keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaikki valuu

Frederikinkatu kolisee öisin. Uni ei tule, se on kadonnut. Kirjoitin eilen kolumnin, joka on tarkoituksella hyvin röyhkeä ja itsetietoinen. Apua, hirtetäänköhän minut. Se ilmestyy pian, ja oikeastaan varmaankin ehdin karata ennen hirttämistä, lähdenhän jo viikon päästä maasta. Maanpakoon, tavallaan. Jännittää. Pelottaa. Olen taas irrallinen. En osaa selittää. Yritän kirjoittaa uuteen romaaniin nämä tunteet. Että kun ei kuulu mihinkään ja silti ehkä kuitenkin kuuluu. Kun on ihmisten ympäröimä mutta silti yksin. Että kun ahdistaa kulkea entisen kotikaupungin keskustassa. Niin. Ahdistaa. Helsingin keskusta ahdistaa. Eksynyt olo. Jalat vievät Kallioon. Siellä mieli rauhoittuu. Tosin rauhoittuu se jo kävelemällä ympäriinsä. Helsingissä on ihana kävellä. Minkälaisia hienoja taloja täällä onkaan; minkälaista on katsella tätä kaikkea vieraan silmin. Entisen tutun. Nyt niin vieraan.

Kissaystäväni, seuralaiseni. Ja ihanat kirjapinot!
Olen joutunut kuluttamaan aikaa markkinointihommiin. Tehnyt Facebookiin kirjailijasivun (tättärää: siellä on menossa viikon ajan vielä arvonta, jossa sivua tykkäämällä voi voittaa jos onni suo On nälkä, on jano -romaanin!). Lisäksi perustin Instagram-tilin, mutta sen suhteen olen hämmentävän pihalla. Näitä näpräillessä Twitteriä olen unohtanut käyttää ja jotenkin alkaa tuntua tukahduttavalta tällainen sosiaalinen mediointi. Valitettavasti on tyrkytettävä itseään joka tuutista. Mikäli haluaa näkyä. Etenkin tällaisen tapauksen, joka ei asu Suomessa pysyvästi. Kaikki lähti neljä vuotta sitten siitä, että aloin kirjoittaa tätä Pisara-blogia. Piti olla ystäville ja perheelle virtuaaliläsnä, jotta voisin jakaa kokemuksia ja arkeani kaukana asuvien läheisten kanssa. Sittemmin kaikki on lähtenyt käsistä. Ja nyt on tiliä ties missä tuuteissa. Mutta en kyllä antaisi yhtäkään teistä lukijoista pois enkä yhtäkään blogivuosistani. Jaksatte niin aina kannustaa ja tukea. Blogi jää vihdoin pian pois. Tai sanotaanko että siirtyy toiseen osoitteeseen. Mikäli jaksan enää tehdä asian eteen mitään. Jos en jaksa, sitten tämä jatkunee kuten tähänkin asti. Mutta kuten aiemminkin sanottua, Pisara on ollut enemmän München-paikka kuin muu. Ja nyt kun München on takana, olisi jonkin muun aika.

Kävin eilen kustantamolla. Poikkesin matkalla markkinoilla.
No, ensi alkuun viikon ajan asun vain. Kolisevalla Frederikinkadulla Tosca-nimisen kissaherran kanssa. Ja ihanien kirjojen keskellä. Ystäväni asunto on aarrekammio. En malta poistua, löytyy niin paljon hyvää luettavaa. Paitsi no, eilisen kirjoitin Rikhardinkadun kirjastossa ja kävin kustantamolla (enkä jaksa lakata ihmettelemästä kuinka ihanaa väkeä Innossa on ja kuinka onnekas olen, kun saan olla sen riveissä) ja luultavasti kaikki muutkin päivät kirjoitan Rikussa, paitsi tänään koska olen laiska ja luen esseetä varten Sebaldin novelleja. Pitäisi mennä juoksulenkille. On tahmea olo, ihan kuin olisin jokin pureskeltu liiskattu purukumi joka on juuttunut. Lisäksi haikeus pureskelee sydäntä. Viikon päästä lähden, en tule, lähden kauas, ja taas kaikki läheiset ovat jotenkin usvaa. Nyt haikeus tuntuu tuplana, sillä Münchenin läheiset jäävät Suomi-läheisten lisäksi taakse, tai jäiväthän ne jo kaksi kuukautta sitten, mutta sattuu, kun joka päivä kuulen sieltä jotakin enkä kuulu enää päiviin. Joskus tuntuu, että en oikeasti elä. Että tunnen vain ja kaikki tunteet pahimmillaan ja joskus yhtä aikaa. Olen hirveän onnellinen, siinä missä haluankin ja lisäksi kukkuroillani välittämisestä, mutta samalla apeana. Ja vaikka maailmassa on nyt ihminen, joka välittää minusta takaisin paljon, paljon, tuntuu yksinäiseltä, sillä lähden, lähden. Voi. Kukaan ei varmaan ymmärrä eikä tarvitsekaan. Kyllä näistä tunteistakin selviää. Kun sitten taas joku päivä alkaa tuntua elämiseltä. Huokaus. Ristiriitaista kaikki. Silitän kissaa. Vien roskat. Tiskaan lautaset. Pesen tukan. Lakkaan varpaankynnet. Kirjoitan, hengitän.

6 kommenttia:

  1. Kävelin samoja reittejä eilen Helsingissä! Fredrikinkadun vanhat talot loistivat purppuraisen taivaan edessä. Senaatintorilla pyöri juhlavalaistuksessa kaunis vanha karuselli. Darling Helsinki!

    VastaaPoista
  2. Aloin heti seuraamaan sinua Instassa....Kissat ovat mukavia seuralasia;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ja varsin mustasukkaisia, jos ei anna huomiota :D

      Poista
  3. Sebald on kiinnostavaa luettavaa.

    Sinä olet kova lähtemään, mutta niin pitääkin olla. Toivon, että saat matkallesi seuraa, minne ikinä sitten menetkään...

    <3

    VastaaPoista