torstai 18. kesäkuuta 2015

Ilmoitusluontoinen asia ja juhannusta!

Rakkaat vielä visiitille putkahtavat lukijani, saanko kertoa: olen tuuliviiri. En sittenkään jaksa enää ylläpitää Pisaraa edes kirjablogin muodossa.

Uudessa osoitteessa kotisivujeni Humalalintu-blogissa postailen elämän lisäksi myös lukemistani kirjoista aina kun jaksan ja ehdin. Luvassa pian juttua mm. Laura Honkasalon Perillä kello kuusi ja Luiz Ruffaton Rutosti hevosia -romaaneista.

Kotisivujeni huikeat grafiikat on tehnyt tsekkiläinen kuvittaja Tatiana Karpova.
Olen sittenkin muuttanut virallisesti Islantiin asumaan - tai siis iltapäivällä tänään olen, kun menen rekisteröimään itseni. Pelottavaa, alakuloista. Olen yleensä toivoa täynnä, nyt itkua, vaikka olenkin maailman onnellisin nainen, kun minulla on niin maailman ihanin poikaystävä, että oi.

Toivotan viihtyisää, ihanaa, lempeää juhannusta kaikille. Koska olen kiireinen romaanityön ja agenttihommien takia, en jaksa laatia uusille sivuilleni blogilistaa, eli siis seurailen blogeja Pisarasta löytyvän blogilistani kautta, eli siis mikäli kommentoin muiden postauksia, esiinnyn Helmi-Maaria Pisarana. Koska pisaraa minussa yhä on, kaiketi.

Moikkis ja kuulemisiin!

maanantai 25. toukokuuta 2015

UUSI OSOITE

Jiihaa! Uudet kotisivut ovat MELKEIN valmiit, BLOGI kuitenkin aukesi juuri. Siis uusi blogi.

Tervemenoa sivulle www.maariapaivinen.com.

Kirjoitan uudessa virtuaalikodissani oikealla nimelläni. Täällä jatkan kirjabloggaajana ja Helmi-Maaria Pisarana vähän hitaampaan tahtiin. Kuuloillaan!

perjantai 15. toukokuuta 2015

Islantilainen voittaa aina

Minä en tiedä mikä tielleni aina osuu. Että onko kyse luonnonoikuista, kohtalosta vaiko ihan vain tuikitavallisista risteyksistä, joissa on valittava suunta ja kylmänrohkeasti mentävä sinne minne nokka näyttää ja sydän osoittaa. Useimmiten en osaa enkä halua kääntyä takaisin, vaan odotan uutta risteystä ja joko jatkan matkaa suoraan tai käännyn, jälleen, ja varsin usein juuri siihen suuntaan, missä ei ole kylttiä opastamassa, mihin oikein joudun.

Kuva kuumavetisestä joesta eiliseltä retkeltämme Krisuvikiin.
Joten tsadaa: löydän itseni paikoista ja tilanteista, joissa joko hämmästelen ja onnellisena ajattelen että no hyvä kun tulin, tai joissa huokailen että no meninpäs taas tien valitsemaan. Onneksi en niissäkään tilanteissa juuri ajattele paluuta. Vaan avaan ovia ja menen niistä pois. Tai opin ja jään.

Hengästyttävän kaunista vaikka näkyykin vain laavakivipeltoa ja sammalta.
Jään. Jäätä, jäädä, jää. Huh mikä verbi ja substantiivi. Tarkoitukseni on tänään kertoa teille uunituoreesta lukukokemuksestani. Olen päättänyt, nyt kun loppuvuoden työ on turvattu (helpotusitku, todellakin, voin tehdä rauhassa töitä huolehtimatta siitä mistä revin rahaa ruokaan), että jatkan sittenkin Pisara-blogia KIRJABLOGIN muodossa. Tarvitsen harrastuksia maassa, jossa ei aina voi mennä ulos, ja lisäksi suomen kielen varastoni on hälyyttävällä vauhdilla köyhtymässä. LIIAN usein joudun keskeyttämän kirjoitusvirran, koska sana on unohtunut. Käytän sijamuotojakin väärin. Masentavaa. Kirjoista siis turisen täällä, mutta elämästäni tulen bloggaamaan ikiomilla kotisivuilla. Hiljaa hyvä tulee, joten odotellaan vielä. Eihän sivustoa olekaan odoteltu kuin vasta muutama kuukausi, mikä on ihan oma syyni, olen ollut muka-kiireinen ja saamaton ja laiska mutta kyllä se siitä. (Huomaa että olen juuri lukenut positiivista energiaa ja asennetta tihkuvan kirjan!)

Hengailimme hetken helatorstaina Krisuvikin pierunhajuisilla kuplalähteillä.
Ennen kuin puhe eksyy sivupoluille, palaan päivääni ja elämääni hurjasti LOHDUTTAVAAN asiaan. Enkä ihan mihin tahansa asiaan, vaan kirjaan, jonka ahmaisin muutamassa tunnissa (tunnit jakaantuivat kolmelle päivälle, sillä minusta on tullut lapsiperheen jäsen, ja kauhukseni olen huomannut etten voi enää lukea kirjoja kannesta kanteen kertaheitolla). Kirja, josta nyt puhun sydän pamppaillen - sillä lomitan tähän monologiini omat sykkyräiset tunteeni ja ajatukseni oikeasta ja välillä itselleni liian satumaiselta tuntuvasta elämästäni - on Islannissa vuosia asuneen toimittaja-kirjailija Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015). Kyseessä on Rämön omasta elämästä Islannissa kertova "sopeutumisteos", joka valottaa Islannin historiaa, poliittista tilannetta ja islantilaisten tapoja sekä asennetta lukijalle niin, että välillä naurattaa ja välillä nyökytyttää.

Uuden kotini takapihan paratiisia tunturin laelta kuvattuna.
Rämön teos on täynnä kannustusta ja rohkaisevaa asennetta. Ihailtavaa, kuinka pikkuinen ja pippurinen hämäläisnainen on raivannut elämänsä tasapainoiseksi ja onnelliseksi maassa, josta ei ihan noin vain pääse piipahtamaan esimerkiksi rajan takana sillä maalla ei varsinaisesti ole rajoja, paitsi meri joka puolella. Sitä ollaan saaressa, joka välillä muuttuu sääolosuhteiden pakosta muusta maailmasta eristyteksi. Rämö on opetellut kielen, ryhtynyt uskaliaasti ja rohkeasti yrittäjäksi ja keksinyt monenlaista innostavaa työtä.

Vietin talvella täällä pari kuukautta ja ehdin jo kauhistua. Sää oli välillä ihan hirveä, oli niin pimeää ja suurkaupungissa elämään tottuneelle ihan liian hiljaista ja kuollutta, että mietin monesti, miksi piti mennä törmäämään islantilaiseen mieheen ja ajattelin kauhulla, miten voisin edes harkita muuttavani tänne pysyvästi. Ehdin kuitenkin päättää jo ennen Rämön kirjan lukemista tänne muutosta. Rakkaus voittaa kauhukuvatkin, näemmä. Rämölle kuuluu suurensuuri ja lämmin kiitos: uskallan ajatella Islantilainen voittaa aina -teoksen luettuani, että täällä voi rakentaa itselleen onnellisen, ihanan ja iloisen elämän. Vaikeuksiahan ihminen kohtaa kuitenkin missä tahansa.

Islannissa vaikeuksiin suhtaudutaan Rämön mukaan niin ihanan kepeästi, että uskokaa tai älkää suorastaan toivon kohtaavani täällä niitä. Jotta saan lisää puhtia ja tarmoa. Toivon tosin ensin omaksuvani islantilaisen "läpi vaikka harmaan kiven" -asenteen JA muistavani sen, kun ensimmäiset ongelmat hiipivät nurkan takaa elämään. Tai ovat ne kyllä jo hiipineet. Kuten kielivammaisuus. Olen kapalossa. En pysty ilmaisemaan itseäni. Muistuvat Saksan alkuajat mieleen. Kuinka vain istuin ja kuuntelin ja nyökyttelin ja välillä surullistuin, kun en ymmärtänyt. Rämö on käynyt läpi saman - senkin, että näyttelee ymmärtävänsä. Olen hänen tavoin syyllistynyt näyttelemään, että ymmärrän, vaikka en. Joten ei ihme, että sitä istuu tuntitolkulla hiljaa kuuntelemassa muiden puheenporinaa ja turhautuu ja itkuväsyy, kun ei ymmärrä (viimeksi eilen minulta pääsi lapsellinen väsymysitku keskiyöllä - onneksi on syli johon kaivautua!).

Ilta-aurinko yhdeksältä. En ole tottunut valoon, kun olen asunut viime vuodet alempana kartalla.
Olen jo kerran joutunut käymään sopeutumisen ja kotoutumisen vieraassa maassa läpi muutettuani vuonna 2011 Saksaan, eikä se todellakaan ollut aina herkkua tai helppoa, joten Rämön teosta lukiessani osasin samaistua. Olen siinä onnellisessa tai oikeastaan hämmentävässä asemassa, että minulla on tuo oma viikinkini, jonka kautta olen jo muutaman kuukauden aikana päässyt tekemisiin ja kosketuksiin saarivaltion kommervenkkeihin, kummallisuuksiin ja välillä ihan ihmeellisiin - hyvässä ja pahassa - mielipiteisiin, joten Rämön teos oli kuin minulle tilauksesta tehty. Mutta ei se ole pelkälle maahanmuuttajalle sopiva teos. Kepeän mutta tietorikkaan tekstin ansiosta kuka tahansa voi viihtyä!

Toistan itseäni sillä en ole tänään järjestelmällinen tai editointi-intoinen: en pelkästään viihtynyt, vaan myös lohduttauduin kirjan parissa. Sillä olen päättänyt jäädä. Minulla olisi lentolippu Budapestiin ensi viikolla, jotta voisin jatkaa matkaelämääni ja mennä mm. Ukrainaan kirjoittamaan romaaniani mutta liekö tämä satumaa, tai sitten rakkaus toimii magneetin tavoin: tulen, jään. Kirjassa on luku nimeltä "Islanti - tulen ja jään". Maa on tulen ja jään maa, mutta näköjään se on myös tulin ja jäin -maa. Saksassa en hakeutumalla hakeutunut suomalaisten seuraan, mutta onneksi lopulta päädyin jopa Suomi-koulun opettajaksi - täällä Islannissa haluan hakeutumalla hakeutua. Suomalaistenkin seuraan. Tiedän jo nyt, että jos tuntuu yksinäiseltä, voin mennä Rämön ja hänen kahden yhtiökumppaninsa ihastuttavaan Suomi PRKL -putiikkiin ja puhua pulpattaa niitä näitä. En tosin tunne ketään heistä vielä, mutta silti olen jo kahdesti siellä käynyt hypistelemässä ja pälättämässä. Islantilainen voittaa aina -kirjassa painotetaan, että islantilaisten mielestä mikään ei ole mahdotonta. En siis näe lainkaan sopimattomana itseni tyrkyttämistä islannistuneiden suomalaisten seuraan. En myöskään mahdottomana sitä, että löytäisin täältä ystävien ja kirjailijantyön lisäksi jotakin kivaa ja tärkeältä tuntuvaa tekemistä. Tiedä häntä jos vaikka toteuttaisin täällä yhden suurista unelmistani ja perutaisin kotoisan kirjakahvilan. Sillä kuten Rämö iloisella asenteella painottaa: jos ei yritä, ei voi voittaakaan. Ja toisaalta voiko muka hävitä. Rämön teoksesta huokuu sellainen islantilaisasenne, että häviäminen ei ole häviämistä, vaan uusien ovien aukeamista.

Jäätikkökuva helmikuulta.
Kun nyt makustelen Rämön kirjaa, ikkunoita piiskaa tuuli ja sade. Vaakasuoraan. Ilma on kuitenkin hämmentävän kirkas. Pilvinen, kyllä, mutta kirkas. Valon määrä huimaa. Täällä kimmeltää kaikki. Aina kun käyn kuljeksimassa ulkona, vesi, olipa se sitten valtameri, pikkuinen puro tai joki tai lampi, loistaa. Muistan yhä kuinka oman islantilaiseni kanssa ajoimme tammikuussa aamulla pilkkopimeässä kohti etelää hoitamaan bisneksiä ja ylitimme tunturit; kuinka kuu valaisi kapean joen niin että ajattelin olevani sisällä sadussa. Ajattelen niin miltei päivittäin, siis jos voin mennä ulos. Nyt en, ilma täällä Mosfellsbærissa, missä asun, ei nyt oikein salli. 
 
Talvimuistoja Islannista.

Rämö kertoo, että sään takia täällä on talvisin usein ulkonaliikkumiskielto. Ehdin talvella kokeakin muutaman sellaisen päivän, että hyvä kun ulko-oven uskalsi avata. Nyt ei ole niin paha ilma, mutta ei tuonne oikein huvita astua kun tuuli vihmoo kimaltavaa vettä ikkunaan puuskuttaa niin, että pihalla voisi opetella vaikka lentämisen alkeita tai katsoa kantavatko omat siivet mihinkään. Joka tapauksessa kun sää sallii, aukeaa takapihaltamme paratiisi. Lukemattomat määrät tuntureita ja kinttupolkuja sekä juoksulenkkimahdollisuuksia. Ja ratsastusreittejä. Eräs tärkeimmistä jutuista kotoutumislistallani on siis ns. oman elämän rakentaminen. En halua olla riippuvainen miehestä ja hänen seurastaan, kuten Saksassa alussa olin. Harrastukset ovat erittäin tärkeitä sen lisäksi, että yrittää opetella kielen. Täällä harrastushaaveeni, joka ei suinkaan ole mahdoton vaan täysin mahdollinen ja suorastaan helppo saavuttaa, on hankkia hoitohevonen, jotta pääsen ratsastamaan pari kertaa viikosta. Monet etsivät hevosilleen liikuttajaa - jotkut jopa maksavat siitä! - joten eiköhän tässä pian olla taas heppatyttöjä. 

Täällä on niin houkuttelevan hurjan kaunista. Talvella ja kesällä.
Apua. Olen eksynyt sivupoluille. Pitää harjoittaa kirjabloggaustaitoja, ne ovat ruostuneet. Tosin Islantilainen voittaa aina on niin mittatilattu ja omaa elämää erittäin ajankohtaisesti sipaiseva teos, että en pysty kirjoittamaan tästä ilman että pälätän omiani. En siis voi oikeastaan tehdä muuta kuin kehua kirjaa sisältönsä puolesta. Ihan varmasti kirja herättää Islanti-kiinnostuksen ja halun tulla täällä käymään. Rämö kertoo maasta ja omista kokemuksistaan kepeästi ja kutsuvasti ja niin tuttavallisesti, että vaikka emme henkilökohtaisesti vielä tunnekaan, tuntuu että olen viettänyt muutaman tunnin Rämön olohuoneessa kuuntelemassa mielenkiintoisia tarinoita oikeasta elämästä. Tulen ja jään maahan muuttajalle kirja on erinomainen johdanto kulttuuriin, perinteisiin ja (talous)historiaan. Matkailijalle kirja on opas tapoihin ja käytäntöihin ja yllyke tulla tänne. Jotta saisin ystäväni ja sukulaiseni vierailulle luokseni, sillä suuri pelko on se, että yksinäistyn maaseudun syleilyssä (okei, kylä jossa asun ei ole maaseutua, vaan vartin ajomatkan päässä Reykjavikista mutta takapihaltamme aukeaa loputon erämaa), tuputan kirjaa, jotta he innostuisivat tästä kummallisesta, pikkiriikkisestä maasta ja kansasta. Heillekin, jotka eivät halua fyysisesti matkustaa mihinkään, teos on oiva kurkistus toisenlaiseen - mutta mielestäni mm. huumorintajultaan samanlaiseen - kansaan ja hassuihin tapoihin.

Islannissa kaikki on kuulemma mahdollista. Kuten auringon koskettaminen.
Ainoa, mikä herätti kielipoliisin minussa, oli huolettomalta vaikuttava oikoluku, sillä virheitä vilahteli (hassua että vielä erotan virheet vaikka oma kielivarasto on köyhtynyt) ja asioiden turhaa toistoa tuuppasi silmiin. Mutta mitä pintahionnasta, jos sisältö on kohdillaan ja jos kirjan parissa viihtyy. Kuten sanottua, en pelkästään viihtynyt Rämön puhuttelevassa ja kepeässä kyydissä, vaan lohduttauduin. Sillä jään. Otan toista kertaa elämässäni harteilleni uuteen maahan kotoutumisen riskit ja paineet. Islantilaiset eivät pelkää ottaa riskejä. Miksi siis pelkäisin minä, joka haluan kuitenkin elää maassa maan tavalla. Tosin siinä mielessä olen Rämön kaltoin suomalainen, että tuohon säähän joka tälläkin haavaa ulkona myllertää, en totta totisesti astu ilman että olisin sulloutunut lämpimiin ja vedenkestäviin vaatteisiin sekä kumisaappaisiin. Enkä yhtään ihmettelisi vaikka ikkunan ohi hölkyttelisi päivän mittaan joku paikallinen, joka sipsuttelisi korkokengissä ja viimeistä muotia hehkuvissa hepenissä. Islantilaiset kun tekevät, kuten Rämö kertoo, mitä tahtovat.



P.S. Satu Rämö kertoo elämästään Islannissa Salamatkustaja-blogissaan.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Passia en kuitenkaan heitä nurkkaan enkä matkalaukkua

Katselen kaunista maalausta ja ymmärrän hitaasti, että se on pian minun omani. Siinä seikkailevat eläimet ja putoava vesi, leijailevat sydämet, värit jotka lempivät sisälläni. Kaikista ihanintahan on, että pian tekin saatte nauttia kyseisestä maalauksesta. Se kun tulee olemaan uusien kotisivujeni taustakuva (huomio: linkin takaa ei löydy vielä mitään mutta siinäpä teille jo osoite).

Lauantaina vierailin ystävien kanssa Münchenin lähellä Tegernseellä.
Olen nyt toisissa maalauksissa sisällä. Maanantaina tepastelin Münchenissä, huokailin Englantilaisessa puutarhassa ystävän kanssa ja itseksenikin, tervehdin entisen työpaikan lapsia, joiden kanssa oli niin kovin välitöntä, ihan kuin olisin ollut vain päivän poissa heidän elämästään, nauroin vatsan kipeäksi illallisella biergartenissa ystäväjoukon kanssa ja ajattelin, että täältä kotoa on taas vaikea lähteä. Päätin sujahtaa Kroatiasta Müncheniin vappuviikonlopuksi, koska löysin hullun halvan bussilipun ja oli ikävä. Ja helppoa mennä. Ja München on aina sydämelleni tärkeä paikka.

Moikkasin entisiä kissapuoliani. Ja ystäviä. Yllätin kaikki täysin. Eivät tienneet tulostani paitsi yksi ainoa.
Keskiviikkona kävelin Budapestissa hikipisarat rintojen välissä tirskuen. Kuljin ulkoa päin purku-uhkaa odottavan näköisiin taloihin ja löysin itseni muun muassa kauppahallista nuuhkimasta sellerin ja mansikoiden vihreää kevättuoksua. Puraisin vahingossa poskea, jalkapohjiin asti kirkui kipu. Kiipesin linnakukkulalle ja poukkoilin laidasta laitaan. Kosketin pylväitä ja kurkin niiden takaa Tonavaa kohti avautuvia näkymiä ja halusin päähenkilöksi unkarilaiseen romaaniin. Joki hiljaa ja voimakkaasti puski eteenpäin ruskeaa vettään. Ajattelin: uittaisin pian varpaita kuten viime heinäkuussa kirjailijaystävän kanssa. Parlamenttitalo parahteli komeana kuin sotapäällikön rinnukset. Ajattelin seksiä jota en ollut aikoihin koskettanut. Söin herkän lounaan piilossa muilta. Hymyilin kun muistin missä olisin vielä samana iltana. Ostin vettä, join tyhjäksi kerralla. Matkustin metrolla ja bussilla lentokentälle ja hikoilin yhä. Vaihdoin kentällä ensitöikseni kesämekon matkavaatteisiin, eli mahdollisimman painaviin retkuihin ja vaelluskenkiin, jotta matkapakaasi ei ylittäisi painorajoja. Se kun on vaarassa. Olenhan kirjankantaja. Raahasin Etelä-Afrikasta saamiani runokokoelmia mukanani tänne asti tuhansia kilometrejä, monta viikkoa. Olisin voinut postittaa ne mutta en tiennyt mihin.

Budapestissa kenkämuistomerkin luona.
Maanantai Münchenissä, tiistai junassa, keskiviikko Unkarissa - ja torstaiyönä hups vain Islannissa. Jälleen täällä. Ei ole pimeästä tietoakaan. Milloin totun valoon? Olen neljä vuotta ollut Suomesta poissa. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen oli vaikeuksia nukkua, kun kävin Suomessa joskus keväällä. Täällä on ihan samanlaiset valotilanteet. Enkä unta saa. Minä valvon, valvon, valvon. Pyörin sängyssä, turhaudun pyörimiseen. Mietin asioita, kuten juonta, kehittelen niitä. Halaan miestä. Katselen miten hän nukkuu ja haluaisin syödä hänen untaan. Rakastan, kyllä, minä. Voisin huutaa. Niin paljon haluan olla hänen kanssaan. Suutelin häntä salaa ja hän heräsi.

Budapestiä.
Minun oli tarkoitus olla täällä tällä erää kaksi viikkoa, lentää sitten Budapestiin, matkustaa bussilla Ukrainaan. Nyt on kuitenkin tapahtumassa radikaaleja muutoksia sekä Ukrainaan liittyvissä kirjoitushommissa että elämässä. Jäänkin nimittäin tänne. Kesäkuussa käväisen kuitenkin Suomessa. On ikävä ja töitä.

Yksityiskohta maalauksesta jossa olin sisällä toissapäivänä.
Mikä lie ironia siinäkin, että Pisara-blogin aloitin ennen muuttoani Saksaan lähinnä sinne muuton takia. Että olisi paikka, jossa kertoa. Ja nyt kun uusi kotisivu on tuloillaan - nyt näyttääkin siltä, että uudesta blogista tulee Islannin elämää vilkuileva. Alan pikku hiljaa etsiä paikkoja ja tekemistä. Kielikurssia (pakko taas oppia uusi kieli - ihanaa!), vuokrahevosta (heti kun ja jos rahatilanne sallii), työhuonetta. Uusia kavereita ja tuttavia. Ainakin olen jo pidemmän aikaa mielenkiinnolla seurannut Satu Rämön elämää täällä. Hänen Islantilainen voittaa aina -kirjansa on pian tulossa lukuun. Kirjasta on toivottavasti paljon hyötyä tänne sopeutumisessa. 

Kauppahallimenoa Budapestistä.
Elän jännittäviä aikoja. Etenkin kun miettikääpäs: ihmeellisestä suurkaupungin bilehileestä, jonka unelmana oli kiertää maailman ympäri, onkin kuoriutumassa asukasmäärältään pikkuriikkisen saarivaltion herhiläinen, joka lakkaa matkustamasta maailman ympäri - mutta ei lakkaa matkustamasta - ja jonka uusi arki on ennen niin kammoksumaani lapsiperhearkea. Ja sitä että jokainen osapuoli tässä huushollissa totuttelee siihen, että taloon on tullut hullu duracellpupun serkku ihmismuodossa ja vieläpä jäädäkseen. Ainakin minun ja lapsen on totuttava jakamaan miehen huomio keskenämme, ja sehän on etenkin keskenkasvuiselle kova paikka. On se tosin myös minulle, myönnän, ja olenhan itsekin keskenkasvuinen, henkisesti. Onni on, että miehen työ on joustavaa. Saatamme hyvinkin keskellä päivää löytää itsemme uiskentelemasta kuumasta altaasta puhumassa juonikuvioista tai matkasuunnitelmista. Tai kuten tänään: aamuviideltä sohvalta auringon hyväilystä juttelemassa kaikenmoisista. Onni on varpaat yhdessä. Tai sitä että kun koskettaa toista parrasta se toinen on todella siinä. Tai sitä että pian voinen sanoa että nyt on koti. Se, jota ja johon olen kaivannut.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Matkat eivät lopu vaikka ne keskeyttäisikin

Maailma järisi kolme päivää sitten.

En tiennyt asiasta mitään ennen kuin vasta vuorokausi tapahtuman jälkeen.

Kun maailma järisi niin että monelta hajosi elämä, olin mistään tietämättömänä matkalla Zagrebista Plitvicen kansallispuistoon (olen siis tällä erää Kroatiassa). Kuljeksin koko päivän kuin unessa. Paratiisissa. Annoin mielen levätä, sielun laulaa. Vaelsin ympäriinsä, nautin hiljaisuudesta, kevätvihreistä latvoista, vedenkohinasta, linnuista, järvinäkymästä sellaisesta kulmasta että luulin olevani välillä paratiisin lisäksi Suomessa.


Ojentelin vartaloani, kosketin kirkasta vettä.
Lävitseni kulki rakkausjärinä.
(Olen niin rakastunut tiedättekö
että muutan Islantiin.)


Kun pääsin myöhän illalla takaisin majapaikkaan, kahdeksi viikoksi vuokraamaani kotiin, olin niin väsynyt että kaaduin sänkyyn. Heräsin sunnuntaina voimaantuneena, edellispäivän kuvankauniista maisemista humaltuneena, innoissani ja rentoillen, odotusta täynnä, elämä on sitä. Tein töitä koko sunnuntaipäivän, sillä sain tärkeän lehtijuttuduunin pikaisella aikataululla, enkä avannut uutisia kuin vasta illalla. Vasta silloin saatoin lukea, että kun oma maailmani oli leijaillut satumetsässä ja sen hurmaavissa tunnelmissa, oikea maailma oli taas pirstaleina. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en seuraa uutisia joka päivä, vaan joka toinen, suurin piirtein, sillä työhön uppoutuneena en kertakaikkiaan jaksa juoda sisääni uutisia. Pitäisi ryhdistäytyä. On suorastaan sivistymätöntä huuhailla itse pilvilinnoissa sillä aikaa kun toisilta viedään kaikki.





Joka tapauksessa halusin tulla sanomaan että uudet sivuni ovat yhä tuloillaan, mutta ovat. Luulenpa, että noin parin viikon päästä avautuvat. Lisäksi halusin tulla sanomaan, että viime viikon surullinen uutinen Seita Vuorelan kuolemasta järkytti. Menetimme jotakin suurta. Luin vasta äskettäin hänen viimeiseksi jääneensä nuortenromaanin Karikko. Vaikutuin, suosittelen, lukekaa!



Lisäksi halusin tulla kirjoittamaan suomeksi. Olen huomannut, että sanat katoavat. Olisi elintärkeää tekstityöni kannalta päästä puhumaan suomea. Jonnekin. Pian. No, ainakin tulen Suomeen. Kesäkuun alussa, pysynen siellä muutaman viikon, sillä no...totta puhuen maailmanmatkaajan matka alkaa olla vähän heikunkeikun. Kirjoitin tuonne tuntojani, englanniksi (huom tällä kertaa en johdata teitä väärälle sivulle, anteeksi viime kerrasta, nauratti kun huomasin virheen!). Voikaa hyvin. Pitäkää kiinni heistä, joista välitätte, jooko. Tunteellisuus on vallannut minut niin että PAKKO päästä sinne Suomeen(kin) halaamaan kaikkia. Viikon päästä pyrähdän Islantiin. Halaamaan ainakin, jos ei muuta. Sen jälkeen käyn Ukrainassa taustatöissä. Ja sitten, sitten Suomeen. Oh oh oh!


torstai 23. huhtikuuta 2015

Kirjan ja hutsun päivä


Kustantajani Inton verkkokaupasta saa lisäksi 20% alennuksen sunnuntaihin saakka KAIKISTA ostoksista. Siitä vain kirjaostoksille ja lukemaan! Käyttäkää alennuskoodia Ruusu15.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Englanniksi päivää

Kirjoitan välillä matkakuulumisia englanniksi.
Voi käydä kurkkaamassa Home Is Where Your Story Is -blogistani.

Uusi suomenkielinen kotisivuni on tuloillaan. Hitaasti, varmasti.
Terveisiä Sloveniasta. Katselen kuinka savu kohoaa vastapäisen talon
piipusta. Lampaat määkivät, juoksevat villisti pihalla.

Bled-järvi ja kirkkosaari.
Alpeista kantautuvat huiput silmiin.
Jos haluan kaupunkiin, kävelen ensin kaksi kilometriä bussipysäkille,
nousen bussiin, jos sellainen sattuu kulkemaan, matkustan puoli tuntia

ja saavun Ljubljanaan. Kokeilen tänään kulkeeko bussi. Joskus kuulemma ei,
joskus kyllä. Voikaa hyvin!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Ohjakset käsiin kai sitten

alakulo ujuttautui luihin ja ytimiin sunnuntaina
se ei lähde pois vaikka olen tällä hetkellä
unimaisemissa siellä mistä viime ajat haaveilin
niin hengästyttävässä vuorten ja meren valssissa että voisin
kiljua sydän hakkaa hakkaa jalat tarpovat kilometrejä
hiki tirskuu, haluaisin laulaa mutta en voi
koska lauluni olisi mykkää, surullista

Käytiin pitkäperjantaina Dozza-nimisessä pikku kylässä. Suosittelen.
asun hostellissa joka on halpa mutta melko kauhea
yöunissa jotka katkeilevat on niin kylmä
ikävässä joka ryömii ympäriinsä pitkin sydäntä
ei anna armoa vaikeuksissa joista en voi puhua

Biassa-kylässä olen tämän viikon. Tällaisiin katuihin eksyin.
tässä vaiheessa matkalaukkuelämää on
iskenyt entistä kipakammin ja rajummin tieto
siitä kuinka todella eksynyt olen
niin eksynyt että olen alkanut eksyä paikkoihin
vaikka yleensä en, en tarvitse edes karttaa mutta nyt sen kantaminen tekisi hyvää
eksyin poikaystävän lähtöpäivänä Bolognaan
missä harhailin kaksi tuntia kunnes löysin tuttuja paikkoja
eksyin pikkuiseen Biassa-nimiseen kylään missä yövyn tämän viikon
eksyin viime viikolla Bolognan kirjamessuilla ylenpaljouteen ja ajattelin:
meitä kirjailijoita on liikaa miten joukosta voi ikinä erottua ja toisaalta
sain aivan todella hulppeita ideoita sekä kirjailijana että kirjojen edustajana (edustajaa kaipaava kirjailija: lue eteenpäin!) kirjamessuilla eksyin tosin myös hyvällä tavalla ständeille missä tein kauppoja, poikaystäväni leviää ympäriinsä pian, olen hänestä niin ylpeä mutta
mitä tulee eksymiseen:

Riomaggioren kylä Cinque terressä.

 eksyn aina kun saan kieltäviä apurahapäätöksiä kuten ennen pääsiäistä kaksi. Joten: olen päättänyt ottaa ohjat omiin käsiin. En tiedä mikä siinä on että apurahaa ei myönnetä, kun kirjasta on jo sopparikin ja suunnitelmat selvät ja hakemukseni vaivalla kyhättyjä, en haluaisi enää lannistua kieltojen takia (huom. lannistun joka kerta ja itken salaa) joten päätin Bolognan messuilla ryhtyä agentiksi. Paitsi jos nyt käy niin hyvin, että saan tarpeeksi kirjastoapurahaa tai jos vaikka Taikelta tupsahtaisi taiteilija-apuraha.


Vaelluksen varrelta.

Aloittelen virallista agenttihommaa hiljalleen, tällä hetkellä oma romaanikäsis on niin kiperässä vaiheessa ja vaatii keskittymistä, että mikäli rahat loppuvat, otan lainaa tai menen johonkin matkanvarren baariin tarjoilijaksi. Mutta sitten kun saan käsistä huolella eteenpäin (tarvitsisin tosin täyspäiväistä keskittymistä aina sen julkaisuun asti), rekisteröin agentuurini, alan tehdä töitä toden teolla. Olen nimittäin nyt kaksilla suurilla kirjamessuilla nähnyt kuinka homma toimii sekä ostajan että myyjän puolelta, keskustellut pitkät tovit mm. erään australialaisen agentin kanssa, joka muutes on myöskin kirjailija, harjoitellut kauppojen tekoa, ja todennut, että kaiken voi oppia.


Keskellä viinitarhoja menivät polut.
Koen tyhmänä oman tuotantoni edustamisen, joten etsin yhä itselleni agenttia Eurooppaan, mutta tiedän olevani hyvä edustamaan muita. Puhelahjat on annettu ja silmät, jotka näkevät, missä on rakoja. Menen vuoden päästä Bolognaan agenttiosastolle, vuokraan sieltä oman pöydän ja myyn lanu-kirjallisuutta, sitä ennen tietysti paukutan menemään muita teitä pitkin, mikäli apurahatilanne todella on totaalinen nolla kirjailijantyön suhteen. Pitkät keskustelut agenttien ja kustantamojen edustajien kanssa ovat toden teolla avanneet minulle täysin mahdollisen uuden ammattinäkymän. Inspiroivan sellaisen. Olen heilunut Frankfurtin ja Bolognan messuilla juuri oikeassa seurassa oikeaan aikaan. Innostunut. Ja kun kerran kirjailijantyötäni ei nähdä tukemisen arvoiseksi, tuen sitten itse itseäni. Mikä vie kenties liikaa aikaa ja energiaa kirjoittamistyöltä mutta toisaalta eksymisen tunne täällä maailmalla korostuu kun on yksinäinen kirjailija. Eli ehkä olen tehty sitä varten etten vain lukkiudu seinien (tai tällaisten maisemien!) sisään yksinäisyyteen ja epätoivoisiin onnistumisen ja epäonnistumisen tunteisiin.

Pyykit ja keltaiset talot.
Olen tilanteessa, jossa on pakko alkaa etsiä työtä (mulla on niin tiukalla rahat, että täälläKIN Cinque terren alueella joudun katselemaan vierestä kun ihmiset istuvat ravintoloissa ruokailemassa ja popsin tien poskessa istuskellen, ihmisiä katseellani seuraillen omenaa tai leipää, mikä on toisaalta paljon antoisampaa kuin se että istuisin ravintolassa ja katselisin suuni täynnä herkkuja toista ihmistä tien poskessa jyrsimässä hedelmää). Kokeilen omia siipiä. Ei mitään voita jos ei yritä ja toisaalta tässä tapauksessa mitään en menetäkään vaikka yritänkin, paitsi ehkä tonnin pari, eli riski on pieni. En vielä virallista agentuuriani, mutta sellaiset kollegat, joilla on edellytyksiä kansainvälisille markkinoille eikä kuitenkaan vielä ovea sinne, voivat udella olisinko heille ovenavaaja.

Jyrkkiä pudotuksia, ei aitoja tai kaiteita.
Kello lähenee kymmentä. En ole saanut nukuttua moneen yöhön kunnolla. Saati syötyä - mikä johtuu myös alakulosta, en vain saa syötyä vaikka löytäisinkin omenan lisäksi banaanin, vaikka, jos olen suruissani. Menen tänään vaeltamaan puoleksi päiväksi ja kirjoitan loput tunnit. Eilen vahingossa kävelin Cinque terren kaikkien kylien läpi, nousin rankoilta tuntuvia nousuja ja vaikeahkoja laskuja koko päivän uuvuksiin asti niin että illalla ainoa mitä jaksoin kirjoittaa oli viestejä poikaystävälle. Olisin halunnut hänet viereeni kaikkiin maisemiin. Haluan hänen luokseen pian. Tänään en kävele Cinque terren kauniisiin kyliin, sillä mielestäni yksi päivä niissä oli tarpeeksi, vaan suuntaan etelään Portovenereen. Viisi tuntia sanovat että menisi, mutta olen vauhdissa, menee varmaan vähemmän. Sitten matkustan bussilla La Speziaan ja etsin vaikka väkisin ruokakaupan josta saa jotain halpaa. Ja sitten työn touhuun taas. Iloisia päiviä kaikille!

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Väsyttää-ää-ää

Kirjoitan matkakirjaa. Se on alkanut muistuttaa päiväkirjaa, välillä pitää tökkiä itseä ja huomautella, että kyseessä on matka ei oma elämä. Mikä on toisaalta ristiriitaista koska elämänihän on matka aivan kuten kenen tahansa elämä. Joka tapauksessa tekee mieli purkautua jollain lailla. Joten jälleen kerran kirjoitan tänne. Odotan uutta kotisivua kuin kuuta, sillä yhtään ei huvita Pisara-blogi, kuten tiedättekin, mutta minun on pakko saada kommunikoida suomeksi. Tällaisten päivien päälle.
Firenzessä ensimmäisenä päivänä satoi, oli kylmä.

Olen ollut viisi päivää Italiassa.
Olen väsyneempi kuin kuukauden jälkeen Etelä-Afrikassa.

Eurooppa on kauhea paikka

koska se on niin kaunis. Vanhat kaupungit ja taiteen määrä uuvuttaa. Minulle tämä on aivan liikaa, en malta pysähtyä. Olen kävellyt joka päivä itseni niin puhki, etten ole iltaisin jaksanut enää tehdä töitä. Olen kaatunut sänkyyn yhdeksän-kymmenen aikaan ja herännyt vasta nukuttuani kellon ympäri. Onneksi jalat ovat pakottaneet pitämään parin tunnin mittaisia taukoja keskellä päivää. Nuo tauot olen kirjoittanut. Etelä-Afrikka on inspiroinut niin, että romaanikäsis etenee kuin pahainen myrsky. Kirjoitin Afrikan mantereelta käsin apurahahakemuksen. Tälle käsikselle. Tarvitsen tukea kipeästi, jotta saisin kirjan ajoissa valmiiksi. En saa, jos pitää tehdä töitä sivussa, ja nyt näyttää siltä että pian täytyy hankkia jotain hanttihommaa. Nyt kun olen takaisin Euroopassa ja viikon päästä kun karistan Bolognan taakseni, en suo itselleni enää yhtään Firenzeä tai Pisaa tai muuta kiehtovaa kaupunkia. Bolognan viikon jälkeen alkaa sulkeutumiselämä. Menen vain maaseudulle, sulkeudun asuntoihin, käyn kävelyillä luonnossa. Poissa pikku kujilta joiden talot huokuvat tarinoita, poissa taidemuseoista ja palatseista ja puutarhoista. Poissa silloilta, poissa vitriineistä, pakotan itseni mökkeihin ja kirjoitan silmät ja hartiat kipeiksi.

Kaatosade-Firenze.
Hintatasokin pakottaa moiseen. On ihan kamalaa kidutusta kävellä toinen toistaan houkuttelevempien herkkunäyteikkunoiden ja -ravintoloiden ohi. Sisään ei ole varaa mennä. Kerran, ainoastaan kerran, soin itselleni ravintolaherkun, ja se oli täällä Firenzessä muutama päivä sitten, kun löysin ruokatorin yläkerrasta vegaanitiskin. Tilasin vegaaniburgerin ja nautin. Oi. Päälle tilasin vielä hedelmäkipon ja ohimoita särki; päivän ruokabudjettini ylittyi roimasti, vaikka sainkin kulumaan "vain" 13 euroa moiseen makunystyrähivelyyn. Ehkä siksi kävelen niin paljon, noin 5-6 tuntia päivässä, että pakenen tuoksuja ja sitä tosiasiaa, että ikkunoiden takana - ja terasseilla, äh! - ihmiset vetävät sisuksiinsa kaikkea sitä hyvää, mihin itselläkin on ollut joskus varaa. Eli siis tiedän mistä jään paitsi.

Taide-Firenze (kannattaa varata liput etukäteen, minulle lipun varasi ystävällinen hostellikuoma)
Onneksi sivukujilta kaukana turistirysistä voi tehdä löytöjä. Tosin tähän mennessä olen tehnyt vain kahvilalöytöjä, huokeaa teetä ja pikkuriikkisiä leivonnaisia, joilla ei tietenkään koko päivää jaksa. Onneksi ruokakaupoista löytää kolmen euron salaatteja. Niillä jaksaa. Kun heittää pähkinää sekaan. Ja ruokatoreilta saa hedelmiä ihan kohtuuhintaan. Ja halvintahan on nukkua sohvasurffaajana toisten nurkissa ja tehdä siellä ruokaa. Olin niin onnekas Livornossa, että sain ilmaiseksi kahtena iltana sapuskaa, pyytämättä oikein ja vaikka tarjosinkin korvausta. Sain myös intialaisen herran tekemää aamiaista, vaikka nyökkäsin vain hänen kysymykseensä haluanko chaita. Eilen tein vastapalvelukseksi majapaikassani pastaa ja häpesin silmät päästäni. Ruokahan ei tietenkään onnistunut, vaikka yleensä onnistuukin. Oli kovin häpeällistä tehdä italialaista perusruokaa italialaisen ravintolakokin kotona ja soperrella, että niin, enhän minä tietenkään ruoasta mitään ymmärrä. Vaikka tiedän että ymmärrän. Nykyään. Osaan ihan hyvin. Mutta no, pääasia että syötävää tuli pöytään, ja vaikka se ei maistunut hyvälle, söin, oli nälkä, ja söi muuten italialainen ravintolakokkikin. Hänen tyttärensä ei. Auts.

Livornon patsastusta.
Niin että sellaista. Olen erittäin väsynyt, uupunut suorastaan. Kello käy kahdeksaa, menen pian nukkumaan. Kävi niin hyvä tuuri, että sain täksi yöksi varaamani hostellihuoneen ihan ikiomaksi itselleni, vaikka kolme tänne mahtuisi, ja tämä on vieläpä ihanan kodikas. Oikein vanha puinen kirjoituspöytäkin löytyy = tiedätte kaiketi mitä teen aamulla kun herään. Olen yksinäinen, myös. Jostain syystä Etelä-Afrikan jälkeen yksinäisyys kaatuu niskaani. Euroopan turistivilinässä on ahdistavaa. Näkee muut yhdessä, etenkin italialaisnuoriso nuoleksii keskenänsä joka paikassa hävyttömästi (siis ihan todella ällöttävästi, mielestäni tunteita saa ja pitää osoittaa missä vain mutta rajansa kaikella, etenkin sillä miten syvälle toisen kurkkuun tunkeutuu kun vieressä on muita) ja turistithan ovat kaiketi rakkauslomilla, käsi kädessä, ah ah ah. Minä yksin ruutujen takana. Nälkäisenä kävelemässä. Ikävöimässä. Ystäviä ja poikaystävää. Miksi minun pitää aina ihastua ihmisiin jotka ovat kaukana. Miksi en vierestä löydä. Miksi en pysy vieressä (no vastaushan on helppo: toteutan tässä unelmaani enkä anna rakkauden olla este). Onneksi huomenna vihdoin pääsen syliin!

Livornossa meri iski aaltoja. Katselin kauan ja mietin elämää.
Väsyttää myös olla alituiseen silmätikku. Ihan sama miten rähjäiseltä näytän tai mitä minulla on päällä, ihan sama onko meikkiä vai ei, ihan sama pidänkö katseen maassa: aina tulee huuteluja. Jos vähänkin kohotan katsetta tai vastaan tervehdykseen, ollaan heti kiinni ja tyrkyllä. Inhosin Kreikassa asumisessa juuri sitä. Että missään ei rauhaa saa. Se on kaikkien meidän vaaleahiuksisten ongelma, oletan. Ja tummempienkin. Naisten, ylipäänsä, eikö? Ja niin; silmätikku olen myös paikoissa joissa on pelkkiä pariskuntia. Kysyvät katseet: miksi olet yksin, joskus tai oikeastaan aivan liian usein jopa suorat kysymykset: miksi matkustat yksin. Miksi en. Miksi en. Miksi. Haluaisin kyllä matkustaa yhdessä poikaystävän kanssa, mutta minkä sille voin, että hänellä on lapsi. Hän ei voi. Ei ainakaan samalla lailla.

Livornossa oli toisinaan venetsialaista.
Vaikka olenkin väsynyt, rahaton ja turhautunut ja yksinäinen en halua että saatte sitä kuvaa että olisin onneton. Onni hulmuaa minussa. Olen nähnyt valtavasti. Imen joka päivä sisääni uusia näkyjä. En voi kyllästyä italialaisiin pikkukatuihin ja taloihin ja pyykkeihin roikkumassa keltaisten talojen ikkunoiden välissä. Ikkunaluukkuihin. Vinoihin ja rispaantuneisiin rakennuksiin. Taiteeseen (voi uffff olen nähnyt nyt kaikkea mahdollista!) törmää kaduilla, kirkoissa, museoissa. Tänään näin mm. Raphaelin Madonna della Seggiolan ja muutama päivä sitten Botticellin Venuksen syntymän pari mainitakseni. Olen ihastunut myös patsaisiin ja veistoksiin, mitä en yleensä tee. Kuljeksin tänään Bobolin puistossa ja vaikutuin. Valuin ajatuksissani tosin Ukrainaan ja omaan käsikseen, mutta silti. Niin ja tunsin myös kaipuuta kotiin. Haluan sittenkin kodin. En vain tiedä minne.

Pisassa vino torni. En mennyt sisään enkä poseerannut oudosti. Luulin pihalla ensin että ihmiset joogaavat tms. mutta ei, he poseerasivat, nähkääs.
Kuuluisimmat taidemuseot vievät tietysti rahaa. Sekin on syy, miksi en voi enää viipyä kaupungeissa. En malta pysyä niistä poiskaan. Tosin kirjailijana minulle on tärkeää nähdä taidetta. Saan hirveästi voimaa. Mieluummin menen museoon kuin syön. Nyt sotamaalaukset, joita ennen en ole jaksanut, ovat pysäyttäneet. Ja Uffizin taidegalleriassa suuren vaikutuksen teki Gerrit Van Honthorstin näyttely maalauksista, joissa ollaan kynttilänvalossa. Kuinka taitavasti hän on valaissut "pimeät" teoksensa. Huh. Onneksi ilmaista taidetta löytyy kaduiltakin.

Pisasta löysin ihanan puiston sattumalta. Ja patsaita.
Niin ja yksinäisyys väistyy pian viikoksi. Huomenna tulee poikaystävä Bolognaan. Vaikka viikko meneekin kiireessä kirjamessuilla, on meillä sentään kolme päivää loppuviikosta pelkkää vapaata. Käymme pienissä kylissä Bolognasta käsin ja vihdoin saanen ajatella olevani lasien sisällä siinä näyssä, mitä yleensä joudun katselemaan: yhdessä toisen kanssa nauramassa, nauttimassa, olemassa - ellemme jostain syystä päädy murjottamaan koko aikaa, mitä epäilen, sillä käsittääkseni molemmat odotamme kyllä näkemistä. Niin että terveisiä vain keskeltä kukkeinta kevättä kaikille. Mikäli uusi sivustoni viivästyy lisää, purkautunen tänne vielä kerran jos toisenkin. Ai niin ai niin! Unohdin sanoa. Kiittää. Tänään minulla eivät riittäneet kolikot jotta olisin päässyt Bobolin puistoon, menin sivuportista välttääkseni suurimmat jonot, eikä siellä käynyt kortti. Kaksi euroa puuttui. Takanani ollut ihana nuori mies auttoi pulasta ja antoi kolikon. Ilahduin tavattomasti, puristin häntä olkapäästä niin että hän hämmentyi. Samalla mietin, että laitan hyvän kiertämään. Annoin myöhemmin rahaa nostettuani kaksi euroa kerjäläismiehelle. Ja sitten iltapäivällä puoli viideltä päätin mennä vielä pääovista sisään Pittin palatsiin katsomaan Raphaelin ja muiden teoksia. Suosittelen moista vetoa; jonoja ei ole yhtään enää siihen aikaan ja aikaa silti pari tuntia vielä. Paitsi kesäkuumalla on varmaan eri asia ja ruuhkia koko ajan. Olen yllättynyt siitä, että täällä on aivan järjetön määrä turisteja jo nyt - tosin taitaa olla niin, että maailmalla pääsiäislomat ovat alkaneet. Ainakin Etelä-Afrikassa ja Saksassa on, muuallakin kaiketi (?).

Jos olisin patsas olisin mieluiten tämä.
PS. Lukekaa uusin Nuori Voima. Essee-numerossa paistattelee kirjoittamani essee. Palan halusta lukea koko lehden itsekin. Lisäksi kirjoitin jo aikaa sitten Kulkuri.orgiin jutun. Sekin kannattaa tsekata!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Maailma sydämessäni, eniten ihmiset

Olen täynnä tunnelmia, sanoja, ystävyyttä, Etelä-Afrikkaa. Mikä onni on ihmiselle toinen ihminen ja mikä onni on kohdata sielunsiskoja yhtäkkiä niin että sydän lepattaa. Olen viimeistä päivää Etelä-Afrikassa, harmittaa lähteä jo nyt pois. Esiintymisten kannalta reissuni oli paljon enemmän kuin odotin; esiinnyin runofestareilla kolmesti, Polokwanessa opetin kirjoittamista (ja buustasin meitä suomalaisia kartalle - suomalaiset kollegani, olen viemässä meitä vuoden päästä suuremmalla joukolla runoilemaan, kannattaa tyrkyttää itseään sitten kun alan huudella!), Johannesburgissa esiinnyin perjantaina suunnitelmien mukaan (oi mikä tunnelma olikaan) ja lisäksi lauantaina ja sunnuntaina aivan yhtäkkiä yllättäen. Maanantaina löysin itseni eräänlaisesta workshopista suunnittelemasta, miten King Corn -nimistä tuotetta viedään maailmalle. En tiedä miten päädyin sinne. Tai siis tiedän: kaksi katutaiteilijaa kutsui sinne edellisillan takapihakutsuilla ja siellä sitten napotin. Jouduin videokameraan ja kuulin hauskaa, iloista musiikkia. Täällä musiikissa on valoa. Paljon valoa. Ja voi miten rummut soivat. Ja saksofoni. Ja pimpelipom.

Kapkaupungissa kiipesin.
En pysty kirjoittamaan suomeksi ajatuksiani koko ajasta vielä.
Pystyn matkakirjaan kyllä mutta muuten en.

Olen vaikuttunut ja hämmentynyt siitä, miten paljon olenkaan täältä saanut. Miten vieraanvaraisia ihmiset ovat; vain Kapkaupungissa olen maksanut majoituksesta ja sielläkin erittäin kodikkaassa hotellissa hyvin vähän. Ja miten nähnyt olen, paljon herranjestas koko maan ylhäältä alas, istunut bussissa ja junassa, katsonut kuinka maisemat muuttuvat, kuivuvat, vehreytyvät, kumpuilevat. Yhden asian kyllä sanon: ei Etelä-Afrikka ole niin vaarallinen maa kuin mitä hoetaan. Olen tuntenut oloni paljon turvattomammaksi muun muassa New Yorkissa, mikä sekään ei ole maailman vaarallisimpia alueita, tai Frankfurtissa huumehörhökadulla.

Junassa matkustin, 26 tuntia piti kestää, meni pari tuntia yli, mutta ihanaa se oli. Kolina rauhoittaa!
Vietin viimeiset päiväni Johannesburgissa Soweto-nimisessä townshipissa, missä tuli hengailtua kaduilla yömyöhälläkin, eikä suinkaan kuuluisalla Mandelan kotikadulla vaan siellä ihan syvällä, missä elämä on jazzia ja paikoin kovaa. Eikä mitään tapahtunut. Mitään muuta kuin kaikkea hyvää. Olin kuin kotonani, tervetullut, ihanien sydämellisten ihmisten ympäröimä.

Taiteilijoita tapasin.

Mun runosielunsiskoni. Ihan mahtava lahjakas ihminen. Tuon hänet Suomeen, maailman on kuultava.
Siirryn tänään illalla koneeseen, lähden Bolognaan. Olen ollut viimeisen yön lentokentän lähellä hotellissa, koska kas kummaa muistin lentoni väärin. Luulin lähteväni aikaisin aamulla. Joten buukkasin hotellin. Mutta enpäs lähdekään, tosin ihan hyvä että olen täällä, pitää valmistella Bolognaa. Teen täyden työviikon kirjamessuilla, kokeilen agenttihommaa kuulkaas, kalenteri purskahtelee tapaamisista. Edustan toisia, en itseäni tällä kertaa, paitsi varmaan ohimennen sitäkin. Mikäli onnistuu, minun on työllistettävä itseni jatkossakin agenttina, sillä pidän puhumisesta ja vahingossa voin ilmoittaa teille että ainakin oman itseni markkinointi maailmalla tuottaa hedelmää. Tänä vuonna tulen ulos kolmessa eri maassa, ehkä myös Suomessa jos runot saan siihen kuntoon, enkä vieläkään oikein usko että näin todella on päässyt käymään. En usko oikein mitään välillä, elämäni on lahja, suuri lahja ja uni. Jokaisen meistä on. Ja ne tarinat jotka täällä olen kuullut ja saanut: haluan antaa äänen. Haluan kirjoittaa ne. Haluan että kaikki tietävät, mitä on olla. Esimerkiksi jos on nälkä.
Sowetolainen kirjasto. Ei ollut kauheasti kirjoja mutta ihmisiä kyllä.
Kello on puoli kuusi aamulla. En saa unta koska soin. Etelä-Afrikka on tehnyt minusta musiikkia. En hiljene enää, kirjoitan paperit puhtaiksi. Voikaa hyvin, terveisiä maailmalta. Ai niin, en yhtään tiedä mihin menen Italiassa kun huomenna sinne laskeudun. Ehkä hyppään junaan ja matkustan Livornoon tai Pisaan tai johonkin. Kirjamessut alkavat vasta maanantaina. Tarvitsen sitä ennen aikaa. Rauhan. Meren ehkä. Kirjoitustilan. Toivon että löytyisi sohvasurffauspaikka. Tai no, nyt on ihan hyvin vähän aikaa, kun tuli viime vuoden rojaltit kustantamoilta. Voi ehkä elää kaksi kuukautta. Mutta ei suinkaan Suomen hintatasoissa. Pitää vähän katsoa miten ja missä. Tietysti kaikista kosimisista huolimatta (huokaus, voi elämä, miten paljon niitä taas tuli) veri ja sydänjuuret vetävät poikaystävää kohti. Katsotaan, eksynkö taas saarivaltioon miehen luokse vai vetääkö matkakuume mennessään. Ainakin on ikävä, tiedättekö, sitä josta oikein paljon välittää ja joka minusta.

Eiliseltä kaikkia tuollaisia hommia. Hassua oli ja mielenkiintoista.
Mulla on kamera mennyt totaalisen rikki. Kuvaan kännykällä ja sekin särkyy. Ei ole varaa uuteen kameraan, harmi vain, sillä jotkut hetket on kiva ikuistaa. Toisaalta kamerattomuus vapauttaa.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Etelä-Afrikasta hoi!

Etelä-Afrikassa

olen alhaalla Kapkaupungissa

hirveästi tekee mieli jakaa ajatuksia suomeksi
olen päässyt puhumaan saksaa kahden päivän ajan
hostelli on saksalaisten kansoittama muutoin olen uinut eri kielissä
joita Etelä-Afrikassa on riittämiin


olen esiintynyt kolmesti, lukenut sekä runojani että otteita romaanistani, ja katsellut sekä kuunnellut lahjakkaiden runoilijoiden esityksiä silmät laulaen ja minulla on onnellinen olo täällä runoilijana, miksi ei Suomessa koskaan. Muutamat runoistani julkaistaan eteläafrikkalaisessa antologiassa. Jännittävää. Esiinnyn vielä kahdesti; kerran Johannesburgissa viikon päästä ja sitä seuraavana päivänä Bloemfonteinissa uusien runoilijaystävien kanssa. Olen hämmentynyt siitä, miten voimakasta täkäläinen runous on ja toisaalta siitä, miten lapsenkengissä romaanikirjallisuus maan järjettömän historian takia. Opetin kahtena päivänä Polokwanessa luovaa kirjoittamista, tulen milloin tahansa uudestaan. Ainakin kutsu kävi niin opettamaan kuin ensi vuoden festareillekin. Otan mukaan muitakin suomalaisia. Alkakaa hieroa käsiäni sillä se saatat olla sinä. Mieluiten ottaisin kaikki. Lähtisin bussilla koko suomalaisen runoilijakatraan kanssa ja näkisin maat kaikkien silmin


sillä se kasvattaa ja: huomaan olevani täysin erilainen matkustaja kuin toiset. En nauti hostellissa olosta vaikka istunkin hostellin tyhjässä, erittäin kodikkaassa keittiössä (niin kodikkaassa että haluaisin tällaisen sitten joskus jos minulla on vielä koti) ja päätä särkee ja sielu huutaa ja sisälläni temppuilee kauhistuttava tulva, jonka haluaisin iskeä paperiin istun hostellin tyhjässä, erittäin kodikkaassa keittiössä ja pakahdun paineesta kirjoittaa, räjähdän ehkä, olisi rauha ja tilaisuus kirjoittaa


mutta en pysty. Jokin estää. Kirjoitan sen sijaan ajatuksia auki. Ihailen sitä mitä on. Kävelin tänään rannalla joka oli lähes autio kävelin kaksi tai kolme tuntia ja mieleen tanssi runo. Kirjoitan sen kohta. En nauti hostellissa olosta, sillä tähän asti Etelä-Afrikassa nukuin perheissä ja kirjailijatalolla ja vain paikallisten seurassa, pääsin sisään pääsin näkemään, ja hostellit ovat täynnä toisia matkailijoita jotka vilkkuvat vain matkailijajoukoissa eivätkä näe sisälle maahan sillä lailla kuin näkisi jos menisi kunnolla sisään. En tiedä mitä höpisen olen turta. Kävelin tänään rannalla Kapkaupungissa ja viikko sitten kävelin Mosambikin sekä Zimbabwen rajalla Mapungubwen kansallispuistossa (okei, suurimman osan ajasta pysyin visusti safariautossa), olen tanssinut iloisia askelia tien varrella Elimissä koska auto meni rikki ja piti odottaa (mitä muutakaan silloin voi tehdä kuin järjestää tanssiaiset!), olen kävellyt Polokwanessa jalkapallostadionilla ristiin rastiin ja kaikista eniten olen kävellyt unissani sekä ovilta autoihin ja katsonut silmiin härkää. Vilkuttanut apinoille. Syönyt maissia eri muodoissa, kurpitsamuussista pidän eniten. Olen matkustanut bussilla koko maan halki. Nähnyt savannit ja vuoria ja kuivaa maata ja punaista ja keltaista maaperää ja vehreitä viinilaaksoja ja ennen kaikkea ilmeitä. Olen halannut iloisia henkilöitä. Olen saanut paljon. Tuntuu runolta.

Niin ja ostin myös tuollaisen tyypin. Sen nimi on Runo.
Olen kävellyt liian vähän. Huomisaamuna haluan juosta hiekassa rannalla. Sitten haluan kävellä Table Mountainin laelle ja huudahdella. Haluan kietoutua poikaystävän ympärille, mitä en voi tehdä kahteen viikkoon, mutta sen sijaan voin painaa jalkapohjat sandaaleihin ja läpsyttää milloin hiekkaa, milloin soraa, milloin asfalttia. Voin juoda lasin viiniä kuten parhaillani teen (ja varmaan nukahdan sen jälkeen) ja voin nauttia auringon suudelmista. Haluan lisää seikkailuja jotta voisin kirjoittaa koko maailman. Haluan sinut ja sinut ja sinut!

PS. Kaikkien sääntöjen vastaisesti olen myös liftannut täällä, ylhäällä pohjoisessa. Se oli helppoa, vaivatonta ja turvallista. En olisi naisena tehnyt sitä yksin, mutta kahden paikallisen runoilijaherran kanssa homma sujui niin hyvin että melkein voisin liftata yksinkin. En vain uskalla, kun tiedän, mikä meininki täällä on: joka neljäs mies on raiskaaja ja hirvittävän suuri prosenttiosuus teinipojista ajattelee, että joukkoraiskaus on hauskaa.