tiistai 11. marraskuuta 2014

Ja se että tuntee, pötyä, helinä riittää ja

nyt se virtaa, eilen ja tänään, kaikki nämä ajatukset; kirjoitan ja minun luuni ovat tiheässä sateessa runsaat, ja minä vuodan valtoimenani. Vettä joka tihkuu, tihkuu, minun hiuksistani putoilee ja: kirjoitan itseni sinuun. Minä kirjoitin itseni sinuun. Minun tatuointini: ihana. Aina kun muistan sen, sillä sellaisenkin asian jonka ihoonsa on antanut upottaa voi unohtaa, ajattelen: mikä päivänselvä, tärkeä asia, ja samaan syssyyn ajattelen: jos olisin käärme, kiertäisin itseni tuohon jalkaan, tuohon kuvaan, ja katselisin sitä päivät pitkät, menisin muurahaisen kanssa naimisiin ja kirjoittaisin päivät, yöt, unohtaisin mikä olisin ihmisiäni, tai siis matelijoitani, ja hengittäisin kuin syksy, kuin kevät, vastasyntynyt vanhus. Ihana, ihana tatuointi; minun jalkani, kuinka mahtava jalka. Rakas jalka. Älä irtoa koskaan, älä putoa, oi jalka.


Ja mikä lempeä harmaa peitto on marraskuu. Mikä julma väri. Milloin viimeksi paistoi aurinko? Ovatko kaikki marraskuut tällaisia? Hämmästelen, en muista. En totu tähän. Tiedättekö: ikävöin Müncheniä niin paljon, että jos löydän halvat liput, menen sinne jouluksi ja uudeksivuodeksi. Vahingossa, tahallani.


Levottomuus kasvaa sitä mukaa kun tarina tulee ulos. Aina on ollut niin; täytyy päästä. Matkustaa, poistua, en kuulu paikkoihin, en kuulu muuhun kuin kulkuvälineisiin. Mikä helpotus, että mikään muu ei sido juuri nyt kuin On nälkä, on jano. Olen luvannut olla Suomessa niin kauan kuin tahdotaan. Kirjan puolesta menen kaikkialle, minne kutsutaan, ja ensi viikolla, oh ja oh, olenkin sitten tiistaina puhumassa Radio Helsingissä. Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa, kuulkaa voi. Tänään siellä pihahtaa kollegani Hippo Taatila puhumassa Isipappabluesista. Ajankohtaista; olihan isänpäiväkin juuri.

Ajattelen omaa isääni muulloinkin kuin vain isänpäivänä niin kuin kenties kaikki. Olen harvinainen lapsi luultavasti, sillä en pidä yhteyttä vanhempiini juurikaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he olisi minulle tärkeitä tai ettenkö ikävöisi heitä. Olen vain tällainen; silloin kun olen kaukana, ajattelen, että ei soitto tuo lähemmäksi. Vaikka kai se voisi tuoda. En vain oikein osaa puhua puhelimessa, ja jos tutustun uusiin ihmisiin, kuten vaikka miehiin joista voisi tulla jotakin (herranjestas, miksi minä ajattelen miehiä näin sumuisena ja tuotteliaana päivänä!), minusta on kamalaa antaa puhelinnumero ja vastata, jos puhelin soi. Ja jutella siihen, tuollaiseen kapulaan, luuriin näkemättä ilmeitä. Langan päässä on sokko, on sokea, eikä langan päässä ihminen paljasta kynsiään eikä voi avata sieluaan, minun mielestäni puhelimet ovat kyllä niitä varten, jotka pitävät puhelimista, mutta toisinaan vapaudun. Saatan puhella tuntitolkulla. Harvoin, hyvin harvoin, minua ei ole synnytetty puhumaan minut tehtiin siksi, jotta tässä maailmassa olisi yksi kynäilijä enemmän.

Kissani Jugoslavia sai minut kaipaamaan mm. siskon kissaa.
Sitä paitsi tarina tulvii. Olen kirjoittanut luvattoman monta liuskaa eilen, tänään. Joskus häpeän, pelkään, että tuotteliaisuuteni katsotaan pahaksi. Mutta minkä sille voin. On vaiheita, jolloin on lukossa eikä saa mitään aikaiseksi, vaikka uskottelee itselle ja muille että kyllä kyllä, hyvä tulee hiljaa, ja sitten on vaiheita, jolloin saatan kirjoittaa vuorokauden ympäriinsä kuin heikkomielinen. Nyt on se vaihe. Tännekin tulin oikein kirjoittamaan. Pidän taukoa käsiksestä ja missä olen - kirjoittamassa blogiin kuin synninpäästäjä. Joskus pelkään olevani jollakin lailla henkisesti epätasapainossa. Eihän se ole normaalia, että on kiivaita vaiheita, kausia, jolloin kaikki muu lakkaa olemasta ja sitten kausia, jolloin kaikki on liikaakin. On läsnäoloa ja sitä etten ole. Ja miksi vyöryn kuin laava aina kun tunnen jotakin; ihailen heitä, jotka ovat hillittyjä. Miten he tekevät sen, miten te teette sen?

Tiedättekö: viime yönä lakkasin kirjoittamasta jossakin vaiheessa ja siirryin erään aivan mahtavan esikoisromaanin kimppuun. Olin aloittanut sen jo aiemmin illansuussa pitäessäni taukoa. Ja nyt, kuulkaa, on sellainen paikka, että HALUAN oikeutta. HALUAN, että Hesarin kirjapalkinnon nappaa tämä: oivallinen, vetävä, hurmaava, suomalaisen kirjallisuuden kenttään jotakin uutta tarjoava Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Mahtava romaani, upea kielellisesti ja merkityksen tasolla. Voi kun voittaisi. Statovci - minun peukkuni ovat sinulle pystyssä! En kirjoita enää kirja-arvioita koska en jaksa, mutta jos on hehkutettavaa, kyllä hehkutan, ja nyt toivon, että ihan kuka tahansa ja kaikki menisivät tämän teoksen hankkimaan. Kipikapikopkop.

Mikä mahtava kansikin! Kuva: www.tammi.fi
Viikonloppuna tuli lunta, villiinnyin, rakensin lumipingviinin ja -koiran, nyt ne ovat kadonneet, pingviini surkastunut, koira jäljettömissä, ja kun en nähnyt enää kumpaakaan, polvitaipeita kutitti, huomasin käsieni ihon vanhenneen, ja kun keitin teetä, oli pudottaa kannun, unohdin että se on tulikuuma ja että siihen ei sovi koskea paljain käsin, mutta koska käsieni iho on vanhentunut, en muistanut enää varoa, ja ne paloivat hetken, karjaisin, parahdin, aloin uikuttaa

muistin mikä olen ihmisiäni. Olen valkohampainen, luuton lintu, olen strutsi, munin pään kokoisia munia, ja minuun on turha tutustua sillä lähden. Sillä palaan kyllä. Sillä olen eksynyt ja isäni sanoo jokaiselle poikaystävälle, jonka ikinä raahaan esille, että Maaria on tuollainen tuuliviiri, ja sille pitää näyttää suunnat. Taas minä kirjoitan poikaystäväasioista. Herranjestas. Sanotaan: siitä puhe mistä puute mutta tiedättekö. Ei ole. Minulla ovat sanat, näppäimet, ne riittävät siihen saakka kunnes riudun tähän tunteeseen. Että sisälläni olisi rakkautta jaettavaksi miljoona litraa. Mutta ei ketään keneen se kaikki kaataa. Olen samassa tilanteessa monen ikäiseni tai melkein-ikäiseni ystävän kanssa. Ihmettelemme hämillämme, että miten tämä nyt näin. Tauko loppui nyt, alan töihin jälleen, moiks!

4 kommenttia: