maanantai 3. marraskuuta 2014

Aihetta, taustatyötä, elämä voittaa, heräsin!

Unet on nyt nukuttu. Olen ihmeen kaupalla elossa taas, hyvä niin, ja vauhdissa. En ole raottanut enkä raota seuraavan romaanini maailmaa kenellekään vielä, mutta sen verran voin kertoa, että otan siinä kantaa mm. Ukrainan tilanteeseen ja siihen, kuinka tuolla suunnalla maailman sivua tallotaan kansalaisparkojen ihmisoikeuksia.

Mun huoneeni kuukauden ajan. Kyllä lyyti ja ruuti lentävät! Siis kirjoittavat!
En tiedä, onko tämä kohtaloa vai mitä. Jotakin johdatusta. Että minun käsiini on lykätty teoksia ja ihmisiä, joihin on aivan välttämätön pakko tutustua. Siis itsessäni on sellainen hillitön halu, joka pakottaa, kukaan muu ei tietenkään. Saavuin illalla Sysmään, Nuoren Voiman Liiton residenssiin Villa Sarkiaan, ja onnekseni täällä oli kaksi muutakin ihmistä (pelkäsin, että joudun marraskuun hämärissä olemaan yön jos toisenkin ypöyksin tässä isossa vanhassa huvilassa!). Toinen heistä on ukrainalainen kirjailija. Mikä sattuma! Ensinnäkin: pääsen puhumaan kuukauden ajan mielin määrin ihkaoikean ukrainalaisen henkilön kanssa maan tilanteesta. Toiseksi: pääsen verestämään venäjän kielen taitojani, mikä olikin tarkoitukseni ennen Siperiaan lähtöä. Annan itselleni matkaan asti aikaa treenata kielitaidon yhtä freesiksi kuin se oli nelisen vuotta sitten. Osasin sitä taannoin yhtä sujuvasti kuin englantia tai nykyään saksaa, jotka molemmat kielet ovat vahvuuksiani tällä hetkellä. Harmittaa, että venäjä on jäänyt passiiviseksi taka-alalle. Ymmärrän yhä miltei kaiken mutta jos pitää puhua, on kanki tai jokin muu möykky suussani enkä pysty.

Sen lisäksi, että minua on kohdannut moinen onni asuinkumppaneiden suhteen täällä, sain Helsingin kirjamessuilla käsiini kirjoja, tuosta noin vain, joista on maailman paljoiten hyötyä seuraavaa romaania ajatellen. Olen täydessä vauhdissa taustatyön suhteen - ilo ilo ilo! Edes se ei lannista juuri nyt, että tuli kielteinen apurahapäätös. Onhan minulla nyt muutama kuukausi turvattu, joten miksi en vain tekisi töitä ja murehtisi sekä itkeä vollottaisi lisää sitten, kun seuraava hylsy tai tilinylitys tulee. Yksi hyvin tärkeä tumppuihini tupattu opis on viime viikolla Kanava-palkinnon voittanut Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö (Into 2014), jonka on kirjoittanut Kalle Kniivilä. Ihan aluksi on sanottava, että suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita Venäjän poliittinen tilanne yhtään kiinnostaa mutta myös heille, joita se ei pätkääkään kiinnosta, koska kirja pujottaa jokaiseen halun tietää lisää. Kirja on erittäin, erittäin helppo lukea. Se raottaa Venäjän verhoja niin selkeäkielisesti, että mitään tietämättömätkin valaistuvat ja näkevät sisään.

Kuva: intokustannus.fi
Läksin lukemaan teosta ihan vain mielenkiinnon vuoksi. Aihe kiinnostaa. Seuraavan romaanin takia on tärkeää ottaa selvää kaikesta mahdollisesta, mikä vaikuttaa Ukrainan ihmisoikeustilanteeseen. Ja Venäjähän on yksi sellainen. Venäjä, Putin. Kirjan edetessä silmäni kiiluivat myös sen takia, että uin tutuissa vesissä. Olen asunut Moskovassa vuosina 1993-95. Kolme vuotta siis. Kun "valkoista taloa" (= parlamenttitalo) pommitettiin syksyllä 1993, olin kaupungissa, muutaman kivenheiton päässä tapahtumista, ja pelkäsin. Katselin televisiosta, kuinka panssarivaunut valloittivat kadut. Kuinka pommit viuhuivat. Näin savun ikkunasta. Ei saanut mennä kouluun. Määrättiin ulkonaliikkumiskielto. Oliko se pari päivää, oliko kolme. Muistan pelon. Olin 11-vuotias, ja yksi lapsuudenpeloistani oli aina ollut sodan syttyminen. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että vartuin Tohmajärvellä, 20 kilometrin päässä Suomen ja Venäjän rajalta. Nyt olin Moskovassa, sisällä, peloissani.

Kuva: www.log.cov

Kuva: www.flickr.com
Kun tilanne laantui, ajoimme valkoisen talon ohi. Se ei ollut enää valkoinen, se oli musta. En ymmärtänyt politiikasta tuolloin hölkäsen pöläystä, olenkohan koskaan kunnolla ymmärtänytkään. Mutta Kniivilän kirjaa lukiessa tuli pelkkiä "kyllä, kyllä" -tuntemuksia. "Näinhän se on, näinhän se on", ajattelin. Luin myös hieman nostalgisesti. Muutimme Moskovaan pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kaupoissa oli kyllä tavaraa, mutta kun jotakin halusi ostaa, piti totta tosiaan jonottaa kolme eri kertaa - aivan kuten Kniiviläkin kertoo Neuvostoliiton ajoilta. Ensin jonotettiin sillä tiskillä, mistä tahtoi tavaraa, sitten kassalla, missä maksettiin ja vielä kolmanneksi siellä, mistä tavaran oli ensin tilannut, ja mistä sen kuittia vastaan lopulta sai. Muistan, kuinka Moskovan ensimmäinen McDonald's -ravintola avattiin. Siellä mekin olimme, satojen metrien pituisessa jonossa Arbatskajalla. Muistan Gorkin puiston, missä monet kerrat kuljin, en pelkästään huvittelupuolella, vaan myös "metsikössä", joka oli silloisen kotimme melkeintakapihalla. Kuinka palelin pakkasilla, laskin jäistä mäkeä; kuinka ratsastin laihoilla hevosilla ympyrää, kuinka kuljimme Moskva-jokea kohti ja sitä pitkin (Moskovan mielikuvat olen tallentanut esikoisromaaniini Silja ja Mai, jonka Moskova-kuvausta on kehuttu kirjan parhaimmaksi anniksi, jos kiinnostaa tutustua!).

Tämä ei ole ensimmäinen Mäkkäri, mutta täälläkin silloin jononjatkeena joskus seisottiin kuten asiaan kuului. Kuva: www.vintag.ee
Muistan venäläiset. Ystävälliset tuttavamme ja etenkin ne äkäiset kaupan- tai kioskinmyyjät. Muistan "Izmailovin" tavaratorin, joka Kniivilänkin kirjassa tulee vastaan. Tosin Kniivilän kirjassa sitä kutsutaan kenties markkinapaikan oikealla nimellä "Tserkizovskiksi". Muistan kesäkuukaudet vuodessa, jolloin kotona ei saatu lämmintä vettä. Tietty kaupunginosa kerrallaan oli kuukauden ajan ilman, en muista miksi, olisiko kenties putkia putsattu. Muistan leipäkaupoista tumman leivän hajun. Teen, johon sekoitettiin vadelmahilloa. Muistan Bolshoi-teatterista Pähkinänsärkijän ja Joutsenlammen. Muistan Moskovan sirkuksen, vanhan, joka oli toisen kotimme lähellä, ja uuden vähän kauempaa ja sen, kuinka säälittivät eläimet. Muistan koulun retket Szavidovoon. Muistan, kuinka ystäväni kanssa 13-vuotiaina ostimme Shampanskojeta ja hiprakoiduimme hänen huoneessaan samalla kun hänen vanhempansa istuivat mitään tietämättöminä olohuoneen puolella iltaansa. Mitäs möivät. Oli aivan sama, oliko ostaja viisi-, viisitoista- vai viisikymmenvuotias - tärkeintä oli, että meni kaupaksi. Muistan rotat rappukäytävästä; kuinka kiljuin, juoksin karkuun. Kuinka isoja ne olivat. Muistan kuinka eräänä kouluaamuna hissi jumittui. Tunti piti odotella kusenhajuisessa kopissa. Sen jälkeen piti pohtia, juoksenko rottaraput ylös vai menenkö jumihissillä yhdenteentoista kerrokseen kotiimme.

Muistan katutorit. Harmaan. Kuva: www.cheap-moscow.com
Muistan voitonpäivät toukokuussa. Silloin paistoi aina aurinko. Taivaalle ripoteltiin lentokoneista kemikaaleja, jotta pilvet väistyivät. Muistan retket Volga-joen rannalle, kesän, kuuman, vahvan virran joka oli viedä mennessään, ja suuret vesimelonit, arbuusit, joita saattoi ostaa tienvarsilta. Miliisit, jotka pysäyttivät silloin tällöin. Kun maksoi, pääsi jatkamaan matkaa. Muistan, kuinka kiersin Moskovan ympäri metrolla ystäväni kanssa. Kesti tunnin kehämatka. Muistan ruuhkat; litistymisen tunteen ja harmaat värit, harmaat päivät. Venäläisen jäätelön. Hylätyt karusellit. Meripihkakorujen myyjät Pääskysvuorilla; kuinka otimme valokuvia, lähetimme serkulle. Muistan yliopiston eläinkokoelmat ja dinosaurusten luut, tummat taulut, naistenpäivät; kuinka kuski antoi kukkia minullekin, pikkuteinille, suuteli poskelle. Ratsastustunnit ja hetken ennen mahdollista kuolemaa. Kuinka hevonen pillastui, olin jäädä kavioiden tallomaksi. Kuinka äiti kirkui; kuinka pelastuin. Ja kielen. Sen muistan. Kuinka se avasi ovia, kun venäjän yhtäkkiä oppi.

Kuva: www.telegraph.co.uk
Minä rakastuin Moskovaan.
Minä olin lapsi ja rakastuin Moskovaan.

En silloin ymmärtänyt, missä olen. Millaisen poliittisen tilanteen keskellä. Kyllähän sen huomasi; venäläisillä ei ollut oikein mitään. Ei varaa mihinkään. Palkat pienet. Oli hyvin vähän rikkaita. Hinnat hipoivat silti taivaita. Moskova oli jo tuolloin yksi maailman hintavimmista kaupungeista. Ja kun muutimme takaisin Suomeen vuonna 1995, rikastui eräs tuttavaperheen mies, jonka isäni oli palkannut listoille. Mies on nykyään upporikas. Kuulin jo tuolloin, miten tämä mahdollisesti tapahtui, mutta nyt vasta, Kniivilän kirja kourassani, parikymmentä vuotta myöhemmin, osaan yhdistellä paloja, ymmärtää. Kyseinen mies sai tilaisuutensa, ja kuten kuka tahansa muu olisi tehnyt, käytti sitä hyväkseen. Onneksi raha ei ole noussut päähän. Kyseessä on mitä mukavin ihminen ja hänellä on ihana perhe. Asuin heidän luonaan yliopistoaikoina yhden kesän, kun olin Moskovassa työharjoittelussa (aloitin opinnot venäjän kääntämisellä ja tulkkauksella). Mutta onhan se niin, että upporikkaita on ja köyhiä, joilla ei ole varaa mihinkään, on yhä enemmän. Vaikka, kuten Kniiviläkin useaan otteeseen huomauttaa, Putinin ihmisiin takoma "vakaus" onkin jo ropissut sinne tänne. Tavan kansalaisilla on asiat paremmin nyt kuin niihin aikoihin, kun asuin Moskovassa.

Kuva: euroasianews.com

Olihan se selvää, että sananvapautta Venäjällä ei ollut siinä määrin missä meillä ja että nykyään vielä vähemmän. Ja vaikka nyt olisivatkin päällisin puolin ihmisten elinolot paremmin, on tärkein, eli sananvapaus ja demokratia jossakin kaukana. Lipumassa Putinin kauas puhaltamilla laineilla. Barrikadeille on turha nousta tai odottaa vankila. Kniivilän kirja tuo esiin sen, miksi enemmistö, joka kannattaa Putinia, ylipäänsä kannattaa häntä. Miten aivopesu on edennyt. Ja miten suurin osa ihmisistä ei välitä mennä uurnille valitsemaan, koska tärkeintä on se, että kerrankin on varaa ostaa auto, ostaa koti, matkustella. Että on työ ja siitä maksetaan palkkaa toisin kuin 90-luvulla.


Putinin väkeä - venäjän hiljainen enemmistö -kirjaa lukiessa oli pakko kaivaa esiin mustekynä. Alleviivata kohtia, tehdä marginaaleihin huutomerkkimerkintöjä, taittaa sivuja hiirenkorville. Sain tästä paljon. Parasta on se, että ideat, jotka päässäni seuraavan romaanin suhteen jo olivat, ovat nyt jo monisyisempiä. Tiedän, mihin suuntaan lähteä ja mistä hakea lisää taustatietoa. Tiedän, että Siperian jälkeen minun on jotakin kautta kiemurreltava Puolaan ja Ukrainaan. Oi. Tästä tulee hyvä!

Kuva: www.jetlaw.org
Ja katsokaa. Ulkona on harmaata. Koleaa. Mikä ihana tekosyy olla menemättä sinne. Lukea ja kirjoittaa vain. Ja mikä parasta; tässä lähellä on kuulemma kuntosali. Saan itseni taas timmiksi, kun käyn kuukauden ajan treenaamassa. Mielialaa kun on painanut sekin, etten ole urheillut aikoihin. Paitsi viime viikolla kipeästä nilkasta huolimatta kävin juoksemassa neljänä päivänä, olisi muuten hajonnut koko ihmismieli. Nyt teen keittoon ja duuniin beibet! Mojovaa maanantaita itse kullekin!

Niin ja onhan tästä kirjasta kirjoittanut kattavammin, paljon, Marissa. Tutustukaa vaikka.

8 kommenttia:

  1. Voi että miten mielenkiintoista! Kiitos raportista ja kirjavinkistä, otan vaarin. Kyllä sinulla on lahjakkuuden lisäksi tuota taustaa mistä kirjoittaa. Lapsuuden matkustelu ja muutot antaa rohkeutta tehdä helpommin vastaavia myöhemminkin, kuten sinusta näkyy. Moni vain miettii ja haaveilee mutta ei vaan uskalla kunnes on liian myöhäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, suosittelen lukemaan :) Kyllä varmasti vaikuttavat lapsuuden muutot esimerkiksi nykyminääni, joka ei juuri paikoillaan osaa olla ja haluaa vain tutkia kaikkea. Rohkeus on kasvanut matka matkan jälkeen. Mutta eipä matkustelu toisaalta välttämättä onnea tuo. Paitsi minulle - janoan matkustelua. Olisi joskus kiva löytää onni jostain ihan läheltä ja pysähtyä :)

      Poista
  2. Anteeksi,e ttä en ehtinyt lukea koko juttuasi, mutta Ukraina on tosi hot aihe. Minua kiinnostaa se paljon. Ja miten maailma vain katsoo sivusta. Kun yritin julkaista Elvi Sinervon runon vuodelta 1948, joka kertoo Ukrainan alistamisesta, runo on Natalia, sain äärioikeistolta uhkauksia ja tässä kiire&uupumusitlassa katsoin parhaaksi poistaa sen. Olisin kyllä voinut antaa jutun poliisillekin, mutta en nyt jaksa.

    Intoa Villa Sarkiaan ja muutenkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, kuuma aihe :) Siksi kirjoitankin. Kiinnostaa niin kovasti - ja näin tarinan erään miehen käsivarsilla. Pakko kirjoittaa. Pitää tutustua tuohon runoon! Kiitoksia, intoa löytyy!

      Poista
  3. Ihanat kiitokset, Helmi-Maaria, upea postaus;))
    Näihin en ikinä kyllästy, olet upea kirjailija! ♥♥

    VastaaPoista
  4. Mikä ihana kirjoitus! Sait mahtavia muistoja palautumaan mieleen! Kirjoitat ihanasti muutenkin, mutta minäkin rakastuin noina samoina vuosina Moskovaan ja laitoit "paperille" juuri niitä samoja muistoja, joita itsekin ihmeen useasti muistelen. Mietin, miksi Moskova-aika (meillä vuodet 1994 - 1996) on jäänyt niin vahvasti mieleen? Ehkä se oli kaikki tuo, mitä yllä kuvasit. Erilainen mielenkiintoinen kulttuuri... Ah, kiitos tästä! <3 Ja onnea uusiin kirjoituksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, että sullakin on jäänyt aika niin mieleen. Varmaan meillä kaikilla on? Ehkä se oli niitä ikävuosia, jolloin asiat alkavat tarttua muistinsopukoihin ja vaikuttavat omaan maailmankatsomukseen ja kaikkeen? Ole hyvä ja terkkuja :)

      Poista