tiistai 16. syyskuuta 2014

Tatuoin itseni itseeni!

Katsokaa millainen on koipeni nyt! Haa! Kyllä kelpaa.Voi ilo! Kestin kokonaan, kertakaan ei kipu lävistänyt vartaloa liikaa tai pakottanut putoilemaan. Ja oi mikä tatskaaja. Ihana. En enää ikinä mene muualle kuin Miriamille. Kolmisen tuntia taukoineen turisteltiin siinä. Suosittelen lämpimästi. Tuonne vain on kovat jonot. Seuraavat vapaat ajat ovat huhtikuussa. Mä pääsen vielä parin viikon päästä korjauttamaan tätä uutta, jos käy niin, että ratsastusloman jälkeen värit jotenkin ovat tippuneet.


Olen nyt saanut siis kaksi jännittävää itse itselleni suomaa palkintoa. Toinen on tatska, toinen on ratsastusreissu. Ja ai niin, menen myös Frankfurtiin. Hauskaa. Tosin se ei ole itse itselle suotu palkinto, vaan uuden kustantajani mainio idea. Musta levitetään siellä englanniksi esitettä ja seisoksin siellä huudeilla markkinointimielessä. Pitäkääpäs peukkuja, että kirjani halutaan muuallekin kuin Suomeen!

Stephan Melz. Ohooh.
Jotenka ja jotta se on terve ja moro, tulen vasta joskus lokakuussa Suomeen. Matkustan Frankfurtista joko Berliiniin tai Puolaan, en tiedä vielä mihin tarkalleen eikä tarvitsekaan tietää, kunhan olen kirjani julkaisun aikoihin Suomessa. Johonkin menen, aloitan maailmanympärysmatkafiilistelyt pienin askelin. Pitäisi käydä myös Wienissä. En vain tiedä, jaksanko siellä enää poiketa vaikka toisaalta haluaisin kyllä, siellä olisi nimittäin sellainen ihminen. Katotaan, katotaan.

Lisää Melziä.
Ai niin ai niin, lauantain läksiäiset olivat hauskat. Ilo päättyi kohdallani tuhkimomaisesti puolilta öin. Nukkumatti tuli hakemaan. Mutta pääasia että sain puheen pideltyä, että oli hauskaa siihen asti kun oli, ja kaikkien muiden mielestä oli pirteää. Juhlivat mokomat aamupuoliseitsemään. Huh. Ei tällainen vanha kalkkuna enää jaksa. Sain niin monia ihania ihania toivotuksia matkalleni, että apua. Lisäksi sain matkakassaan ihan liikaa avustusta, tai siis voi ei kun eivät sanat riitä kiittämään, ja miten eivät riitä sitäkään hämmästelemään, miten mahtavia ihmisiä olen saanut elämääni. Herranpieksut. Niin rakkaita, rakkaita ystäviä siellä ja täällä ja paljon. Yhtään ei liikaa, yhtään ei liian vähän. Tärkeitä kaikki, joka ikinen ja iikka, ja näännyn, kun ajattelen, että menen vapaaehtoisesti tuhansien kilometrien päähän kaikista. Toisaalta myös kutkuttaa. Ja ainahan voi palata.

Kirchnerin kenties kuuluisin maalaus, Sirkus.
Kävin sunnuntaina muutes viimeistä kertaa pitkään aikaan müncheniläisellä museokierroksella. Tai no jos ensi sunnuntaina jaksan, menen vielä muutamiin. Pinakothek der Modernessa oli mielenkiintoista Ernst Ludwig Kirchnerin näyttely, joka sattui olemaan juuri viimeistä päivää esillä, ja Florence Henrin valokuvat. Stephan Melzin maalaukset säväyttivät eniten. Ihan mielettömiä tauluja, oh! Haluan rakastua taidemaalariin. Tai valokuvaajaan. Aina kun näen pysäyttävää taidetta, palan halusta! Palan halusta taas. Oi miten palan. Tulipalan! Menin pläjäyksen jälkeen kahvilaan. Kirjoitin parit sivut päiväkirjaan. Ote (oho, lasken teidät sisälle päiväkirjaani jopa, huh!): "Haluan kaataa kaikki tunteeni voimakkaan miehen suuhun, haluan pitää silmät kiinni kun se tapahtuu. Haluan sivellä selkää, jään jonkun miehen päähän asumaan, haluan olla lause, jota toistetaan, kuten ihana ihana ihana."

Päheä huone!
Että sellaista, palaa palaa tämä nainen. Kahvilatauon jälkeen menin Brandhorstin taidemuseoon, missä pysäyttivät Richard Avedonin valokuvat. Oijoi. Ja hänen ottamansa kuvat lempikirjailijoistani. Oi. Suosittelen piipahtelua Münchenin taidemäjäyksissä. Etenkin sunnuntaisin on hassua. Sisäänpääsy vain euron ja porukkaa kuin marketeissa. Brandhorstin jälkeen menin käymään oluella, koska halusin dramatiikkaa, mutta en saanut, ja kirjoitin muistikirjaan (hahaa, en laskekaan teitä enää päiväkirjaani!): "Mitä jos tulee kuolema, olen alkanut pelätä, en halua yksin pois, tarvitsen viereeni käden. Kenet sitten enää saan, jos meri nielee, jos suola." Siispä voin ymmärtää, että Brandhorstin valokuvanäyttely oli jokseenkin lopun kaltainen. Jokseenkin musta.

Pakko oli kuvata tämä Sigmar Polke -nimisen taiteilijan mietelmä.
Nyt minä menen apteekkiin hakemaan voidetta. Sitten menen suihkuun. Voitelen tatskan. Ihana! Ja sitten menen töihin ja sitten kiemurtelen vaellustarvikeliikkeessä ja ostan rinkan. Oh. Maailma!


5 kommenttia:

  1. Kirjoitin kommentin ja nyt Blogger näyttää syöneen sen, ei tullut mitään ilmoitusta, että se hyväksytään joskus. No, jos se katosi niin sanoin lähinnä, että melkoinen tatska (kirjoituskoneella on hauska ilme) ja sain siitä novelli-ideankin.

    Blogger on syönyt aika paljon kommenttejani viime aikoina, eivät ole koskaan ilmestyneet näkyviin. Ärsyttää.

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, harmi, toivottavasti et kovin pitkää kirjoittanut ennen katoamista! On kyllä aika melkoinen tatska, olen ihan innoissani :) Hauskaa, jos sait novelli-idean, iloa kirjoittamiseen!

      Poista
  2. Mahtavaa reissua! Odotan itse lumivaellusta issikoila. Nyt minua ei saa sinne maastoon, kun on hirvikärpäsiä, joita ihan aidosti pelkään.

    Mikä sun kirja nyt kyseessä...Olen ihan pudonnut kärryiltä taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis nyt puhun On nälkä, on jano -teoksestani, joka ei vielä ole edes ilmestynyt. Mutta ilmestyy siis ensi kuussa. Sä saattaisit siitä tykätä ehkä. Tuolla voi tutustua: http://www.intokustannus.fi/kirja/on_nalka_on_jano/

      Poista