keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pikkulintuja mahassa

Voi kuinka aika yhtäkkiä rullaa mielettömällä vauhdilla kohti loppua! Enää kaksi työaamua. Ja nekin herään eräästä vierestä. On menossa jotakin, ilmassa kipinää, mutta valitettavasti tämäkin jokin loppuu sunnuntaina, kun lähden Alpeille ratsastamaan viikoksi ja muutenkin se, joka aiheuttaa hämmennystä sisälläni, lennähtää takaisin kotiinsa valtameren ylitse. En tiedä miten tämä näin onkaan, mutta ihanaa on, romanssinraakile oikein, ja vaikka aluksi pelkäsin että jumankeikka menenköhän vakavammin tuntemaan jotakin ihan liikaa, en pelkää enää. Sillä vaikka tunnenkin jo vakavammin jotakin ja ihan liikaa, enkä suinkaan ole ainoa joka niin tekee, antoi ystäväni neuvon, että kannattaa nauttia joka hetkestä, sillä niitä hetkiä minulta ei kukaan eikä mikään vie mennessään. Mainio neuvo koko elämää varten. Joten olen visusti joka päivä siitä lähtien, kun tämä yksi jokin astui elämääni, halunnut rinta kirkuen viettää aikaani vieressä. Ja viettänyt olenkin (minkä näkee silmäpusseista poskillani, mutta ehtii sitä joskus vanhana sitten nukkumiset nukkua).

Läksäreistäni reilu viikko sitten. Minusta tehtiin tollanen barbi. Kuvaajana toimi kaverini: www.gaertl.com

Ja jos tulee riivaava ikävä, voin aina matkustaa sinne. Valtameren yli. Kaupunkiin, jossa elämä vinkuu ja tuuli puhisee suuren järven ylitse. Voin tehdä mitä haluan, olen vapaa kuin taivas. Kaksi yötä eikä minua sido mikään mihinkään, paitsi veri sukulaisiin ja asuntolaina pankkiin. Mutta asunnon voi aina myydä ja veren pitää virkeänä. Sitä paitsi nämä omituiset viimeiset päiväni sydämeni kaupungissa sykkivät. Apua kuinka. En ole ehtinyt tehdä mitään muuta kuin mennä. En ole saanut sittenkään pöytää, sänkyä enkä olkkarin pöytiä kaupaksi, ja päätin etten niitä edes myykään. Onneksi on kavereiden kellareissa tilaa elämälleni, joka odottaa paluutani kiltisti laatikoissa. Laatikot alkavat olla täynnä. Huoneen tyhjennän sittenkin vasta sunnuntaiksi, onneksi en perjantaiksi, sillä tänäiltana on taas huumaavaa seuraa, huomenna myös ja perjantaina tietenkin kanssa (sen lisäksi että vietän työpaikalla läksäreitä ja ilta jatkunee pitkälle) ja lauantaina pitäisi jo aamuseitsemältä olla Oktoberfesteillä.

Festeiltä. Haluan vielä mennä huristelemaan kaikilla laitteilla.
Missä olin jo lauantaina, samoin eilen. Eilen kylmän syksyn keskellä alkoi paistaa aurinko, ilma oli mitä lämpimin. Istuin ensin Oide Wiesn puolella, mistä pidän kovasti, siis vanhanajan festeistä, ja pidin kädestä kiinni ja halasin ja suutelin keskellä kaikkea ja minua suudeltiin takaisin ja kuulin olevani ihana ja sitä, juuri sitä, tarvitsen enemmän kuin mitään tällä hetkellä. Sillä suren jollakin lailla liikaa täältä lähtöä. Mitkä maailman ihanimmat korttelit ja ihmiset jätän taakseni. Lohduttaa vain se, että joskus palaan. Paleltaa se, että löydän itseni parin kuukauden päästä Siperiasta aloittamasta maailmanympärysmatkaa.

Muutamat ystävät matkalla telttaan.
Jännittää se, että uusi romaanini, joka ei ole vielä ilmestynyt Suomessa, lähtee Frankfurtiin myymään itseään ja minä myös. Tai siis häh. En minä lähde itseäni sinne myymään, vaan menen olemaan todella edustuksellinen ja yritän olla myös edes fiksun kaltainen. Kokkareita riittää, joka päivälle ja illalle menoa, apua, ja vielä jään lauantaina itävaltalaisten dokuleffaihmisten seuraan, ja pelkään jo etukäteen että kuitenkin saan jotakin yhteistyökumppaneita maailmanympärysmatkaani varten vaikka oikeastaan en halua. Haluan vapauden. Lisäksi yritän luoda suhteita, sillä kirjoitan myös yhtä romaania saksaksi. Tarvitsen sille täällä joko agentin tai tutun ihmisen jostakin kustannustalosta. Eräs suhde olisi, aika hyväkin, erään täkäläisen bestseller-kirjailijan kautta. Mutta en ole vielä heilauttanut helttaani asian hyväksi suuntaan enkä mihinkään.

Sunnuntaina ensimmäisen oktoberfest-päivän jälkeen olo oli pikku uupunut.
Kokkareita riittää myös täällä, voi pyhä sylvi, huh. Mutta voi kuinka nautin. Ja hellyn halaamaan töissäkin koko ajan kaikkia. Yhtäkkiä varoittamatta. Jopa lasten vanhempia! Lapset siellä ovat olleet koko viikon todella syliin pyrkiviä, sillä kerroin maanantaina, että tämän viikon jälkeen me emme enää tapaa. Luulen, että lastentarhanopena olen tehnyt hyvän uran. Toivon, että moni lapsi muistaa minut sitten isona. Pidän noista pikku tyypeistä ja he pitävät takaisin. Siltä tuntuu ainakin monesti. Ja niinhän se pitää elämä elääkin. Että tykkää toisista niin tykkäävät takaisin. Ja se pitää näyttää myös niin, että hymyilee mieluummin kuin mykkäilee. Minusta on ihana hymyillä nyt kun elämäni on satua! Ihanaa, että vihdoin viimein siltä tuntuu, vaikka prinssejä tulee ja menee niin että sydämeni on välillä kauhusta kankea. Mutta toivon satumaista elämää  kaikille. Vaikka olisi huonot ajat menossa, pitää muistaa, että alamäen jälkeen tulee aina joko kukkea laakso tai ylämäki ja tie taivaisiin. Mullistavaa loppuviikkoa kaikille ja ensi viikkoa myös. Minusta tuskin kuuluu Alppien huipuilta pihaustakaan. Pusipus!

PS. Tsekatkaas tuo Frankfurtin messuille menevä esittely. Pitäkää peukkuja, että kirjani oikeudet saataisiin myytyä edes johonkin tuuttiin. Tai suhteita luotua vähintään.

3 kommenttia:

  1. Maaria, sinulla menee lujaa, mutta sinähän hallitset vauhdin..?
    Erinomaista jatkoa sinulle, Myrskylintu-Maaria! ♥♥

    VastaaPoista
  2. Hyvä neuvo ystävältä,joten nauti tosiaankin! Ja hyvää jatkoa minne nyt sitten menetkin...

    VastaaPoista
  3. Ihana kuulla, että sinulla menee lähtöhaikeudesta huolimatta noin iloisesti ja onnellisesti <3

    Olen varma, että työtyypit ja vanhemmat ovat iloisia halauksista. Minä odotan kauhulla kevättä ja viimeisiä eskari/hoitopäiviä päiväkodissa, kun pitää hyvästellä ihanat tädit (tytön päiväkotiryhmässä ei ole tälläkään hetkellä setiä, joskus on ollut hetken aikaa) ja jättää päiväkoti menneisyyteen kuopuksenkin siirtyessä koulumaailmaan. Huh. Aion halata ja kiittää ja jo ajatus itkettää...

    Toivottavasti uutukaisesi saa messuilla siivet! Minä odotan malttamattomana kirjan kotiutumista, että pääsen lukemaan :)

    VastaaPoista