keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Uutta kohti menkäämme

Lukijani minun, ystäväni, sisareni ja veljeni rakkaani, vanhempani, kollegani, yhteistyöläiseni, serkkuni, kaimani, kissat ja koirat ja hevoset (mistä puheen ollen apua olen sivistymätön; vasta eilen opin, että Islannissa ei SAA olla muita hevosia kuin issikoita, muiden tuonti maahan on laitonta!), kaikki ihan kaikki:

Kuva ei ole joululta, kuten kuusen perusteella luulisi, vaan eiliseltä, kun bongasin kuusipuita vaikka en ollut niin ajatellut.
mieletöntä, lempeää, sähäkkää, rempseää, valloittavaa, parempaa, uljasta, kiihkeää, rauhallista, mieltäylentävää, hauskaa, ihanaa, valoisaa, oikeudenmukaista, täpäkkää, kaunista, oikukasta, viljavaa, vienoa, kainoa, tunteenpaloista, herkkää ja vauhkoa, lukemaan taipuvaista eli kirjavaa, tuotteliasta

vuotta 2015!

Pilvi, joka oli eilen niin erikoinen, että olkoon se toivotuskuva ensi vuodelle. Siis että erikoista vuotta vain!
Ja kiitos tästä vuodesta (joka omalla kohdalla myös teidän ihmisten ansiostanne oli mieleenpainuva) jonka käärin pakettiin illalla ja siirrän muistoihin kaksi tuntia Suomea jäljessä. Päivän kirjoitan kuin kuunkajo. Aamu on vielä reilut 2 tunti pimeä. Vuoden viimeisin (kenties, oletan ainakin) kritiikki omaa tuotostani kohtaan on niin oivallinen ja sellainen, että koen jälleen kerran maailmassa olevan lukijan, joka ymmärtää minua, jotta voin ainakin kirjailijana astua seuraavaan toiveikkaasti. Ja ihmisenä myös. Ja hei, vihdoin on muutama kuva täältä esittää (okei, olen ne jo instagramissa, jota en vieläkään täysin tajua, tyrkkinyt tarjolle). Todistusaineistoa siitä, että olen oikeasti saarivaltiossa enkä vaikka jossakin piilossa. Moikkis. Viihtykää! Ja please ei liikaa raketteja. Minä pelkään niitä yhtä lailla kuin lemmikkieläimet. Katselen lasin läpi. Täällä on joulun jälkeen räjähdellyt joka päivä, ihan nättiähän se on, mutta en oikein ymmärrä miksi pitää tulittaa, jos on ilo.

Vielä kun lunta oli. Nyt sitä ei juuri ole. On jäätä kyllä. Liukasta. Jännittävää kun ei tiedä pysyykö pystyssä.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Vuoria ja valloituksia - vuosi 2014

Myanmaria, ihana voih!
Olen lueskellut hyvin hitaassa tahdissa Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjaa, joka ei oikeastaan ole antanut minulle paljoa, olen jopa hieman pettynyt sillä se on jotakin muuta kuin mitä aluksi ajattelin, mutta silti huomaan että mieleni tekee katsoa mennyttä vuotta ylimalkaisesti listan muodossa (em. kirjassahan listataan asioita), yrittää muistaa, mitä olen mennyt tekemään ja mitä on tapahtunut. Kauheasti on, tapahtunut. Suuria, suuria muutoksia, paljon hikeä, kyyneliä, iloja, kiihtyneitä hetkiä, tykytystä, tykytystä. Monessa paikassa olen haltioitunut, riutuakin ehtinyt. Monta hyvää, mahtavaa, runsasta ihmistä olen kohdannut ja pari ikävää deletoinut. Ajatellut paljon heitä, jotka tarvitsevat ajatuksia, kuten erästä vanhaa ystävää, jonka kanssa emme enää ole tekemisissä, ja joka on kohdannut suuren surun tai heitä, joita autoin vuosi sitten Filippiineillä tai heitä, jotka nousevat uutisotsikoihin uhreina. Inhonnut olen ja ihastunut, halveksinut, hullaantunut, rakastunutkin, ollut aivan eksyksissä, löytynyt ja löytänyt, mennyt ja tullut, joutunut ja päässyt, ihmetellyt, ja siitä olen iloinen; jos menettää kyvyn ihmetellä, ei osaa enää tutkia maailmaa. Ihmetteleminen on ihanaa!




Etelä-Tirolissa helmikuussa.
Juuri nyt olen pulleana suklaasta ja avokadosta, selleristä, omenasta, piparkakuista ja jouluoluesta (joka täällä on alkoholitonta, maltaan ja appelsiinilimpparin ja kolan sekoitusta), liikkumattomuudesta. Parin päivän ajan olen oikeastaan vain mättänyt konvehteja suuhuni ja istunut ihmiseni perheen parissa, kuunnellut islantia, jutellut niitä näitä, avannut lahjoja joita en todellakaan odottanut saavani (herranjestas, sain aivan mielettömän hienon kaulakorun ja hopeisen kivellisen sormuksen merkkiä Sign, ehkä siksikin että kyseisen merkin luoja on ihmiseni eno), laskenut mäkeä kelkalla ja liukurilla, askarrellut paperista lumihiutaleita, potenut selkäsärkyä joka johtuu siitä, etten ole liikkunut ja nauttinut illoista lähellä, katsellut elokuvia, koettanut kirjoittaa (en ole pystynyt, pitää vielä tottua olemaan täällä ennen kuin kykenen). Jalkoja puuduttaa; joulun ja uudenvuoden jälkeen aion etsiytyä kuntosalille ja alkaa taas urheiluelämän. Ai niin ja olen nähnyt revontulia yhtenä kuulaana iltana sekä islanninhevosia monesti. Ratsastamaan yritän päästä jossakin välissä.

Königssee, oh ja voih!
Mutta palatakseni menneiden ryöppäämiseen katsotaan, (tosin mikä tarve on katsoa, miksi asiat pitää hyllyttää mieleen, järjestellä; siksikö että ne muistaisi paremmin tai että niitä osaisi ajatella välkymmin?) katsotaan ensin, missä olen vuoden 2014 aikana käynyt tai ollut, sillä matkusteleminenhan on kirjoitamisen lisäksi tapani hengittää:

Niin kauniita kauniita paikkoja oli tänä vuonna silmissä!
- vuosi alkoi Myanmarissa, ah, haluan sinne palata, Hong Kongissa kuljeksin runsailla kaduilla, nukuin mintunvihreässä huoneessa, lensin Aasiasta takaisin kotiin Müncheniin, tuntui hyvältä mutta olisin tahtonut pysyä matkalla
- kävin tammikuussa Ylen Aamun kirjassa, jäädyin siis Suomessa muutaman talvipäivän
- helmikuussa vietin hiihtoviikonlopun Etelä-Tirolissa, kävin muutenkin pari kertaa Alpeilla laskemassa ja nautin ensimmäisestä suorastaan kesäisestä päivästä Isarin rannalla rennostellen
- maaliskuussa pyrähdin Helsinkiin radiohaastatteluun, kävin myös Kotkassa vanhemmillani
- huhtikuussa sujahdin ystävineni rakkaineni Wieniin ja sen kupeeseen viettämään pääsiäistä, lisäksi matkustin Königsseen maisemiin vaeltelemaan itsekseni
- toukokuussa käväisin ystävän kanssa vaeltamassa Oberammergaussa ja yöpymässä heinähotlassa
- kesäkuussa piipahdin itsekseni Berliinissä ja juhannuksen vietin Suomessa
- heinäkuussa oli pikku loma Budapestissä kirjailijaystävän kanssa ja Itävallassakin ehdin käydä
- elokuussa tupsahdin Suomeen kuukaudeksi
- syyskuussa palasin Müncheniin, missä aika sujahti liian nopeasti poismuuttokiireissä ja läksiäisissä, Oktoberfesteillä ja riennoissa, ja loppukuusta lähdin ratsastusvaellukselle Alpeille
- lokakuussa ratsastelin Alpeilla Itävallan puolella, käväisin kääntymässä vielä Münchenissä, matkustin Frankfurtin kirjamessuille, menestyin kirjailijana ja jatkoin matkaa bussilla Puolaan, Liettuaan sekä lopulta Viron kautta Suomeen
- marraskuun vietin pääosin Sysmässä, kävin kääntymässä myös Joensuussa ja Helsingissä
- joulukuun alun hengailin Kööpenhaminassa ja nyt, sattumankaupan takia, olen Islannissa

Ystävähetkiä, arvokkaita, tärkeitä.
Uusia vierailemiani maita vuonna 2014: Myanmar, Unkari, Liettua, Tanska, Islanti

Ratsastusmaisemia lokakuulta.
Matkailijan sieluni voi siis erittäin hyvin. Välillä ehti tulla Münchenissä ja Suomessa ahdistus, että tahdon jonnekin. Münchenissä tahtotilaa lievitti aina kun mahdollista piipahtaminen Alpeille, tosin jo kuljeskelu Isarin varrella helpotti. Ensi vuonna päätynen ainakin Etelä-Afrikkaan esiintymään ja tietysti Itävaltaan ja Saksaan, koska kirja tulee siellä ulos. En tiedä yhtään, milloin pääsen Siperiaan tai menenkö sinne ollenkaan. Jonnekin vetää veri, mutta mikäli tunteet luikertelevat kuten nyt, hengailen varmaan melko useaan otteeseen Islannissakin...ja voi olla, että lähiaikoina käymme kohtalonoikkuni kanssa piipahtamassa Grönlannissa tai ainakin ehkä minä käyn. Färsaaret haluaisin nähdä myös. Täältähän sinne pääsisi, helposti. Pitäisi mennä myös uuden romaanin tapahtumapaikoille Ukrainaan. Kesällä, kenties. Matkat jatkunevat, toivottavasti ja mahdollisuuksien mukaan. En ole kaikista tunteista huolimatta valmis jäämään vielä aloilleni. Pitää kiertää edes puolet tästä pallosta ja kirjoittaa, kulkea, ja tähän ihmiseen voin jäädä silti, eivät matkat edessä ole este, ja niitähän voi tehdä yhdessäkin. Mutta seuraavaksi lista vielä kuluneesta vuodesta.

Budapestin helmiä.
Vuonna 2014 tapahtuneita asioita, jotka vaikuttavat elämässäni kaikkeen:

- romaanini Pintanaarmuja (ntamo 2013) oli Runeberg-ehdokas
- ensimmäinen runokokoelmani Sinun osasi eivät liiku (ntamo) julkaistiin
- tarjosin On nälkä, on jano -romaanin käsistä paikkoihin ja tein hyvin pian sopparin ihanan Into Kustannuksen kanssa, mikä tiesi järkyttävää määrää intensiivisiä kirjoitustöitä elokuun loppuun saakka mutta eritoten sitä, että olen löytänyt sellaisen kustantamon, jossa haluan pysyä ja pysynkin JA saanut sellaisen kustannustoimittajan, joka on ihan mahtava ja jota ilman en enää osaa
- muutin keväällä Münchenissä kodista toiseen, revin itseä jo tuolloin irti pysyvyydestä; tiesin että myöhemmin samana vuonna jättäisin kotielämän kokonaan sikseen
- tein niin paljon töitä päiväkodissa ja romaanin kanssa, että olin todellisen uupumuksen partaalla
- huomasin monessa välissä vuotta, että alkoholi on salakavalasti ottanut minut orjakseen, se oli mm. keino lievittää stressiä mutta onneksi ei sentään päivittäin > viimeinkin olen poissa kaikista houkutuksista (suurin ongelmani on se, että etenkin kaupunkielämässä ja tuttavia tavatessa litkin viiniä kuin vettä), ja nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni enkä aio enää antaa väärälle kuninkaalle liikaa valtaa > en pistä itselleni sittenkään absoluuttisia rajoja, ja olenkin joulunkin tuiskeessa huomannut, että pystyn varsin hyvin nauttimaan vain yhden lasillisen hamuamatta lisää, joten hyvällä polulla ollaan!
- kaipasin, kaipasin, sydän meni pahasti rikki mutta ehti se onneksi korjautuakin, monesti
- pakahduin ystävieni takia, mitä ihania he ovatkaan, kaikkialla, samoin kuin oma perhe ja kaikki sisarusteni lapset, oi mitä muruja (pakahdun tästä asiasta kylläkin aina, mutta aina se on yhtä vaikuttavaa ja vetää ajatukset ja tunteet sekaisin) > elämä on ihmiset ja minun elämäni osaksi ikävä kaikkia ihmisiä!
- jättäydyin palkkatyöstä, ryhdyin vapaaksi kirjailijaksi (!!)
- heittäydyin maailman syliin kulkuriksi, jolla ei ole pysyvää kotia eikä perusturvantunnetta mitä tulee asumishommiin ja tuloihin
- kohtasin Frankfurtin kirjamessuilla ihmisen, joka on...joka on jotakin niin ihmeellistä etten tiedä mitä hän on, enkä enää kaipaa, mitään paitsi matkustelua ja on hyvä näin! 
- On nälkä, on jano julkaistiin
- tutustuin uusiin ihmisiin, hirveän moniin, niin moniin että on jopa vaikeuksia muistaa kaikkien nimiä (etenkin kaikessa hulinassa kohtaamieni) vaikka jokainen uusi tuttavuus onkin ollut tervetullut sekä mielenkiintoinen tavalla tai toisella, ja olen iloinen jokaikisestä kohtaamisesta
- näin Puolassa kadunkulmassa vanhuksen, joka kirvoitti aloittamaan aivan uuden kirjoitusprojektin: unelma on kirjoittaa tästä suurensuuri ihmisoikeusromaani
- Köpiksessa varmistui jotakin sydämelleni suurta, mikä sai minut ostamaan pelkän menolennon Islantiin ja jättämään Siperian matkan ei nyt sikseen mutta ainakin tällä erää jäihin

Krakovaa.
Sellainen vuosi, tällainen elämä. Joka päivä uusi; en tiedä mitä huomenna tapahtuu ei ole suunnitelmia. En tiedä miten kauan olen täällä ja sekin on suuri asia. Ehkä jatkan jo tammikuussa matkaa, ehkä en pysty. Kirjailijaihmisen kanssa on sinänsä helppoa olla; molemmat janoavat kirjoitusrumbaa ja rauhaa keskittyä, joten odotuksissa on tammikuu, jolloin talon pieni eläväinen on koulussa ja päivät jäävät pelkästään sanoille. Sitä ennen mennään käymään Blue Lagoonissa, johon sain ihmiseltäni kahden hengen lahjakortin (ja hänen sisareltaan toisen). Hämmennyin jouluaattona kaikesta, etenkin koruista, voi, ja joka kerta kun saan kädet ympärilleni hämmennyn lisää; tuo ihminen pitää minusta takaisin. En ole vieläkään nähnyt oikein mitään koko maasta, tai no, paljon sellaistahan olen nähnyt mitä ei ajattelisi näkevänsä (viittaan nyt mm. ruokakauppojen takatiloihin javarastoihin ja parkkipaikkoihin!) kun matkustaa jonnekin kauniiseen paikkaan. Kun on kirkasta, näen olohuoneen ikkunasta vuoret, ja se oikeastaan riittää, minähän rakastan vuoria. Ja merikin on lähellä, kaksi elementtiä. Tällaisia joulumietteitä täällä, tai oikeastaan vuosimietteitä, ja näine hyvineni keitän aamuteetä, keitän kolme kupillista, yksi kullekin, ja sitten katsotaan, millaiseksi päivä kääntyy. Yhä se on kymmenen aikaan pilkkopimeä.

Elämäni on virtaus!

Tähdekkäitä hetkiä Frankfurtissa.

Vuoden kiihkein asia on neljännen romaanini ilmestyminen. Ja ihmisen kohtaaminen.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Saaressa ja lumessa

Täällä olen, saarivaltiossa, paikassa johon ei pitänyt mennä lainkaan mutta täällä istun, ja niin pitkällä jo, että tänään hankin islantilaisen puhelinliittymän, eli en ihan heti varmaan liiku suuntaan jos toiseenkaan. Aamut ovat hämäävän pitkiä, vasta ennen yhtätoista tulee kirkkaampaa; kymmeneltä on vielä siinä uskossa että on yö tai hyvin varhaista, vaikka en lainehdikaan kauhean paljoa Helsinkiä korkeammilla leveysasteilla.

Tällaisia isoja kelloja roikkuu. Kuva: sadcars.com
 Mutta onneksi päivänvalo on taittunut taivaanrannan takaa joka päivä kunhan on ehtinyt, eilen ja tänään oli jopa kirkasta, näin vuoret, näin meren, näin missä oikein asun (korkean kukkulan rinteessä, ja ikkunasta näkyy vuori, jonka laki on tasainen kuin ruokapöytä). Ensimmäinen päivä, eli lauantai (sillä perjntaina olin vasta illalla perillä), oli niin tuiskuinen, viimainen, lumitupruinen ja usvaisen harmaa, etten nähnyt yhtään mitään ja ajattelin jo, että tällaisiako täällä kaikki päivät ovat, apua. Mutta toisaalta ei tarvinnutkaan mitään maisemia heti nähdä, tärkeintähän oli nähdä ihminen, jonka vuoksi tulin.

Päivät eivät ole onneksi liian lyhyitä valomäärän kannalta, hämärä hotkaisee nieluunsa vasta kolmen maissa, ja tänään näin ennen pimeää uskomattoman kauniin ja hitaan auringonlaskun, tai siis ei se aurinko ole noussut, ei sitä näe korkealla, sen näkee vain kajona reunassa, mutta silti näin valojen ja pilvien yhteisen intiimin tanssin, alaspäin ne valuivat, seisoin erään koulun toimistossa ja katselin ulos.

Täällä on 13 joulupukkia. Aattoiltana lahjat jaellaan itse, eikä pukki enää käy. Kuva: iceland.is
Niin. Olen nähnyt yhden pienen peruskoulun; olen nähnyt viimeisten kahden ja puolen päivän aikana lukemattomat määrät ruoka- ja kirjakauppoja, sillä. Sillä sillä. Autoin tuota ihmistä, jonka luona olen kylässä, töissä, sillä kustantajilla on kauheat joulukiireet loppuun saakka. Olemme roudanneet päivät pitkät, siis aivan täydet päivät, kirjoja varastolta kauppojen hyllyille. Pienet ja keskisuuret kustantamot toimivat niin; niiden pitää itse viedä kirjat. Tämä "minun kustantamoni" on erittäin hyvin näkyvillä kaikkialla ja myy hyvin, mutta silti sitä vain itse roudaillaan. Olen siis nähnyt myös ruokakauppojen takatilat. 

Ja autosta käsin vuoret (ihanat!), meren, valkeat maisemat, hevosia. Tuntenut purevan viiman aina, kun on pitänyt hypätä autosta kauppoihin, katsellut ikään kuin sivusta (ja autoruuhkiin juuttuneena) ihmisten joulupaniikkia, ostosten määrää, tuskastumisia. Ajatellut; olen ulkona tästä, onneksi. Mutta tänään kyllä kävimme ostamassa viimeiset lahjat, eli sisällä olin yhtäkkiä samassa missä muutkin. Mutta onneksi hoituivat kaikki nopeasti, ja vaikka en ole muutamaan vuoteen tuntenut joulua saati viettänyt sitä juurikaan, alkaa nyt kohota tunnelma. On hankittu kuusi, ja huomenna koettaa ilta sukulaisissa. Ja suklaata, ruokia (erityisesti kiinnostaa ja kauhistuttaa erilainen ruokakulttuuri, kuten ulostesavustettu lampaanliha (Taðreykt) mutta kasvissyöjänä aion silti pysyä; lupasin tosin maistaa vähän mätää kalaa, jos sellaista tarjotaan), aikaa viimein ehkä, ja kummallisia asioita, kuten se, että toisena iltanani täällä läväytti talon pieni eläväinen yhden kengistäni ikkunalaudalle. En ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän tällä ajoi takaa, mutta seuraavana aamuna sain selityksen; joulupukki tuo kolmenatoista päivänä ennen joulua lahjan jokaisen kiltin lapsen kenkään. (Toim.huom. minun kengässäni ei mitään ollut.)

Tollasta on Reykjaviikissä. Kuva: icelandtours.is
Mutta mitä tulee Islantiin; kihelmöi olla täällä. On jäätä, valkeaa, kummallista säätä. Ja lempeitä ja jotenkin suomalaisehkon tapaisia ihmisiä, mukavia kun heille puhuu, mutta vähän kaukaisia jos ei, ja ilo on huomata, että ikään katsomatta lähestulkoon kaikki puhuvat englantia, joten ei tarvitse nököttää hiljaa nurkassa, kuten muutama vuosi sitten Saksaan kielitaidottomana muutettuani. Hädin tuskin ymmärrän islantia, mutta jännä kuinka korva jo muutamassa päivässä tottuu, ja osaan poimia sanan sieltä, toisen täältä. Katsotaan, miten kieli imeytyy pidemmän ajan kuluessa, vaikkapa kahden viikon päästä; osaanko sanoa sitten enemmän kuin hei, hei hei, kiitos ja kissa ja numerot ja joulu.

Päivät ovat menneet hujauksessa. En ole ehtinyt kirjoittaa tai oikeastaan en ole vielä sen vertaa asettunut, että edes pystyisin, joten senkin takia olen tarjoutunut auttamaan työkiireissä, mutta mielenkiintoista on ollut seurata, miten konkreettista kustantajan työ on voi Islannissa olla. Sekä hektistä ja väsyttävää, sillä työpäivien jälkeen on väsyttänyt kuin ruttoa. Huh. Onneksi tänään puolilta päivin loppui kuskaaminen. Nyt on lempeä ilta, rauha talossa. Saa vähän rentoutua; ihmetellä, miten jälleen kerran vietän joulun vieraassa perheessä. On ollut mielenkiintoista pienen elämäni aikana viettää ihan erilaisia jouluja kuin oman perheen parissa Suomessa, kuten olen Saksassa tai Paraguayssa tehnyt, tai ei viettää joulua lainkaan. En viettäisi sitä tänäkään vuonna, jos en olisi kohtalonoikusta tavannut tätä ihmistä, jonka vuoksi tulin. Muutaman päivän aikana olemme nauraneet paljon, tutustuneet lisää, ja minä henkilökohtaisesti olen ihastunut lisää ja ajatellut hyvällä tavalla pelonsekaisin tuntein, että mihinkähän vielä joudun.

Kuva: www.djupivogur.is
Toivotan teille kaikille hurmaavaa joulua, jos sitä vietätte. Mikäli ette vietä, toivotan silti hurmaavia, herkullisia päiviä ja hetkiä, mitä ikinä teettekään ja missä. Valitettavasti en voi lähettää kuvaterveisiä, koska en ole ehtinyt kuvia ottaa. Olen kyllä nähnyt kaikenmoista huimaavaa kauppojen takatiloista ja parkkipaikoista ja kirjahyllyistä huolimatta. Ai niin; suomalaistakin edustusta on ollut hyvin näkyvästi melkein joka kaupan hyllyllä vinoin pinoin. Nimittäin Salla Simukan Punainen kuin veri -kirjaa. Onnea siitä. Minun kirjani suhteen ollaan vähän tohinoissa. Yksi kääntäjistä ei ehdi, toinenkaan ei, seuraavaa haetaan kissojen ja toisten kissojen kanssa. Joka tapauksessa voikaa kaikki pulleasti, riemukkaasti, häpeilemättömästi, ihanasti! Minä alan nyt voida hyvin, vaikka hyvinhän olen voinutkin, mutta nyt niin hyvin kuin raskaan hyppimispäivän jälkeen kaikessa rauhassa sohvalla voi voida.

torstai 18. joulukuuta 2014

Idiootti täällä hei

Hei, olen Maaria ja armoton tomppeli. Miksi miksi miksi aina joko teen jotakin tai päädyn johonkin ja sitten sitä ihmetellään, että mitä mitä häh. Arvatkaa mitä?! En minä missään Islannissa ole. Olen Suomessa. Helsingissä. Myöhästyin lennolta! Heräsin liian myöhään. Tai oikeastaan heräsin nippanappa ajoissa, mutta koska luulin että kello on vasta viisi ja että ehdin kyllä, tein aamuhommat hitaasti, kävin suihkussa, puin kaikessa rauhassa, tungin kamat matkalaukkuun ja hyppäsin laukun päälle saadakseni sen kiinni, ja ihmettelin, onko ystäväni seinäkello pysähtynyt edellisenä iltana puoli kahdeksan kohdalle. Sitten katsoin rannekelloa, joka oli kädessäni vahingossa ylösalaisin ja näytti liian varhaista, ajattelin oikein että häh, menenkö nyt sitten pari tuntia etuajassa kentälle ja nukun sitten siellä, olenhan jo valmis lähtemään. Mutta sitten ymmärsin katsoa kännykkää. Jumankeikka. Puoli kahdeksanhan se oli. Ja lentohan siis lähti juuri silloin. Varmaankin Helsinki-Vantaan lentokenttä on kaikunut kuulutuksista, olinhan kirjautunutkin jo lennolle.

Sunnuntaina halasin Myyrää, tänään olisin kovasti halunnut halata miestä. Mutta idiootit eivät halaile.
Ensimmäinen reaktio oli lyhistyminen. Lysähdin lattialle ja halusin parkua mutta parkumista ei tullut. Toinen reaktio oli ilmoittaa poikaystävälle, että oho, missasin koneen (mikä oli noloa, sillä edellisiltana olin laittanut vitsillä, että nähdään pian, ellen missaa lentoa!). Yritin soittaakin mutta ymmärsin lopettaa puhelun ennen aikojaan, kun Islannissahan kello on kaksi tuntia jäljessä. Kolmas reaktio oli halvan lennon löytäminen samalle päivälle. Ei löytynyt. Ostin huomiselle. Oikeastaan kiva, suora lento (tänään olisi pitänyt matkustaa Oslon kautta) ja saan nukkua aamulla rauhassa panikoimatta etukäteen että heräänkö. Tiesin jo illalla, että herääminen on vaikeaa, joten nakitin ystäväni heräämään viideltä ja soittamaan minulle, ja kyllähän sieltä niitä puheluita tulikin, mutta arvatkaa kuka ne unissaan jätti kuulematta!

Kissa on piristänyt tänään, vaikka oikeastaan ei minua saisi kyllä yhtään piristää, en ansaitse moista!
Tämä päivä on mennyt vihaisissa merkeissä. Niin olen ollut vihainen itselleni, etten koskaan ennen näin. Rankaisin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Teki mieli esimerkiksi suklaata, mutta ostin sitä vain tuliaisiksi. Teki mieli lojua sängyssä peiton alla ja piiloutua, mutta pakotin itseni sateeseen kävelylle. Inhoan kastumista silloin kun ei huvita, joten kastuin, tahallani. En sallinut itselleni mitään hyvää, en edes ajatuksia. Kun katsoin peiliin, sanoin: "Että sä oot maailman rumin ja idiootein ihminen eikä kukaan sua ansaitse ja häpeä, sika!" Kirjoitin päiväkirjaan parjauksia. Parjasin itseni maan alimpaan rakoon. En sallinut itseni kirjoittaa romaanikäsistä, vaikka teki mieli, sanoin: "Sä missasit lennon, sinä et todellakaan nauti tästä päivästä millään tavalla." Iltaa kohden olen ollut armollisempi. Ystävät lohduttavat, sanovat että sattuuhan sitä. Ja että oli kyllä täysin odotettavissa, että jonakin päivänä myöhästyn lennolta - usein kun on ollut hilkulla. Ja että olen niin kahjo, että varmaan myöhästyn huomennakin. Ja että ei kannata välittää, että kyllä se mies siellä odottelee (suurin pelkohan oli, että olen tuottanut pettymyksen ja menettänyt arvostusta!). Sitä paitsi ystäväni kissa on ollut ihana. Tullut mahan päälle, kainaloon, kehrännyt, vaatinut jakamatonta huomiota, ja sitä olenkin antanut. Ihana eläin. Eläimet saavat ajatukset hellemmiksi.

Niin, olen siis idiootti. Etenkin kun eilen kustantajan ja Voima-lehden sekä Rosebudin pikkujouluissa viivyin vähän liian kauan. Hölmö hölmö ihminen. Miksi elän aina hetkessä. Ajattelin kyllä koko ajan aamua, ajattelin että nyt pitää lähteä, mutta oli niin hauskaa että lähdin juhlista näköjään aivan liian myöhään, vaikka lähdinkin ajoissa, tavallaan, mutta äääää. Tyhmä nainen!

Eilen soittivat Maailman lopun tyttö ja hyeenat, ihanat, ja lisäksi juhlissa heittivät keikan Paleface ja Rauhatäti. Hienoja settejä olivat kaikki. Ikävä tulee. Mutta koska olen idiootti, en salli itselleni sääliä, olkoon ikäväni katalan suuri!
No, eilen oli kuitenkin jännittävä päivä kuitenkin. Minua haastateltiin Stradaan (ohjelma tulee tammikuussa ulos, ilmoitan sitten milloin). Kysymykset olivat niin yllättäviä ja näppäriä, että hämmennyin. Saapa nähdä, miten nolosti vastasin - älykkääksi en juuri nyt tunne itseäni, joten tuskinpa vastaukseni älykkäitä ovat nähneetkään. Lisäksi tättärää: ilouutinen! Varmistui sellainen asia, että menen maaliskuun alussa Etelä-Afrikkaan kirjallisuusfestareille esiintymään. Olen iloinen kuin pajupuu asian puolesta. Ihanaa, miettikää. Oh oh! Nyt vain täytyy löytää kiireaikataululla kääntäjä, jotta saadaan romaanista ja runokokoelmasta näytekäännökset. Ja kyllä; ajattelin myös yrittää kaupata oikeuksia samalla sinne päin. Ties jos vaikka innostuisivat.

Nyt nautin viimeisestä illasta Helsingissä, pitkästä aikaa. Tai siis ei; en nauti. En suo itselleni yhäkään mitään mikä toisi nautintoa. Prkl. Piiska saisi laulaa kyllä. Kylmää vettä tälle ihmiselle niskaan nyt ja äkkiä. Rankaisu raikukoon! Ja please bitte paska-Maaria ei, älä idiootti myöhästy huomenna miltään lennolta. Tai saat luvan ryömiä mudassa. Niin. Peijakas. Ruotuun, akka, siitä! Mutta teille muille toivotan kaikkea ihanaa ja hyvää. Kiitos siitä, että sain olla Suomessa pari kuukautta (ja yhden ylimääräisen päivän) ja että muistoja tuli lisää ja että ehdin kuin ehdinkin nähdä kaikki perheenjäsenet viimeisen viikon sisällä. Ihania muistoja, sydäntäriipaisevia hyvästelyitä, aivan mahtavia sisarusten ja heidän lastensa sekä ystävien kohtaamisia on mieli pullollaan. Niin ja kirjoitan tähän blogiin vielä, ilmoitan ajoissa, kun lopetan. Nyt jatkan itserankaisua lukemalla jotain todella puisevaa enkä anna nukahtaa, pakotan lukemaan jotakin ja pysymään hereillä. Maailma kutsuu huomenna. Jos myöhästyn, en puhu enää itselleni.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Juhlava, virkeä sunnuntai

Suomen ihanin, hurmaavin, rakkain runoilijatar Kirsi Kunnas täyttää tänään 90 vuotta. Paljon, paljon onnea. Suosikkini Kunnaksen runoista on kenties aina ollut Tunteellinen siili. Joskus, herkkinä hetkinä, käyn jopa itkemään sitä lukiessani (minäkö muka sentimentaalinen). Tänään ei itketä, kuitenkaan, tänään olen täynnä hellyyttä ja ryhtymistä. Aion ostaa Kunnaksen kirjan päivänsankarin kunniaksi, lahjoittaa sen kummitytölle, ja pari muutakin kirjaa ostan, ja lisäksi menen ja tuhlaan vähiin käyviä varojani Kaapelin joulussa. Päätin, että viemiset kaukaisehkoon saarivaltioon ostan käsityöläisiltä, sillä minusta on ihanaa, kun ihmiset tekevät kauniita asioita käsin. Osaavat tehdä. Tarvitsen myös uudet lapaset, sillä Vilnasta ostamani kaunottaret ovat kadonneet johonkin.

Ihanat Vilna-lapaseni ovat auttamattoman hukassa. Jos Helsingissä joku löytää, please please kertokaa, ovat jokseenkin tärkeät! Tosin yritän löytää uudet yhtä tärkeät Kaapelin joulusta.
Kaapelin joulussa olen myös esillä. Kello 13.30 alkaen, ja minua haastattelee jälleen Kai Sadinmaa, joka on kirjoittanut Kymmenen käskyä kirkolle. Hän puhuu omasta kirjastaan ennen minua, kello 13. Kannattaa tulla kuuntelemaan. Ajattelin tänään puhua kirjastani jotenkin eri tavalla kuin tähän asti. En tiedä vielä miten, tunnelma, yleisö ja haastattelun viretasohan sen määräävät, mutta toivon mielenkiintoista päivää kaikin puolin.

Nukuin viime yön hirveän tiiviisti. Sillä juuri ennen nukkumista luin maailman vaikuttavimman kirjan loppuun. Ah ja voih! Magda Szabon Metsäkauris on kyseessä. Voi sisaret, voi veljet mikä teos. Olen pyörällä päästäni; romaani on niin, niin, niin jumalaisen loistava, että Szabo on nyt Marguerite Durasin rinnalla yksi ehdottomista suosikeistani. Aiemmin olen lukenut häneltä Siantappajaiset, joka sekin on varsin mahtava pakkaus. Metsäkauris on kuitenkin omiaan. Oi. Lukekaa, ihmiset, lukekaa! Minun on pakko hankkia tämä teos jostakin divarista käsiini. En kerta kaikkiaan voi lähteä maailmalle ilman tätä laukussani, vaikka ei sinne paljoa mitään enää mahdukaan.

Ah! Mikä hurmaava teos! Kirja on vuodelta 1959, WSOYn aarteita.
Eilisiltana kävin isoveljeni luona. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä koko veljeni perhettä, pitkästä aikaa, ja ihmetellä jälleen kerran, kuinka kauniita ja hupsuja lapsia sisaruksillani on. Kuinka kotoisia heidän kotinsa ovat. Kuinka paljon minä kaikista välitän. Kuinka veljenlapset halaavat takaisin. Sydän parahteli kotimatkalla. Tuntui vaikealta hyvästellä, sillä en tiedä, milloin seuraavan kerran nähdään. Voi olla, että vuoden, kahden, kolmen päästä. Mutta täytyy lakata ajattelemasta moista. Tämä päivä on jännittävä, eikä taivas näytä niin harmaalta kuin eilen, ja tee maistuu taivaalliselta. Olen kirjoittanut maailman parhaita aamusanoja. Muistivihkoni rakastaa kynääni. Minä rakastan sitä.

Ja minä rakastan kaikkia niitä matkoja, jotka olen jo tehnyt ja kuvamuistoja.
Ajattelin piipahtaa tänään myös Ateneumissa. Olen tottunut Münchenissä euron pääsymaksuihin sunnuntaisin. Köpiksessä valtion taidemuseoon oli ilmainen sisäänpääsy. Soisin kyllä Suomeenkin rantautuvan edes sellaisen, että sunnuntaisin pääsisi huokeammalla. Taide kuuluu kaikille. Kaikilla ei ole varaa pulittaa "normaalia pääsymaksua", joksi 12 euroa Ateneumin sivuilla kutsutaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna ei minullakaan olisi, tai ainakin pitäisi oikeasti ryhtyä katsomaan, mihin hupenevia apurahojani oikein käytän. Olen vain vieläkin jotenkin rahankäytön suhteen sellainen, että huh. No, kai sinä päivänä, kun tili viuhtoo miinuksella, ymmärrän, että en enää ole palkansaaja ja että jotakin pitäisi asialle tehdä. En vain jaksa nyt huolehtia. Huolehdin sitten, kun on pakko.

Sirkeää, hullua sunnuntaita kaikille!


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaikki valuu

Frederikinkatu kolisee öisin. Uni ei tule, se on kadonnut. Kirjoitin eilen kolumnin, joka on tarkoituksella hyvin röyhkeä ja itsetietoinen. Apua, hirtetäänköhän minut. Se ilmestyy pian, ja oikeastaan varmaankin ehdin karata ennen hirttämistä, lähdenhän jo viikon päästä maasta. Maanpakoon, tavallaan. Jännittää. Pelottaa. Olen taas irrallinen. En osaa selittää. Yritän kirjoittaa uuteen romaaniin nämä tunteet. Että kun ei kuulu mihinkään ja silti ehkä kuitenkin kuuluu. Kun on ihmisten ympäröimä mutta silti yksin. Että kun ahdistaa kulkea entisen kotikaupungin keskustassa. Niin. Ahdistaa. Helsingin keskusta ahdistaa. Eksynyt olo. Jalat vievät Kallioon. Siellä mieli rauhoittuu. Tosin rauhoittuu se jo kävelemällä ympäriinsä. Helsingissä on ihana kävellä. Minkälaisia hienoja taloja täällä onkaan; minkälaista on katsella tätä kaikkea vieraan silmin. Entisen tutun. Nyt niin vieraan.

Kissaystäväni, seuralaiseni. Ja ihanat kirjapinot!
Olen joutunut kuluttamaan aikaa markkinointihommiin. Tehnyt Facebookiin kirjailijasivun (tättärää: siellä on menossa viikon ajan vielä arvonta, jossa sivua tykkäämällä voi voittaa jos onni suo On nälkä, on jano -romaanin!). Lisäksi perustin Instagram-tilin, mutta sen suhteen olen hämmentävän pihalla. Näitä näpräillessä Twitteriä olen unohtanut käyttää ja jotenkin alkaa tuntua tukahduttavalta tällainen sosiaalinen mediointi. Valitettavasti on tyrkytettävä itseään joka tuutista. Mikäli haluaa näkyä. Etenkin tällaisen tapauksen, joka ei asu Suomessa pysyvästi. Kaikki lähti neljä vuotta sitten siitä, että aloin kirjoittaa tätä Pisara-blogia. Piti olla ystäville ja perheelle virtuaaliläsnä, jotta voisin jakaa kokemuksia ja arkeani kaukana asuvien läheisten kanssa. Sittemmin kaikki on lähtenyt käsistä. Ja nyt on tiliä ties missä tuuteissa. Mutta en kyllä antaisi yhtäkään teistä lukijoista pois enkä yhtäkään blogivuosistani. Jaksatte niin aina kannustaa ja tukea. Blogi jää vihdoin pian pois. Tai sanotaanko että siirtyy toiseen osoitteeseen. Mikäli jaksan enää tehdä asian eteen mitään. Jos en jaksa, sitten tämä jatkunee kuten tähänkin asti. Mutta kuten aiemminkin sanottua, Pisara on ollut enemmän München-paikka kuin muu. Ja nyt kun München on takana, olisi jonkin muun aika.

Kävin eilen kustantamolla. Poikkesin matkalla markkinoilla.
No, ensi alkuun viikon ajan asun vain. Kolisevalla Frederikinkadulla Tosca-nimisen kissaherran kanssa. Ja ihanien kirjojen keskellä. Ystäväni asunto on aarrekammio. En malta poistua, löytyy niin paljon hyvää luettavaa. Paitsi no, eilisen kirjoitin Rikhardinkadun kirjastossa ja kävin kustantamolla (enkä jaksa lakata ihmettelemästä kuinka ihanaa väkeä Innossa on ja kuinka onnekas olen, kun saan olla sen riveissä) ja luultavasti kaikki muutkin päivät kirjoitan Rikussa, paitsi tänään koska olen laiska ja luen esseetä varten Sebaldin novelleja. Pitäisi mennä juoksulenkille. On tahmea olo, ihan kuin olisin jokin pureskeltu liiskattu purukumi joka on juuttunut. Lisäksi haikeus pureskelee sydäntä. Viikon päästä lähden, en tule, lähden kauas, ja taas kaikki läheiset ovat jotenkin usvaa. Nyt haikeus tuntuu tuplana, sillä Münchenin läheiset jäävät Suomi-läheisten lisäksi taakse, tai jäiväthän ne jo kaksi kuukautta sitten, mutta sattuu, kun joka päivä kuulen sieltä jotakin enkä kuulu enää päiviin. Joskus tuntuu, että en oikeasti elä. Että tunnen vain ja kaikki tunteet pahimmillaan ja joskus yhtä aikaa. Olen hirveän onnellinen, siinä missä haluankin ja lisäksi kukkuroillani välittämisestä, mutta samalla apeana. Ja vaikka maailmassa on nyt ihminen, joka välittää minusta takaisin paljon, paljon, tuntuu yksinäiseltä, sillä lähden, lähden. Voi. Kukaan ei varmaan ymmärrä eikä tarvitsekaan. Kyllä näistä tunteistakin selviää. Kun sitten taas joku päivä alkaa tuntua elämiseltä. Huokaus. Ristiriitaista kaikki. Silitän kissaa. Vien roskat. Tiskaan lautaset. Pesen tukan. Lakkaan varpaankynnet. Kirjoitan, hengitän.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Hupsista, menenkin jäämaahan!

Minä ostin eilen ihanan asian. Vahingossa. Tahallani.

Haluan käsineni luistella hänen pinnallaan, laskea ylös ja alas ja liukua.

Ostin lentolipun. Pelkän menolipun. Olen hullu!
 Ostin menolipun miehen luokse.
Ostin menolipun Islantiin.

Valkoista, kaunista, jäätävän lumoavaa. Kuva: forbes.com
Suunnitelmiin tuli muutos, eikä suunnitelmia juuri edes ole ollutkaan, paitsi Siperiaan meno, mutta nyt minä menenkin Islantiin. Jo kahden viikon päästä. Oh ja voih ja minä annan sydämeni riehua ja perhosten vatsassa riekkua ja tunteiden viedä ja elämä on niin spontaania, yllättävää, että hirnun.

Menen Islantiin ja istun siellä kirjailijamiehen kainalossa ja nukahdan siihen joka ilta ja herään siitä joka aamu ja me olemme vähän niin kuin yhdessä, voitteko kuvitella. Minä ja islantilainen lastenkirjailija. Ja kustantajani, kyllä, sekin vielä (tai siis sitten hän vasta on kustantajani kunhan kääntäjä ollaan saatu ja Filistä tukea - toivotaan että molemmat onnistuvat!).

Satumaista. Elämänikin on, siltä tuntuu nyt. Oih. Kuva: extremeiceland.com
Hän on hassu ihana veikeä mies, joka nauraa ja naurattaa ja on ihan kahjo ja komea ja vakava ja reipas ja ahkera ja matkustelijainen. Ja mikäli tämä kestää ja jatkuu näin, minua voi kutsua pian äitipuoleksi (voitteko kuvitella; minä äitipuolena!) ja minä haluan rakastaa niin paljon että räjähdän. Olen ihan villinhullunonnellinen, voisin hyppiä vain, suudella ilmaa!

Menen kahden viikon päästä syliin enkä tiedä milloin lähden siitä pois. Mitä jos vahingossa muutan sinne! Kuinka huimapäistä. Ja vapaata; tuosta vain otan matkalaukkuni ja sille tielle jään. Tai enkä jää. Menen minä maailmaankin, kiertelen hieman, mutta palaan kaiketi saarivaltioon taas koska siellä on minun kainaloni eikä se ole enää hänen, se on minun, nukun oikeassa kainalossa ja me nauramme aamuisin, kutittelemme, ja minä pidän huolta takaisin, ja kirjoitan kauhealla pauhulla. Yleensä riudun jos olen rakastunut mutta tällä kertaa olen valtavan huojentuneen täydellisen tunteissa ja iloinen ja varma. En enää halua ketään muuta. Minä menen Islantiin ja hukuttaudun mieheen. Voi luoja. Olen halunnut kyseiseen maahan kovasti paljon. Ja nyt yhtäkkiä sitten menen. Ja voi miten kauniita paikkoja siellä on ja oi pääsisinpä issikkavaellukselle ja mitä jos totta tosiaan sydämeni jättää minut sinne? Eihän tietenkään voi puhua vielä mistään viuhtivakavasta, koska olemme vasta tutustumisasteella, mutta mitä jos niin käy että tämä on kohtaloa. Tuletteko kylään, kuka tulisi, antaisitteko anteeksi, mitä tapahtuu pian, mitä ei tapahdu, miten tämä nyt näin, eikö olekin maailma vähän oikullinen?

Oh miten kaunista siellä on! Kuva: peda.net
Viimeisin hinku Islantiin muuten iski, jos mieshinkua ei lasketa, sen jälkeen kun luin Anna-Kaari Hakkaraisen romaanin Purkaus. Kauhean kaunis kirja. Suosittelen. Lukekaa. Nauttikaa. Ai niin ja tulkaa Helsingissä olevat ihmiset tänään Kiseleffin kirjataloon. Kello 17. Marissa Mehr haastattelee ja minä laitan poronsarvet päähän. Joulunalusaikojen ja tunteenpalon takia! Siellähän on vaikka miten paljon kirjoja sitten myynnissä ja kirjoihin voisi vaikka läkähtyä kun ne ovat niin ihana asia ja tänään kaikki on kepeää.

Oho vielä yksi asia. Minun ruokaelämäni saattaa järkyttyä Islannissa. Toivottavasti löydän sieltä kasvisruokaa. Yksi kulttuuriero on tullut jo siinä vastaan, että ruokatottumukset ovat täysin erilaiset. Katsokaa nyt mitä Wikipediaan on kirjoitettu islantilaisesta ruokakulttuurista: " Kirjailija Halldór Laxnessin mukaan Islannissa ”elämä on suolakalaa”. Juhlissa syödään savustettua lammasta. Perinteinen maitotuote skyr muistuttaa kermaista rahkaa. Keskitalven Þorrablót-juhlan aikaan syödään ”súrmatur” eli heran avulla säilöttyä ruokaa,verimakkaraa, kärvennettyjä lampaanpäitä ja säilöttyjä pässin kiveksiä, sekä erityisenä erikoisuutena hapatettua haita. Tislatun viinan eli brenniviinin kutsumanimi on musta kuolema." Ai kamala. No, onneksi on olemassa pähkinöitä. Popsin niitä sitten, jos en muuta. Oi lukijakullat voikaa hyvin. Komeaa, runsasta viikkoa kaikille!

torstai 4. joulukuuta 2014

Tervehdys Tanskasta

Olen ollut viikon Tanskassa. Kööpenhaminassa, missä näin auringon ensimmäistä kertaa yli kuukauteen heti kun astuin viime lauantaina lentokentältä ulos. Iloa riitti puolitoista päivää; on samanlaista harmaata, pimeää ja koleaa kuin Suomessakin, enkä ole oikeastaan turisteillut tai paljoa nähnyt, ei tämä mikään lomalomaloma ole, vaan pikemminkin olen tutustunut ja puhunut, kirjoittanut, nukkunut, syönyt, hengaillut asunnolla. Uskokaa tai älkää; tämä nainen on ensimmäistä kertaa ikinä Tanskassa eikä muuta tee kuin hengailee rauhassa eikä edes jaksa lähteä ulos jäätymään.

Poroja siellä, poroja täällä, en istunut tämän päällä.
Tärkein asia: olen oppinut tuntemaan uutta ihmistä ja hänen jälkeläistään. Ja okei, tehnyt vähän jotakin, kuten hurjastellut yhden kylmän päivän aamusta iltaan Tivolissa, juonut mukillisen glögiä joulumarkkinoilla, nähnyt kuninkaanlinnan iltavalaistuksessa, kävellyt satamassa, ihastellut sydänlamppuja ja leikkinyt legoilla Lego-kaupassa. Viimein tänään näen Pienen merenneidon, mikäli pääsemme liikenteeseen ajoissa. Patsashan liittyy On nälkä, on jano -romaaniin kovasti paljon. Köpis on yksi niistä harvoista romaanini tapahtumapaikoista, joissa en ole käynyt. Että katsotaan nyt, olenko uskottavasti kuvannut näkemätöntä paikkaa kirjassa vaiko enkö ja katsotaan, pääsenkö patsaalle ikinä; en ole koskaan ennen vielä matkustanut näin, varta vasten ulkomaille olemaan varta vasten epäulkomailla. 

Lego-turisti.
Mutta sen verran ihanaa tämä on, että etsin jo seuraavia lentoja, on käynyt nimittäin niin, että on päästävä erääseen saarivaltioon, pian. Siellä viipynen loppuvuoden ja alun ensi vuodesta, ja kenties sieltä suoraan lähden maailman vatsaan, tai ei, täytyyhän Suomessa käydä kääntymässä ja olemassa kirjamainen, tai ei, en tiedä. Olen mennyt sotkemaan tunteeni uuteen ihmiseen eikä se ole hyvä, jos haluaa matkustaa. Ainoa hyvä on se, että kyseessä on saman alan ihminen, joka matkustelee paljon itsekin. 

Tivoli jouluasussa. Oli muuten nättiä ja tunnelmaista päivällä ja illalla.
Tanska-viikon aikana on joka tapauksessa tullut selväksi, että en kykene, halua enkä voi leikkiä enää kissaa ja hiirtä enkä voi katsella toisia samalla tavalla enkä voi ajatella. En halua, haluan vain yhden; että tämä molemminpuolinen tunne syvenee, tihkuu, täyttää, ottaa vallan, riepottelee eikä paisko. Olen tutustunut uuteen ihmiseen hiljalleen, pakostakin, välimatkapakosta, ja ihan ensimmäisen kerran tutustuimme vähän niin kuin bisnesmielessä eikä bisneksiä ole laitettu sivuun vaan ne hoidetaan, mutta nyt pursuan halusta. Kaikista maailman haluista. Samalla myös matkakuumeesta. Joten oikeastaan ihan mahtavaa, että juuri tällaisen olen löytänyt, tähän törmännyt, samanlaiseen sieluun, joka ymmärtää mitä on kirjoitusrauha ja inspiraatio ja matkustelumielihyvä ja joka nauraa ja hölmöilee, osaa hullutella, ja joka on vastuuntuntoinen koska hän ei ole yksin maailmassa, ja joka pitää minusta kiinni jokaisessa hetkessä, ja joka osoittaa pitävänsä minusta huolimatta rakennusvirheistä, vaikka eihän hän virheitäni voi tietää kun en itsekään niitä kaikkia tiedä, mutta hän on valmis tutustumaan niihin ja hän pitää minusta öisin kiinni niin että palelee, vaikka on kuuma, ja hän pitää huolta vaikka ei edes tarvitse. 

Terkkuja hippiasunnosta, missä olen poro ja missä on paljon puuasioita.

Voi maailma olen pitkästä aikaa niin että en ymmärrä maailmaa mutta samalla näen sen ja tahtoisin antaa sille kaiken anteeksi. Voi maailma minun sisälläni leijuu elämä, sydämeni väpättää lempeämmin kuin koskaan ennen ja vatsanpohjassa tuntuvat nämä vinhat, humalluttavat ajatukset ja läsnäolo, herraiiksapuasentään olen löytänyt ihmisen johon haluan rantautua, ja minun on hirvittävän hyvä olla, istun ikkunalaudalla katson Kööpenhaminalaista katua, vastapäisen talon suuria valkoisia ikkunoita, ikkunoiden takana liihottavia elämiä, yksi kynttilä palaa ja pyörät seisovat telineissään, katson keskipäivää joka on harmaa ja värjöttää, ja kahden metrin päässä minusta sohvalla istuu hassu, komea, suuri ihminen, jonka syliin tekisi mieli paukahtaa juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ja ehkä minä paukahdankin, kutitan nenänpäästä, sanon; oih.  

Ja oih oih uusi asia on tapahtunut; kirja-arvostelu Turun ylioppilaslehdessä. Tuolta sivulta 28 sen voi lukea. Minä luin ja kiljaisin riemastuksesta. Poroilu jatkuu nyt, kirjoitushetki ja sitten vähäinen turistielämä. Kuvia yritän ottaa jos muistan, tähän asti ei ole juuri kamera käynyt, paljoakaan ainakaan.