perjantai 31. lokakuuta 2014

Vuodatus

Ennen kuin alan vouhkata ja rapistua kaiken kansan edessä, haluan onnitella julkisesti Kjell Westöä hienosta hienosta palkintovoitosta. Mahtavaa. Ihanaa. En malta lukea hänen romaanian Kangastus 38. Olen iloinen kaikesta menestyksestä, mitä suomalainen kirjailijakunta niittää. Sillä itsestään selvää (apua onko tuo yhdyssana, olen unohtanut, unohdan!) mikään ei ole.

Mistä pääsen vuodatukseni aiheeseen. Siihen, että mikään, ei niin mikään, tällä alalla ole itsestään selvää. Eilen moni kollega iloitsi sosiaalisen median syövereissä apurahauutisista. Alfred Kordelinin säätiöltä tuli moneen osoitteeseen miellyttävä kirje. Minulle ei. Ja jos olisi tullutkin, olisi se mennyt Saksaan, joten soitin. Enkä saanut mitään. Taaskaan. Jo neljäs kerta, kun kolkutin kyseisen säätiön ovea, ja jo neljäs kerta, kun lannistun. Kun tulee isku vasten kasvoja. En tiedä, mikä sai minut uskomaan siihen, että tänä vuonna vihdoin voisin sieltä mitään saada. Ehkä se oli tietoisuus siitä, että seuraavan romaanini idea ja työsuunnitelma ovat purevat ja huolelliset, ehkä itsevarmuus siitä, että johan nyt neljä romaania ja yhden runokokoelman neljän vuoden sisään julkaisseena voisin saada sen verran luottamusta, että työtäni halutaan tukea. Mutta ei.

Sen verran tuo nyt taas pisti polvilleen, että otan asian henkilökohtaisesti. Tiedän; ei pitäisi. Meitä on monia, kilpailu on kovaa, ja tuskin minua siellä edes tunnetaan (mikä lienee ongelman ydin?) Paitsi että minä en kilpaile. Toivon vilpittömästi, että ne, jotka apurahaa tarvitsevat, etenkin kaikki vapaiksi kirjailijoiksi heittäytyneet, sitä saisivat. Olen iloinen sellaisten tuttujeni puolesta, joiden tiedän kirjoittavan asiaa tai jotakin häikäisevää. Rehellisesti sanottuna en voi jotenkin riemuhyppiä sellaisten apurahansaajien puolesta, jotka eivät ole ehkä vielä koskaan julkaisseet, vaikka pitäisikin. Pitäisi iloita aivan kaikkien puolesta. Mutta tuskinpa olen ainoa, joka siihen ei pysty. Minä eilen itkin ja yhä minua itkettää. Olen pettynyt ja katkera. Kyllä. Olen. Maailmassa on vaikka mitä vääryyksiä mutta nyt kun itseä väsyttää ja kun tulee tällaista omasta elannosta kiinni olevaa uutista, en pysty muuhun kuin rojahtamaan.

Sillä tämä, että ei saa tukea työhönsä, tuntuu pahemmalta kuin yksikään hylsykirje mistään kustantamosta on ikinä tuntunut. Nyt, kun tiedän, että minulla ei ole ongelmia saada kustannussopimusta; nyt kun olen heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, ainoa leivänsaantilähteeni on eri tahot, jotka jakavat apurahoja. Olen neljän vuoden ajan hakenut tukea kaikista mahdollisista paikoista. Mistään muualta en sitä ole saanut kuin Taiteen edistämiskeskukselta. Apurahaa nimeltä kirjastoapuraha. Tänä vuonna sain sitä tuntuvasti, ja olen asiasta kiitollinen. Tänä vuonna minua on tukenut myös Kirjailijaliitto sekä Nuoren Voiman Liitto - mistä olen kiitollinen.Tänä vuonna minulla ei ole näiden tahojen ansiosta mitään hätää.

Ensi vuonna on. Rahat loppuvat vääjäämättä joku päivä, pian. Oma moka: miksi heittäydyin näin sokeasti ja uskaliaasti taiteilijaksi. Miksi en jäänyt päiväkotiin tekemään kokopäivätyötä; kuluttamaan sekä mieltäni että kehoani kirjaimellisesti loppuun - sillä kirjoittamista en pysty lopettamaan teinpä sitten miten monituntista viikkoa muualla. Viimeiset puoli vuotta olen tehnyt 39-tuntista työviikkoa raskaassa duunissa ja sen päälle olen kirjoittanut hiki ja kyynelet ihollani noin 30 tuntia viikossa, sillä minulla oli erittäin tiukka deadline romaanini kanssa. Ei sellaista jaksa pidemmän päälle. Pitää valita toinen ja minä valitsin sen, mitä rakastan. Sen, mistä olen unelmoinut aina.

Ja nyt minä olen siinä. Kirjailijan kengissä, paitsi juuri nyt ei ole kenkiä eikä edes sukkia jalassa. Juuri nyt olen turvassa vanhempieni luona. Asun täällä ilmaiseksi, syön ja juon vanhempien laskuun. Sain jopa lohtua eilen katkeruuden puuskassani: "Maaria, voit aina tulla meille, olla täällä niin kauan kuin haluat, ja penniäkään et jää velkaa, tietenkään." Arvostan tarjousta luonnollisesti ja paljon, mutta en minä 32-vuotiaana halua asua vanhempieni nurkissa ja katse maata viistäen anella viikkorahaa. Ei. Ei käy päinsä. Mieluummin menen takaisin sinne, mistä tulinkin. Kotiin. Saksaan. Raatamaan niska limassa päiväkotitöissä ja kirjoittamaan aamuvarhaisella ennen duunia sekä myöhään yöhön asti työn jälkeen. Olin välillä niin poikki, että kun menin työpaikalle, saatoin purskahtaa itkuun ilman syytä. Työtoverit veivät taka-alalle. Kehottivat lepäämään. Kotiin he eivät passittaneet, sillä he tiesivät, että tekisin siellä vain entistä enemmän töitä.

Olen poikki jälleen. Frankfurtin ja Helsingin kirjamessuvilske ja -huuma ovat ohitse. Tietoisuus siitä, että pitäisi nyt vain sitten olla se kirjailija ja kirjoittaa, jyskii ohimoissa. On huono omatunto, koska en jaksa. Ehkä nyt, kun kaikki hiljeni yhtäkkiä, kaikki kiireet ja elämä, väsymys, jota olen kasannut koko vuoden ajan niskaani, kasautuu. Kaatuu ylle. Ehkä tämä on luhistumisen paikka. Ehkä minun täytyy uida unen suossa niin kauan, että voimat palautuvat. Että jaksan muutakin kuin nukkua. Olen nukkunut koko viikon. Välillä herännyt lukemaan kirjoja. Kirjoittaa en pysty. Vaikka haluaisinkin, kaipaan, rakastan, en pysty. Siirryn sunnuntaina Sysmään kirjoittamaan kuukaudeksi. Tunnollisena tyttönä tiedän, että jos ensimmäiset päivät sielläkin menevät vain nukkuessa, saatan alkaa potea jäytävää, suorastaan nakertavaa syyllisyyttä. Olenhan saanut apurahaa juuri sitä varten, että kirjoitan.

Mutta nyt, kun uin täällä unen suossa, ja nyt, kun olen saanut tylsiä apurahauutisia ensi vuodeksi, minä murehdin vain enemmän ja enemmän. Sisälläni kasvaa huoli. Miten minä elän sitten, kun tämän vuoden apurahat loppuvat. Mistä saan lisää. Mikään ei ole itsestään selvää. Joka vuosi kirjastoapurahapäätöksen saatuani olen hihkunut riemusta, mutta mitä jos en pääsekään enää hihkumaan. Mitä jos en mitään saa.

Tällaisia huolia siis. Se seikka, että apurahahakemuksiin täytyy kirjata ylös työskentelymaa, vainoaa tietysti kanssa. Ei minulla ole enää kotia. En voi kirjoittaa sinne "Suomi", koska en Suomessa kirjoita. Näillä tuloilla ja näillä apurahamäärillä on mahdotonta kuvitella asuvansa täällä. En edes halua. Niin, enkä muutenkaan kuulu Suomessa enää mihinkään. Minut potkittiin pihalle kaikesta muusta paitsi veronmaksamisvelvollisuudesta. Sitä paitsi Haluan kiertää maailman. Eikä se apuraha sitä varten ole, että voisin kierrellä ja matkustella siinä missä muut raatavat selkäänsä rikki. Ehei.

Apuraha on juuri sitä varten, että saisin keskittyä matkan aikana kirjoittamiseen. Pysähtyä päiviksi, viikoiksi, kirjoittaa jossakin läävässä, sillä parempaan tuskin on varaa. On kalliimpaa matkustaa kuin elää jossakin (paitsi Suomessa, hintojen huippuvuorilla!) pysyvästi. Kalliimpaa on matkustaa minunkin tyylilläni kuin elää jossakin vakituisesti; mahdollisimman halvalla. En tiedä, miten apurahalautakunnissa suhtaudutaan siihen tietoon, että en kirjoita Suomessa. Että kirjoitan kirjan tapahtumapaikoilla. Eikö siellä lautakunnissa ymmärretä, että kodittomuus on rankkaa. Että minun täytyy opetella tekemään jokaisesta vaihtuvasta nukkumapaikasta koti. Kahviloista tai meluisista tiloista työhuone, täytyy opetella olemaan tuottelias apurahan vastineeksi tiloissa, joissa en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan kirjoittavani, tiloissa, jotka jaan muiden ihmisten kanssa, sellaistenkin, joiden kanssa en olisi aiemmin voinut kuvitella tekeväni töitä, ja että minun täytyy käydä vessassa paikoissa, joissa en ikimaailmassa haluaisi käydä, sulkea silmät kun käyn, jotta pystyn käymään, sulkea sieraimet, kuvitella olevani muualla. Että minun on syötävä asioita, joita en kotona suuhuni laittaisi. Että minulla on jatkuva stressi, sillä kannan elämääni matkalaukussa, enkä pääse sitä purkamaan mihinkään. Että en koskaan tiedä, mihin seuraavaksi menen, enkä koskaan tiedä, tuleeko seuraavan kulman takaa ryöstäjä vai joku ystävällinen, tietä neuvova muukalainen.

Sitä minä toivon, että apurahalautakunnissa ei todellakaan kuvitella, että tässä jotain glamour-elämää ulkomaita kierrellen eletään. Ei, ehei. Tämä on elämäntyyli ja tämä on taustatyötä ja ainesten keruuta ja maailma on nyt kotini. Tiedän jo valmiiksi, että kulun ensi vuoden aikana. Asun paikoissa, joissa monikaan muu ei suostuisi vapaaehtoisesti. Maailma on kotini. Ja sen takia minua väsyttää. On irrallinen olo. En kuulu Suomeen, mikä surettaa, sillä ennen tunsin yhteenkuuluvuutta vaikka en edes asunut täällä. Nyt minulla ei ole täällä hyvä olla, mihin vaikuttanee suuresti erittäin väsynyt olotilani, vaikka onkin aivan maailman parasta olla sisaren tai vanhempien nurkissa ja toipua. Maailman parasta on kuulla sisarustenlapsilta hihkaisuja, kuten eilen pikkuveljeni kotona: "Jee Maaria tuli!" tai sisareni luona kuulemma eilisiltana on itketty: "Minulla on puputätiä ikävä!" Se kertoo siitä, että minulla on yhä tärkein asia tallella. Lähimmäiseni. Ihmiseni, rakkaani.

Ehkäpä sillä sitten voi elää? Että on nämä ihmiset. Ovat tärkeimmät. Kai sillä voi? Jos leipä loppuu, voi lähettää kirjeen ja pyytää lisää. Ei tarvitse hävetä, sillä tietää, että apu tulee, koska sitä apua antaisi automaattisesti itsekin. Että ehkäpä minun pitäisi vain lopettaa tämä vuodatukseni. Ehkäpä pitäisi nostaa pää pystyyn ja ajatella, että jos eivät apurahalautakunnat minun työtäni halua tukea, niin sitten eivät. Sitten on mietittävä muuta. Hankittava vaikka sponsoreita ja tehtävä kirjoihin tuotesijoittelua. Matkani, jonka alkaminen viivästyy noin kuukaudella, aikana voin tietysti aina tehdä hommia. Tiskata ravintoloissa, siivota hostelleissa, pyllistellä baareissa. Mikäpä siinä. Mutta se vain vie sitten aikaa kirjoittamiselta. Toivotaanhan minulta jo seuraavaa romaania, ja sellaista olen jo lupaillutkin. Ainoa vain, että kirjasuunnitelmani kuulostaa kaikkien muiden korvissa hyvältä ja lupaavalta paitsi niiden tahojen, mitkä voisivat mahdollistaa kokopäiväisen kirjoitustyön. Huokaus.

No, toivoa on. Ja onhan nämäkin kolme tahoa, joihin vielä uskon ja joista olen tukea saanut. Ehkäpä sieltä saa ensikin vuonna. Ja olenhan aina jankuttanut sitä, että kaikesta selviää. Miksi lakkaisin uskomasta omaan mottooni, jota syötän ympäriinsä niille ystäville, joilla on vaikeaa. Miten he voisivat siihen uskoa, jos itse en.

No. Nyt sain purettua huoleni. Vetäydyn päiväunille. Helpottaa jo vähän. Kyllä tästä selviää. Raha on vain rahaa. Leipää saa vaikka niinkin, että kolkuttaa ovea ja pyytää. Onhan heitäkin, jotka ovat matkustaneet maailman ympäri ilman pennin jetinkiä. Silti pyydän: jos olet joku, joka haluat tukea seuraavan kirjani kirjoittamista, tarjoa minulle kirjoitustöitä tai sponsorointia. Suoraan tässä hävyttömästi tyrkytän itseäni. Sitten kun maailmanympärysmatkani alkaa, voin vaikka kietoutua tarroihin ja huiveihin ja pakaaseihin, joissa näkyy, kuka minun työtäni sponsoroi. Ja kirjaanhan tulee automaattisesti kiitos. Suurin suurin kirjaimin.

Uni tulee nyt. Uni syö minut. Viikonloppu teille muille. Viettäkää hyvä, viettäkää kaunis!

Ai niin ja sellainen asia. OSTAKAA KIRJOJA. Ostakaa niitä, joista pidätte. Ostakaa mun kirjaa. Ei kirjamyynneillä elä kuin muutama Suomessa, mutta kyllähän jokainen myyty kirja auttaa. Ei pelkästään kustannusmaailmaa, vaan itse kirjailijaa.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Helsinki ja messuhommeja

Moikkis toveritz. Taidanpa kuitenkin nyt vielä pikkuriikkisen kirjoitella tänne, tuli vähän sellaista palautetta liian monesta suusta ja tuutista. Että en saisi lopettaa. Hassua, imartelevaa ja jopa hämmentävää, että Pisara-blogi on pisaroittanut lukijansa niin kovin. Että te täältä saatte irti iloa ja kaikkea muutakin kuumoittavaa. Joten tässä nyt olen, heipä hei.

Torstaina julkaistiin virallisesti aaah!
Ja niin pois. Päin. Huomaatteko: ajatus ei kulje eikä se ihme ole. Olen niin monta päivää putkeen messuillut. Ja myös iltamessuillut, myönnettäköön. Häpeä sentään tai siis hyi minua. Kauhea moraalinen kipu jyskii rinnassa kun en siedä. Ja maksaan sattuu. On plösöolo. Nyt alkoi siis uusi elämä; pysyn kaukana kaikesta mahdollisesta rientoelämästä, johon liittyy kuningasta nimeltä alkoholi. Helsinki ei ole juttuni, kirjailijapiirit vielä vähemmän, oikeastaan koko Suomi tällä hetkellä ja kaikki muukin, haluaisin johonkin autioon saareen. Anteeksi mutta niin nyt vain on. Kauheasti pitäisi olla jotenkin sosiaalinen ja minähän en ole, minä olen ujo, tarvitsen rauhan, minusta tuli ujo kertaheitolla ja huutomerkki perään! Haluan sulkeutua. En ikinä enää puhu enkä todellakaan katso silmiin, en yhtään ketään, ja hymyjä on turha odotella. Minä menen mökkiin ja siellä pysyn.

Kiitos Möysään kuvasta!
Mutta silti oli ihanaa. Koko messut hauskaa. Paljon kirjoja ja tuttuja ja juttuja. Ja vanhoja. Ja nuoria. Ja menestystäkin, sillä kirjani huomattiin monessa paikassa. Pressitilaisuus torstaina meni mukavasti ja jo perjantain Etelä-Suomen Sanomissa oli iso juttu (en ole tosin juttua vielä nähnyt kuin valokuvasta vain, kun en ole ehtinyt lehteä saada kätösiini). Lisäksi uusimmassa Tiedonantajassa oli iso juttu. Oma aika -lehdestä löytyi kanssa jo juttu samoin kuin Amusasta. Karjalaisen toimittaja haastatteli perjantaina, joten eiköhän pian ole taas sanomalehtihyllyyn kipaistava. Perjantai oli hottispäivä. Jouduin myös Ruotsin suurlähetystöön. Tutustuin siellä ruotsalaisdekkaristeihin ja söin sellaisia pikkujuttuja, jotka hotkaisee melkein kerralla, ja juttelin kovasti. En jaksa enää puhua. Mascotissa oli sitten iltamessut. Kaikkea tosi kivaa ja lisää paljon tuttuja ja tietysti fanitin Maailmanlopun tyttöä ja hyeenoja. Ne on ihania. Pakotan soittamaan julkkareihinikin.

Lauantaina minua haastattelivat Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas kahteen otteeseen. Ensin Rosebudin osastolla ja sitten Aleksis Kivi -lavalla. Oi oi kuinka pelotti vähän etukäteen kahden haastattelijan tilanne, mutta kaikki sujuikin hyvin. Kuulemma haastattelut olivat kuulijarakkaitteni eli esimerkiksi siskoni ja äitini ja parhaimpien kaiffojeni mielestä mielenkiintoisia, etenkin kun isolla lavalla Maaria oli kriitikon roolissa, Aleksis haastattelijana ja minä toisena Maariana, siis sinä, joka olevinaan kauheasti kirjoittaa (ei ole ollut kauheasti kyllä aikaa viikkoon, niisk, ikävä sitä asiaa!). Joka tapauksessa minusta oli kiehtovaa kuulla analyysia kirjastani. Ja helpoittavaa myös; viesti on mennyt perille. Tosin en ehkä osannut kattavasti vastata kysymykseen siitä, onko On nälkä, on jano -romaanin päähenkilö 2010-luvun ihmisen kuva. Aleksiksen mielettömän hauska messuraportti kannattaa lukea.

Aleksis Kivi -lavalla kahden kirjallisuusammattilaisen välissä kuin tulessa.




Mutta mutta välihuomautus: toisin kuin nyt kaikki taitavat otaksua, väitän, että romaanini on paljon muutakin kuin pelkkää seksiä. Kertoohan se myös Emilien tarinan. Siispä ei: ei ole seksikirja kyseessä. On ihmiskauppakirja.


Oli onni tavata ystäviä pitkin messuja, kuulla hyviä uutisia monesta tuutista ja nähdä vilaukselta blogituttavia, kuten valloittavaa Leena Lumia, jonka messuraportin voi käydä tuolta lukemassa. Myös tyttökirjabloggari Sara sattui samaan tilaan. Sunnuntaina minulla ei ollut mitään ohjelmassa, mutta eksyin silti messuilemaan. Vahingossa ostin hemmetin kalliin juustoköntin. Joten en toivottavasti mene enää ruokamessuille. Ikinä. En uskalla kauppaankaan mennä. Kuitenkin vahingossa ostan jotakin mitä en todellakaan käytä tai tarvitse. Ja kalliilla. Ai niin ja keikuin myös Petri Leppäsen ja Tukiaisen Tommin jalkapallovisan aputyttönä. Jalkapalloihmisten pitää varmasti mennä kauppaan ja ostaa poikien kirja. Minun on nyt pakko mennä lukemaan iltasatua siskonpojille. Sitten kallistun vaaka-asentoon enkä todellakaan harjoita riettauksia (tai siis enhän ikinä muutenkaan!) vaan alan lukea kirjoja, sillä oi niitä on paljon. Sain ainakin tuhat kirjaa. Saatan innostua kirjoittamaan arvioita koska haluan aivoni takaisin. Haluan juosta kilometrikaupalla (ah, huomisaamuna vihdoin menen lenkille kuin kani!) ja haluan myös voipua ja olla taas ihminen enkä mikään bilehilewannabetaiteilijanretku.

Julkistamistilaisuus toimittajien edessä.
Oi ja ai niin, itävaltalainen kustantajani kävi täällä. Tai siis siellä. Helsingissä. Oli metkaa ja nyt on virallinen sopimus tehty. Saksan, Itävallan ja Sveitsin kirjamarkkinat kutsuvat ensi vuonna. Pitää mennä heittämään sinne keikkaa kuulemma, mutta sen teen mieluusti. Jotenkin taitaa maailmanympärysmatkailuni vähän väliä pysähtyä. Mutta mitäpä sitä ei elantonsa eteen tekisi.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Messuhessu

Moikkis! Täällä taas. Tiedotuspuuhailijana. Istun ystäväni olohuoneessa. Katson kateellisena kuinka ystävä makaa peiton alla sohvalla ja katsoo televisiota. Itsehän en pysty. Koska vähän jännittää tai paljon.

Messuohjelmistoon on tullut vähän muutoksia. Pääsen nimittäin, iik, Aleksis Kivi -lavalle lauantaina kuumaan aikaan. Kello 15.30-16 siellä tutisen kuin hyytelö. Minua haastattelevat Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas.

Lauantaina olen myös Rosebudin lavalla klo 13. Haastattelussa kuin kuuma kivi.

Huomenna on iso hurraa-päivä. Kirjani tulee virallisesti julki, hupsista! Oh. Kello 10 pressitilaisuudessa. Sen jälkeen voitte havaita kohtalokkaita askeliani Inton osastolla. Sieltä saa kirjaakin. Oi kuinka toivon, että sitä luetaan ja että se herättää keskustelua!

Eilen sain käteen! Olen sen jälkeen ollut sen kanssa koko ajan.
Sitten pitääkin kipitellä ympäriinsä ja antaa haastatteluita ja moikata kaikkia ihania tuttuja ja epätuttuja. Perjantaina itävaltalainen kustantajani saapuu tänne, oi, se on oikeasti maailman totisinta totta! On nälkä, on jano julkaistaan oikeasti oikeasti oikeasti ja jo ensi vuonna saksaksi. Mutta menojalkaa hiertää koko messujen ajan. Ja sitten olenkin väsynyt. Lupasin leipoa huomisiltana jotakin hyvää. Eli siis koetan välttää iltamenoja, tosin luulen että sellaisiin suorastaan pakotetaan. Apua. Ai niin ja sunnuntaina menen kaiken lisäksi Lennyn keikalle. Iik. Mutta näkemisiin messuilla murut ja kullat! Täällä oleva henkilö koettaa nyt nukkumishommia. Tai eikä kun ensin halailen kirjaani! Se on ihana ihana ihana!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Raskain sydämin heilutan kättä!

Armaat lukijat. Minä en oikein jaksa. Väsyttää. Olen Vilnassa vielä hetken. Heräsin tuntia liian aikaisin. Olin jo jättämässä hostellin, kunnes huomasin että ei penteleen pentele, kelloahan on vielä jäljellä ja aikaa myös, ja palasin takaisin keittiöön, keitin uuden kupin teetä, elämäni laulaa, mennyt imee mehuja.





Poden jonkinlaista uupumusta kaiken jännän keskellä. Joten surullista mutta totta: Pisara-blogiraukkarakkaan aika alkaa olla ohi. Siihen asti, kunnes uusi suomenkielinen blogini "aukeaa", tulen tiedottelemaan tänne kirjaelämän kuulumisia, ja varmaan vielä marraskuussa kirjoittelen Sysmän residenssistä, missä minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin kirjoittamista ja juoksemista, eli ihan kuolleeksi en tätä blogia julista. Voitte tästä lähtien seurata englanninkielisestä blogistani, miten matkoillani menee.






Niin moni ulkomaalainen ystäväni ja tuttavani tahtoo tietää, missä ja miten maailmalla kuljen, että päätin tehdä toivottavasti mahdollisimman monen saavuttavan kielellisen ratkaisun ja siirtyä bloggaamaan toistaiseksi englanniksi. Lisäksi se seikka, että romaanini ollaan kääntämässä saksaksi ja islanniksi on sellainen, että pitää ajatella myös ulkomaalaisia lukijoita. Englanninkielisestäkin käännöksestä on jo puhetta. Tekstini leviävät, kasvavat eri paikkoihin. Korostan, että luvassa on kyllä myös suomenkielistä blogiturinaa, laadukasta ja sellaista, johon todella panostan mutta vähän toisaalla kuin täällä. Kerron heti enemmän kun tiedän ja kunhan on sopimuksia alla.



Koska olen hurmioissani ja väsynyt ja jokseenkin tunteellinen (herranjesta, asiaan vaikuttanee se, että olin eilen katsomassa balettia Vilnan oopperassa ja koin rakastumisen tunteen kun esityksessä kuvattiin rakastumista, joten se oli hyvin onnistunut balettikipale!) kiitän teitä kaikkia tukemisesta, kannustamisesta ja palautteesta. Olette mainioita lukijoita - välillä tuntuu kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka yli puolia teistä en henkilökohtaisesti tunne. Tämänkaltainen blogihan on kuin pala itseä, päiväkirja, oma lepopaikka, pysäkki, kahvila, olohuone, joten olen päästänyt teidät hyvin lähelle. Tietoisesti, välillä tiedostamatta, aina kuitenkin kernaasti, tosin taidan muutenkin olla vähän liian avoin. Minulla on oma tyylini ja toisilla on toiset. Sen takia on ollut valtavan ilahduttavaa huomata, että moni teistä käy täällä yhä uudestaan ja uudestaan.


Yritän ehtiä ja jaksaa lueskella muita blogeja samaan tapaan kuin ennenkin, vaikka hassua kyllä minulla on nykyään paljon vähemmän aikaa mihinkään. Enkä enää edes käy päivätöissä! En ole ehtinyt vielä sisäistää sitä seikkaa, että olen nyt vapaa kirjailija. Ehkä jonakin päivänä kiireet hellittävät ja ehdin. Keskittyä olennaiseen. Kirjoittamaan. Hengittämään.


Voikaa hyvin ja kuulemisiin! (Ette usko, mutta minulla putoilevat kyynelet nyt..jotenkin todella haikeaa jättää tämä blogi, jättää teidät, vaikka vielähän en siis kokonaan jätä..)

Moikkulis!
PS. Helsingin kirjamessuilla minut tapaa pressitilaisuudessa torstaina ja Rosebudin lavalla lauantaina klo 13-13.30. Lauantaina klo 15.30-16 esiinnyn Aleksis Kivi -lavalla. Tervetuloa kuulemaan! Perjantaina olen myös Liken, Rosebudin ja Innon iltamessuilla Cafe Mascotissa. Pyörin messuilla varmaan kaikkina päivinä, ja saatanpa pyörittää siellä itävaltalaista kustantajaanikin, joka tulee vilkaisemaan uunista torstaina tulevaa kirjaani (vinksvinks - lukekaa lukekaa tahdon herättää keskustelua tuikitärkeästä aiheesta!) ja Helsingin kirjamenoa. Nykikää hihasta, jos haluatte jutella. Aikaa on, kun aikaa tekee, ja lukijoille/blogituttaville teen sitä kernaasti aina! Uusinta romaaniani saa messuilta ja kai minä siellä vähän pyörin myös kynä kädessä ja sotken sivuja, jos niin pyydätte. Siis puumerkkeineni. En muuten. Ellette halua.Voin kernaasti myös sotkusotkea. Tai no enkä voi. En sotke. Ensin luette, sitten sotken, jos pyydätte.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Krakovan kyynelet

Koko eilisillan pysyivät väreet iholla, kuuntelin silmät suurina sydän väpättäen ensimmäistä kertaa elämässäni oopperaesitystä, Rigolettoa Ooppera Krakowskassa, tunnistin monet kappaleet tunnistin tunteet

joita ihmiset laittavat teoksiinsa
joita ihmiset pukevat yllensä


lopussa vierivät kyynelet jotka omistin Krakovalle, kovale työlle, sydämelleni joka loikkii -
ja vanhan kaupungin kivimatolle, tapahtumille joita en vielä ymmärrä. Sattuu vatsaan,
minä olen vilustunut. Kuumeessa. Kaksi päivää olen yrittänyt karistaa lämpöasteita Krakovan yltiöpäisille, toinen toistaan kirkuvammille kaduille, mutta se pahensi asiaa, jouduin palaamaan hostellille, nukkumaan keskellä päivää, vaikka unta en saa.


Käyn ylikierroksilla; yhtäkkiä elämässäni tapahtuu aikamoisen paljon. Kävin Krakovan yliopiston museossa jäähtymässä, kuuntelemassa mielenkiintoisen selostuksen yliopiston historiasta ja sen jälkeen menin valkoisen laitoksen vatsaan, kuljin portaita ylös alas puoli tuntia, katselin opiskelijajoukkoja, tahdoin mukaan, seurasin yhtä ryhmää luentosaliin ja olin pyörtyä sen koreudesta. Poistuin vähin äänin. Olin kohmettua. On jännittävät ajat, lumoavatkin sillä kuljen kuin unessa ristiin rastiin ja astun avoimista puolalaisista ovista sisään, kohtaan säröjä ja kohtaloita tai kauniita asioita, minulle puhutaan tuttavallisesti tai tylysti, joskus ei lainkaan, ja sinisen sillan alla teki mieli tanssahdella, otin laukusta - jossa juuri ostamani oopperalippu paloi, oi se paloi! - ja kun kuljin erään naisäänen valloittamana sivukadulla ammottavista ovista sisään jouduin jumalanpalvelukseen, minua otettiin kyljestä kiinni, vedettiin penkkiin kehotettiin kaiketi rukoilemaan, kuten kerran kun olin kaksitoistavuotias ja Moskovassa, katsomassa ortodoksikirkon menoja, tai Myanmarissa temppelissä, missä ei päästetty pois ennen kuin olin puoli tuntia vähintään toistanut rukouksessa välttämättömiä lauseita, enkä ymmärrä rukousten määrää tuovatko ne mitään, tuovat ne; katsoin ympärilleni ja ihmiset hiljaa vaipuivat, minä en, en ole uskonnoissa sisällä enkä tiedä mihin uskon,

Mikä harmonian kehto! Yliopiston rakennus, jossa huumauduin tunnelmista!
ja suuntaan hitaasti hitaasti Suomea kohti - mietin miehiä, miksi mietin, miksi kun olen näin kauniiden kortteleiden suojissa ja tuntemattomassa. Mietin miehiä kun jäimme eilen jumiin hostellihuoneeseemme, minä ja kolme muuta, ovi meni rikki, yritimme puoli tuntia päästä ulos, kunnes joku ymmärsi oven toisella puolella, että tuolla on hätä ja sai oven auki, ja siinä rimpuillessamme lukkojen takana ymmärsin: elämä pitää jättää suunnittelematta etukäteen. Karistin miehet mielestä. Olen kohdannut taas sellaisen että tukehdun! Mutta ei; älä suunnittele nuori nainen, älä osta lippuja etukäteen; mitä tahansa voi tapahtua, mitä tahansa, voi katketa korko tai kadottaa kukkaron, voi joku tulla ja asettaa mustan kouran silmille ja sitten tuhota, voi joku hymyillä ilman syytä niin että unohtaa mihin on menossa

Viistot valot ja kelmeä usva.

voi joku poistua dramaattisesti, jättää tyhjää tilalle tai surun
tai voi tulla onni, jonka haluaa puristaa syliin

en enää yhtään suunnittele. Elämä on matka ja minun matkani on elämäni. Rakastan tätä; olla liikkeessä. Hitaasti liikkeessä. Olen koditon, olen saanut sopimuksia, kutsuja haastatteluihin, uusia tuttavia, kannustusta, tukea, terveisiä ja ilmaista ruokaa. Kuvitelkaa. Asun hostellissa, jossa saa joka ilta maksutta illallisen. Ensin ajattelin, että okei, ehkä ilmainen ruoka tarkoittaa jotakin paahtoleipäläpyskää, mutta ehei; ihan on kunnon murkinaa ja salaattia, jälkiruokakakkua, ja kun tulin oopperasta takaisin, oli minulle jätetty oma annokseni ja siivu kakkua, suloista, kysyivät oikein, miten menee, hieroin silmiä ja vastasin: "Mainiosti mutta itkin siellä, enkä tiedä miksi en ennen ole mennyt oopperaan tästä lähtien menen sinne aina!"


Krakovassa on lempeä verho kaupungin yllä. Koko Puolassa oli maanantaina, kun tänne paukahdin turruttavan ja oikeastaan melko kauhunomaisen bussimatkan jälkeen Frankfurtista. Viisitoista tuntia kilometrejä ja puolaksi dupattuja elokuvia ja painavaa virstantarvetta ja koleutta takana. Aina kun menen Itä-Eurooppaan, tulee usva. Usva leijui vielä puolilta päivin Krakovassa. Sitten se hiipui vähemmäksi mutta ei poistunut kokonaan, ja aukioilla kesä lempi poskia, varjossa kylmä tuuli.


Olen kulkenut kilometrikaupalla, niin paljon että toistan itseäni ja ihminen onkin sellainen; kertausmerkki, kertausharjoitus, toistoa toistoa, samaa. Olen tuntenut tämän kaiken. Siirryn tänään Varsovaan. En haluaisi; täällä tuntuu hyvältä. Ei minulla tosin vielä ole lippuakaan. Sitten kun on, sitten siirryn. Tarkoitus on viimein joulukuusta lähtien matkustaa niin hitaasti kuin mahdollista mutta nyt on oikeastaan pakko vähän kiiruhtaa. Nimittäin ensi viikon torstaina se virallisesti julkaistaan. Se kirja, josta jo taidetaan puhua ja minulla on nyt nälkä, ja ainakin kalenterini näyttää siltä että romaanini ollaan ottamassa kouriin. Siihen asti nautin suhteellisen hitaasta mutta toisaalta vähän liian nopeasta matkastani, käväisen Varsovan jälkeen Vilnassa ja Tallinnassa, toivun. Lepään. Kirjoitan. Kirjoitan jo uusia ajatuksia, puen kuvia sanoiksi, tanssin paperilla muinaista valssia, haluan runoja ja laulaa ja lempeä, minussa on ihan liikaa tunteita.





Olen kulkenut koko ajan ilman karttaa ja löytänyt perille.

En enää pelkää eksymistä. Maailmaan ei voi eksyä, jos tietää, miten se liikkuu. Se liikkuu näin: odottamattomasti, ennalta-arvaamattomasti. Joskus julmasti, joskus hellästi. Joskus tasapainottomasti, yleensä aina se liikkuu askeltesi tahtiin mutta tien se rullaa eteesi niin, että joskus pitää kiertää, väistää, ohittaa. 

Toivotan kaikille kelmeää päivää ja viikkoa. Lähetän sykkeitä. Lähetän poskillenne lentosuukkoja ja lähden aamupalalle, kohtaan matkalaisia, vaihdamme huomenia. Aina ei tarvitse keskustella. Riittää kun hengittää samaa kahvintuoksua ja ripottelee muruja aluslautaselle ja pyyhkii aterian jälkeen suupielet. Jos muistaa.

PS. Tuolta voi katsoa esiintymiseni saksalaisessa telkkarissa. Mediathekin kohdalta ja skrollaatte vain Frankfurt Buchmesse -osuuden esiin. Siellä kolmen ja puolen minuutin jälkeen alkaa tapahtua. Älkääkä sanoko mitään. Mun tukka oli ihan linnunpelätin. Sellaista sattuu ja tekevälle tapahtuu.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

MAHTAVIA UUTISIA TOVERIT

Frankfurtista terveisiä. Menin kuulkaas ihan itse pokkana iliman agenttia myymään romaanini oikeudet Islantiin ja Saksaan. Molemmissa maissa se halutaan jo ensi vuonna ulos. Jos vain kääntäjä saadaan pikapikaa, saksankielisenä On nälkä, on jano julkaistaan Leipzigin kirjamessuilla maaliskuussa. Islantiin mun pitäisi mennä syyskuussa. Ihanaa. Olen uskomattoman onnellinen!

Iloisia messuihmisiä. Oli hirveän hauskaa mun uusien vanhojen kavereiden kanssa.
Messut ovat ollet ihanat, hilpeät, uuvuttavat. Suomi on näkynyt mainiosti kaikkialla, olkaapas siis ylypeitä, kirjallisuutemme kukkii ja käännöksiä tehdään!

Messuilla julkaistiin Särö ja Särössä novellini sekä suomeksi että saksaksi, hurjaa! Novelli edesauttoi oikeuksien myymisessä. Se teki sellaisen vaikutuksen, että peräti kolme saksalaista kustantamoa kiinnostui minusta.
Minä lähden tunnin päästä bussilla Puolaan. En tiedä miten päin jaksan istua. Pitää kuudesta aamukymppiin istua. Krakova kutsuu, oi jumankeikkanen sentään kirjani on ihana! Ai niin ja mulla on nyt myös agentti Brasiliaan ja pari agenttia muutenkin kiinnostui, paitsi että tarvitaanko ylipäänsä agentteja kun itsekin voi näköjään myydä. Pitäisi varmaan vaihtaa alaa ja ruveta myyntihemmoksi. Haluaisiko joku minut agentikseen kenties..?

Diili tehty Islantiin.
Ai niin ja huomenna tulee ulos sellainen pikkuinen telkkarihaastattelu...minut haastateltiin siihen messuilla, laitan linkkiä kunhan puolaudun. Siihen asti voi vaikka Innon Facebook-sivulta kurkkia, millaisia olivat tunnelmat messuilla. Onhan jo markkinat. Katsotaan kiinnostuuko suomalainen media kirjastani lainkaan. Tai edes siitä uskomattomasta uutisesta, että tällainen tinttara meni ja kauppasi itse itsensä. Saksalaista kirjaa julkaistaan sitä paitsi jopa 5000 kappaletta. Se on paljon se. Ja tietysti ihaninta on ennakot, heti kun ne tilille kilahtavat. Hihii.

Telkkariin puhuttu höpönlöpöjä.
Tai oikeastaan ihaninta on se, että rakkaat ystävät kävivät täällä tsemppaamassa ja saattelemassa mut maailman matkaan. Samalla muutes alkoi nyt alkomaholipaussi. Vuoden vähintään, toivottavasti ihan aina!

Diili meni samaan kustantamoon missä ystäväni Bert on. Bertin kirja ehkäpä saattaa kiinnostaa Suomessa, ja se tietäisi sitten kääntäjäksi ryhtymistä. Ihanaa.
Mutta nyt kipinkapin ystäväthyvät kauppaan ostamaan Särö-lehteä. Uusin numero on makea ja mahtava. Ja paksu. Ja pehmeä. Ja minä lähden nyt ennen kuin se bussi mut jättää.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Viimeinen aamu

Minun viimeinen aamuni Münchenissä pitkään aikaan. Hajoan vielä haikeuteen. Lähteminen on tällä kertaa kivulias, oikeaa kidutusta, en halua. Olen itkenyt monet kyynelet, halannut monet ystävät. Koska olen lapseton ja miehetön, ystävät ovat perheeni, ja täällä oleva ystäväperhe on muodostunut arjekseni, kodikseni, kaikeksi - väheksymättä yhtään ystäväkultiani Suomessa, joista heistäkin on aina maailman vaikeinta erota.
Münchenin paras puoli on tässä. Vuoret ihan vieressä. Huiput sylissä, huiput kiivettävissä!
Mutta kyllä tämä tästä. Viimeisen aamun kunniaksi päätin kirjoittaa tänne. Istun hauptbahnhofin kupeessa aamuteellä, heräsin varhain, kävin ystävän kanssa aamupalalla, kirjoitan toiselle mantereelle haikuja, itkeä tihrustan pieniä pisaroita, olen koditon. Minulla ei ole enää osoitetta. Minulla ei ole paluuta vuoteen tai kahteen.

Ja nämä valloittavat poukamat joka puolella kaupunkia, mikä lumo, mikä voima!
Tätä kelkkaa en käännä, luen elämästäni uudet sivut intensiivisesti lävitse. Matkani jatkuu. Matkani alkaa. Tunnin päästä juna vie Frankfurtiin. Siellä ei ehdi varmaankaan edes ajatella, mikä on ihan hyvä. Sunnuntaina kapuan yöbussiin, hurautan Krakovaan. Krakovasta menen junalla Varsovaan, Varsovasta yöbussilla Vilnaan, Vilnasta päiväbussilla Tallinnaan, Tallinnasta lautalla Helsinkiin. Liput maksoivat yhteensä 111 euroa. Kuvitella. Matka kestää viikon, pysähdyn kahden päivän verran kussakin kaupungissa. Valun ylöspäin pohjoiseen ja tunnen tyhjyyttä.

Syksy ja väljä kaupunki.

Olen tyhjä, koditon, osoitteeton, vapaa.
Onko vapautta olla tyhjä?

Onko vapautta suru. Siitä että taas lähtee. Että ei ihan heti tule takaisin.

Rakennukset hivelevät silmiä!
Tämä kaupunki, tämä München.
Minä palaan tänne, tämä on koti, minä en enää tule Suomeen kokonaan, siltä tuntuu nyt. Haen toiselta mantereelta puolet itsestäni, otan kädestä kiinni, me asumme vuoristosta viistossa ja tämä on München. Tämä on maailman timanttisin, helskyvin, lupaavin kaupunki, ja minun sydämeni särkyy

Tschüss!
kohta kun juna lähtee. Juna lähtee, Maaria lähtee, hyvästi, tschüss, auf wiedersehen, servus! Ai niin ja miten voin muutenkaan lähteä, täällä on tällä viikolla melkeinpä hellelukemat. Kesä jälleen. Hiki ja helmiä! Moiks. Kuulemisiin.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Menopoli

Nonni, nyt on sitten se viikko, jolloin kohtaan Frankfurtin, jännittää. Kiva nähdä siellä kollegoita ja kaikkea ja hahaa, sain ikioman hotellihuoneenkin, ja minulla on aina nälkä. Olin eilen vahingossa Oktoberfesteillä. Huh kun olikin hassua. Mutta nyt pitää heittää kaikki tavarat pois, koska olen epäjärjestelmällisyyden kuningatar. Siis apua. Roinani pois. En ehdi muutakaan. Mutta sitäpä tämä on ja olen onnellinen ja haikea ja eilen jopa kaunis, tänään kaikkea muuta, ja tuossa pääsette tsekkaamaan katalogia. Moikkis kuulemisiin ehkä viikon päästä, haluan suudella asfalltia allani ja nauraa! En tiedä vieläkään miten pääsen Suomeen Frankfurtin jälkeen, mutta eiköhän se jotenkin hoidu sekin.

Syksy roikkui viime viikolla vuorten päällä.
Ai niin, olen ajatellut lopettaa blogin pitämisen.
Koska aloin kirjoittaa tätä silloin, kun suunnittelin Müncheniin muuttoa.
Tämä on ollut vähän kuin München-blogi. Sydämeni särkyy.
Mutta toisaalta pidän bloggaamisesta.
Katsotaan, mitä tapahtuu, ja voipipa olla niinkin, että lähitulevaisuudessa saan palkkaa bloggaamisesta. Ja nyt minä alan taas roudata ja hermoilla, moikkis vihdoin!

lauantai 4. lokakuuta 2014

Toukasta perhoseksi

Minä olen. Voi hyvänen aika minä olen. En voi enää kuvailla. Sitä paitsi Siperiasta jatkankin jenkkilään. Rakkaus tuo, rakkaus vie. Jenkeistä Etelä-Amerikkaan jotenkin. Tai siis ensin jollakin tavalla Siperiasta jenkkeihin. Rakkaus tuo, rakkaus nyysii. Ei minulla kuvia ole eikä sanoja. Ovat vain mielessä tuokiot. Piti ensin opetella ratsastamaan länkkärityylillä, mikä oli ehkä paniikein kohta viikon matkastani, sillä olen tottunut vain normisatuloihin ja hommiin. Ruoka oli maailman mahtavinta, majapaikat gemütlichejä, eli öö....mitä se on suomeksi edes, ja sitten kaikki kaikki oi oi oi. Sain työtarjouksenkin herranjesta vuorten yltä, voisin mennä yhteen alppimajaan talveksi töihin mutta ei, Maaria lähtee maailmaan. Ihanaa oli, olen täysi! Inspiraatio olet minun!










Sitten kun tulen maailmasta takaisin muutan ihan varmasti Itävaltoihin. Herrajesta ounou. Olen maailman perhosin. Rakastan. Olen vapaa, olen vapaa. Apua en ymmärrä edes kuinka vapaa. Ei enää palkkatöitä. Ei enää muuta kuin kirjoittamista ja nämä maisemat. Nyt olen neljä päivää ystävien syötävänä Münchenissä. Järjestän asiani. Lähden. Franfurtiin suuntaan keskiviikkona olemaan edustava. Torstaina pitää aukoa päätä jopa lavalla. Ymmärrättekö te miltä tuntuu olla perhonen? Ensin on toukka. Sitten onkin jo siivet!