lauantai 6. syyskuuta 2014

Kauniita unia!

Vikan Suomi-illan keltainen valo. Kävin lenkillä kummipojan kanssa.

Kummipoikani on ihan yhtä höperö kuin minäkin. Joten lenkkimme loppui ylösalaisin ja kaikki maailman ohdakkeet tarttuivat kivuliaasti kaikkialle koko ihmisiin.
Viimeinen yö Suomessa tihkuu. Mitä se tihkuu, en oikein tiedä, tihkuu vain, ja kohta laitan pään tyynyyn. Olen mahdottoman poikki ja väsynyt elokuusta. Lisäksi viimeiset kymmenen päivää olivat täynnä naurua, ylensyömistä, naurua, ylensyömistä, naurua. Joten olen todella loman tarpeessa. Apua miten kamalaa ajatella, että ylihuomenna pitäisi olla töissä aamukahdeksalta yök. Mutta toisaalta aika huiskahtaa nopeasti eikä tarvitse enää kuin kolme viikkoa olla duuniduunailijatar. Ellei yhtäkkiä ratkea taivas ja tipahda elämä niskaan. Tai oikeastaan sehän olisi mahtavaa. Mieluummin elämä sinne niskaan kuin esimerkiksi jokin kammoittava taakka.

Käytin turistihanipuppelini Suomenlinnassa oli kesäistä.
Anyways koko viimeisen neljän viikon ajan näin Suomen luonnon todella erilaisin silmin kuin ennen. Johtui ehkä siitä, että luotsasin kymmenenhenkistä saksalais-itävaltalais-italialaispoppootamme syvälle järvimaisemiin. Avasin käteni, sanoin: katsokaa miten kaunista. Ja he katsoivat. Ja he ihastelivat. Ja he sanoivat: ooh. Tähtitaivaskin oli paljon tähdekkäämpi mökillä kuin missään muualla. Herrataivashuhhuu miten paljon tähtiä voi olla ja miten sininen tämä maa on. Ihana. Ja oih mikä maailman kaunein autoreitti on Punkaharjulla. Miksi en ole ennen mökille mennessä ajanut harjureittiä, en tiedä, mutta tästä lähtien annan sille aikaa ja ajan joka kerta ja pakotan teidätkin; teidän jokaisen on ehdottomasti mentävä ja nähtävä Punkaharjun harjureitti. Sanotte varmasti vähintään ohhoh!

Sydäntatti ansaitsi tulla pannulle.
Sitä paitsi haluaisin oman kodin ja pesän ja haluan rakkautta. Haluan kiintyä. Haluan aloilleni. Mikä on todella ironista. Haluta aloilleen silloin kun on menossa kiertämään maailman. Ehkäpä asetun matkalla. Tuntuu siltä. Että on aika pysähtyä. Aloitan pysähtymisen lopettamalla alkoholinkäytön kokonaan. Tai no, en absoluuttisesti lopeta, mutta melkeinpä täysin. Heti kun siis aloitan sen matkan. Olen nimittäin viinini juonut ja tarvitsen puhtaan elämän eikä skumppa ole alkoholia jos sitä juo vain hillitysti ja jos siinä joskus myös ui.

Olavinlinnailua kuten lähes joka vuosi. Tänä syksynä olikin kesä.
Mutta huomenna lähden Suomesta painavin mielin pois. Mieluummin jäisin. Toisaalta München on aina München enkä minä muutenkaan mihinkään nyt jää, kuten tiedätte, vaan lähteä lompsuttelen useampaan kertaan ja trallalaa ja olenhan tulossa Suomeen taas kuukauden päästä potemaan kamalaa kauhua siitä, miten kallista täällä on ja miten rahat vain kierivät kukkarosta pois, vaikka yrittäisi kuinka pitää kukkaron suljettuna ja piilossa ja nyt minä aivastan ja sitten nukahdan hyvää yötä! Niin ja huomenna rakas sisareni täyttää vuosia, ajattelin senkin vuoksi olla tosi virkeä, levätä pitkästä aikaa ja todella. Kauneusunia tarvitsevat meistä kaikki ainakin melkein aina joskus.
Laiturihommeja.
Näitten kaa hengasin reilun viikon. Ihana kun niin moni halusi tulla näkemään Suomen.

2 kommenttia:

  1. Maaria, kukkanen kedon

    'Sitä paitsi haluaisin oman kodin ja pesän ja haluan rakkautta. Haluan kiintyä. Haluan aloilleni.'

    Katsos mikä toivomus, eilinen:
    http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/haapuhe.html

    VastaaPoista