keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pikkulintuja mahassa

Voi kuinka aika yhtäkkiä rullaa mielettömällä vauhdilla kohti loppua! Enää kaksi työaamua. Ja nekin herään eräästä vierestä. On menossa jotakin, ilmassa kipinää, mutta valitettavasti tämäkin jokin loppuu sunnuntaina, kun lähden Alpeille ratsastamaan viikoksi ja muutenkin se, joka aiheuttaa hämmennystä sisälläni, lennähtää takaisin kotiinsa valtameren ylitse. En tiedä miten tämä näin onkaan, mutta ihanaa on, romanssinraakile oikein, ja vaikka aluksi pelkäsin että jumankeikka menenköhän vakavammin tuntemaan jotakin ihan liikaa, en pelkää enää. Sillä vaikka tunnenkin jo vakavammin jotakin ja ihan liikaa, enkä suinkaan ole ainoa joka niin tekee, antoi ystäväni neuvon, että kannattaa nauttia joka hetkestä, sillä niitä hetkiä minulta ei kukaan eikä mikään vie mennessään. Mainio neuvo koko elämää varten. Joten olen visusti joka päivä siitä lähtien, kun tämä yksi jokin astui elämääni, halunnut rinta kirkuen viettää aikaani vieressä. Ja viettänyt olenkin (minkä näkee silmäpusseista poskillani, mutta ehtii sitä joskus vanhana sitten nukkumiset nukkua).

Läksäreistäni reilu viikko sitten. Minusta tehtiin tollanen barbi. Kuvaajana toimi kaverini: www.gaertl.com

Ja jos tulee riivaava ikävä, voin aina matkustaa sinne. Valtameren yli. Kaupunkiin, jossa elämä vinkuu ja tuuli puhisee suuren järven ylitse. Voin tehdä mitä haluan, olen vapaa kuin taivas. Kaksi yötä eikä minua sido mikään mihinkään, paitsi veri sukulaisiin ja asuntolaina pankkiin. Mutta asunnon voi aina myydä ja veren pitää virkeänä. Sitä paitsi nämä omituiset viimeiset päiväni sydämeni kaupungissa sykkivät. Apua kuinka. En ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin mennä. En ole saanut sittenkään pöytää, sänkyä enkä olkkarin pöytiä kaupaksi, ja päätin etten niitä edes myykään. Onneksi on kavereiden kellareissa tilaa elämälleni, joka odottaa paluutani kiltisti laatikoissa. Laatikot alkavat olla täynnä. Huoneen tyhjennän sittenkin vasta sunnuntaiksi, onneksi en perjantaiksi, sillä tänäiltana on taas huumaavaa seuraa, huomenna myös ja perjantaina tietenkin kanssa (sen lisäksi että vietän työpaikalla läksäreitä ja ilta jatkunee pitkälle) ja lauantaina pitäisi jo aamuseitsemältä olla Oktoberfesteillä.

Festeiltä. Haluan vielä mennä huristelemaan kaikilla laitteilla.
Missä olin jo lauantaina, samoin eilen. Eilen kylmän syksyn keskellä alkoi paistaa aurinko, ilma oli mitä lämpimin. Istuin ensin Oide Wiesn puolella, mistä pidän kovasti, siis vanhanajan festeistä, ja pidin kädestä kiinni ja halasin ja suutelin keskellä kaikkea ja minua suudeltiin takaisin ja kuulin olevani ihana ja sitä, juuri sitä, tarvitsen enemmän kuin mitään tällä hetkellä. Sillä suren jollakin lailla liikaa täältä lähtöä. Mitkä maailman ihanimmat korttelit ja ihmiset jätän taakseni. Lohduttaa vain se, että joskus palaan. Paleltaa se, että löydän itseni parin kuukauden päästä Siperiasta aloittamasta maailmanympärysmatkaa.

Muutamat ystävät matkalla telttaan.
Jännittää se, että uusi romaanini, joka ei ole vielä ilmestynyt Suomessa, lähtee Frankfurtiin myymään itseään ja minä myös. Tai siis häh. En minä lähde itseäni sinne myymään, vaan menen olemaan todella edustuksellinen ja yritän olla myös edes fiksun kaltainen. Kokkareita riittää, joka päivälle ja illalle menoa, apua, ja vielä jään lauantaina itävaltalaisten dokuleffaihmisten seuraan, ja pelkään jo etukäteen että kuitenkin saan jotakin yhteistyökumppaneita maailmanympärysmatkaani varten vaikka oikeastaan en halua. Haluan vapauden. Lisäksi yritän luoda suhteita, sillä kirjoitan myös yhtä romaania saksaksi. Tarvitsen sille täällä joko agentin tai tutun ihmisen jostakin kustannustalosta. Eräs suhde olisi, aika hyväkin, erään täkäläisen bestseller-kirjailijan kautta. Mutta en ole vielä heilauttanut helttaani asian hyväksi suuntaan enkä mihinkään.

Sunnuntaina ensimmäisen oktoberfest-päivän jälkeen olo oli pikku uupunut.
Kokkareita riittää myös täällä, voi pyhä sylvi, huh. Mutta voi kuinka nautin. Ja hellyn halaamaan töissäkin koko ajan kaikkia. Yhtäkkiä varoittamatta. Jopa lasten vanhempia! Lapset siellä ovat olleet koko viikon todella syliin pyrkiviä, sillä kerroin maanantaina, että tämän viikon jälkeen me emme enää tapaa. Luulen, että lastentarhanopena olen tehnyt hyvän uran. Toivon, että moni lapsi muistaa minut sitten isona. Pidän noista pikku tyypeistä ja he pitävät takaisin. Siltä tuntuu ainakin monesti. Ja niinhän se pitää elämä elääkin. Että tykkää toisista niin tykkäävät takaisin. Ja se pitää näyttää myös niin, että hymyilee mieluummin kuin mykkäilee. Minusta on ihana hymyillä nyt kun elämäni on satua! Ihanaa, että vihdoin viimein siltä tuntuu, vaikka prinssejä tulee ja menee niin että sydämeni on välillä kauhusta kankea. Mutta toivon satumaista elämää  kaikille. Vaikka olisi huonot ajat menossa, pitää muistaa, että alamäen jälkeen tulee aina joko kukkea laakso tai ylämäki ja tie taivaisiin. Mullistavaa loppuviikkoa kaikille ja ensi viikkoa myös. Minusta tuskin kuuluu Alppien huipuilta pihaustakaan. Pusipus!

PS. Tsekatkaas tuo Frankfurtin messuille menevä esittely. Pitäkää peukkuja, että kirjani oikeudet saataisiin myytyä edes johonkin tuuttiin. Tai suhteita luotua vähintään.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Lauluja

Mitä kaikkea voi tapahtua yhtäkkiä minun elämääni tuli yksi ihminen viime viikolla enkä ymmärrä miksi juuri nyt, vaikea katsoa kun hän lähtee, asumme eri mantereilla, mitä jos maailmanympärysmatkani keskeytyy juuri siellä. Mitä jos vahingossa muutan kauas kauas pois.


Miksi sydän hengittää niin kauniisti.
Miksi yksi ihminen tulee kohta luokseni ja miksi joka ilta

katson katson katson
hänet

minusta on kiva nukahtaa syliin. Ja oikeastaan tällainen on ihan paikallaankin. Etenkin nyt kun väsyttää. Eilen oli liian hauskaa. Oktoberfest on alkanut.

torstai 18. syyskuuta 2014

Maailma ottaa kun sille itsensä antaa

Lupasin liikoja mutta nyt on pakko. Lupasin että olen ulkona tästä asunnosta ensi viikon perjantaihin mennessä (juu, sitten en tiedä missä oikein nukun, en ehkä halua täällä pahvilaatikoiden keskellä sohvalla villikissojen kanssa..onneksi on noita kaveriloita, voipi soitella ovikelloja ja maukua).


Mutta kuten näette, tehtävä voi olla aika mahdoton. Paitsi että tunnen oloni jokseenkin ihmemiesnaismaiseksi. Eli siis taikoja teen, bum bum bum, olen ulkona koditon vapaa kuin lintu viikon päästä perjantaina ja tämä kaaos, tämä kaikkien aikojen kaaokseisin kaaos, on sitten tuhkaa, tähtejä, missä ovat sijamuotoni, lähden pakolle!


PS. Katsokaa katsokaa ostin eilen maailmanympärysmatkapakaasin. En rinkkaa, se olisi liian rankkaa raahata, vaan vedettävän rinkan. Hahaa! Siihen mahtuu 75 litraa tavaraa, sen voi vetää, jos renkaat menevät rikki voi mistä vain ostaa rullaluistinrenkaat ja ruuvata uudet kiinni, ja jos menen metsäpolulla tai rantahiekalla, voin nostaa selkään ja kantaa kuin rinkkaa, ja tämä on kuulkaas kätevää! Maksoikaan ei liikaa. Vähemmän kuin olin varautunut. MAAILMA odota mä tuuuuuun!

Tuun tuun tuun!! Löysin karhuhattuni, oh, kaikkea sitä sekamelska esiin tuo!

tiistai 16. syyskuuta 2014

Tatuoin itseni itseeni!

Katsokaa millainen on koipeni nyt! Haa! Kyllä kelpaa.Voi ilo! Kestin kokonaan, kertakaan ei kipu lävistänyt vartaloa liikaa tai pakottanut putoilemaan. Ja oi mikä tatskaaja. Ihana. En enää ikinä mene muualle kuin Miriamille. Kolmisen tuntia taukoineen turisteltiin siinä. Suosittelen lämpimästi. Tuonne vain on kovat jonot. Seuraavat vapaat ajat ovat huhtikuussa. Mä pääsen vielä parin viikon päästä korjauttamaan tätä uutta, jos käy niin, että ratsastusloman jälkeen värit jotenkin ovat tippuneet.


Olen nyt saanut siis kaksi jännittävää itse itselleni suomaa palkintoa. Toinen on tatska, toinen on ratsastusreissu. Ja ai niin, menen myös Frankfurtiin. Hauskaa. Tosin se ei ole itse itselle suotu palkinto, vaan uuden kustantajani mainio idea. Musta levitetään siellä englanniksi esitettä ja seisoksin siellä huudeilla markkinointimielessä. Pitäkääpäs peukkuja, että kirjani halutaan muuallekin kuin Suomeen!

Stephan Melz. Ohooh.
Jotenka ja jotta se on terve ja moro, tulen vasta joskus lokakuussa Suomeen. Matkustan Frankfurtista joko Berliiniin tai Puolaan, en tiedä vielä mihin tarkalleen eikä tarvitsekaan tietää, kunhan olen kirjani julkaisun aikoihin Suomessa. Johonkin menen, aloitan maailmanympärysmatkafiilistelyt pienin askelin. Pitäisi käydä myös Wienissä. En vain tiedä, jaksanko siellä enää poiketa vaikka toisaalta haluaisin kyllä, siellä olisi nimittäin sellainen ihminen. Katotaan, katotaan.

Lisää Melziä.
Ai niin ai niin, lauantain läksiäiset olivat hauskat. Ilo päättyi kohdallani tuhkimomaisesti puolilta öin. Nukkumatti tuli hakemaan. Mutta pääasia että sain puheen pideltyä, että oli hauskaa siihen asti kun oli, ja kaikkien muiden mielestä oli pirteää. Juhlivat mokomat aamupuoliseitsemään. Huh. Ei tällainen vanha kalkkuna enää jaksa. Sain niin monia ihania ihania toivotuksia matkalleni, että apua. Lisäksi sain matkakassaan ihan liikaa avustusta, tai siis voi ei kun eivät sanat riitä kiittämään, ja miten eivät riitä sitäkään hämmästelemään, miten mahtavia ihmisiä olen saanut elämääni. Herranpieksut. Niin rakkaita, rakkaita ystäviä siellä ja täällä ja paljon. Yhtään ei liikaa, yhtään ei liian vähän. Tärkeitä kaikki, joka ikinen ja iikka, ja näännyn, kun ajattelen, että menen vapaaehtoisesti tuhansien kilometrien päähän kaikista. Toisaalta myös kutkuttaa. Ja ainahan voi palata.

Kirchnerin kenties kuuluisin maalaus, Sirkus.
Kävin sunnuntaina muutes viimeistä kertaa pitkään aikaan müncheniläisellä museokierroksella. Tai no jos ensi sunnuntaina jaksan, menen vielä muutamiin. Pinakothek der Modernessa oli mielenkiintoista Ernst Ludwig Kirchnerin näyttely, joka sattui olemaan juuri viimeistä päivää esillä, ja Florence Henrin valokuvat. Stephan Melzin maalaukset säväyttivät eniten. Ihan mielettömiä tauluja, oh! Haluan rakastua taidemaalariin. Tai valokuvaajaan. Aina kun näen pysäyttävää taidetta, palan halusta! Palan halusta taas. Oi miten palan. Tulipalan! Menin pläjäyksen jälkeen kahvilaan. Kirjoitin parit sivut päiväkirjaan. Ote (oho, lasken teidät sisälle päiväkirjaani jopa, huh!): "Haluan kaataa kaikki tunteeni voimakkaan miehen suuhun, haluan pitää silmät kiinni kun se tapahtuu. Haluan sivellä selkää, jään jonkun miehen päähän asumaan, haluan olla lause, jota toistetaan, kuten ihana ihana ihana."

Päheä huone!
Että sellaista, palaa palaa tämä nainen. Kahvilatauon jälkeen menin Brandhorstin taidemuseoon, missä pysäyttivät Richard Avedonin valokuvat. Oijoi. Ja hänen ottamansa kuvat lempikirjailijoistani. Oi. Suosittelen piipahtelua Münchenin taidemäjäyksissä. Etenkin sunnuntaisin on hassua. Sisäänpääsy vain euron ja porukkaa kuin marketeissa. Brandhorstin jälkeen menin käymään oluella, koska halusin dramatiikkaa, mutta en saanut, ja kirjoitin muistikirjaan (hahaa, en laskekaan teitä enää päiväkirjaani!): "Mitä jos tulee kuolema, olen alkanut pelätä, en halua yksin pois, tarvitsen viereeni käden. Kenet sitten enää saan, jos meri nielee, jos suola." Siispä voin ymmärtää, että Brandhorstin valokuvanäyttely oli jokseenkin lopun kaltainen. Jokseenkin musta.

Pakko oli kuvata tämä Sigmar Polke -nimisen taiteilijan mietelmä.
Nyt minä menen apteekkiin hakemaan voidetta. Sitten menen suihkuun. Voitelen tatskan. Ihana! Ja sitten menen töihin ja sitten kiemurtelen vaellustarvikeliikkeessä ja ostan rinkan. Oh. Maailma!


lauantai 13. syyskuuta 2014

Kaaosta

huone kauhistunut kaaos
laatikoita lattialla kirjat vaatteet jälkiä
tyhjä juomapullo vaaleanpunainen taskumatti kuminauhaa
kaksi kissaa silppua sormus multaa kynsilakkapullo
kissankarva toinen kolmas, kimppu

Kuva: beforeitsnews.com

valkoista sinistä mustaa punaista keltaista
ja kuvia talvesta, hyisestä metsästä kuurasta
lapsuudesta veli sisko veli äiti isä kummi mummi
ukki, muistot, laatikko auki muistot sisään laatikko kiinni
teippiä teippiä teippiä

puen pian jalkoihini piikkikorkokengät selästä avonaisen harmaan mekon, en käytä rintaliivejä tänä yönä, joka on pitkä ennen päivää
hiivin varpaillani

he yllättävät. Tiedän vain kellonajan ja paikan. Ystäväni järjestävät minulle yllätysläksiäisjuhlat. Neljä tuntia ennen juhlia varten varatun baarin aukeamista luokseni tulevat ne, jotka ovat auttaneet viime muutossa ja ne lähimmät. Teen ruokaa, avaan viinipulloja, viilennän oluet. Olen juuri saanut jäähyväispuheen aikaiseksi, saksaksi, nauroin kun sitä tein, joten tänä yönä ei itketä, vaikka toisaalta kyllä myös itkin kun kirjoitin. Harjoittelen. Kirjoitin sellaisen stand up -tyylisen jutun. Jos saan ihmiset saksaksi nauramaan, menen vielä joku päivä uudestaan lavalle.

Ulappa siintää oi!
Ensi yönä tanssitaan aamuun asti. On kavereita, joilta odotan musiikkiesityksiä. Kitaraa, duettoja. Baari on sellainen, jossa ei tule pilkkua, vaan se on auki niin myöhään kuin on väkeä, ja sitten tullaan kotiin taksilla, nukutaan sikinsokin, herätään toivottavasti oikeasta osoitteesta, mennään huomenna katsomaan Blumentopfin (suom. Kukkaruukku) ilmaiskeikkaa, keikutaan.

On yö koko ajan, katsokaa ulos mikä ihana värisevä tähtiyö kello yhdeltätoista aamupäivällä, ei haittaa ulkona hirnuva sade, harmaa ankeus; on yö. Minä olen kissankello ja välkyn kun kuu käy. Lähden ennen kuin käsi tarttuu omaani, sillä tiedän että tarttuu. On siellä niitäkin.

Kävin äsken juoksulenkillä. On ihana kevyt olo. Elämäni on aukeamassa uudestaan aivan eri tavalla kuin ennen. Sain eilen tiedon Kirjailijaliiton apurahapäätöksestä, joka helpottaa marraskuun elämää. Tiukasti elellen pystyn kirjoittamaan kokopäiväisesti lokakuun alusta lähtien ensi kesään saakka. Toivottavasti saan siinä vaiheessa uutta apurahaa, jotta voin jatkaa, ja jos en, elelen sitten jotenkin päin kynä kädessä kieli poskessa. Nimittäin viides romaani, joka on vasta kehittelyasteella oikeassa aivossani, tulee olemaan murjovan lisäksi herkkä ja hurmaava.

Kirjoitushommien lisäksi olen muutenkin tyytyväinen juuri nyt lukuun ottamatta haikeutta ja jäähyväissurua. Olen sunnuntaista lähtien elellyt täysin vegaanisti ja käynyt lenkillä joka päivä sekä tavannut ystäviä, nauranut, huokaillut, elänyt. Parasta on se, että kun kohtaa tuntemattomia vastaantulijoita juoksennellessa tai pyöräillessä, hymyilyttää. Ja saa hymyjä takaisin. Katson reippaasti kohti, en karttele, en halua enää olla piilossa. Olen esillä ja rohkea. Paitsi tänä iltana kun pidän puhetta ties kuinka monen ihmisen edessä.

Ei ole vielä näin kirkuvaa värisävelmää mutta pian. Kuva: camping.de
Tällä viikolla tapahtui myös pysähtyminen. Eräs entinen (toivottavasti pian uudestaan nykyinen!) ystäväni on kohdannut surun. Hänen vuokseen sytytin kynttilän tiistaina muistaakseni. Katsoin sadetta. Ajattelin lämmöllä. Sydäntä kuristaa, kun tietää, mitä toinen kokee eikä itse voi muuta kuin lähettää osanottoja. Elämä on nurinkurista. Sillä aikaa kun toisen taakka kevenee, toinen toisaalla kantaa enemmän. Ulkona soivat juuri kello yhdentoista kellot, muistuttavat ajasta. Aamulenkillä katsoin puita ja maata, märkiä lehtiä, värit ovat hiipimässä yllemme. Murretut värit. Hillityt, keimailevat värit. Syksy hiljaa valuu. Puen kengät kohta, laitan hiukset, teen ruoan, avaan pullot. Pidän puheen illalla. Pidän puheita tästä lähtien aina!

Sameaa, huojuvaa viikonloppua kaikille. Voikaa hyvin. Ja jaksakaa te, joilla on voimat niukilla. Voimat tulevat joskus takaisin. Aika tuo ne. Joskus aika kulkee sitä paitsi todella nopeasti itse kunkin luokse. Ohi se ei voi pyyhältää, joten toivoa on, toivo elää.

torstai 11. syyskuuta 2014

Muhevien löylyjen jälkeen

Oi hirmuinen hurjuus. Kävin eilen saunomassa suomalaisystäväni kanssa. Oli hirmuisen rentouttavaa, enkä voi ymmärtää, miksi me emme ole tehneet tätä useammin, miksi oi miksi. Viimeksi kävin neljä vuotta sitten siellä, missä eilen kävimme, ja oivoi, se oli ihanaa. Hassua vain, että kanssamme samaan aikaan paikalla oli rykelmä suomalaisherroja. Oli jotenkin alastomampi olo yhtäkkiä. Kun yleisissä saunoissahan täällä ollaan nakkenakuna. Alastihan sitä oltaisi oltu ihan saksalaistenkin keskellä, mutta heti kun joku on suomalainen; kun on ajatellut, että ei täällä tuttuja tai ketään sellaisia ainakaan ole, joihin ikinä tutustuu, tulee paljon alastomampi olo..





Tosin en tiedä, miksi moinen häveliäisyys, käynhän saunomassa nakuakuna myös miespuolisten ystävien kanssa. Ehkä tuntemattomuudella ja tuikutuntemattomuudella on tekemistä asialla. Sitä paitsi olivat oikein kohteliaita suomalaisia. Tarjosivat oikein saunaoluenkin. Kyllä kelpasi kaikkien höyryjen keskellä.


Olen ottanut iloja irti tällä viikolla. Tavannut ystäviä, elänyt, liihotellut. Mieli on ristiriita-aallokkoa. On äärimmäisen jännittävät ajat minulla, iiik, ja samalla haikeat. Tuntuu niin suurelta jättää München pian taakse, tämähän on kotini! Tällä hetkellä olen varma siitä, että tänne palaan. Ja siis haikeuden lisäksi en oikein malta pysyä pöksyissäni - eilenhän en sitten pysynytkään, kun heitin ne saunomisen ajaksi jorpakkoon, eli pukukaappiin.

Muutes by the way, tämä pärstävärkkikuva by Nauska tulee kirjan kanteen kaiketi.
Olen appropoppopooo myös tuskissani. En saanutkaan ennen lomaa kaikkia huonekaluja kaupaksi, vaikka ensin oli niin, että ne menivät. Hinnoista käytiin änkyröimään. Joten nyt on kovin tuliset hiilet. Kaksi ja puoli viikkoa aikaa löytää ostajat työpöydälle, sängylle ja olkkarin pöydille. Kaiken muun sain kaupaksi ja seuraava vuokralainen maksaa minulle keittiöosuutenikin, joka ei ole suinkaan pieni, vaan suuri, sillä keittiöt ovat kalliita, jopa halvatkin keittiöt ovat. Jos en saa polkupyörää myytyä, saatan tehdä ensi kuussa niin humisevan tempun, että kuljen Saksan ja Puolan (Nipsu, tulisin kylään!) läpi pyörineni ja päätyisin niine hyvineni kuukaudeksi Suomeen.

Oma suosikkini oli ehkä tämä Nauskan ottamista kuvista.
Oi ja voi, en tiedä vieläkään, menenkö Frankfurtiin messuille. Ehkä, ehkä en. Hassua, kun en tiedä lainkaan mitä elämässä tapahtuu 3.10. jälkeen. Siihen astihan olen päiväkotipimu ja ratsastusreissumatami. Outoa, kun ei tarvitse juuri nyt kirjoittaa. Kun on se kuuluisa välivaihe. Onneksi elämä purskahtelee treffeistä ja tapahtumista, niin en ehdi edes tuntea ikävää kirjoittamista kohtaan. Hinku olisi jo, uskokaa tai älkää. Nimittäin jatkaa siitä mihin joskus jäin saksankielisen kirjani kanssa. Hain projektille apurahaa. Saapi nähdä, kilahtaako kohdalle.

Asiasta aasin korvavaikkuun: mikä tämä patsas Helsingissä on? On valloittava. Tyypin ilme. Hihiih!
Nyt minä pukeudun ja lähden duuniduuniin. Siellä on ollut tähän asti melko ramaisevaa. Perheet ovat vielä lomilla, ei ole juuri tekemistä, aika matelee. Tänään pitäisi olla talo melkein täynnä, joten ehkäpä joudun vielä tuskistelemaan työmääristä ja uupumuksesta. Paitsi että uupunut taidan olla kaikesta huolimatta. Oli niin rankka kesä ja elokuu Suomessa. Että töissä käytän tauot nukkumiseen ja kotona töiden jälkeen en suinkaan pakkaile muuttolaatikoita, vaan nukun kuin pikkuinen bambi.

Lue kirjoja darling! Tulipa nyt ikävä johonkin lämpimään. Kuvamuistoja kaukaa Kreikka-ajoilta, käsissä tenttikirja, joka piti lukea Ateenan yliopiston kauhukirjakurssille.
Voikaa hyvin, lukijakullat, ja lukekaa kirjoja. Lukuhaaste ja lukutaidon vieminen Afrikkaan ovat nyt kalenterissa loistokkaasti esillä. Minäkin osallistun. Paremmin heti kun löydän kirjani kaiken tavaran keskeltä (olen aloittanut muuttopuuhat niin, että materiani on hyllyistä ja kaapeista...öööh...lattialla...).

maanantai 8. syyskuuta 2014

Münchenissä arkiaamu ja tyhjä kevyt plösö hän

Veganisoidun uudelleen. Kovin ehdin innostuilla keväällä, että nyt alan vegaaniksi, mutta käytäntö on osoittautunut muuksi. Oli yksinkertaisesti liian hektinen kesä ja välillä vaikeuksia pysyä "ruoassa", niin että oli pistettävä lopulta suuhun mitä sinne meni, kuten pizzan mukana juustoa ja ilmankin pizzaa. Nyt kun olen Münchenissä, kotona tavallaan, nyt kun päätän taas itse mitä ja miten ja saan kokkailla rinnat riehuen, ostoskoriini eksyy vain ja ainoastaan vegaanijuttuja ja ravintoloissakin, mikäli sellaisiin menen, olen tiukka kuin viiri ilman tuulenvirettä, on aika tullut, on aika.

Suomi-hetkiä. Kuvia. Jännitteitä.
Muutenkin on vatsa ihan turvoksissa ja fyysisesti yöks-olo. Kiitos äärettömän mässäilyelokuun, apua. Vegaaniruokavalio auttaa siihenkin. Haluan pirteäksi ja takaisin litteäksi. Kävinkin heti eilen kotiin palattuani lentoasemalla kaupassa, ostin kasviskeittoaineikset, pyöräytin bataatti-inkivääri-chilikeiton, kävin juoksemassa Isarin varrella ja ylempänä kukkuloilla, usva satoi ylleni, miten kaunis tämä kaupunki on, rakastan Müncheniä, söin myöhemmin keittoa, silitin kissoja, jotka ensin karsastivat minua mutta sitten tunnistivat ja tulivat nuokkumaan viereen, ja huomasin, että olen pyörällä päästäni.

Koira ja rakas kultapoika. Joka ei ole omani mutta melkein.
Jotenkin aivoni ovat hätätilassa. Ne eivät tiedä, miten päin toimia. Raksutusääniä ei kuulu. Käteni lepäävät toimettomina pöydällä tai kyljilläni. Kirja on valmis ja minulla ei mitään. Kirja menee painoon ensi viikolla se on minun osani, osa minua. Maailma kutsuu minä olen vielä vasta lähtökuopassa. Töitä on kolme viikkoa, ne menevät liian nopeasti, lähden kohta, poljen pyörällä, täällä on tänään kesä, on myöskin pian Oktoberfestit ja ratsastusloma ja aikaa, kuvitelkaa, aikaa tavata ystäviä ja hätä päästä omaisuudesta eroon ja ikävä samalla kaikkea. Miten päin tässä voi edes olla, mihin päin saan katsoa? Olen vapaa. Luoja miten vapaa olen!

Yhtä vapaa kuin juuri poimittu marja olen! Oi ja punainen ja kaikki maailman värit!

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kauniita unia!

Vikan Suomi-illan keltainen valo. Kävin lenkillä kummipojan kanssa.

Kummipoikani on ihan yhtä höperö kuin minäkin. Joten lenkkimme loppui ylösalaisin ja kaikki maailman ohdakkeet tarttuivat kivuliaasti kaikkialle koko ihmisiin.
Viimeinen yö Suomessa tihkuu. Mitä se tihkuu, en oikein tiedä, tihkuu vain, ja kohta laitan pään tyynyyn. Olen mahdottoman poikki ja väsynyt elokuusta. Lisäksi viimeiset kymmenen päivää olivat täynnä naurua, ylensyömistä, naurua, ylensyömistä, naurua. Joten olen todella loman tarpeessa. Apua miten kamalaa ajatella, että ylihuomenna pitäisi olla töissä aamukahdeksalta yök. Mutta toisaalta aika huiskahtaa nopeasti eikä tarvitse enää kuin kolme viikkoa olla duuniduunailijatar. Ellei yhtäkkiä ratkea taivas ja tipahda elämä niskaan. Tai oikeastaan sehän olisi mahtavaa. Mieluummin elämä sinne niskaan kuin esimerkiksi jokin kammoittava taakka.

Käytin turistihanipuppelini Suomenlinnassa oli kesäistä.
Anyways koko viimeisen neljän viikon ajan näin Suomen luonnon todella erilaisin silmin kuin ennen. Johtui ehkä siitä, että luotsasin kymmenenhenkistä saksalais-itävaltalais-italialaispoppootamme syvälle järvimaisemiin. Avasin käteni, sanoin: katsokaa miten kaunista. Ja he katsoivat. Ja he ihastelivat. Ja he sanoivat: ooh. Tähtitaivaskin oli paljon tähdekkäämpi mökillä kuin missään muualla. Herrataivashuhhuu miten paljon tähtiä voi olla ja miten sininen tämä maa on. Ihana. Ja oih mikä maailman kaunein autoreitti on Punkaharjulla. Miksi en ole ennen mökille mennessä ajanut harjureittiä, en tiedä, mutta tästä lähtien annan sille aikaa ja ajan joka kerta ja pakotan teidätkin; teidän jokaisen on ehdottomasti mentävä ja nähtävä Punkaharjun harjureitti. Sanotte varmasti vähintään ohhoh!

Sydäntatti ansaitsi tulla pannulle.
Sitä paitsi haluaisin oman kodin ja pesän ja haluan rakkautta. Haluan kiintyä. Haluan aloilleni. Mikä on todella ironista. Haluta aloilleen silloin kun on menossa kiertämään maailman. Ehkäpä asetun matkalla. Tuntuu siltä. Että on aika pysähtyä. Aloitan pysähtymisen lopettamalla alkoholinkäytön kokonaan. Tai no, en absoluuttisesti lopeta, mutta melkeinpä täysin. Heti kun siis aloitan sen matkan. Olen nimittäin viinini juonut ja tarvitsen puhtaan elämän eikä skumppa ole alkoholia jos sitä juo vain hillitysti ja jos siinä joskus myös ui.

Olavinlinnailua kuten lähes joka vuosi. Tänä syksynä olikin kesä.
Mutta huomenna lähden Suomesta painavin mielin pois. Mieluummin jäisin. Toisaalta München on aina München enkä minä muutenkaan mihinkään nyt jää, kuten tiedätte, vaan lähteä lompsuttelen useampaan kertaan ja trallalaa ja olenhan tulossa Suomeen taas kuukauden päästä potemaan kamalaa kauhua siitä, miten kallista täällä on ja miten rahat vain kierivät kukkarosta pois, vaikka yrittäisi kuinka pitää kukkaron suljettuna ja piilossa ja nyt minä aivastan ja sitten nukahdan hyvää yötä! Niin ja huomenna rakas sisareni täyttää vuosia, ajattelin senkin vuoksi olla tosi virkeä, levätä pitkästä aikaa ja todella. Kauneusunia tarvitsevat meistä kaikki ainakin melkein aina joskus.
Laiturihommeja.
Näitten kaa hengasin reilun viikon. Ihana kun niin moni halusi tulla näkemään Suomen.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Moi mitä kuuluu!

Kukkuu ja moikkis pitkästä aikaa! Terveisiä sysi-Suomesta, veden ääreltä, aamuyöstä. En saa unta. Väsyttää kyllä mutta minkäs teen. Näitä on. Valvottuja öitä ja rauhattomuutta vaikka oikeastaan minulla on kaikki syyt olla levollinen. Onhan pitkästä pitkästä aikaa hetki olla yksin.

Istun mökillä olohuoneessa, seuraan kuinka aurinko hiipuu rannan takaa ylemmäs, musta yö on muuttunut harmaaksi verhoksi taivaalle, se vaalenee tietystä kulmasta nähtynä vinosti.

Aamurauha aah!
On kerrassaan ylellistä. Suomessa, mökillä, puhtaassa luonnossa raikkaassa ilmassa ystävät ympärillä. Kymmenen meitä on yhteensä, metsä raikuu saksan kielestä (olen niin iloinen, että 9 hyvää ystävää tuli tänne reiluksi viikoksi Suomea tsekkailemaan!). Välillä kaipaan taukoja; en ole viiteen päivään saanut hetkeäkään itselleni. Joten rakastan olla nyt. Valveilla vaikka väsyttää, hiljaisuudessa. Kohta menen ja kuuntelen miltä järvi kuulostaa aamuvarhain.

Oikeastaan menin juuri. Kävin katsomassa punaisen kohdan noususta. Tulin takaisin. Tekee mieli blogata. Joten mitä minulle kuuluu muuten? Sanotaanko, että tarvitsisin lomaa, jotta voisin setviä ajatukseni. Olen koko Suomessa olon ajan tehnyt töitä, välillä hurjalla tahdilla välillä hidastellen. Kirja on siitä hyvästä nyt taitossa. Painoon päästään siis ajoissa. Lokakuu on neljäs-romaanini-uunista-ulos-kuukausi. En osaa vielä ajatella. En tiedä, miltä tuntuu.

Lokakuussa tätä saa!
Viime viikolla minusta otettiin uudet, viralliset kirjailijakuvat. Kuvaussessio oli hauska (sillä kuvaajana oli Nauska) mutta se vei voimat. Hyvänen aika miten mallit ikinä jaksavat? On fyysisesti niin raskas työ heillä. Tai ainakin ilmelihaksellisesti. Ja katseellisesti.

Olen tavannut perheestä vain osan, ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa, koska kaikki asuvat niin eri paikoissa. Helsingin ystävistä olen onneksi nähnyt melkein kaikki, muiden paikkakuntien toverit ovat jääneet kaiken hullunmyllyn keskellä tapaamatta, vaikka toisin ajattelin, kun Suomeen vajaa kuukausi sitten laskeuduin. Viikon päästä lennän jo takaisin kotiin. Sitten on kolme viikkoa aikaa hoitaa koti tyhjäksi ja irtisanoutua kaikenmaailman eläkekassoista ja miettiä, mihin maahan oikein jään kirjoille. Varmaankin Saksaan, koska en ehdi tulla Suomeen kolmeksi kuukaudeksi päästäkseni takaisin Kelan piiriin. Enkä muutenkaan nyt jaksa mitään byrokratiahommia.

Saaliita.
Syyskuun lopussa menen viikoksi ratsastamaan. Ratsastamme Alpeilla 250 kilometriä. En tiedä, kenen kanssa. Joku ryhmä se on. Möin huonekaluni, jotta voin retken tehdä. Sitten en tiedä, jäänkö vielä kotvaksi Saksaan, koska en tiedä, pitääkö käväistä Franfurtin kirjamessuilla olemassa hehkeä. Ainakin yksi novellini on käännetty saksaksi ja sitä pitäisi olla messuilla jaossa. Katsotaan, katsotaan ja kerron kyllä tarkemmin mitä ja miten ja sitä paitsi saa sitä Suomestakin sitten. Lokakuussa tulen viimeistään puolivälissä Suomeen. Pitäähän oman kirjan julkaisussa olla. Ja Helsingin kirjamessuilla tietysti. Mutta en tiedä, milloin alan pelätä hetkeä, jona jään kodittomaksi todella. On nyt jo koditon olo, mutta onneksi kalenteri on täysi lokakuun loppuun asti. Ei ehdi pelätä. Miksi edes pelätä. Tosin koditon olo syö naista. Ikävöin ikiomaa paikkaa. Ikävöin sitä, että voi kokkailla ja jättää vaatteita lattialle ja kuurata omia kaakeleita vaikka. Ikävöin sitä, että on olemassa paikka nimeltä koti.

Ehkä pelkään myös sitä, että olen jo tavannut ihmisen jos toisenkin, jota tekisi mieli tavata lisää. Mutta kun juna lähtee, en jää. Ja sitä pelkään. Että miltä se tuntuu. Se kun ei voi keneenkään uuteen ihmiseen tutustua hyvin vaikka haluaisi. Kun joulukuusta lähtien lähden koko ajan joka paikasta enkä pysy. Tekeekö se minusta hullun. Katoanko. Mitä se on, kun ei ole tukikohtaa ollenkaan. Jo tämä kuukausi on ollut rankka. Olen elänyt matkalaukkuelämää. Se on tehnyt eksyneen olon, uupuneen, jopa vähän aran. Ja millaisen ihmisen minusta tekee muutenkin se, etten koskaan jää. Eikö se ole todella epäinhimillistä. Sattuuko se. Itseä ja muita.

Joka tapauksessa kesän murheet ovat ohi. Haistatin niille paskat lyhyesti sanottuna. Olen nauttinut ja iloinnut, olen kiireistä ja peloista ja kodittomuudesta huolimatta todella onnellinen. Rakastan ihmisiäni ja ihanaa sekin, kun on voinut jo pienesti ihastua. Siitä tietää, että kyllä minä joskus vielä oikeasti rakastunkin. Että sydän ei olekaan jäätä. Ja että kivaa, kun on maailmassa hassuja, reiluja, rehellisiä ihmisiä. Hassuillaan siis oi koko kööri. Nostetaan elämän malja! Minä laitan nyt kuppiin jasmiiniteetä ja kirjoitan jotain kivaa. Koska ei vieläkään nukuta. Ja aamu on jo punainen kuin pippuri. Pusipus! Nähdään pian! Tulkaa taas sankoin joukoin virtuaalikylään. Tänne saa jokainen tulla ja miettiä. Ja haluta ja jakaa ja kokea ja punastua ja kauhistua ja vihata ja tirskahdella ja myötähävetä.

Äsken kuvasin. Ihana yksin laiturilla peiton sisällä ja mikään ei liiku paitsi taivas!
Ai niin ja voi tatit ja kaikki rouskut! Kävin tänään ensimmäistä kertaa tiuhassa elämässäni sienestämässä. Kylläpä se oli valloittavaa. Ihan ikiomia löydöksiä tehdä. Lähden mielelläni uudestaan sienestämään jos joku tulee mukaan ja ottaa veitsen ja leikkaa niitä, sillä olipa kiljahtelua ilmassa, kun sieltä löytyi kamalia toukkia yäk. Vahingossa myös hämähäkki tuli niskaan ja käveli selässäni, piti paidat riuhtoa pois päältä, yhtäkkiä siinä huitoa, en pidä oikein noista metsähommista vaikka metsät ovatkin kauniita ja siellä on kiva kävellä. Ja sienistä tehtiin hyvä paistos. Mutta siis ymmärrän nyt, miksi monet hehkuttavat sienestämisen hienoutta. Onhan se jännää, kun löytyy kaikkea. Paitsi toukkia ei ole kyllä todellakaan hauskaa löytää. Tai hämähäkkejä.