torstai 6. marraskuuta 2014

Tällä lailla hän ahmii, vaikka mässäily on paheellista

Aivoni ovat kasvaneet. Kyllä aikuisenakin oppii, vai luulitko jotain muuta. Alkuviikon energiat ovat ruiskahtaneet jonkinlaisen ajatuskooman tasolle, sillä viime yönä tajusin, että teen töitä enemmän kuin silloin, kun päiviäni tahdittivat työajat. Taukoamatta teen, mitä nyt välillä pilkistäydyn Facebookissa olemassa virtuaalisesti sosiaalinen, sillä eihän täällä Sysmässä ehdi ihmisiä kohdata. Täällä talossa kaikki meistä kolmesta asukkaasta ovat niin uppoutuneita töihinsä, että näemme vain sattumalta tai keittiössä, jos sielläkään, ja eilisiltana olin kamalan väsynyt, pidin taukoa taustatyöskentelystä, katsoin kauhean huonon leffan (The Descendants, en suosittele, mutta jostain syystä epsanjalainen residenssikämppikseni oli tästä aivan innoissaan ja katseli sen kanssani toiseen kertaan elämässään), jonka Sysmän (ihanasta!) kirjastosta lainasin välttääkseni tyhjää. Tai oikeastaan en välttele tyhjää. Haluaisin tyhjän. Haluan aina niin paljon. Miksi ihminen on luotu tahtomaan, eikö riittäisi että on.

Työpöytämys jossa kasvaa tietämys, tosin eniten luen lattialla pitkin poikin. Pidän lattialla makaamisesta.
Mutta ei ole. Kaikki minuutit, varsinkin tällä hetkellä omani, ovat ajatuksia täynnä. Jopa kuntosalilla minä vain koko ajan ajattelen, ja katsokaa millaisen habaneron olen silti kasvattanut. (Ai niin. Keksin myös uuden lempinimen itselleni. Habanero. On haba ja nero, joten mikä muukaan ihminen voi olla kuin habanero!) En ole tottunut tällaiseen. Haluaisin tauon ajatuksista, jotka möyhivät ideoiden ja seuraavan kirjan aiheen ympäristöä, mutta toisaalta en halua. Ongelma on se, etten pääse itse asiaan.

Habaneron haba. On se tuossa jossain. Eikös.
Nämä iloisenväriset talot ovat kolmen viikon takaa kun kupeksin bussissa Liettuasta Tallinnaan.
Olen kykenemätön kirjoittamaan koneella; kirjoitan käsin, ja käsin pelkkiä katkelmia, jotka ehkä voisi sijoitella joskus johonkin, tai jotka ovat päiväkirjamaisia virtauksia tai helinää, huokauksia, ihastelua, turhautumista, vaatimuksia. Olen tuhrannut lukemieni kirjojen sivuille merkintöjä, bongannut muistikirjaan tärkeimpiä detaljeja, närkästynyt vatsakivuista ja virkistänyt venäjän kielen taitoja, kahlannut puoli oppikirjaa läpi, kauhistellut tietotulvan määrää, lakannut kynteni turkooseiksi, nakertanut pipareita, valvonut ja valvonut sillä en malta. Lopettaa. Maailma on kirjoja täynnä ja haluan ne kaikki!

Sekalaista kirjaa, kaikki tulevat sisääni.
Osallistun tässä kuussa Karo Hämäläisen alulle panemaan lukuhaasteeseen. Että marraskuussa luettaisiin vähintään 30 sivua joka päivä. Minulla se on ollut noin yksi tai puolitoista kirjaa per päivä. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt taustatyötä näin intensiivisesti. Uuden kirjani aihe on niin syötävän mielenkiintoinen, että ihmisoikeusaktivisti sisälläni on syntynyt viimeistään nyt enkä muuta teekään kuin ahmin ja haluan. Haluan kirjoittaa kauniin tarinan, tahdon jotakin ihan uutta kokeilla sillä lailla että en mässäilisi kauhistuttavalla perustarinalla vaan häivyttäisin sen taka-alalle ja keskittyisin kerrankin johonkin eepokselliseen, mutta siten kuitenkin, että pointtini nousee pinnalle. Vaikeaa, hämmentävää, uuden edessä vapisemista. Milloin tartun, milloin saan otteen, kuka sitä tahtoo lukea.

Haluan itään. Haluan myös Tallinnaan takaisin. Kaipaan nämä kadut.
On nälkää, on janoa on luettu. Ensimmäistä kritiikkiä odottaa pelokkaasti, aina odottaa, ja lehtikritiikkejä (jos niitä edes tulee) odotellessa olen jo kohdannut ensimmäisen julkisen arvion. Krista ehti lukea ja kirjoittaa armaasta tuotoksestani ja ilahduin, liikutuin; tiedättekö miltä tuntuu saada kiitosta tehdystä työstä. Sillä kiitosta tuo on mennen tullen. Miten paljon merkitsee. Ettekö tiedä. Merkitsee aivan kamalasti. Ja sekin, että olen (kiitos vain ihanat!) saanut muutamalta aivan tuntemattomalta jo nyt sähköpostipalautetta, rohkaisevaa, kannustavaa, oi. Ja tutuiltakin jo on ropissut hämmentynyttä kiitosta, joten minä nöyrästi nyt kumarran. Ei, niiaan. Katkaisisin peltotieltä teille kaikille kukkasen, jos kukkia olisi, illalla kun laitan kynttilöitä tulille, ajattelen valoa, valoisia tunnelmia, joita teiltä saan. Antaa voimaa tämä kaikki. Jatkaa. Työstää. Pyrkiä vielä parempaan, sillä tiedän, että lisää tulee. Mutta nyt olen vielä niin rakastunut On nälkään, on janoon, että pidän sitä pääteoksenani. Heijailen sitä, meillä on kuherruskuukausi!

Ai niin, JOENSUU! Tulen sinne. Torstaina 20.11. tulen heijailemaan kirjaani Joensuun pääkirjastolle klo 18 alkaen. Sieltä kirjaani voi myös ostaa tarjoukselliseen hintaan. Voin ruikkasta omistuksiakin sinne kuin pikkuinen jänöjussi.

Lisää bussimatkataloja. Minä haluan kaikki värit. Kuka voisi ne maalata.
Nyt palaan kuitenkin tähän. Hetkeen. Haen kohta alakerrasta kannullisen vettä, puristan sitruunan sekaan, kehoni puhdistuu vaikka samalla ajatukset tunkeutuvat siihen. Kirjojen lisäksi mässäilen tummaa suklaata ja vihreää teetä. Ja raikasta ilmaa. Kävin tänäänkin ensitöikseni aamujuoksulla, säikähdin ohi pyyhältävää varista, molskahdin ojaan, aivastin Sysmän harmonikkamuseon kohdalla. Unohdin, ketä ajattelen ihmisistä; olenko ajatellut ihmisiä lainkaan. Toissailtana katsoin vihdoinkin Nymphomaniac II:n ja huomasin, etten ole kaivannut mitään "sellaista", koska saan kaiken kirjoista juuri nyt, ja samalla ajattelin: milloin vihdoin rakastun uudelleen mutta ajatus meni ohi. Nyt on menossa kaikkea tärkeämpää. On ajateltava oikeuksia ja puhuttava niiden puolesta. Minä haluan tieten tahtoen leimautua ihmisoikeuskirjailijaksi. Siihen on vielä pitkä matka kaiketi, mutta kaikkeni teen. Muuten en näe tässä enää järkeä. Haluan yhdistää taiteen ja päämäärän: tulla kuulluksi heidän puolestaan, joiden suut ovat suljetut. Uhraan rakkauteni sanoihin ja kuulluksi tulemiseen ja samalla pelkään; mitä jos en enää koskaan rakasta yksilöä. Jotakin jaloa ja uljasta. Jotakin, joka puhuu kanssani viimeistä päivää. Joka pitää kiinni lanteestani ja lepuuttaa kättään reidellä, silittää selkää, naurattaa vatsalihakset puuduksiin, rakastaa silmästä silmään ja juo sisältäni ja antaa minulle vedet.
Sysmän näkymät, huoneeni ikkuna, tätä katson nytkin, välillä kirjoitan alakerrassa salissa, vehreämmässä valossa, puukalusteiden tunnelmassa, lattian narinassa.
Ei. Kyllä.

Sanon: minulla on levottomuus
Sanon: minun hiuksiini muuttaa talvesta kajo
Sanon kuten aiemmin syksyllä: Huuhdelkaa sisältäni linnut pois, suudelkaa suuhuni tuuli!
Sanon: olet ihana.
Sanon: onnellisuus ei ole päämäärä, se on lämpöä ja tuuli joka sen tuo.
Sanon: mitä tein väärin.
Sanon: sataa viisi vuotta.


Kirjoitin Krakovassa 14.10. näin: katson taloja jotka ovat nähneet hyvän ja pahan ja silti ne pysyvät pystyssä, lohkeilevat ehkä, mutta kaupunki on kaunis eikä ihminen muuta tarvitse, tarvitsee paikan jossa mieli lepää, josta sorto puuttuu, ja haluan nähdä da Vincin maalauksen Nainen ja kyyhkynen.

Haluan sen yhä nähdä. Museo oli remontin jäljiltä suljettu. Hyvä ihana ystäväni osti eilen liput Budapestiin. Odotan pari viikkoa, jotta varmistuvat asiat, ostan itsekin. Menen perässä, ehkä ja toivottavasti samaan aikaan, heti kohta kun palaan Kööpenhaminasta, haluan runtelevat kadut. Haluan tarinat teistä. Istun työpöydän äärellä ja tarvitsen vettä, rytmihäiriöitä, kasvot.

5 kommenttia:

  1. Joensuussa nähdään, ja aivan varmasti otan kirjasi mukaan että saan omistuskirjoituksen. <3

    VastaaPoista
  2. Maaria

    Sinulla näyttää olevan pöydälläsi tämä: http://www.city.fi/blogit/hikkaj/mummo+lyttaa+ja+tylyttaa/126950

    Minulla tämä:
    http://hikkaj.blogspot.fi/2014/11/kahden-kirjailijan-paivia.html

    Heh. D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, sinäkin taisit pitää tuosta Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Oivaltavaa kirjallisuutta, mielestäni, palaan siihen varmaan myöhemminkin. Ja oi toisen kerran; minua liikuttaa tuo Hannu Helin, hänen bloginsa, kovasti. Ja otettu olen kyllä kovin siitä, että seuraat minunkin blogiani :) Oma bloggailu ja muissa blogeissa vierailu hyytyi jossakin vaiheessa, mutta nyt on taas energiaa ja jaksan lueskella jälleen muidenkin blogeja, kuten sinunkin!

      Poista
    2. M-Blume
      Aistit oikein, pidin. Näköjään rivien väliin jätin pitämiseni ja voi jättää, kun ei enää arvostelutouhu maksettua ja niin julkista kuin joskus Karjalaisen aikoihin, mikä on suuri helpotus = ei tili(tys)velvollisuutta.

      Poista