lauantai 8. marraskuuta 2014

On puhuttava puolesta, ei vastaan

Lauantaiaamu; Sysmä nukkuu. Edes tuuli ei käy, ravistelen itseäni, lihaksiin sattuu, olen otsan kohdalta lämmin, kainaloista kylmä, iirikseni näyttävät harmailta harmaansinisen aamun ja kynttilänvalon vilskeessä, kun katson peiliin ja minähän katson, joka aamu tarkastan olenko se oikeasti minä vai joku muu, ja eilen ostin miesten flanellipyjamahousut, koska pidän liian suurista asioista, sellaisista joissa tuntuu pieneltä, ja koska tarvitsin niitä, tarvitsin miesten pyjamahousut; olen unohtanut millaista on tämä vuodenaika näin ylhäällä. Ei minulla ole talvivaatteita, on miedon talven vaatteita vain. Pyjamanhousuni ohuet kuin kevät. Pakko oli hankkia muuta, jotakin suurta, jotakin, joka osoittaisi minulle ihmisen paikan, ja kuvitelkaa; ei ole edes villapaitoja. Kaksi pitkähihaista täällä Sysmässä mukana, nekin ohuita, mikä minua vaivaa. Onneksi on karhutakki. Lämmin, en malta sitä pestä, haluan pitää sitä koko ajan yllä, kääriytyä, kääriydyn tiiviimmin sisään nyt, kun tiedän

mitä tehdä. On pakko tehdä.

Lumi tuli toissailtana, satoi ylväästi, laski kätensä olalle ja tervehti.
Tehän olette jo saaneet selkoa minusta; millainen impulssihenkilö mahdan olla. Tiedättekö uusimman välähdykseni? Tuskin, enhän ole kertonut kenellekään tai ehkä olen, en muista. No: minun maailmanympärysmatkani on saanut karttaan uuden kaaren. Ensin menen Siperiaan, tosin pysähdyn pariksi viikoksi Moskovaan jotta varmasti kieli tarttuu, sillä tarvitsen venäjän kielen taitoni takaisin, olen sitä päntännyt koko viikon, toistellut juoksulenkeillä, lukenut sivukaupalla, ja Vladivostokista sitten, kun sinne olen päässyt, menen jotakin kautta, ehkä Kiinan läpi jos mahdollista, Tsetseniaan ja sieltä Ukrainaan. On päästävä paikkojen päälle, on haastateltava ihmisiä,

On kynttilää ja valoa, lämpöä, eikä mikään ole maailmassa varmaa, joten valitukset pois.
on nähtävä taas, kuinka sortumat tapahtuvat tai ovat tapahtuneet, älkääkä ajatelko että silkkaa hulluutta tai uhkarohkeutta. Ei ole. Viikon ajan olen lukenut ja lukenut, hankkinut taustatietoa; minun on kirjoitettava heidän puolestaan, joilta suu on suljettu ja sanat viety, heidän, joiden mieleen ei rauha koskaan palaa. Ensimmäistä kertaa kirjoittajanurani aikana olen suunnitellut romaania. Perustarinaa en suunnittele sen kummemmin, idea riittää ja tarina kasvaa sitten kun alan kirjoittaa, mutta suunnittelen sitä, mitä taustaa ja pintaa tähän tulee ja miten. On pakko, anteeksi nyt vain, ihmisten puolesta mennä. Asettua hetkeksi heidän keskelleen, kuunnella, kirjata ylös ja lopulta kirjoittaa kokonaan maailmaan. Eikä siellä Tsetseniassa enää niin vaarallista olekaan, ja Ukrainassa majoitun Kievissä, en suinkaan itärajalla, ja luon kontakteja, menen ihmisten koteihin puhumaan ja kuuntelemaan ja kuka minua auttaa. He itse.

Pian on vuosi siitä, kun olin Filippiineillä. Tällä viikolla aika siellä on ujuttautunut mieleen useampaan otteeseen ihan vain pelkästään ihmisten vuoksi. Rakkaus ihmiseen (ja eläimeen!) pitää olla, muuten ei elämässä ole järjenhäivää. Minun on kirjoitettava ihminen rikki ja korjattava se, mitä korjattavissa on. Vaikka rikon ihmisen, olen silti inhimillinen, koska parannan tai edes yritän koota sen uudelleen toisin kuin tuolla. Idässä jossakin ja moniaalla muuallakin. Missä rikotaan ja poljetaan ja jätetään niille sijoilleen, heitetään mätänemään, käännetään selkä eikä kuulla, miten itku soi. Sillä se soi. Pauhaa kuin kellot, ja kuulkaa miten ammutaan. Koko ajan tulta, puukkoja, verta. Miten ihminen voi toiselle olla niin peto, ja ajatukseni ovat muuttuneet. Ennen tahdoin kiertää maailman jotta näkisin kaikki ne paikat joita en ole nähnyt. Nyt sillä ei ole väliä. Halu kirjoittaa toisten tarina on suurempi kuin halu nähdä paikkoja. Ehtii niitä vielä nähdä, ja paikkojahan ovat "pahatkin" paikat, ja ruma on nähtävä jotta osaa arvostaa kaunista.

Villa Sarkiassa on soppensa. Tämä kohta on suosikkipaikkani koko talossa. Istua portailla, katsoa lasin läpi tuiskuja.
Valoisampiin puoliin: On nälkä, on jano on saavuttanut jo toisenkin kirjabloggaajan sydämen. Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista kirjoitteli. Eilen luin ja - minä en tiedä mikä nyt vaivaa - liikutuin. Liikutuin lisää eilisiltana. Katsokaa nyt mikä "palaute" Goodreadsissakin, tai siis en tähän kokonaan laita sitä, voitte sieltä Goodreadsista lukea, mutta voiko tässä muuta tehdä kuin itkeä tirskauttaa, sillä suurinta suurinta kiitosta ja tunnustusta on se, että oma teos murskaa tiensä lukijan sielunoville saakka:

"Hieno hieno kirja, jossa suomen kieli on rakastettu, raiskattu, riistetty ja riemuittu sankaritar. --
On nälkä, on jano on sanoista runsas, aiheessa tuhti, hieno teos. Ainutkertainen. -- Kirja sisältää monologeja, joista kipeän eron joskus läpikäynyt tunnistaa tuttuja makuja, karvautta, happoa, krapulaa, vihaa, kaipausta. Kirja sisältää novellinkaltaisia kuvauksia ihmiskaupan asiakkaista. Ja sitten on Emilien tarina. Tai on pelkästään Emilien tarina. Kirja on Emilien tarina. Emilie on rumuudessaan ja kylmyydessään herkin kohtaamani fiktiivinen henkilö. Päivisen tapa kuvata päähenkilöään on läpikypsä ja raaka, mehevä ja yksioikoinen, tavattoman itsekäs, tavattoman yksinäinen. Tavattoman hieno.
"


Sysmän kirjastokortti. Ihana koko kirjasto ja sen henkilökunta. Ja katsokaa, uuden miespyjamahousuni pilke taustalla!
 Nyt minä menen Sysmän kirjastoon. Tiesittekö että Sysmän kirjastosta saa maailman kauneimman kirjastokortin, onhan se sysmäläisen Marjatta Tapiolan käsialaa. Olen käynyt siellä viimeisen viiden päivän sisällä kolmesti, tänään on neljäs kerta. Vien kirjoja, haen uusia. Aivoni käyvät ylikierroksilla. Tiedonjano on malttamaton ja loputon. On ollut erittäin erittäin vaarallisen tahdikas viikko. Muuta tehnytkään kuin töitä ja urheilua. Kirjoitusvaihe ei ole vielä päällä. Ensin pitää oppia maailmaa lisää. Sitten teksti alkaa tulla, kun aika on oikea, ja jos samalla lailla virtaa kuin ikinä, tulee se nopeasti, luotan siihen, en jaksa nyt stressata.

6 kommenttia:

  1. Ihanat pöksyt! Noissa kelpaa suunnitella tarinaa. Sinun tuleva matkasi kuulostaa äärettömän mielenkiintoiselta, melkoisen jännittävältä, toivottavasti ei pelottavalta, mutta uskon että siitä tulee juuri niin antoisa kuin tahdot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, näissä pöksyissä hengailen kellon ympäri paitsi jos pitää käydä ulkona :) Kumma kyllä, minua ei edes peloita tuo matka. En tietenkään meinaa henkeäni uhrata mutta tarvitsen juuri niiden ihmisten tapaamiset ja kohtalot, joita on eniten riistetty. Blogia kirjoittelen sitten myös, eri paikkaan tosin, tiedottelen lähempänä!

      Poista
  2. Mielenkiintoisia suunnitelmia.VIime viikolla muuttanut naapurini kävi elokuussa Ukrainassa ja kertoi,ettei sitä sotatilannetta muutenkaan näkynyt joka puolella maata. Oi mitä kirjoja sinulta sitten tulee kun olet kokenut kaikki nuo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei kai se tilanne ole kuin idässä paha..täällä Sarkiassa asuva ukrainalaiskirjailija tulee Kievistä eikä Kievissä kuulemma mitään vaaroja ole. Joten sieltä käsin lienee parasta tutkia asiaa. Ja toivotaan vain, että kirjasta tulee valmis ja vaikuttava - erityisesti henkilögalleriansa suhteen sydäntä koskettava. Ainakin itse olen jo valmiiksi sydänsärkyinen, sillä ne tarinat, jotka tulen kohtaamaan, ovat jo tarpeeksi pahoja muistutuksia tiettyjen valtaapitävien "voimista".

      Poista
  3. sinulla tuota puhtia riittää ei ihme jos joskus uupuukin. olen iloinen että käytät nuoruutesi tutkien ja avoimin mielin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, puhtia riittää ja välillä se loppuu totaalisesti! Iloiten kyllä tutkinkin maailmaa, vaikka sydäntä särkee kaikki mitä löytää..

      Poista