sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Juhlava, virkeä sunnuntai

Suomen ihanin, hurmaavin, rakkain runoilijatar Kirsi Kunnas täyttää tänään 90 vuotta. Paljon, paljon onnea. Suosikkini Kunnaksen runoista on kenties aina ollut Tunteellinen siili. Joskus, herkkinä hetkinä, käyn jopa itkemään sitä lukiessani (minäkö muka sentimentaalinen). Tänään ei itketä, kuitenkaan, tänään olen täynnä hellyyttä ja ryhtymistä. Aion ostaa Kunnaksen kirjan päivänsankarin kunniaksi, lahjoittaa sen kummitytölle, ja pari muutakin kirjaa ostan, ja lisäksi menen ja tuhlaan vähiin käyviä varojani Kaapelin joulussa. Päätin, että viemiset kaukaisehkoon saarivaltioon ostan käsityöläisiltä, sillä minusta on ihanaa, kun ihmiset tekevät kauniita asioita käsin. Osaavat tehdä. Tarvitsen myös uudet lapaset, sillä Vilnasta ostamani kaunottaret ovat kadonneet johonkin.

Ihanat Vilna-lapaseni ovat auttamattoman hukassa. Jos Helsingissä joku löytää, please please kertokaa, ovat jokseenkin tärkeät! Tosin yritän löytää uudet yhtä tärkeät Kaapelin joulusta.
Kaapelin joulussa olen myös esillä. Kello 13.30 alkaen, ja minua haastattelee jälleen Kai Sadinmaa, joka on kirjoittanut Kymmenen käskyä kirkolle. Hän puhuu omasta kirjastaan ennen minua, kello 13. Kannattaa tulla kuuntelemaan. Ajattelin tänään puhua kirjastani jotenkin eri tavalla kuin tähän asti. En tiedä vielä miten, tunnelma, yleisö ja haastattelun viretasohan sen määräävät, mutta toivon mielenkiintoista päivää kaikin puolin.

Nukuin viime yön hirveän tiiviisti. Sillä juuri ennen nukkumista luin maailman vaikuttavimman kirjan loppuun. Ah ja voih! Magda Szabon Metsäkauris on kyseessä. Voi sisaret, voi veljet mikä teos. Olen pyörällä päästäni; romaani on niin, niin, niin jumalaisen loistava, että Szabo on nyt Marguerite Durasin rinnalla yksi ehdottomista suosikeistani. Aiemmin olen lukenut häneltä Siantappajaiset, joka sekin on varsin mahtava pakkaus. Metsäkauris on kuitenkin omiaan. Oi. Lukekaa, ihmiset, lukekaa! Minun on pakko hankkia tämä teos jostakin divarista käsiini. En kerta kaikkiaan voi lähteä maailmalle ilman tätä laukussani, vaikka ei sinne paljoa mitään enää mahdukaan.

Ah! Mikä hurmaava teos! Kirja on vuodelta 1959, WSOYn aarteita.
Eilisiltana kävin isoveljeni luona. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä koko veljeni perhettä, pitkästä aikaa, ja ihmetellä jälleen kerran, kuinka kauniita ja hupsuja lapsia sisaruksillani on. Kuinka kotoisia heidän kotinsa ovat. Kuinka paljon minä kaikista välitän. Kuinka veljenlapset halaavat takaisin. Sydän parahteli kotimatkalla. Tuntui vaikealta hyvästellä, sillä en tiedä, milloin seuraavan kerran nähdään. Voi olla, että vuoden, kahden, kolmen päästä. Mutta täytyy lakata ajattelemasta moista. Tämä päivä on jännittävä, eikä taivas näytä niin harmaalta kuin eilen, ja tee maistuu taivaalliselta. Olen kirjoittanut maailman parhaita aamusanoja. Muistivihkoni rakastaa kynääni. Minä rakastan sitä.

Ja minä rakastan kaikkia niitä matkoja, jotka olen jo tehnyt ja kuvamuistoja.
Ajattelin piipahtaa tänään myös Ateneumissa. Olen tottunut Münchenissä euron pääsymaksuihin sunnuntaisin. Köpiksessä valtion taidemuseoon oli ilmainen sisäänpääsy. Soisin kyllä Suomeenkin rantautuvan edes sellaisen, että sunnuntaisin pääsisi huokeammalla. Taide kuuluu kaikille. Kaikilla ei ole varaa pulittaa "normaalia pääsymaksua", joksi 12 euroa Ateneumin sivuilla kutsutaan. Oikeastaan tarkemmin ajateltuna ei minullakaan olisi, tai ainakin pitäisi oikeasti ryhtyä katsomaan, mihin hupenevia apurahojani oikein käytän. Olen vain vieläkin jotenkin rahankäytön suhteen sellainen, että huh. No, kai sinä päivänä, kun tili viuhtoo miinuksella, ymmärrän, että en enää ole palkansaaja ja että jotakin pitäisi asialle tehdä. En vain jaksa nyt huolehtia. Huolehdin sitten, kun on pakko.

Sirkeää, hullua sunnuntaita kaikille!


1 kommentti:

  1. Soisin Suomessa yhden ja toisenkin asian olevan edullisempaa, sillä minusta kohtuudella kaikkea kuuluu kaikille:).

    VastaaPoista