keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Krakovan kyynelet

Koko eilisillan pysyivät väreet iholla, kuuntelin silmät suurina sydän väpättäen ensimmäistä kertaa elämässäni oopperaesitystä, Rigolettoa Ooppera Krakowskassa, tunnistin monet kappaleet tunnistin tunteet

joita ihmiset laittavat teoksiinsa
joita ihmiset pukevat yllensä


lopussa vierivät kyynelet jotka omistin Krakovalle, kovale työlle, sydämelleni joka loikkii -
ja vanhan kaupungin kivimatolle, tapahtumille joita en vielä ymmärrä. Sattuu vatsaan,
minä olen vilustunut. Kuumeessa. Kaksi päivää olen yrittänyt karistaa lämpöasteita Krakovan yltiöpäisille, toinen toistaan kirkuvammille kaduille, mutta se pahensi asiaa, jouduin palaamaan hostellille, nukkumaan keskellä päivää, vaikka unta en saa.


Käyn ylikierroksilla; yhtäkkiä elämässäni tapahtuu aikamoisen paljon. Kävin Krakovan yliopiston museossa jäähtymässä, kuuntelemassa mielenkiintoisen selostuksen yliopiston historiasta ja sen jälkeen menin valkoisen laitoksen vatsaan, kuljin portaita ylös alas puoli tuntia, katselin opiskelijajoukkoja, tahdoin mukaan, seurasin yhtä ryhmää luentosaliin ja olin pyörtyä sen koreudesta. Poistuin vähin äänin. Olin kohmettua. On jännittävät ajat, lumoavatkin sillä kuljen kuin unessa ristiin rastiin ja astun avoimista puolalaisista ovista sisään, kohtaan säröjä ja kohtaloita tai kauniita asioita, minulle puhutaan tuttavallisesti tai tylysti, joskus ei lainkaan, ja sinisen sillan alla teki mieli tanssahdella, otin laukusta - jossa juuri ostamani oopperalippu paloi, oi se paloi! - ja kun kuljin erään naisäänen valloittamana sivukadulla ammottavista ovista sisään jouduin jumalanpalvelukseen, minua otettiin kyljestä kiinni, vedettiin penkkiin kehotettiin kaiketi rukoilemaan, kuten kerran kun olin kaksitoistavuotias ja Moskovassa, katsomassa ortodoksikirkon menoja, tai Myanmarissa temppelissä, missä ei päästetty pois ennen kuin olin puoli tuntia vähintään toistanut rukouksessa välttämättömiä lauseita, enkä ymmärrä rukousten määrää tuovatko ne mitään, tuovat ne; katsoin ympärilleni ja ihmiset hiljaa vaipuivat, minä en, en ole uskonnoissa sisällä enkä tiedä mihin uskon,

Mikä harmonian kehto! Yliopiston rakennus, jossa huumauduin tunnelmista!
ja suuntaan hitaasti hitaasti Suomea kohti - mietin miehiä, miksi mietin, miksi kun olen näin kauniiden kortteleiden suojissa ja tuntemattomassa. Mietin miehiä kun jäimme eilen jumiin hostellihuoneeseemme, minä ja kolme muuta, ovi meni rikki, yritimme puoli tuntia päästä ulos, kunnes joku ymmärsi oven toisella puolella, että tuolla on hätä ja sai oven auki, ja siinä rimpuillessamme lukkojen takana ymmärsin: elämä pitää jättää suunnittelematta etukäteen. Karistin miehet mielestä. Olen kohdannut taas sellaisen että tukehdun! Mutta ei; älä suunnittele nuori nainen, älä osta lippuja etukäteen; mitä tahansa voi tapahtua, mitä tahansa, voi katketa korko tai kadottaa kukkaron, voi joku tulla ja asettaa mustan kouran silmille ja sitten tuhota, voi joku hymyillä ilman syytä niin että unohtaa mihin on menossa

Viistot valot ja kelmeä usva.

voi joku poistua dramaattisesti, jättää tyhjää tilalle tai surun
tai voi tulla onni, jonka haluaa puristaa syliin

en enää yhtään suunnittele. Elämä on matka ja minun matkani on elämäni. Rakastan tätä; olla liikkeessä. Hitaasti liikkeessä. Olen koditon, olen saanut sopimuksia, kutsuja haastatteluihin, uusia tuttavia, kannustusta, tukea, terveisiä ja ilmaista ruokaa. Kuvitelkaa. Asun hostellissa, jossa saa joka ilta maksutta illallisen. Ensin ajattelin, että okei, ehkä ilmainen ruoka tarkoittaa jotakin paahtoleipäläpyskää, mutta ehei; ihan on kunnon murkinaa ja salaattia, jälkiruokakakkua, ja kun tulin oopperasta takaisin, oli minulle jätetty oma annokseni ja siivu kakkua, suloista, kysyivät oikein, miten menee, hieroin silmiä ja vastasin: "Mainiosti mutta itkin siellä, enkä tiedä miksi en ennen ole mennyt oopperaan tästä lähtien menen sinne aina!"


Krakovassa on lempeä verho kaupungin yllä. Koko Puolassa oli maanantaina, kun tänne paukahdin turruttavan ja oikeastaan melko kauhunomaisen bussimatkan jälkeen Frankfurtista. Viisitoista tuntia kilometrejä ja puolaksi dupattuja elokuvia ja painavaa virstantarvetta ja koleutta takana. Aina kun menen Itä-Eurooppaan, tulee usva. Usva leijui vielä puolilta päivin Krakovassa. Sitten se hiipui vähemmäksi mutta ei poistunut kokonaan, ja aukioilla kesä lempi poskia, varjossa kylmä tuuli.


Olen kulkenut kilometrikaupalla, niin paljon että toistan itseäni ja ihminen onkin sellainen; kertausmerkki, kertausharjoitus, toistoa toistoa, samaa. Olen tuntenut tämän kaiken. Siirryn tänään Varsovaan. En haluaisi; täällä tuntuu hyvältä. Ei minulla tosin vielä ole lippuakaan. Sitten kun on, sitten siirryn. Tarkoitus on viimein joulukuusta lähtien matkustaa niin hitaasti kuin mahdollista mutta nyt on oikeastaan pakko vähän kiiruhtaa. Nimittäin ensi viikon torstaina se virallisesti julkaistaan. Se kirja, josta jo taidetaan puhua ja minulla on nyt nälkä, ja ainakin kalenterini näyttää siltä että romaanini ollaan ottamassa kouriin. Siihen asti nautin suhteellisen hitaasta mutta toisaalta vähän liian nopeasta matkastani, käväisen Varsovan jälkeen Vilnassa ja Tallinnassa, toivun. Lepään. Kirjoitan. Kirjoitan jo uusia ajatuksia, puen kuvia sanoiksi, tanssin paperilla muinaista valssia, haluan runoja ja laulaa ja lempeä, minussa on ihan liikaa tunteita.





Olen kulkenut koko ajan ilman karttaa ja löytänyt perille.

En enää pelkää eksymistä. Maailmaan ei voi eksyä, jos tietää, miten se liikkuu. Se liikkuu näin: odottamattomasti, ennalta-arvaamattomasti. Joskus julmasti, joskus hellästi. Joskus tasapainottomasti, yleensä aina se liikkuu askeltesi tahtiin mutta tien se rullaa eteesi niin, että joskus pitää kiertää, väistää, ohittaa. 

Toivotan kaikille kelmeää päivää ja viikkoa. Lähetän sykkeitä. Lähetän poskillenne lentosuukkoja ja lähden aamupalalle, kohtaan matkalaisia, vaihdamme huomenia. Aina ei tarvitse keskustella. Riittää kun hengittää samaa kahvintuoksua ja ripottelee muruja aluslautaselle ja pyyhkii aterian jälkeen suupielet. Jos muistaa.

PS. Tuolta voi katsoa esiintymiseni saksalaisessa telkkarissa. Mediathekin kohdalta ja skrollaatte vain Frankfurt Buchmesse -osuuden esiin. Siellä kolmen ja puolen minuutin jälkeen alkaa tapahtua. Älkääkä sanoko mitään. Mun tukka oli ihan linnunpelätin. Sellaista sattuu ja tekevälle tapahtuu.

3 kommenttia:

  1. Tämä oli hieno tunnelmakuvaus runollisesta Krakovasta. Ja miten osaakin ihminen noin nuorena olla noin reipas kuin tuolla Frankfurtin valtavassa myllyssä, minä en näin vanhanakaan, ja nuorena oli vielä enemmän hukassa...

    VastaaPoista
  2. Oi, miten kaunis Krakova on syksylläkin ja miten kauniisti sinä sitä kuvaat. Sinulla on mieletön kirjoittamisen ja näkemisen lahja.

    VastaaPoista
  3. Voi, kiitos Leena ja jaana! Kuvaan sitä vain niin kuin se minuun vaikutti, eli ilmeisen voimakkaasti :) Leena, oh, minusta on kasvanut reipas sen takia, että olen lähtenyt pienestä liikkeelle..ja viimein tahkonut tietä ylöspäin..toivottavasti reippaudesta on vain hyötyä :)

    VastaaPoista