perjantai 31. lokakuuta 2014

Vuodatus

Ennen kuin alan vouhkata ja rapistua kaiken kansan edessä, haluan onnitella julkisesti Kjell Westöä hienosta hienosta palkintovoitosta. Mahtavaa. Ihanaa. En malta lukea hänen romaanian Kangastus 38. Olen iloinen kaikesta menestyksestä, mitä suomalainen kirjailijakunta niittää. Sillä itsestään selvää (apua onko tuo yhdyssana, olen unohtanut, unohdan!) mikään ei ole.

Mistä pääsen vuodatukseni aiheeseen. Siihen, että mikään, ei niin mikään, tällä alalla ole itsestään selvää. Eilen moni kollega iloitsi sosiaalisen median syövereissä apurahauutisista. Alfred Kordelinin säätiöltä tuli moneen osoitteeseen miellyttävä kirje. Minulle ei. Ja jos olisi tullutkin, olisi se mennyt Saksaan, joten soitin. Enkä saanut mitään. Taaskaan. Jo neljäs kerta, kun kolkutin kyseisen säätiön ovea, ja jo neljäs kerta, kun lannistun. Kun tulee isku vasten kasvoja. En tiedä, mikä sai minut uskomaan siihen, että tänä vuonna vihdoin voisin sieltä mitään saada. Ehkä se oli tietoisuus siitä, että seuraavan romaanini idea ja työsuunnitelma ovat purevat ja huolelliset, ehkä itsevarmuus siitä, että johan nyt neljä romaania ja yhden runokokoelman neljän vuoden sisään julkaisseena voisin saada sen verran luottamusta, että työtäni halutaan tukea. Mutta ei.

Sen verran tuo nyt taas pisti polvilleen, että otan asian henkilökohtaisesti. Tiedän; ei pitäisi. Meitä on monia, kilpailu on kovaa, ja tuskin minua siellä edes tunnetaan (mikä lienee ongelman ydin?) Paitsi että minä en kilpaile. Toivon vilpittömästi, että ne, jotka apurahaa tarvitsevat, etenkin kaikki vapaiksi kirjailijoiksi heittäytyneet, sitä saisivat. Olen iloinen sellaisten tuttujeni puolesta, joiden tiedän kirjoittavan asiaa tai jotakin häikäisevää. Rehellisesti sanottuna en voi jotenkin riemuhyppiä sellaisten apurahansaajien puolesta, jotka eivät ole ehkä vielä koskaan julkaisseet, vaikka pitäisikin. Pitäisi iloita aivan kaikkien puolesta. Mutta tuskinpa olen ainoa, joka siihen ei pysty. Minä eilen itkin ja yhä minua itkettää. Olen pettynyt ja katkera. Kyllä. Olen. Maailmassa on vaikka mitä vääryyksiä mutta nyt kun itseä väsyttää ja kun tulee tällaista omasta elannosta kiinni olevaa uutista, en pysty muuhun kuin rojahtamaan.

Sillä tämä, että ei saa tukea työhönsä, tuntuu pahemmalta kuin yksikään hylsykirje mistään kustantamosta on ikinä tuntunut. Nyt, kun tiedän, että minulla ei ole ongelmia saada kustannussopimusta; nyt kun olen heittäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, ainoa leivänsaantilähteeni on eri tahot, jotka jakavat apurahoja. Olen neljän vuoden ajan hakenut tukea kaikista mahdollisista paikoista. Mistään muualta en sitä ole saanut kuin Taiteen edistämiskeskukselta. Apurahaa nimeltä kirjastoapuraha. Tänä vuonna sain sitä tuntuvasti, ja olen asiasta kiitollinen. Tänä vuonna minua on tukenut myös Kirjailijaliitto sekä Nuoren Voiman Liitto - mistä olen kiitollinen.Tänä vuonna minulla ei ole näiden tahojen ansiosta mitään hätää.

Ensi vuonna on. Rahat loppuvat vääjäämättä joku päivä, pian. Oma moka: miksi heittäydyin näin sokeasti ja uskaliaasti taiteilijaksi. Miksi en jäänyt päiväkotiin tekemään kokopäivätyötä; kuluttamaan sekä mieltäni että kehoani kirjaimellisesti loppuun - sillä kirjoittamista en pysty lopettamaan teinpä sitten miten monituntista viikkoa muualla. Viimeiset puoli vuotta olen tehnyt 39-tuntista työviikkoa raskaassa duunissa ja sen päälle olen kirjoittanut hiki ja kyynelet ihollani noin 30 tuntia viikossa, sillä minulla oli erittäin tiukka deadline romaanini kanssa. Ei sellaista jaksa pidemmän päälle. Pitää valita toinen ja minä valitsin sen, mitä rakastan. Sen, mistä olen unelmoinut aina.

Ja nyt minä olen siinä. Kirjailijan kengissä, paitsi juuri nyt ei ole kenkiä eikä edes sukkia jalassa. Juuri nyt olen turvassa vanhempieni luona. Asun täällä ilmaiseksi, syön ja juon vanhempien laskuun. Sain jopa lohtua eilen katkeruuden puuskassani: "Maaria, voit aina tulla meille, olla täällä niin kauan kuin haluat, ja penniäkään et jää velkaa, tietenkään." Arvostan tarjousta luonnollisesti ja paljon, mutta en minä 32-vuotiaana halua asua vanhempieni nurkissa ja katse maata viistäen anella viikkorahaa. Ei. Ei käy päinsä. Mieluummin menen takaisin sinne, mistä tulinkin. Kotiin. Saksaan. Raatamaan niska limassa päiväkotitöissä ja kirjoittamaan aamuvarhaisella ennen duunia sekä myöhään yöhön asti työn jälkeen. Olin välillä niin poikki, että kun menin työpaikalle, saatoin purskahtaa itkuun ilman syytä. Työtoverit veivät taka-alalle. Kehottivat lepäämään. Kotiin he eivät passittaneet, sillä he tiesivät, että tekisin siellä vain entistä enemmän töitä.

Olen poikki jälleen. Frankfurtin ja Helsingin kirjamessuvilske ja -huuma ovat ohitse. Tietoisuus siitä, että pitäisi nyt vain sitten olla se kirjailija ja kirjoittaa, jyskii ohimoissa. On huono omatunto, koska en jaksa. Ehkä nyt, kun kaikki hiljeni yhtäkkiä, kaikki kiireet ja elämä, väsymys, jota olen kasannut koko vuoden ajan niskaani, kasautuu. Kaatuu ylle. Ehkä tämä on luhistumisen paikka. Ehkä minun täytyy uida unen suossa niin kauan, että voimat palautuvat. Että jaksan muutakin kuin nukkua. Olen nukkunut koko viikon. Välillä herännyt lukemaan kirjoja. Kirjoittaa en pysty. Vaikka haluaisinkin, kaipaan, rakastan, en pysty. Siirryn sunnuntaina Sysmään kirjoittamaan kuukaudeksi. Tunnollisena tyttönä tiedän, että jos ensimmäiset päivät sielläkin menevät vain nukkuessa, saatan alkaa potea jäytävää, suorastaan nakertavaa syyllisyyttä. Olenhan saanut apurahaa juuri sitä varten, että kirjoitan.

Mutta nyt, kun uin täällä unen suossa, ja nyt, kun olen saanut tylsiä apurahauutisia ensi vuodeksi, minä murehdin vain enemmän ja enemmän. Sisälläni kasvaa huoli. Miten minä elän sitten, kun tämän vuoden apurahat loppuvat. Mistä saan lisää. Mikään ei ole itsestään selvää. Joka vuosi kirjastoapurahapäätöksen saatuani olen hihkunut riemusta, mutta mitä jos en pääsekään enää hihkumaan. Mitä jos en mitään saa.

Tällaisia huolia siis. Se seikka, että apurahahakemuksiin täytyy kirjata ylös työskentelymaa, vainoaa tietysti kanssa. Ei minulla ole enää kotia. En voi kirjoittaa sinne "Suomi", koska en Suomessa kirjoita. Näillä tuloilla ja näillä apurahamäärillä on mahdotonta kuvitella asuvansa täällä. En edes halua. Niin, enkä muutenkaan kuulu Suomessa enää mihinkään. Minut potkittiin pihalle kaikesta muusta paitsi veronmaksamisvelvollisuudesta. Sitä paitsi Haluan kiertää maailman. Eikä se apuraha sitä varten ole, että voisin kierrellä ja matkustella siinä missä muut raatavat selkäänsä rikki. Ehei.

Apuraha on juuri sitä varten, että saisin keskittyä matkan aikana kirjoittamiseen. Pysähtyä päiviksi, viikoiksi, kirjoittaa jossakin läävässä, sillä parempaan tuskin on varaa. On kalliimpaa matkustaa kuin elää jossakin (paitsi Suomessa, hintojen huippuvuorilla!) pysyvästi. Kalliimpaa on matkustaa minunkin tyylilläni kuin elää jossakin vakituisesti; mahdollisimman halvalla. En tiedä, miten apurahalautakunnissa suhtaudutaan siihen tietoon, että en kirjoita Suomessa. Että kirjoitan kirjan tapahtumapaikoilla. Eikö siellä lautakunnissa ymmärretä, että kodittomuus on rankkaa. Että minun täytyy opetella tekemään jokaisesta vaihtuvasta nukkumapaikasta koti. Kahviloista tai meluisista tiloista työhuone, täytyy opetella olemaan tuottelias apurahan vastineeksi tiloissa, joissa en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan kirjoittavani, tiloissa, jotka jaan muiden ihmisten kanssa, sellaistenkin, joiden kanssa en olisi aiemmin voinut kuvitella tekeväni töitä, ja että minun täytyy käydä vessassa paikoissa, joissa en ikimaailmassa haluaisi käydä, sulkea silmät kun käyn, jotta pystyn käymään, sulkea sieraimet, kuvitella olevani muualla. Että minun on syötävä asioita, joita en kotona suuhuni laittaisi. Että minulla on jatkuva stressi, sillä kannan elämääni matkalaukussa, enkä pääse sitä purkamaan mihinkään. Että en koskaan tiedä, mihin seuraavaksi menen, enkä koskaan tiedä, tuleeko seuraavan kulman takaa ryöstäjä vai joku ystävällinen, tietä neuvova muukalainen.

Sitä minä toivon, että apurahalautakunnissa ei todellakaan kuvitella, että tässä jotain glamour-elämää ulkomaita kierrellen eletään. Ei, ehei. Tämä on elämäntyyli ja tämä on taustatyötä ja ainesten keruuta ja maailma on nyt kotini. Tiedän jo valmiiksi, että kulun ensi vuoden aikana. Asun paikoissa, joissa monikaan muu ei suostuisi vapaaehtoisesti. Maailma on kotini. Ja sen takia minua väsyttää. On irrallinen olo. En kuulu Suomeen, mikä surettaa, sillä ennen tunsin yhteenkuuluvuutta vaikka en edes asunut täällä. Nyt minulla ei ole täällä hyvä olla, mihin vaikuttanee suuresti erittäin väsynyt olotilani, vaikka onkin aivan maailman parasta olla sisaren tai vanhempien nurkissa ja toipua. Maailman parasta on kuulla sisarustenlapsilta hihkaisuja, kuten eilen pikkuveljeni kotona: "Jee Maaria tuli!" tai sisareni luona kuulemma eilisiltana on itketty: "Minulla on puputätiä ikävä!" Se kertoo siitä, että minulla on yhä tärkein asia tallella. Lähimmäiseni. Ihmiseni, rakkaani.

Ehkäpä sillä sitten voi elää? Että on nämä ihmiset. Ovat tärkeimmät. Kai sillä voi? Jos leipä loppuu, voi lähettää kirjeen ja pyytää lisää. Ei tarvitse hävetä, sillä tietää, että apu tulee, koska sitä apua antaisi automaattisesti itsekin. Että ehkäpä minun pitäisi vain lopettaa tämä vuodatukseni. Ehkäpä pitäisi nostaa pää pystyyn ja ajatella, että jos eivät apurahalautakunnat minun työtäni halua tukea, niin sitten eivät. Sitten on mietittävä muuta. Hankittava vaikka sponsoreita ja tehtävä kirjoihin tuotesijoittelua. Matkani, jonka alkaminen viivästyy noin kuukaudella, aikana voin tietysti aina tehdä hommia. Tiskata ravintoloissa, siivota hostelleissa, pyllistellä baareissa. Mikäpä siinä. Mutta se vain vie sitten aikaa kirjoittamiselta. Toivotaanhan minulta jo seuraavaa romaania, ja sellaista olen jo lupaillutkin. Ainoa vain, että kirjasuunnitelmani kuulostaa kaikkien muiden korvissa hyvältä ja lupaavalta paitsi niiden tahojen, mitkä voisivat mahdollistaa kokopäiväisen kirjoitustyön. Huokaus.

No, toivoa on. Ja onhan nämäkin kolme tahoa, joihin vielä uskon ja joista olen tukea saanut. Ehkäpä sieltä saa ensikin vuonna. Ja olenhan aina jankuttanut sitä, että kaikesta selviää. Miksi lakkaisin uskomasta omaan mottooni, jota syötän ympäriinsä niille ystäville, joilla on vaikeaa. Miten he voisivat siihen uskoa, jos itse en.

No. Nyt sain purettua huoleni. Vetäydyn päiväunille. Helpottaa jo vähän. Kyllä tästä selviää. Raha on vain rahaa. Leipää saa vaikka niinkin, että kolkuttaa ovea ja pyytää. Onhan heitäkin, jotka ovat matkustaneet maailman ympäri ilman pennin jetinkiä. Silti pyydän: jos olet joku, joka haluat tukea seuraavan kirjani kirjoittamista, tarjoa minulle kirjoitustöitä tai sponsorointia. Suoraan tässä hävyttömästi tyrkytän itseäni. Sitten kun maailmanympärysmatkani alkaa, voin vaikka kietoutua tarroihin ja huiveihin ja pakaaseihin, joissa näkyy, kuka minun työtäni sponsoroi. Ja kirjaanhan tulee automaattisesti kiitos. Suurin suurin kirjaimin.

Uni tulee nyt. Uni syö minut. Viikonloppu teille muille. Viettäkää hyvä, viettäkää kaunis!

Ai niin ja sellainen asia. OSTAKAA KIRJOJA. Ostakaa niitä, joista pidätte. Ostakaa mun kirjaa. Ei kirjamyynneillä elä kuin muutama Suomessa, mutta kyllähän jokainen myyty kirja auttaa. Ei pelkästään kustannusmaailmaa, vaan itse kirjailijaa.

9 kommenttia:

  1. Hengessä mukana ♥

    Laitan sulle s-postia.

    VastaaPoista
  2. Voi Maaria,harmittelen puolestasi ettei sitä apurahaa tullut,mutta ehkä sitten muulta taholta,toivottavasti. Ja että asiat järjestyvät muutenkin,niin että jaksat ja voit ihan vain kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt jaksan jo, kiitos vain, viikon totaalinukkuminen teki hyvää :)

      Poista
  3. Lepääminen ei ole yhtään aliarvostettua. Lepää ensin Sysmässä muutama päivä ja kirjoita sitten. Levänneenä tulee parempaa settiä kuin puhkikuluneena. Tsemppiä siihen, että saat annettua itsellesi lepoakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rooibos! Nyt olen viikon levännyt ja sen huomaa. Otan iisisti nämä päivät Sysmässä. En aseta paineita, ja sen huomaa yllättäen siinä, että onkin kamalasti energiaa :)

      Poista
  4. Harmillista kuulla. Nuo pohdinnat elannon riittämisestä ovat niin tuttuja. Mietin, mitenköhän on sellaisten kirjailijoiden laita, jotka muuttavat residenssistä toiseen - heitäkin on, tunnen ainakin yhden. Minkä maan he laittavat työn suorituspaikaksi. Työn iloa Sysmään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi mielenkiintoista kuulla tuosta enemmän - olen itse miettinyt, että alkaisinko elellä niin, että muuttaisin residenssistä toiseen koko ajan. Kiitoksia ja työn iloa sinullekin!

      Poista
  5. Maaria, kukkanen

    Sinua luetaan vaikkei tueta.
    Mutta katsopa tuonne runoilijaan: https://helinhannu.wordpress.com/2014/10/23/hesarin-uusin-teema-lehden/

    VastaaPoista