torstai 27. marraskuuta 2014

Sysmähali

Hei olen ihminen, joka pelkää pimeää. Ja vanhoja taloja marraskuussa, nitiseviä kattoja, seiniä, askeltenääniä ullakolta, ryömiviä kummajaisia sänkyjen alta - en nukkunut viime yönä, juurikaan. Olin täällä Sarkiassa yksin. Viimeistä yötä. Tänään siirryn Helsinkiin, koska huomenna juttelen Kirjasto 10:ssä kello 15 ja Kallion kirjaston Kupolisalissa kello 17. Tulkaa ihmeessä kuulolle. Ai niin ja aion osallistua puolilta päivin järjestettävään rakkausmielenosoitukseen. Tasa-arvoa kehiin, please, ja ihmettelen, että tästä asiasta pitää edes järjestää mielenosoitusta. On kyse itsestäänselvästä asiasta. Mielestäni peistä pitäisi käännellä ja päätöskiistoja käydä ihan muista asioista. Tasa-arvo on asia, jonka pitäisi tulla äänestämättä. Joten huomenna toivottavasti saadaan jokin roti lakiin. Kaikille oikeus avioliittoon, sillä herranjestas sentään ei kai kukaan meistä voi rakkautta ja sen laillista sinetöimistä kenenkään kannalta estää taikka tuomita, paitsi jos kyseessä on jokin järkyttävä pedofiliatapaus.

Kuva: www.deviantart.com

No, jotta ei menisi paasaukseksi, ajattelin hyvästellä Villa Sarkian julkisesti. Ihan ensimmäiseksi kiitän Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa mahdollisuudesta olla täällä taas. Suosittelen muille kirjoittajille paikkaa lämpimästi. Täällä Sysmässä ei ole paljoa tekemistä, ja Villa Sarkiassa huokuu ihana tunnelma, joten melko varmasti joka ikinen täällä hengaileva saa aikaiseksi paljon tai edes vähän.

Minä vietin täällä yhteensä 24 päivää. Sinä aikana

- kirjoitin 45 liuskaa käsiksen kannalta käyttökelpoista tekstiä, 3 versiota esseestä, (joista yhtäkään en voi lähettää eteenpäin, koska en ole vielä tyytyväinen) ja kaksi runoa
- join n. 48 litraa teetä

- luin 17,5 kirjaa, joista 6 on tietokirjoja ja toimivat taustaduunina romaania varten - romaanin työnimi on muuten Krakovan kyynelet, jos ketään kiinnostaa
- juoksin liian vähän, vain 60 kilometriä (huom, olen tottunut juoksemaan n. 25-30/viikko)
- saunoin 8 kertaa
- söin 3 levyä tummaa suklaata

- kävin lukemattomia kertoja ihanassa pikku kirjastossa, mutta vielä ihanammassa, oikeastaan Suomen tai kenties koko maailman ihanimmassa Sysmän kirjakaupassa vain kahdesti (ja tänään jos ennen lähtöä ehdin, vielä kolmannesti)
- neuloin 1 lankarullan verran kaulaliinaa (bäääh, se on ehkä kymmenesosa koko liinasta)

Marraskuu. Auringoton aukko, sumujen suu.
- valvoin n. 374 tuntia, joista suurimman osan työskentelin - mikä on hyvä rajapuomi sille, että kuukausi Sysmässä riittää, eihän suinkaan ole tervettä työskennellä kellon ympäri joka päivä - työhuonemeininki toimisi kohdallani paremmin
- kävin kolmesti viikossa kuntosalilla, missä seurasin sivusta hellyyttävien vanhusten keskusteluja ja ajattelin, että noin kun kaikki eläisivätkin, sovussa ja rauhalliseen tahtiin, sydän oli pakahtua välillä

- soittelin kaksi Skype-puhelua Münchenin ystävien kanssa
- olin muutamaan otteeseen niin yltiöherkkä ja tunteellinen, että säikähdin olevani raskaana (en ole!)

Eilen ja tänään olin aivan yksin täällä. Salissa kirjoitus sujuu parhaiten.
- aloin ymmärtää, että olen nyt vapaa kirjailija (mutta minun on vielä totuteltava työaikoihin - teen aivan liian paljon duunia, en osaa lopettaa, tämä on jopa maanista välillä, pelottavaa, joten kaupunkielämä sopii kohdalleni paremmin; siellä on erilainen rytmi ja esimerkiksi treffejä, aikatauluja) ja nautin tästä huomiosta, nautin jokaisesta päivästä, jokaisesta kirjoitetusta liuskasta, jokaisesta luetusta kirjasta aivan eri tavalla kuin ennen; tuntuu, että saavutan jotakin, että työni mitataan nyt toisella tavalla - enkä ota stressiä, ei ole mitään stressiä, minulla on aikaa tehdä tätä seuraavaa kirjaa antaumuksella ja hioa siitä täydellinen

- ikävöin Müncheniä monta kertaa
- en nähnyt aurinkoa kertaakaan (!!!!!)
- kadehdin heitä, joilla on pysyvä elämä mutta samalla iloitsin; olen vapaa, voin lähteä, en tiedä missä viikon päästä nukun (tai no tällä kertaa tiedän; Kööpenhaminan jälkeen vahdin ystävän kissaa Helsingissä muutamia päiviä, ehkä jopa viikon).

Sellaista kaikkea. Ei minulla nyt muuta. Lähden iltabussilla, saavun Helsinkiin kauhean painavien kantamusten kanssa (en ymmärrä mistä nämä kirjapinot ilmaantuivat, eihän minun pitänyt enää mitään hankkia - ja totta puhuen en ole hankkinutkaan, kaiken olen saanut, paitsi kaksi poistokirjaa ostin Sysmän kirjastosta!). Huomenna kaksi kirjastokeikkaa, lauantaiaamuna lento Kööpenhaminaan. Siellä ehkä hengähdän ihan ensimmäiseksi ja otan vastaan sen, mitä vastaan tulee. Suunnitelmia ei ole. Viikon siellä leijailen. Kirjoitan, kävelen, katson. Oh. Minä jotenkin pakahdun! Makeaa, intohimoista loppuviikkoa kaikille. Silitän sinun otsaasi. Ujutan lohkoihisi kauniit tuulet.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kaikkea sosiaalista kamaa

Iltapäivään päin jo kääntyy, vai mitä se kello oikein on, olen mennyt sekoittamaan ajan sisältäni, viisarit ovat yöaikaan päivän kohdalla ja päivällä jossakin yön ja päivän välimaissa, iltaisin ne ovat keväässä ja tänään hiekkarannoilla, nuokun jokseenkin, poltan kynttilöitä ikkunalla, yritän keskittyä. Sanat tulevat kyllä, mutta jokin on leimauttanut levottomuuden liekin tulille, ihaninta oli herätä aivan liian myöhään ja silloinkin kustannustoimittajani soittoon, mulla on maailman paras sellainen, pitää huolta mutta keskittyminen on tänään omituinen vaade jonka itse asetin itselleni;

pystyn ehkä vartin istumaan ja kirjoittamaan, sitten pitää jo nousta, venytellä, suoristaa kirjakasoja tai katsella ikkunasta harmaata ilmaa tai pyörähtää lattialla omituisen musiikin tahtiin, harjata hiuksia, heitellä roskia roskikseen (uups, on tullut jotenkin epäjärjestys tähän huoneeseen!). Pitänee mennä ulos ja juosta loskaisilla kaduilla, käydä liukastumassa pururadalla.

Kuva kertonee mitä kannatan! Kuva: http://thesaigou.deviantart.com
On tapahtunut jotakin. Nimittäin sellaista, että uusi blogiarvio On nälästä, on janosta putkahti eilen silmiin. Ihanat kirjabloggaajat pidätte kirjallisuutta hengissä. Käykää tutustumassa Villasukka kirjahyllyssä -blogin arvioon, niin ehkä innostutte viimein lukemaan kirjani

JONKA voi voittaa nyt jopa omakseen. Ihana (!!) Into (siis olen maailman tyytyväisin kustantamoon enkä muualle halua!) patisteli perustamaan kirjailijasivut tuonne sosiaaliseen mereen, Facebookiin, ja vaikka en oikein pala innosta moisen suhteen, kävin nyt sitten perustamassa. Tsekatkaa millainen arvonta on kyseessä, tykätkää sivusta jos tykkäätte, en jaksa pakottaa tai vaatia kun noita kaikenmaailman sivuja tursuaa vähän liikaakin, ja nyt siellä sitten pitää olla kuin pyrstö. Mutta luulen, että kyllä siellä aika paljon juttua alkaa tulla, sillä siirrän kyseiselle sivulle lähes kaiken sosiaalisen, julkisen ajatusmaailmani. En pelkkiä tiedotuksia tai linkkejä omien kirjojen arvioihin, vaan myös suosituksia muiden kirjoittamista kirjoista tai kiinnostavista artikkeleista, taiteesta, musiikista, politiikasta, ihmisyydestä, eläimistä, kaikesta.
Kallion kirjastossa tehtailtiin tollanen kiva mainos. Kuva: helmet.fi
Ajattelin, että annan siellä muillekin äänen, en jaksa pelkästään itseä tyrkyttää eikä se ketään kiinnostakaan. Mutta siis pyrin heittelemään suosituksia, villejä ajatuksiani ja kaikkea maan ja taivaan väliltä sinne niin, varmaan kuviakin, ensi viikolla Kööpenhaminasta käsin, uulalaa. Tosin tällä viikolla varmaan tulee vähän liikaa katsokaa-missä-esiinnyn-ja-milloin-päivityksiä, kuten esimerkiksi Kallion kirjastossa perjantaina, samoin kuin kirjasto 10:ssä. Kalliossa minua jututtaa Kai Sadinmaa, jonka Kymmenen käskyä kirkolle on melkoinen setti. Sen takia odotan melkoista settiä myös perjantain kirjastokeikkailulta.

Jatkakaa viikkoanne kuin voi. Minä sulan nyt. Käsis imee. Minä en.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Sanavillisunnuntai!

Kylläpä on nyt taas suurta maailmaa koluttu, enkä tiedä miten päin olla, Helsinki on aina niin Helsinki ja Joensuu on Joensuu, jalkani ovat jalkani, sinun silmäsi ovat maailma, ja kaikissa pikku koloissa on hyvät puolensa, enkä minä vieläkään ole nähnyt aurinkoa koko Suomessa oloni aikana, tänään Helsingissä tosin pilven takaa vähän sinistä taivasta, ja kun heräsin ylläni purjehti ilo, ja kun söin brunssia ystävän kanssa vatsaani valui raukeus, ja kun astuin bussiin joka lähti kuljettamaan kohti Sysmää, kun pimeys nieli sisäänsä, heiluttelin varpaitani ja halusin juosta, upota kinoksiin, haluaisin mennä ulos ja kiljua ja heitellä lumipalloja ja katselen kuvia lokakuun alusta, kun ratsastin viikon Alpeilla, katsokaa nyt tuota taivasta ja nämä vuoret, minun kumpuni, luuni, värinäni!



Laitoin juuri saunan päälle. Menen kauppaan, joka on jo suljettu, ostan silmilläni jotakin suureellista, ostan tummaa suklaata ja sulanutta lunta, ostan khaki-hedelmiä ja kynsilakanpoistoainetta ja sinulta surun pois, et sinä sitä tarvitse, pyyhin sydäntäsi puhtaaksi ja sen jälkeen pyyhin silmistäni meikit ja saunan jälkeen ihoa, menen aamulla juoksemaan kun viimein on valoa, luen kilometreittäin kirjoja, luen huomisen hereille, kirjoitan sinulle ensi vuoden, ensi viikon, helmikuun ja syysloman, kirjoitan sinulle sellaisen elämän, jonka sisällä ajattelet: puhalla hiuksiini, silitä selkää. Ja minä puhallan ja silitän, sanani puhaltavat, silittävät, ja ihmiset vilustuvat toisinaan.

Kannan tunnit harteillani. Nämä kaikki tunnit, valtavat tunnit, loputon määrä tunteja jotka täyttävät sanat, sanat täyttävät tunnit ja tunnit sanat. On hirveästi voimaa, jaksan, on inspiraatiota, apurahahakemuksia, tunteet ja tunnelmat ja selkeä sunnuntai-ilta, jota pidän sylissäni, kirjoitan sen muistiin; en ole neljään päivään kirjoittanut sanaakaan. Nyt kaadun siitä ilosta. Että vihdoin voin, vihdoin on kauhea tulva, olen hämmentävän paljon ja tuossa on pikku mainos ensi perjantaista! Olen myös kirjasto 10:ssä kello 15-16. Elikkäs Helsinki see you soon!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Rutiseva kirjailija jonka ei täytyisi kyllä yhtään rutista!

Moikkis

lähestulkoon häpeän itseäni, reagointejani asioihin, purkauksiin, kaikkeen. Mutta tunteet ne ovat kirjailijoillakin laidasta laitaan, äärestä toiseen päähän, ja sitten kun rauhottuu, ajattelee, että oho, miksi piti sanoa mitään ääneen.

Olin muun muassa kovin pettynyt perjantaina kuullessani, ketkä ovat Finlandia-ehdokkaita. Epäreilua ehdokkaita kohtaan, todella, mutta ensimmäinen reaktioni oli tietenkin, että missä ovat kirjailijat X, X ja X! En todellakaan uskaltanut edes haaveilla olevani itse ehdokaslistalla, mutta kun näin listan, aloin kiukutella, että kyllä nyt tässä tapauksessa sitten minunkin olisi pitänyt olla - eikä suinkaan sen takia, että olisin jotenkin arvottanut itseni paremmaksi työni tuloksella kuin muut, vaan siksi, että olin puhtaasti mustasukkainen ja yllättynyt. Niin. Kuinka normaalia se onkaan.

Mutta joka tapauksessa tästähän vauhkotaan joka vuosi. Että ketkä ovat F-ehdokkaita, ja erityisesti että ketkä eivät. Ja siitä, kuinka epäreilu koko palkinto on, ja siitä, kuinka sillä kuitenkin on hyvät puolensa. Kirjailijana olen sitä mieltä, että palkinnon jakoperusteet ovat hyvin epäreilut siihen nähden, kuinka suuren painoarvon jo Finlandia-ehdokkuus yksittäiselle kirjailijalle ja tämän kirjan myynnille tuovat. Niin, että sitten ne (eli me) jotka jäävät ulkopuolelle, tuntevat sen omissa kirjanmyyntiluvuissaan. Mielestäni esimerkiksi reilua olisi se, että esikoiskirjailijat eivät voisi päästä ehdolle. Jos kerran runous, esseet ja novellit on jo poissuljettu, ja esikoisia hehkutetaan muutenkin ihan tarpeeksi syksyn ajan, olisi ehkä reilumpaa, että Finlandiassa tarkasteltaisiin sitten ehdokkaiden ei pelkästään uusinta teosta, vaan koko tuotantoa. Koko aihe on puistattava. Voi kun olisikin jokin nappi, jota painamalla ihminen ostaisi kirjoja siihen katsomatta, mitä ehdokkuuksia se on haalinut. Olisipa nappi, joka niksauttaisi joka ikisen ihmisen ostamaan edes yhden kirjan vuodessa. Ihan minkä tahansa mutta ei kuitenkaan ihan sitä samaa kuin jonka naapuri on ostanut. Mutta olen törmännyt perjantain jälkeen erinomaisiin kirjoituksiin kirjapalkinto- ja huomiokeskusteluihin liittyen. Esimerkkeinä Imagen pikkuinen juttu, jossa kirjailijat kertovat näkemyksistään,  kirjailija Teemu Helle hedelmien avulla näkyvyydestä, Kulttuuri kukoistaa -blogisti mm. pärjäämisestä.

Näkyvyyttä kyllä silti saa, kun sitä tekee tai kun vain saa kutsuja esimerkiksi radiohaastatteluihin tai jopa telkkariin. Kutsun voi saada, jos on kirjoittanut kirjan, joka saa toimittajan tai kriitikon tuleen. Onneksi meillä Suomessa on hirveän hyviä, mahtavia, silmänsä auki pitäviä ja ennakkoluulottomia kulttuuritoimittajia ja -kriitikoita. Pitäisi vain saada kaikki lukemaan, kuulemaan tai näkemään heidän juttujaan! Anyways ja joka tapauksessa minä kävin eilen Helsingissä. Oli kauhea jotenkin eksynyt olo ja kiire. Mutta jälleen kerran kohtasin aivan ihanan toimittajan. Taru Torikka teki tilanteesta lempeän ja hauskan, kepeän, eikä jännittänyt yhtään vaikka tunnetusti jännitän aina kovin. Tuolta jutun voi kuunnella. Keskustelimme mm. siitä, miltä tuntuu olla pahan naisen roolissa, kuuntelimme kirjoitusmusiikkiani ja pohdimme sitä, olenko feministi ja sitä, mitä eri maassa asuminen työssäni/työlleni merkitsee.

Ennen lähetystä ihastelin lamppuja! Kuva: radiohelsinki.fi
Tänään käyn kiepsahtamassa parrasvaloissa Sysmän kirjakaupassa. Puoti on niin suloinen, että voisin sulkea itseni sinne lukkojen taakse ja jäädä hipelöimään kirjoja ja seiniä!

Huomenna matkustan Joensuuhun. Kaikki vain paikalle, siellä on monia kirjailijoita kello 18 lähtien, kovin monia, ja esimerkiksi minulta saa ostettua romaaniani huokeaan tasarahahintaan. Saa tulla tönäisemään (mutta hellästi kiitos) ja saa tulla sanomaan moi (olen itse puhumisvuorossa klo 19.40)! Tilaisuudessa on kirja-arvonta, jossa voi voittaa kunkin esiintyjän tuotoksen omakseen. Ja lisäksi sitä paitsi ihanaa päästä Itä-Suomeen. Pohjois-Karjala my love! Oi jännittävää nähdä, tuleeko vanhoja tuttuja tai uusia!

Mainokseen törmäsin.
Ensi viikolla täräytän sitten Helsingissä kirjastohommia. Siitä myöhemmin lishää. Ai niin ja oi, Keskisuomalaisessa ilmestyi eilen ensimmäinen virallinen sanomalehtikritiikki On nälästä, on janosta. En ihan kauhean innoissani ollut, mutta nyt olen, onhan huomio kuitenkin tärkeää olipa se sitten nihkeää tai innostavaa, enkä jaksa enää ruikuttaa. Nämä ajat kirjan julkaisun jälkeen ovat raastavia, tunteet ovat pinnassa, kun odottaa kritiikkejä, eikä niitä välttämättä saa lainkaan, ja sitten kun saa, on aivan häkellyksissään, ja etenkin nyt syksyllä on jotenkin masentavaa, kun on tosiaan tällainen palkintorumba ja kaikkea, mutta siis herranjestas, minulla ei ole yhtään mitään valitettavaa.

Arvio tämän päivän Karjalaisesta. Kiitos kuvasta Joensuuhun Sannalle!
Kaikki on hyvin. Kaikki on loistavasti! Elän unelmassa: kirja on otettu upeasti vastaan blogeissa (sivupalkista voitte tutustua) ja pääsin myös radioon. Ei sinne kuitenkaan ihan kaikki pääse. Ja nyt minä menen syömään. Pitää olla jotenkin hehkeä parin tunnin päästä Sysmän kirjakaupassa ja fiksu myös, mitä en taida ihan aina olla, mutta virheet tekevät ihmisestä kiinnostavamman, ja porkkanat maistuvat kun ne popsii hiljaisesti ja nauttien! Niin ja sitä paitsi ei pidä unohtaa mikä onni on käynyt kirjani pääsyssä Suomen ovista kauemmas. Herranjestas. En edes toivonut kymmenen vuotta sitten, uskaltanut toivoa, tuollaista. Ja nyt, hupsista. Ihanaa. Voi kiitos ja sorvin ääreen kehkeytymään vielä lisää. Hilpeää, kepeää viikkoa kaikille. Ollaan kavereita, arvostan kaikkia, en halua olla enää tyhmä, enkä todellakaan halua ruikuttaa enkä ruikutakaan, suljen suun, iloitsen. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Herätä henkiin

Koko viime yö oli kamalan pitkä, pelkäsin ettei se lopu ikinä
heräsin kahdelta, kolmelta, neljältä

nousin, hipsin alakertaan syömään leipää
sillä en ollut sitten lauantain syönyt mitään

olin eilen kipeä, yhtäkkiä ja pimeä
ja luulin kuolevani
luulin tukehtuvani tai että sydän pysähtyisi
luulin että vuodan kuiviin tai että säikähdän kuoliaaksi
halusin oksentaa halusin juosta pakkaseen viilentymään
mutta jalat eivät kantaneet vatsa repesi auki siltä tuntui siltä tuntui

ja nyt elän, elän,
hengitän

luin aamuhämärissä Herta Müllerin Hengityskeinua koko muu maailma nukkui minä keinuin, hengitin
luin vanhaa paikallislehteä samalla kun aamu jatkui pimeänä pysymistä
kirjoitin kolme liuskaa omaa, hengitän

söin kaalia ja marjakeittoa ja suklaata ja appelsiinin ja tomaatteja
teki mieli oksentaa onneksi en onneksi elän onneksi keho toimii taas kuten kehon täytyykin

Selailen matkakuvia. Viime vuodelta, Myanmarista, eikä kun ei, tältä vuodelta tämä on.
haluaisin että joku silittäisi päästä. Kahden viikon päästä. Sysmän aika kiitää. On enää kaksi viikkoa jäljellä. Hommat ovat sujuneet täällä niin hyvin, että haluaisin jäädä vielä kuukaudeksi. Mutta ei. Kahden viikon päästä lähden ensitöikseni Kööpenhaminaan. Sitten tulen takaisin Suomeen, menen ehkä Budapestiin, jouluksi kotiin Müncheniin, sitten palaan taas Suomeen jos täytyy, toivottavasti täytyy, ja viimein lähden sinne Siperiaan, ja luin viime viikolla vaiko toissa viikolla vihdoin Hytti nro kuuden, ja minun alavatsaani sattuu, eivät auta särkylääkkeet, oksettaa, haluan laittaa valot pois päältä mutta minkä voin tällekään mitään, että kirjoitan. Että luen Hengityskeinun loppuun ja kirjoitan, hengitän, kirjoitan, pitää ottaa kaikki riemu irti näistä viimeisestä kahdesta viikosta. Villa Sarkia on ihana. Haluan tänne joka vuosi uudestaan ja uudestaan. Lempipaikkani portaissa ikkunan äärellä. Valoa, harmaata, milloin Suomessa paistoi viimeksi aurinko?

Tämäkin on Myanmarista ja tämän kuvan takana olin mahdottoman kipeä. Yksin matkatessa on kamalaa sairastaa mutta on se kyllä tällaisessa isossa talossakin kamalaa, vaikka tietää että muita asuu viereisissä huoneissa.
Huomenna menen Helsinkiin. Jännittää. Jännittää oi. Radio Helsinkiin siis menen, Suureen hesalaiseen kirjakerhoon, enkä tiedä vielä mitä tapahtuu sitten, voitte kuunnella sitä kello 14-15 netinkin kautta, jos ette muuten kuule. Sain esittää muziikkitoiveitakin, ajatelkaas kuulkaas, ja yksihän niistä on tietenkin ihkuihanat Maailmanlopun tyttö ja hyeenat, ja muutama biisi parilta muultakin tuli toivottua, katsotaan soiko, ja kuunnellaanpahan tykkäättekö te. Tällä viikolla on kauheasti tapahtumaa, kun huomenna esiinnyn tai hengailen Sysmän aivan todella valloittavassa kirjakaupassa, ja menen sitten vielä torstaina Joensuuhun. Siellä tutustun muihin pohjoiskarjalaisiin kirjailijoihin, kuten Heikki Turuseen vaikka, jos tutustun, ainakin hän on siellä myös ja moni mielenkiintoinen muukin. Oma vuoroni estradilla on vasta joskus puoli kahdeksan tienoilla. Niin ja lauantaina on Kirjailijaliiton kokous ja pikkujoulut. Ajattelin mennä, vaikka oikeastaan ei kyllä yhtään mikään pikkujouluilu kiinnosta, eikä jouluilu varsinkaan, mutta kai on hyvä kerrankin käydä pyörähtämässä, kun satun olemaan oikeassa maassa oikeaan aikaan.

Matkakuume kasvaa nyt kun toinen kuume, jota kai oli myös ehkä on yhä, laskee.
Nyt jatkan hengittämistä, jatkan kirjoittamista, jatkan sitä että kauheasti tekisi mieli jutella mutta ei täällä talossa ole muita hereillä. Puhun seinille kohta. Puhun paperiin. Ai niin, ja please ihmiset, lukekaa niitä kirjoja. Patistan tahallani. Lukeminen auttaa ymmärtämään paremmin! Sitä paitsi kahden viikon päästä näen ensimmäistä kertaa tulevaisuuteni. Vai olisiko se parempi nähdä jo nyt. Katsoa peiliin ja silittää poskesta. Valloittavaa, hyvärytmistä viikkoa kaikille. Pysytään yhdessä. Erikseen ja yhdessä. Apua lopetan, apua haluaisin puhua, miksi kukaan ei ole nyt tässä puhumassa kanssani. Ai niin, haluaisin vuokrata huoneen. Viikoksi Helsingistä. Tai kahdeksi. Tai en oikein tiedä, koska en tiedä olenko sittenkin Budapestissä ja Münchenissä. Vai palaanko Kööpenhaminasta ollenkaan. Eikö ole ihanaa kun kaikki on avointa. Haluaisiko joku vuokrata minulle huoneen. Tai asunnon. Ja jos ei Helsingistä niin mistä sitten. Voin minä muuallekin mennä. Ihanaa kun ei tarvitse tietää. Tänään pidän siitä, että olen koditon. Ihanaa; osoitteeton. Laskutkaan eivät voi tulla perille, kun ei kukaan tiedä minne.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kiitosta heruu, voi riemu!

Ystävät, lukijarakkaat, menninkäiset ja peikkokullat, keijut, enkelit, kyynelsilmät, timanttikorvat, laupiaat lempijät, suuruudenhullut ja pienoismallit, intohimokkaat ja veljeni, sisareni, serkkuni, koko maailma,

aamu on majesteetillinen, aamuni oli eilenkin suurta juhlaa.

Tässä on ensimmäinen syy, eilisaamulta: Leena Lumin hengästyttävä, liikutuksen partaalle ajava ylistys On nälästä, on janosta! Nyt viimeistään mene hyvä ihminen, mene ja nappaa kirja käteesi ja lue!

Tässä on toinen syy, tältä päivältä: viime vuonna ilmestynyt Pintanaarmujani on asetettu Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi!

Kylläpä nyt on taas puhtia! Kirjoitan, oi kuinka kirjoitan, läkähdyn näihin tunteisiin näihin sanoihin joissa ei jarruja ole, ei takapakkia! Lisää on tulossa hyvää vauhtia - tosin ensin pitää mennä myös sinne ihmisoikeusrikkomusalueille sisään ja haroa. Oi, olen niin kiitollinen, niin otettu. Suurinta kiitosta taas tällainen. Unohtuvat pettymykset siitä, ettei apurahoja juuri heru ja siitä, että sanomalehtikritiikkejä ei näy ei kuulu. Elän, hengitän, saan kiitosta heiltä, joilta sitä eniten tarvitsen, eli lukijoilta, kollegoilta. Teiltä, jotka kirjallisuutta kuluttavat. Oi kiitos, kiitos, kiitos!! Ja tässä teille pala siitä mikä nyt kuuluu taustalla, tahdittaa, hunajaa, hauskaa päivää teille, ihanaa!




tiistai 11. marraskuuta 2014

Ja se että tuntee, pötyä, helinä riittää ja

nyt se virtaa, eilen ja tänään, kaikki nämä ajatukset; kirjoitan ja minun luuni ovat tiheässä sateessa runsaat, ja minä vuodan valtoimenani. Vettä joka tihkuu, tihkuu, minun hiuksistani putoilee ja: kirjoitan itseni sinuun. Minä kirjoitin itseni sinuun. Minun tatuointini: ihana. Aina kun muistan sen, sillä sellaisenkin asian jonka ihoonsa on antanut upottaa voi unohtaa, ajattelen: mikä päivänselvä, tärkeä asia, ja samaan syssyyn ajattelen: jos olisin käärme, kiertäisin itseni tuohon jalkaan, tuohon kuvaan, ja katselisin sitä päivät pitkät, menisin muurahaisen kanssa naimisiin ja kirjoittaisin päivät, yöt, unohtaisin mikä olisin ihmisiäni, tai siis matelijoitani, ja hengittäisin kuin syksy, kuin kevät, vastasyntynyt vanhus. Ihana, ihana tatuointi; minun jalkani, kuinka mahtava jalka. Rakas jalka. Älä irtoa koskaan, älä putoa, oi jalka.


Ja mikä lempeä harmaa peitto on marraskuu. Mikä julma väri. Milloin viimeksi paistoi aurinko? Ovatko kaikki marraskuut tällaisia? Hämmästelen, en muista. En totu tähän. Tiedättekö: ikävöin Müncheniä niin paljon, että jos löydän halvat liput, menen sinne jouluksi ja uudeksivuodeksi. Vahingossa, tahallani.


Levottomuus kasvaa sitä mukaa kun tarina tulee ulos. Aina on ollut niin; täytyy päästä. Matkustaa, poistua, en kuulu paikkoihin, en kuulu muuhun kuin kulkuvälineisiin. Mikä helpotus, että mikään muu ei sido juuri nyt kuin On nälkä, on jano. Olen luvannut olla Suomessa niin kauan kuin tahdotaan. Kirjan puolesta menen kaikkialle, minne kutsutaan, ja ensi viikolla, oh ja oh, olenkin sitten tiistaina puhumassa Radio Helsingissä. Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, kuulkaa voi. Tänään siellä pihahtaa kollegani Hippo Taatila puhumassa Isipappabluesista. Ajankohtaista; olihan isänpäiväkin juuri.

Ajattelen omaa isääni muulloinkin kuin vain isänpäivänä niin kuin kenties kaikki. Olen harvinainen lapsi luultavasti, sillä en pidä yhteyttä vanhempiini juurikaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he olisi minulle tärkeitä tai ettenkö ikävöisi heitä. Olen vain tällainen; silloin kun olen kaukana, ajattelen, että ei soitto tuo lähemmäksi. Vaikka kai se voisi tuoda. En vain oikein osaa puhua puhelimessa, ja jos tutustun uusiin ihmisiin, kuten vaikka miehiin joista voisi tulla jotakin (herranjestas, miksi minä ajattelen miehiä näin sumuisena ja tuotteliaana päivänä!), minusta on kamalaa antaa puhelinnumero ja vastata, jos puhelin soi. Ja jutella siihen, tuollaiseen kapulaan, luuriin näkemättä ilmeitä. Langan päässä on sokko, on sokea, eikä langan päässä ihminen paljasta kynsiään eikä voi avata sieluaan, minun mielestäni puhelimet ovat kyllä niitä varten, jotka pitävät puhelimista, mutta toisinaan vapaudun. Saatan puhella tuntitolkulla. Harvoin, hyvin harvoin, minua ei ole synnytetty puhumaan minut tehtiin siksi, jotta tässä maailmassa olisi yksi kynäilijä enemmän.

Kissani Jugoslavia sai minut kaipaamaan mm. siskon kissaa.
Sitä paitsi tarina tulvii. Olen kirjoittanut luvattoman monta liuskaa eilen, tänään. Joskus häpeän, pelkään, että tuotteliaisuuteni katsotaan pahaksi. Mutta minkä sille voin. On vaiheita, jolloin on lukossa eikä saa mitään aikaiseksi, vaikka uskottelee itselle ja muille että kyllä kyllä, hyvä tulee hiljaa, ja sitten on vaiheita, jolloin saatan kirjoittaa vuorokauden ympäriinsä kuin heikkomielinen. Nyt on se vaihe. Tännekin tulin oikein kirjoittamaan. Pidän taukoa käsiksestä ja missä olen - kirjoittamassa blogiin kuin synninpäästäjä. Joskus pelkään olevani jollakin lailla henkisesti epätasapainossa. Eihän se ole normaalia, että on kiivaita vaiheita, kausia, jolloin kaikki muu lakkaa olemasta ja sitten kausia, jolloin kaikki on liikaakin. On läsnäoloa ja sitä etten ole. Ja miksi vyöryn kuin laava aina kun tunnen jotakin; ihailen heitä, jotka ovat hillittyjä. Miten he tekevät sen, miten te teette sen?

Tiedättekö: viime yönä lakkasin kirjoittamasta jossakin vaiheessa ja siirryin erään aivan mahtavan esikoisromaanin kimppuun. Olin aloittanut sen jo aiemmin illansuussa pitäessäni taukoa. Ja nyt, kuulkaa, on sellainen paikka, että HALUAN oikeutta. HALUAN, että Hesarin kirjapalkinnon nappaa tämä: oivallinen, vetävä, hurmaava, suomalaisen kirjallisuuden kenttään jotakin uutta tarjoava Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Mahtava romaani, upea kielellisesti ja merkityksen tasolla. Voi kun voittaisi. Statovci - minun peukkuni ovat sinulle pystyssä! En kirjoita enää kirja-arvioita koska en jaksa, mutta jos on hehkutettavaa, kyllä hehkutan, ja nyt toivon, että ihan kuka tahansa ja kaikki menisivät tämän teoksen hankkimaan. Kipikapikopkop.

Mikä mahtava kansikin! Kuva: www.tammi.fi
Viikonloppuna tuli lunta, villiinnyin, rakensin lumipingviinin ja -koiran, nyt ne ovat kadonneet, pingviini surkastunut, koira jäljettömissä, ja kun en nähnyt enää kumpaakaan, polvitaipeita kutitti, huomasin käsieni ihon vanhenneen, ja kun keitin teetä, oli pudottaa kannun, unohdin että se on tulikuuma ja että siihen ei sovi koskea paljain käsin, mutta koska käsieni iho on vanhentunut, en muistanut enää varoa, ja ne paloivat hetken, karjaisin, parahdin, aloin uikuttaa

muistin mikä olen ihmisiäni. Olen valkohampainen, luuton lintu, olen strutsi, munin pään kokoisia munia, ja minuun on turha tutustua sillä lähden. Sillä palaan kyllä. Sillä olen eksynyt ja isäni sanoo jokaiselle poikaystävälle, jonka ikinä raahaan esille, että Maaria on tuollainen tuuliviiri, ja sille pitää näyttää suunnat. Taas minä kirjoitan poikaystäväasioista. Herranjestas. Sanotaan: siitä puhe mistä puute mutta tiedättekö. Ei ole. Minulla ovat sanat, näppäimet, ne riittävät siihen saakka kunnes riudun tähän tunteeseen. Että sisälläni olisi rakkautta jaettavaksi miljoona litraa. Mutta ei ketään keneen se kaikki kaataa. Olen samassa tilanteessa monen ikäiseni tai melkein-ikäiseni ystävän kanssa. Ihmettelemme hämillämme, että miten tämä nyt näin. Tauko loppui nyt, alan töihin jälleen, moiks!

lauantai 8. marraskuuta 2014

On puhuttava puolesta, ei vastaan

Lauantaiaamu; Sysmä nukkuu. Edes tuuli ei käy, ravistelen itseäni, lihaksiin sattuu, olen otsan kohdalta lämmin, kainaloista kylmä, iirikseni näyttävät harmailta harmaansinisen aamun ja kynttilänvalon vilskeessä, kun katson peiliin ja minähän katson, joka aamu tarkastan olenko se oikeasti minä vai joku muu, ja eilen ostin miesten flanellipyjamahousut, koska pidän liian suurista asioista, sellaisista joissa tuntuu pieneltä, ja koska tarvitsin niitä, tarvitsin miesten pyjamahousut; olen unohtanut millaista on tämä vuodenaika näin ylhäällä. Ei minulla ole talvivaatteita, on miedon talven vaatteita vain. Pyjamanhousuni ohuet kuin kevät. Pakko oli hankkia muuta, jotakin suurta, jotakin, joka osoittaisi minulle ihmisen paikan, ja kuvitelkaa; ei ole edes villapaitoja. Kaksi pitkähihaista täällä Sysmässä mukana, nekin ohuita, mikä minua vaivaa. Onneksi on karhutakki. Lämmin, en malta sitä pestä, haluan pitää sitä koko ajan yllä, kääriytyä, kääriydyn tiiviimmin sisään nyt, kun tiedän

mitä tehdä. On pakko tehdä.

Lumi tuli toissailtana, satoi ylväästi, laski kätensä olalle ja tervehti.
Tehän olette jo saaneet selkoa minusta; millainen impulssihenkilö mahdan olla. Tiedättekö uusimman välähdykseni? Tuskin, enhän ole kertonut kenellekään tai ehkä olen, en muista. No: minun maailmanympärysmatkani on saanut karttaan uuden kaaren. Ensin menen Siperiaan, tosin pysähdyn pariksi viikoksi Moskovaan jotta varmasti kieli tarttuu, sillä tarvitsen venäjän kielen taitoni takaisin, olen sitä päntännyt koko viikon, toistellut juoksulenkeillä, lukenut sivukaupalla, ja Vladivostokista sitten, kun sinne olen päässyt, menen jotakin kautta, ehkä Kiinan läpi jos mahdollista, Tsetseniaan ja sieltä Ukrainaan. On päästävä paikkojen päälle, on haastateltava ihmisiä,

On kynttilää ja valoa, lämpöä, eikä mikään ole maailmassa varmaa, joten valitukset pois.
on nähtävä taas, kuinka sortumat tapahtuvat tai ovat tapahtuneet, älkääkä ajatelko että silkkaa hulluutta tai uhkarohkeutta. Ei ole. Viikon ajan olen lukenut ja lukenut, hankkinut taustatietoa; minun on kirjoitettava heidän puolestaan, joilta suu on suljettu ja sanat viety, heidän, joiden mieleen ei rauha koskaan palaa. Ensimmäistä kertaa kirjoittajanurani aikana olen suunnitellut romaania. Perustarinaa en suunnittele sen kummemmin, idea riittää ja tarina kasvaa sitten kun alan kirjoittaa, mutta suunnittelen sitä, mitä taustaa ja pintaa tähän tulee ja miten. On pakko, anteeksi nyt vain, ihmisten puolesta mennä. Asettua hetkeksi heidän keskelleen, kuunnella, kirjata ylös ja lopulta kirjoittaa kokonaan maailmaan. Eikä siellä Tsetseniassa enää niin vaarallista olekaan, ja Ukrainassa majoitun Kievissä, en suinkaan itärajalla, ja luon kontakteja, menen ihmisten koteihin puhumaan ja kuuntelemaan ja kuka minua auttaa. He itse.

Pian on vuosi siitä, kun olin Filippiineillä. Tällä viikolla aika siellä on ujuttautunut mieleen useampaan otteeseen ihan vain pelkästään ihmisten vuoksi. Rakkaus ihmiseen (ja eläimeen!) pitää olla, muuten ei elämässä ole järjenhäivää. Minun on kirjoitettava ihminen rikki ja korjattava se, mitä korjattavissa on. Vaikka rikon ihmisen, olen silti inhimillinen, koska parannan tai edes yritän koota sen uudelleen toisin kuin tuolla. Idässä jossakin ja moniaalla muuallakin. Missä rikotaan ja poljetaan ja jätetään niille sijoilleen, heitetään mätänemään, käännetään selkä eikä kuulla, miten itku soi. Sillä se soi. Pauhaa kuin kellot, ja kuulkaa miten ammutaan. Koko ajan tulta, puukkoja, verta. Miten ihminen voi toiselle olla niin peto, ja ajatukseni ovat muuttuneet. Ennen tahdoin kiertää maailman jotta näkisin kaikki ne paikat joita en ole nähnyt. Nyt sillä ei ole väliä. Halu kirjoittaa toisten tarina on suurempi kuin halu nähdä paikkoja. Ehtii niitä vielä nähdä, ja paikkojahan ovat "pahatkin" paikat, ja ruma on nähtävä jotta osaa arvostaa kaunista.

Villa Sarkiassa on soppensa. Tämä kohta on suosikkipaikkani koko talossa. Istua portailla, katsoa lasin läpi tuiskuja.
Valoisampiin puoliin: On nälkä, on jano on saavuttanut jo toisenkin kirjabloggaajan sydämen. Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista kirjoitteli. Eilen luin ja - minä en tiedä mikä nyt vaivaa - liikutuin. Liikutuin lisää eilisiltana. Katsokaa nyt mikä "palaute" Goodreadsissakin, tai siis en tähän kokonaan laita sitä, voitte sieltä Goodreadsista lukea, mutta voiko tässä muuta tehdä kuin itkeä tirskauttaa, sillä suurinta suurinta kiitosta ja tunnustusta on se, että oma teos murskaa tiensä lukijan sielunoville saakka:

"Hieno hieno kirja, jossa suomen kieli on rakastettu, raiskattu, riistetty ja riemuittu sankaritar. --
On nälkä, on jano on sanoista runsas, aiheessa tuhti, hieno teos. Ainutkertainen. -- Kirja sisältää monologeja, joista kipeän eron joskus läpikäynyt tunnistaa tuttuja makuja, karvautta, happoa, krapulaa, vihaa, kaipausta. Kirja sisältää novellinkaltaisia kuvauksia ihmiskaupan asiakkaista. Ja sitten on Emilien tarina. Tai on pelkästään Emilien tarina. Kirja on Emilien tarina. Emilie on rumuudessaan ja kylmyydessään herkin kohtaamani fiktiivinen henkilö. Päivisen tapa kuvata päähenkilöään on läpikypsä ja raaka, mehevä ja yksioikoinen, tavattoman itsekäs, tavattoman yksinäinen. Tavattoman hieno.
"


Sysmän kirjastokortti. Ihana koko kirjasto ja sen henkilökunta. Ja katsokaa, uuden miespyjamahousuni pilke taustalla!
 Nyt minä menen Sysmän kirjastoon. Tiesittekö että Sysmän kirjastosta saa maailman kauneimman kirjastokortin, onhan se sysmäläisen Marjatta Tapiolan käsialaa. Olen käynyt siellä viimeisen viiden päivän sisällä kolmesti, tänään on neljäs kerta. Vien kirjoja, haen uusia. Aivoni käyvät ylikierroksilla. Tiedonjano on malttamaton ja loputon. On ollut erittäin erittäin vaarallisen tahdikas viikko. Muuta tehnytkään kuin töitä ja urheilua. Kirjoitusvaihe ei ole vielä päällä. Ensin pitää oppia maailmaa lisää. Sitten teksti alkaa tulla, kun aika on oikea, ja jos samalla lailla virtaa kuin ikinä, tulee se nopeasti, luotan siihen, en jaksa nyt stressata.

torstai 6. marraskuuta 2014

Tällä lailla hän ahmii, vaikka mässäily on paheellista

Aivoni ovat kasvaneet. Kyllä aikuisenakin oppii, vai luulitko jotain muuta. Alkuviikon energiat ovat ruiskahtaneet jonkinlaisen ajatuskooman tasolle, sillä viime yönä tajusin, että teen töitä enemmän kuin silloin, kun päiviäni tahdittivat työajat. Taukoamatta teen, mitä nyt välillä pilkistäydyn Facebookissa olemassa virtuaalisesti sosiaalinen, sillä eihän täällä Sysmässä ehdi ihmisiä kohdata. Täällä talossa kaikki meistä kolmesta asukkaasta ovat niin uppoutuneita töihinsä, että näemme vain sattumalta tai keittiössä, jos sielläkään, ja eilisiltana olin kamalan väsynyt, pidin taukoa taustatyöskentelystä, katsoin kauhean huonon leffan (The Descendants, en suosittele, mutta jostain syystä epsanjalainen residenssikämppikseni oli tästä aivan innoissaan ja katseli sen kanssani toiseen kertaan elämässään), jonka Sysmän (ihanasta!) kirjastosta lainasin välttääkseni tyhjää. Tai oikeastaan en välttele tyhjää. Haluaisin tyhjän. Haluan aina niin paljon. Miksi ihminen on luotu tahtomaan, eikö riittäisi että on.

Työpöytämys jossa kasvaa tietämys, tosin eniten luen lattialla pitkin poikin. Pidän lattialla makaamisesta.
Mutta ei ole. Kaikki minuutit, varsinkin tällä hetkellä omani, ovat ajatuksia täynnä. Jopa kuntosalilla minä vain koko ajan ajattelen, ja katsokaa millaisen habaneron olen silti kasvattanut. (Ai niin. Keksin myös uuden lempinimen itselleni. Habanero. On haba ja nero, joten mikä muukaan ihminen voi olla kuin habanero!) En ole tottunut tällaiseen. Haluaisin tauon ajatuksista, jotka möyhivät ideoiden ja seuraavan kirjan aiheen ympäristöä, mutta toisaalta en halua. Ongelma on se, etten pääse itse asiaan.

Habaneron haba. On se tuossa jossain. Eikös.
Nämä iloisenväriset talot ovat kolmen viikon takaa kun kupeksin bussissa Liettuasta Tallinnaan.
Olen kykenemätön kirjoittamaan koneella; kirjoitan käsin, ja käsin pelkkiä katkelmia, jotka ehkä voisi sijoitella joskus johonkin, tai jotka ovat päiväkirjamaisia virtauksia tai helinää, huokauksia, ihastelua, turhautumista, vaatimuksia. Olen tuhrannut lukemieni kirjojen sivuille merkintöjä, bongannut muistikirjaan tärkeimpiä detaljeja, närkästynyt vatsakivuista ja virkistänyt venäjän kielen taitoja, kahlannut puoli oppikirjaa läpi, kauhistellut tietotulvan määrää, lakannut kynteni turkooseiksi, nakertanut pipareita, valvonut ja valvonut sillä en malta. Lopettaa. Maailma on kirjoja täynnä ja haluan ne kaikki!

Sekalaista kirjaa, kaikki tulevat sisääni.
Osallistun tässä kuussa Karo Hämäläisen alulle panemaan lukuhaasteeseen. Että marraskuussa luettaisiin vähintään 30 sivua joka päivä. Minulla se on ollut noin yksi tai puolitoista kirjaa per päivä. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt taustatyötä näin intensiivisesti. Uuden kirjani aihe on niin syötävän mielenkiintoinen, että ihmisoikeusaktivisti sisälläni on syntynyt viimeistään nyt enkä muuta teekään kuin ahmin ja haluan. Haluan kirjoittaa kauniin tarinan, tahdon jotakin ihan uutta kokeilla sillä lailla että en mässäilisi kauhistuttavalla perustarinalla vaan häivyttäisin sen taka-alalle ja keskittyisin kerrankin johonkin eepokselliseen, mutta siten kuitenkin, että pointtini nousee pinnalle. Vaikeaa, hämmentävää, uuden edessä vapisemista. Milloin tartun, milloin saan otteen, kuka sitä tahtoo lukea.

Haluan itään. Haluan myös Tallinnaan takaisin. Kaipaan nämä kadut.
On nälkää, on janoa on luettu. Ensimmäistä kritiikkiä odottaa pelokkaasti, aina odottaa, ja lehtikritiikkejä (jos niitä edes tulee) odotellessa olen jo kohdannut ensimmäisen julkisen arvion. Krista ehti lukea ja kirjoittaa armaasta tuotoksestani ja ilahduin, liikutuin; tiedättekö miltä tuntuu saada kiitosta tehdystä työstä. Sillä kiitosta tuo on mennen tullen. Miten paljon merkitsee. Ettekö tiedä. Merkitsee aivan kamalasti. Ja sekin, että olen (kiitos vain ihanat!) saanut muutamalta aivan tuntemattomalta jo nyt sähköpostipalautetta, rohkaisevaa, kannustavaa, oi. Ja tutuiltakin jo on ropissut hämmentynyttä kiitosta, joten minä nöyrästi nyt kumarran. Ei, niiaan. Katkaisisin peltotieltä teille kaikille kukkasen, jos kukkia olisi, illalla kun laitan kynttilöitä tulille, ajattelen valoa, valoisia tunnelmia, joita teiltä saan. Antaa voimaa tämä kaikki. Jatkaa. Työstää. Pyrkiä vielä parempaan, sillä tiedän, että lisää tulee. Mutta nyt olen vielä niin rakastunut On nälkään, on janoon, että pidän sitä pääteoksenani. Heijailen sitä, meillä on kuherruskuukausi!

Ai niin, JOENSUU! Tulen sinne. Torstaina 20.11. tulen heijailemaan kirjaani Joensuun pääkirjastolle klo 18 alkaen. Sieltä kirjaani voi myös ostaa tarjoukselliseen hintaan. Voin ruikkasta omistuksiakin sinne kuin pikkuinen jänöjussi.

Lisää bussimatkataloja. Minä haluan kaikki värit. Kuka voisi ne maalata.
Nyt palaan kuitenkin tähän. Hetkeen. Haen kohta alakerrasta kannullisen vettä, puristan sitruunan sekaan, kehoni puhdistuu vaikka samalla ajatukset tunkeutuvat siihen. Kirjojen lisäksi mässäilen tummaa suklaata ja vihreää teetä. Ja raikasta ilmaa. Kävin tänäänkin ensitöikseni aamujuoksulla, säikähdin ohi pyyhältävää varista, molskahdin ojaan, aivastin Sysmän harmonikkamuseon kohdalla. Unohdin, ketä ajattelen ihmisistä; olenko ajatellut ihmisiä lainkaan. Toissailtana katsoin vihdoinkin Nymphomaniac II:n ja huomasin, etten ole kaivannut mitään "sellaista", koska saan kaiken kirjoista juuri nyt, ja samalla ajattelin: milloin vihdoin rakastun uudelleen mutta ajatus meni ohi. Nyt on menossa kaikkea tärkeämpää. On ajateltava oikeuksia ja puhuttava niiden puolesta. Minä haluan tieten tahtoen leimautua ihmisoikeuskirjailijaksi. Siihen on vielä pitkä matka kaiketi, mutta kaikkeni teen. Muuten en näe tässä enää järkeä. Haluan yhdistää taiteen ja päämäärän: tulla kuulluksi heidän puolestaan, joiden suut ovat suljetut. Uhraan rakkauteni sanoihin ja kuulluksi tulemiseen ja samalla pelkään; mitä jos en enää koskaan rakasta yksilöä. Jotakin jaloa ja uljasta. Jotakin, joka puhuu kanssani viimeistä päivää. Joka pitää kiinni lanteestani ja lepuuttaa kättään reidellä, silittää selkää, naurattaa vatsalihakset puuduksiin, rakastaa silmästä silmään ja juo sisältäni ja antaa minulle vedet.
Sysmän näkymät, huoneeni ikkuna, tätä katson nytkin, välillä kirjoitan alakerrassa salissa, vehreämmässä valossa, puukalusteiden tunnelmassa, lattian narinassa.
Ei. Kyllä.

Sanon: minulla on levottomuus
Sanon: minun hiuksiini muuttaa talvesta kajo
Sanon kuten aiemmin syksyllä: Huuhdelkaa sisältäni linnut pois, suudelkaa suuhuni tuuli!
Sanon: olet ihana.
Sanon: onnellisuus ei ole päämäärä, se on lämpöä ja tuuli joka sen tuo.
Sanon: mitä tein väärin.
Sanon: sataa viisi vuotta.


Kirjoitin Krakovassa 14.10. näin: katson taloja jotka ovat nähneet hyvän ja pahan ja silti ne pysyvät pystyssä, lohkeilevat ehkä, mutta kaupunki on kaunis eikä ihminen muuta tarvitse, tarvitsee paikan jossa mieli lepää, josta sorto puuttuu, ja haluan nähdä da Vincin maalauksen Nainen ja kyyhkynen.

Haluan sen yhä nähdä. Museo oli remontin jäljiltä suljettu. Hyvä ihana ystäväni osti eilen liput Budapestiin. Odotan pari viikkoa, jotta varmistuvat asiat, ostan itsekin. Menen perässä, ehkä ja toivottavasti samaan aikaan, heti kohta kun palaan Kööpenhaminasta, haluan runtelevat kadut. Haluan tarinat teistä. Istun työpöydän äärellä ja tarvitsen vettä, rytmihäiriöitä, kasvot.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Aihetta, taustatyötä, elämä voittaa, heräsin!

Unet on nyt nukuttu. Olen ihmeen kaupalla elossa taas, hyvä niin, ja vauhdissa. En ole raottanut enkä raota seuraavan romaanini maailmaa kenellekään vielä, mutta sen verran voin kertoa, että otan siinä kantaa mm. Ukrainan tilanteeseen ja siihen, kuinka tuolla suunnalla maailman sivua tallotaan kansalaisparkojen ihmisoikeuksia.

Mun huoneeni kuukauden ajan. Kyllä lyyti ja ruuti lentävät! Siis kirjoittavat!
En tiedä, onko tämä kohtaloa vai mitä. Jotakin johdatusta. Että minun käsiini on lykätty teoksia ja ihmisiä, joihin on aivan välttämätön pakko tutustua. Siis itsessäni on sellainen hillitön halu, joka pakottaa, kukaan muu ei tietenkään. Saavuin illalla Sysmään, Nuoren Voiman Liiton residenssiin Villa Sarkiaan, ja onnekseni täällä oli kaksi muutakin ihmistä (pelkäsin, että joudun marraskuun hämärissä olemaan yön jos toisenkin ypöyksin tässä isossa vanhassa huvilassa!). Toinen heistä on ukrainalainen kirjailija. Mikä sattuma! Ensinnäkin: pääsen puhumaan kuukauden ajan mielin määrin ihkaoikean ukrainalaisen henkilön kanssa maan tilanteesta. Toiseksi: pääsen verestämään venäjän kielen taitojani, mikä olikin tarkoitukseni ennen Siperiaan lähtöä. Annan itselleni matkaan asti aikaa treenata kielitaidon yhtä freesiksi kuin se oli nelisen vuotta sitten. Osasin sitä taannoin yhtä sujuvasti kuin englantia tai nykyään saksaa, jotka molemmat kielet ovat vahvuuksiani tällä hetkellä. Harmittaa, että venäjä on jäänyt passiiviseksi taka-alalle. Ymmärrän yhä miltei kaiken mutta jos pitää puhua, on kanki tai jokin muu möykky suussani enkä pysty.

Sen lisäksi, että minua on kohdannut moinen onni asuinkumppaneiden suhteen täällä, sain Helsingin kirjamessuilla käsiini kirjoja, tuosta noin vain, joista on maailman paljoiten hyötyä seuraavaa romaania ajatellen. Olen täydessä vauhdissa taustatyön suhteen - ilo ilo ilo! Edes se ei lannista juuri nyt, että tuli kielteinen apurahapäätös. Onhan minulla nyt muutama kuukausi turvattu, joten miksi en vain tekisi töitä ja murehtisi sekä itkeä vollottaisi lisää sitten, kun seuraava hylsy tai tilinylitys tulee. Yksi hyvin tärkeä tumppuihini tupattu opis on viime viikolla Kanava-palkinnon voittanut Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö (Into 2014), jonka on kirjoittanut Kalle Kniivilä. Ihan aluksi on sanottava, että suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita Venäjän poliittinen tilanne yhtään kiinnostaa mutta myös heille, joita se ei pätkääkään kiinnosta, koska kirja pujottaa jokaiseen halun tietää lisää. Kirja on erittäin, erittäin helppo lukea. Se raottaa Venäjän verhoja niin selkeäkielisesti, että mitään tietämättömätkin valaistuvat ja näkevät sisään.

Kuva: intokustannus.fi
Läksin lukemaan teosta ihan vain mielenkiinnon vuoksi. Aihe kiinnostaa. Seuraavan romaanin takia on tärkeää ottaa selvää kaikesta mahdollisesta, mikä vaikuttaa Ukrainan ihmisoikeustilanteeseen. Ja Venäjähän on yksi sellainen. Venäjä, Putin. Kirjan edetessä silmäni kiiluivat myös sen takia, että uin tutuissa vesissä. Olen asunut Moskovassa vuosina 1993-95. Kolme vuotta siis. Kun "valkoista taloa" (= parlamenttitalo) pommitettiin syksyllä 1993, olin kaupungissa, muutaman kivenheiton päässä tapahtumista, ja pelkäsin. Katselin televisiosta, kuinka panssarivaunut valloittivat kadut. Kuinka pommit viuhuivat. Näin savun ikkunasta. Ei saanut mennä kouluun. Määrättiin ulkonaliikkumiskielto. Oliko se pari päivää, oliko kolme. Muistan pelon. Olin 11-vuotias, ja yksi lapsuudenpeloistani oli aina ollut sodan syttyminen. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että vartuin Tohmajärvellä, 20 kilometrin päässä Suomen ja Venäjän rajalta. Nyt olin Moskovassa, sisällä, peloissani.

Kuva: www.log.cov

Kuva: www.flickr.com
Kun tilanne laantui, ajoimme valkoisen talon ohi. Se ei ollut enää valkoinen, se oli musta. En ymmärtänyt politiikasta tuolloin hölkäsen pöläystä, olenkohan koskaan kunnolla ymmärtänytkään. Mutta Kniivilän kirjaa lukiessa tuli pelkkiä "kyllä, kyllä" -tuntemuksia. "Näinhän se on, näinhän se on", ajattelin. Luin myös hieman nostalgisesti. Muutimme Moskovaan pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaupoissa oli kyllä tavaraa, mutta kun jotakin halusi ostaa, piti totta tosiaan jonottaa kolme eri kertaa - aivan kuten Kniiviläkin kertoo Neuvostoliiton ajoilta. Ensin jonotettiin sillä tiskillä, mistä tahtoi tavaraa, sitten kassalla, missä maksettiin ja vielä kolmanneksi siellä, mistä tavaran oli ensin tilannut, ja mistä sen kuittia vastaan lopulta sai. Muistan, kuinka Moskovan ensimmäinen McDonald's -ravintola avattiin. Siellä mekin olimme, satojen metrien pituisessa jonossa Arbatskajalla. Muistan Gorkin puiston, missä monet kerrat kuljin, en pelkästään huvittelupuolella, vaan myös "metsikössä", joka oli silloisen kotimme melkeintakapihalla. Kuinka palelin pakkasilla, laskin jäistä mäkeä; kuinka ratsastin laihoilla hevosilla ympyrää, kuinka kuljimme Moskva-jokea kohti ja sitä pitkin (Moskovan mielikuvat olen tallentanut esikoisromaaniini Silja ja Mai, jonka Moskova-kuvausta on kehuttu kirjan parhaimmaksi anniksi, jos kiinnostaa tutustua!).

Tämä ei ole ensimmäinen Mäkkäri, mutta täälläkin silloin jononjatkeena joskus seisottiin kuten asiaan kuului. Kuva: www.vintag.ee
Muistan venäläiset. Ystävälliset tuttavamme ja etenkin ne äkäiset kaupan- tai kioskinmyyjät. Muistan "Izmailovin" tavaratorin, joka Kniivilänkin kirjassa tulee vastaan. Tosin Kniivilän kirjassa sitä kutsutaan kenties markkinapaikan oikealla nimellä "Tserkizovskiksi". Muistan kesäkuukaudet vuodessa, jolloin kotona ei saatu lämmintä vettä. Tietty kaupunginosa kerrallaan oli kuukauden ajan ilman, en muista miksi, olisiko kenties putkia putsattu. Muistan leipäkaupoista tumman leivän hajun. Teen, johon sekoitettiin vadelmahilloa. Muistan Bolshoi-teatterista Pähkinänsärkijän ja Joutsenlammen. Muistan Moskovan sirkuksen, vanhan, joka oli toisen kotimme lähellä, ja uuden vähän kauempaa ja sen, kuinka säälittivät eläimet. Muistan koulun retket Szavidovoon. Muistan, kuinka ystäväni kanssa 13-vuotiaina ostimme Shampanskojeta ja hiprakoiduimme hänen huoneessaan samalla kun hänen vanhempansa istuivat mitään tietämättöminä olohuoneen puolella iltaansa. Mitäs möivät. Oli aivan sama, oliko ostaja viisi-, viisitoista- vai viisikymmenvuotias - tärkeintä oli, että meni kaupaksi. Muistan rotat rappukäytävästä; kuinka kiljuin, juoksin karkuun. Kuinka isoja ne olivat. Muistan kuinka eräänä kouluaamuna hissi jumittui. Tunti piti odotella kusenhajuisessa kopissa. Sen jälkeen piti pohtia, juoksenko rottaraput ylös vai menenkö jumihissillä yhdenteentoista kerrokseen kotiimme.

Muistan katutorit. Harmaan. Kuva: www.cheap-moscow.com
Muistan voitonpäivät toukokuussa. Silloin paistoi aina aurinko. Taivaalle ripoteltiin lentokoneista kemikaaleja, jotta pilvet väistyivät. Muistan retket Volga-joen rannalle, kesän, kuuman, vahvan virran joka oli viedä mennessään, ja suuret vesimelonit, arbuusit, joita saattoi ostaa tienvarsilta. Miliisit, jotka pysäyttivät silloin tällöin. Kun maksoi, pääsi jatkamaan matkaa. Muistan, kuinka kiersin Moskovan ympäri metrolla ystäväni kanssa. Kesti tunnin kehämatka. Muistan ruuhkat; litistymisen tunteen ja harmaat värit, harmaat päivät. Venäläisen jäätelön. Hylätyt karusellit. Meripihkakorujen myyjät Pääskysvuorilla; kuinka otimme valokuvia, lähetimme serkulle. Muistan yliopiston eläinkokoelmat ja dinosaurusten luut, tummat taulut, naistenpäivät; kuinka kuski antoi kukkia minullekin, pikkuteinille, suuteli poskelle. Ratsastustunnit ja hetken ennen mahdollista kuolemaa. Kuinka hevonen pillastui, olin jäädä kavioiden tallomaksi. Kuinka äiti kirkui; kuinka pelastuin. Ja kielen. Sen muistan. Kuinka se avasi ovia, kun venäjän yhtäkkiä oppi.

Kuva: www.telegraph.co.uk
Minä rakastuin Moskovaan.
Minä olin lapsi ja rakastuin Moskovaan.

En silloin ymmärtänyt, missä olen. Millaisen poliittisen tilanteen keskellä. Kyllähän sen huomasi; venäläisillä ei ollut oikein mitään. Ei varaa mihinkään. Palkat pienet. Oli hyvin vähän rikkaita. Hinnat hipoivat silti taivaita. Moskova oli jo tuolloin yksi maailman hintavimmista kaupungeista. Ja kun muutimme takaisin Suomeen vuonna 1995, rikastui eräs tuttavaperheen mies, jonka isäni oli palkannut listoille. Mies on nykyään upporikas. Kuulin jo tuolloin, miten tämä mahdollisesti tapahtui, mutta nyt vasta, Kniivilän kirja kourassani, parikymmentä vuotta myöhemmin, osaan yhdistellä paloja, ymmärtää. Kyseinen mies sai tilaisuutensa, ja kuten kuka tahansa muu olisi tehnyt, käytti sitä hyväkseen. Onneksi raha ei ole noussut päähän. Kyseessä on mitä mukavin ihminen ja hänellä on ihana perhe. Asuin heidän luonaan yliopistoaikoina yhden kesän, kun olin Moskovassa työharjoittelussa (aloitin opinnot venäjän kääntämisellä ja tulkkauksella). Mutta onhan se niin, että upporikkaita on ja köyhiä, joilla ei ole varaa mihinkään, on yhä enemmän. Vaikka, kuten Kniiviläkin useaan otteeseen huomauttaa, Putinin ihmisiin takoma "vakaus" onkin jo ropissut sinne tänne. Tavan kansalaisilla on asiat paremmin nyt kuin niihin aikoihin, kun asuin Moskovassa.

Kuva: euroasianews.com

Olihan se selvää, että sananvapautta Venäjällä ei ollut siinä määrin missä meillä ja että nykyään vielä vähemmän. Ja vaikka nyt olisivatkin päällisin puolin ihmisten elinolot paremmin, on tärkein, eli sananvapaus ja demokratia jossakin kaukana. Lipumassa Putinin kauas puhaltamilla laineilla. Barrikadeille on turha nousta tai odottaa vankila. Kniivilän kirja tuo esiin sen, miksi enemmistö, joka kannattaa Putinia, ylipäänsä kannattaa häntä. Miten aivopesu on edennyt. Ja miten suurin osa ihmisistä ei välitä mennä uurnille valitsemaan, koska tärkeintä on se, että kerrankin on varaa ostaa auto, ostaa koti, matkustella. Että on työ ja siitä maksetaan palkkaa toisin kuin 90-luvulla.


Putinin väkeä - venäjän hiljainen enemmistö -kirjaa lukiessa oli pakko kaivaa esiin mustekynä. Alleviivata kohtia, tehdä marginaaleihin huutomerkkimerkintöjä, taittaa sivuja hiirenkorville. Sain tästä paljon. Parasta on se, että ideat, jotka päässäni seuraavan romaanin suhteen jo olivat, ovat nyt jo monisyisempiä. Tiedän, mihin suuntaan lähteä ja mistä hakea lisää taustatietoa. Tiedän, että Siperian jälkeen minun on jotakin kautta kiemurreltava Puolaan ja Ukrainaan. Oi. Tästä tulee hyvä!

Kuva: www.jetlaw.org
Ja katsokaa. Ulkona on harmaata. Koleaa. Mikä ihana tekosyy olla menemättä sinne. Lukea ja kirjoittaa vain. Ja mikä parasta; tässä lähellä on kuulemma kuntosali. Saan itseni taas timmiksi, kun käyn kuukauden ajan treenaamassa. Mielialaa kun on painanut sekin, etten ole urheillut aikoihin. Paitsi viime viikolla kipeästä nilkasta huolimatta kävin juoksemassa neljänä päivänä, olisi muuten hajonnut koko ihmismieli. Nyt teen keittoon ja duuniin beibet! Mojovaa maanantaita itse kullekin!

Niin ja onhan tästä kirjasta kirjoittanut kattavammin, paljon, Marissa. Tutustukaa vaikka.