopun yli. Luen sunnuntaina ja maanantaina kerran läpi. Sitten lähetän kustikselle. Oi romaanini tunnut nyt ihan parhaalta. Miten ehdin jo tuskailla. Tulin hulluksikin jopa. Oikeasti minusta tuntuu että kävin hulluuden puolella. Saan sen kustannustoimittajalta heti loman alkajaisiksi bumerangina takaisin, voin siis vielä muuttaa jos täytyy, ja sitten työstän sitä ihan ikiloppuun ja saan lopuksi taittoversion lukuun. Kun saavun syyskuun puolella takaisin Müncheniin, on romaani matkalla uuniin eli painoon. Ette usko, mikä helpotus. Mikä vapauden tunne. Mikä riemu. Synnytyksen aikainen masennus on kääntymässä iloksi, hämmästykseksi, rakkaudeksi!


Elokuussa elän. Piste. Koko kuukauden ajan pidän hiljaiseloa täällä blogissa. En usko, että kertaakaan kirjoitan. Siltä tuntuu. Lähden uuden kuun kunniaksi tänään Wienin kupeeseen kesäjuhliin. Juhlat ovat suuret ja kokopäiväiset. Ystäväni isä ne järjestää. Huomiseksi on luvattu mitä mainiointa pilvetöntä taivasta sekä erilaisia esiintyjiä. Sinne, ihanan vanhan talon pihaan pakkaantuu itävaltalaisia ihmisiä juhlanjärjestäjän työpiireistä (doku)elokuva- ja kirja-aloilta sekä tietysti juhlat järjestävän perheen tuttuja, ystäviä, naapureita ynnä muita kaikilta kuviteltavissa olevilta aloilta. Hauskaa! Meitä müncheniläisiä paikalle pamahtaa peräti viisitoista henkeä. Autolasti, johon kuulun, lähtee tuossa kuuden maissa autobaanalle. Takapenkin tytöt poksautamme skumppahanat auki ja kilistämme valmiille käsikselleni. Jo tänäiltana on huomisen kesäjuhlan esijuhlat. Huokaus. Se siitä lupauksesta, että vähennän juhlaelämää. Toisaalta olen vielä jotenkin ihan hätäpäissäni sydänasioiden suhteen, jotta hyvää se vain tehnee, etenkin kun tiedossa on pitkät yöt ja naurua, naurua, naurua.


Palaamme sunnuntaina. Jos palaamme. Joskus tekisi nimittäin mieli jäädä Itävaltaan. Siellä on niin kaunista ja monia ystäviä ja haluaisin alppijärven rannalla asua tai Tonavan kyljessä. Toivotan kaikille elämänmakuista, hurmaavaa elokuuta. Jos satutte näkemään Suomen kamaralla omituisen henkilöytymäni, hymyillään kun tavataan. Aion olla ehjä, sillä kuten tuossa kirjoitin, siivoan itseni. Kuopista noustaan ylös ja elämänkolhuista oppii. Riudun ihan riivittömän paljon jos ajattelenkin yhtä ihmistä, mutta toivon että voin sulkea hänet rasiaan. Rasian laitan hyllyn perälle, suljen pakkauslaatikoihin ja varastoin. Toivon, että joku päivä ystävyytemme tulisi taas esiin. En tosin tiedä haluanko sellaista ystävää, jonka olen päästänyt aivan liikaa sisääni.

Kaikkia hauskoja seinämottoja olen löydellyt.
Häpeän sellaisten henkilöiden edessä. Vaikka mitään syytä ei ole. Kai sitä kuitenkin tunteensa saa purskauttaa lautaselle, mutta tuntuu niiiiiiiin typerältä, että olen ollut ihan auki kuin ketsuppipussi ja ja sitten käy miten käy kuten niin että minut unohdetaan ensin pöydälle pitkäksi aikaa ja heitetään sitten kun olen jo homeessa puolityhjänä roskiin, enkä lopussa, kun paniikkireagoin, saa vastaani muuta kuin perkeleellisen hiljaisuuden. Voisin purra hattuni sen takia. Mistä puheen ollen kämppiksen kissat kusivat maailman lempikenkäni pilalle. Mun buutsit. Yhyy. Ei mistään enää samanlaisia saa. Asia kiukuttaa vietävästi. Vähän väliä yhtä paljon kuin tämä koko kaaos. Mutta nyt on elokuu. Käsis on valmis. Hymyni huutaa huudan sen sinuun!

LOMA!
No mutta voikaa hyvin, voikaa mainiosti. Jos tulee ikävä Helmi-Maarian höpinöitä, lueskelkaa toki vanhoja juttujani. Ihan samat jututhan minulla kuitenkin on kesät talvet. Pää ehkä muuttuu välillä mutta toisaalta vaihteluhan virkistää joten moikkis, pusipusi!