lauantai 31. tammikuuta 2015

Vihoviimeisiä läpinöitä

On tammikuun viimeinen päivä, aika ruiskahtelee liian lujaa kohtako tämäkin vuosi on ohitse, älä ole vielä, ja vatsani on täynnä jumalaisen makuista kakkua, kävin pienen olennon yksivuotissyntymäpäivillä, talo täynnä väkeä, ja aina kun on uusi, pitää kertoa mistä tulee mitä tekee, ja nyt kun en voi enää turvautua siihen että kertoisin olevani esimerkiksi opettaja, vaan kerron rehellisesti kirjoittavani, herää kaikilla lisäkysymyksiä enkä voi kertoa enää olevani Münchenistä vaan sanoa olevani en oikeastaan mistään mutta syntyisin Suomesta, mikä herättää vielä lisää kysymyksiä, ja siinä vaiheessa kun olen ehtinyt loppuun ja haluaisin kysyä entäpä sinä, tuleekin jo toisia ihmisiä tai tapahtuu jotakin muuta ja sitten täytyy taas alusta alkaen kertoa, ja sitä kyllästyy itsensä selittämiseen jossakin vaiheessa, väsyy, mutta oikeastaan kolmen ja puolen vuoden ajan Münchenissä tein samaa, olinhan aina uusien ihmisten seurassa ulkolainen ja jollain tasolla eksoottinen, ja oikeastaan olen myös hieman ujo, mutta ihanasti on otettu kaikkialla vastaan ja vaikka kuinka väsyttäisi ja vaikka kuinka pitäisi tuntikaupalla istuksia ja seisoksia vieraan kielen huurussa, mielelläni käyn. Missä vain.

Pressan työhuoneessa, ihanan pehmeä tuoli.
Kuten eilen Islannin presidentin kotona. Miten kimmeltävän veden ja laajojen maisemien vatsassa presidentti saakaan asua. Miten valkoisessa talossa. Miten kaunis on taivas ja auringonlasku silloin, kun sen saattaa nähdä. Kiertelin huoneissa, otettiin hörhöjä kuvia työhuoneessa. Kättelin herra presidenttiä. Sitten, kun juhlallisuudet olivat ohitse (olimme kutsuvieraina kirjallisuuspalkintotilaisuudessa) ja alkoi pikkiriikkisten kocktailpalojen tarjoilu, hulmahti presidentti seuraamme - tai oikeastaan hän oli varmaan menossa ohi mutta ihmiseni alkoi jutella tälle niin tuttavallisesti että voisi kuvitella että pressa varta vasten hulmahti seuraan - ja kuulkaa kerroin myös herra pressalle kaiken sen mitä kerroin esimerkiksi tänään yksivuotissyntymäpäivillä henkilöille, joita en ollut vielä ennen tavannut, ja lisäksi tietysti, kuten muillekin tähän mennessä, kehaisin että onpa uskomattoman kaunis maa ja hienot näkymät ikkunasta ulos. Lähes kaikilla, joiden luona olen täällä kyläillyt, on suurenmoiset, hengästyttävän rauhalliset ja uskomattoman kauniit ikkunanäkymät. Silmät pulleina niistä katson ulos. Katse ja mieli tyyninä kääntelen päätä, luon silmäyksiä, jään roikkumaan maisemiin.

Kävelymaisemani.
Vatsani on niin täynnä, että synnytän varmaan pian. Ainakin pitäisi synnyttää romaania, jonka kirjoittaminen on edennyt kyllä mutta kaikki mitä kirjoitan on silkkaa kuraa, ja kaiken lisäksi lupauduin että yritän saada romaanin syksyksi 2016 valmiiksi. Huh. Mieleni virnistelee, haluaisin liihotella ympäriinsä hevosen selässä, näin nimittäin tänään joka puolella ratsastajia, oli niin kirkas ja myötätuulinen päivä. Menen kahden viikon päästä ihmisen kanssa hotelliin tunnin ajomatkan päähän ja ratsastan. Vihdoinkin. Kesällä aion tulla uudestaan ja ratsastaa muutaman päivän ajan jossakin. On jo niin hulppean riehakasta kävellä näissä maisemissa, niin mitä se sitten on hevosen selässä.


Lähes päivittäin näen tämän.
Minulla ei ole enää mitään asiaa. Olen jo valinnut uudelle blogille nimen: Humalalintu. Kiitos kollegani, ystäväni Marissan. Nimen voi ymmärtää mieluiten niin, että ei yhdistä humalaa alkoholiin. Olen nimittäin jättänyt sen liiallisen käytön elämästäni, ja humallun lähinnä sanoista, maisemista, tuulesta, tunteista. Nimi nauratti ensin, kolahti sitten. Seuraavan kerran kirjoitan tänne, kun ilmoitan uuden blogin osoitteen. Voi vierähtää tovi, lukekaa vanhoja juttuja, jos ikävöitte, mutta toisaalta älkää ikävöikö, ikävöinti on ikävää. Uutta odotellessa, beibet, kaikkea ihanaa, tuulisia viileitä pusuja poskillenne ja hirmuisesti hetkiä, joita ette haluaisi kenenkään kanssa vaihtaa, jooko.

Jättimäinen tunturin peittävä lumikinos kuin hulmuava lakana.
PS. Kirjoitan silloin tällöin englanniksi matkablogia. Kannattaa kurkata, jos kiinnostaa, ja kulkea mukana mailla ja mannuilla.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Puhellen

Otin videoita muutamana päivänä kävelyilläni, tallensin ajatuksia ja höpötin suomeksi. Kuvasin tuulta, maisemia, terveisiä vain kaikille. Perjantain pressavierailu vähän jo jänskättää.


lauantai 24. tammikuuta 2015

Hautajaisia valmistellessa

Olen jo kuukausia sitten sanonut, että Pisaran aika on ohi. Ei huvita enää, en tiedä miksi. Muutan johonkin. Etsin vielä kotvan. Hankkeet ja aikeet blogin pitämisestä esimerkiksi jollekin lehdelle ovat jäässä ja tyrehtyneet, ellei joku taho yhtäkkiä koputa ovea ja nykäise matkaansa (mikä on mahdotonta sillä minulla ei ole ovea!). Jotenka Pisara hiipuu pian, en tosin tiedä mitä tarkoittaa pian.

Joka tapauksessa olen julistanut kirjailijasivullani Facebookissa kilpailun. Osallistukaa ihmeessä. Koska kaikki eivät harjoita Facebook-kruisailua, osallistua voi myös täällä blogissa. Eli siis etsin nimeä uudelle blogille, joka tullee keskittymään (mielen)maisemiin, heittäkää kehiin ideoita. Voittaja, eli se, jonka ehdotus päätyy blogini nimeksi, saa On nälkä, on jano -romaanin. Jos yksikään ehdotuksista ei nappaa, arvon vastaajien kesken yhden kirjan.

Minua innostaa tällä hetkellä videoiden teko ja valokuvaus, joten duunailen varmaan jatkossa enemmän videoita kuin tekstejä blogimaailmassa. Lisäksi olen kiinnostunut tutkivasta journalismista ikään kuin harrastuksen vuoksi. Olen laiska ja saamaton ja huonoitsetuntoinen tuputtamaan tekstejäni lehtiin, vaikka sellaisesta voisikin saada hyviä lisätuloja, mutta voi olla että innostun bloggailemaan artikkeleiden muodossa maailmanympärysmatkani varrella. Katsotaan, katsotaan.


Toivotan kaikkea kuumaa teille viikonlopun kunniaksi. Lähden itse ihan juuri kuumaan suihkuun ja sitten jossakin vaiheessa kylmään maisemaan ja hurjaan tekstiini ja illalla perinteisille ruokajuhlille olemaan kauhuissani karmean näköisistä liha-asioista. Saatan myös tanssia siellä. Kuvassa tuulee, muutes, eilen otin, lensin melkein pois. Ihan samalla lailla tuuli rymisi kuin joskus päässäni! Otin videokuvaakin, saatan julkistaa. Moikkis.

P.S. Blogin hautajaisten kynnyksellä lukaisinkin ihan ensimmäisen blogitekstini ikinä. Voi että. Sellaista. Enpä tiennyt silloin että niin paljon lukijoita tulee kuin niitä on tullut..olette tärkeitä, just for you to know.

torstai 22. tammikuuta 2015

Kielinerouttako?

Olen alkanut toden teolla unohdella sanoja. Enemmän kuin ennen, hämmästyttävän paljon enemmän kuin kolmen ja puolen vuoden aikana Saksassa. Siellä unohtelin kyllä tämän tästä ja silloin tällöin tärkeitäkin sanoja, etenkin kun rakensin juonia tai kirjoittelin mitä sattuu, mutta viimeisen kuukauden aikana on käynyt oikea musta surma, sanakato, rutto!

Anteeksi mutta kuvitan kielisurmatekstiäni peniksin. Ehkä se on vertauskuvallista.
Sanat puuttuvat kenties siksi, että tasapainottelen tällä hetkellä täysin - tai no ainakin hyvin - vieraalla kielialueella ja kommunikoin neljällä eri kielellä. Pääasiassa englanniksi, lisäksi kuuntelen ihan yhtä paljon - ja välillä yritän mongertaa itsekin - islanniksi (välillä hätkähdän, kun huomaan että olen ymmärtänyt lähestulkoon kaiken, mitä toiset sanovat joko toisilleen tai minulle, ja se tuo tietysti itsevarmuutta - vieraiden kielten alueella olen aluksi hyvin, hyvin epävarma ja se heijastuu siihen miten olen), saksaksi kirjoitan päivittäin viestejä sekä skypetän noin kerran kahdessa viikossa, suomea käytän pääasiassa kirjoituspuuhissa ja onneksi myös puhelimessa toisinaan, ehkä sitäkin kerran kahdessa viikossa, ja nythän olen keksinyt tehdä videoita kävelyilläni, eli kävelen suomeksi, se on ihanaa.

Valaan pili.
Paitsi olen huomannut kävelyilläkin ajattelevani englanniksi eli tavallaan en kävelekään äidinkielelläni. Joten pakotan itseni käyttämään videokameraa ja suoltamaan suomea yksinäisillä, ikiomilla retkilläni (jee, tänäänkin sää näyttää sallivan mokoman!), kuten edellisistä bloggauksista voitte havaita. Kaiken lisäksi yritän parannella venäjän taitojani katsomalla päivittäin mm. youtube-pätkiä venäjäksi. Ruotsi tunkee välillä huulille, koska etsin kyseisestä kielestä sanoja jos yritän tulla ymmärretyksi islanniksi. Apua ruotsista toki on mutta silti tuntuu että islanti on ihan omanlaisensa, lausuminen on hirvittävän vaikeaa.

Errón taidetta eiliseltä.
Luen uutisia saksaksi, englanniksi, islanniksi, suomeksi, venäjäksi. Joten ei ihmekään, että kieleni on sulatusuunissa paisumassa ja paistumassa. Eilen, esimerkiksi, kun haahuilin Reykjavikissa kiertämässä museoita (kävin mm. PENISmuseossa ja iljetyin!) ja poimimassa inspiraatiota työhöni (kahdesta taidemuseosta ja katujen graffiteista sain sitä, en valaiden ja muiden eläinten peniksistä), pysähdyin kirjoittelemaan kahvilaan ja yhden taidemuseon tyhjälle käytävälle, mistä näkyi vastarannan vuoret ja sataman suurieleinen liikenne, jouduin katkaisemaan ajatusvirran tämän tästä.

Työhuonenäkymät eilen.
Ei vain tullut useampikaan sana mieleen suomeksi, vaan joko englanniksi tai saksaksi vain, joten muistikirjani näyttää kielisalaatilta, ja tänään yritän ymmärtää ja etsiä sanoja tilalle synonyymisanakirjasta ja kaikesta. Sanoja jotka unohdin pelkästään eilen (siis huom: yhden päivän saldo!) ja löysin tänään uudelleen: halvaantunut, pääasia, täsmällinen, tauko, kannu.

Kjarvallin taide oli eilen vaikuttavinta.
Mistä olen huolestunut: onko tämä rikkautta? Tiedän, että kielten osaaminen on etenkin matkailuelämässä suotavaa ja avartavaa, mutta onko rikkautta se, että alkaa unohtaa. Että äidinkieli viipyy jossakin muiden kielten takana. Mietin asiaa usein Saksassa, mutta en ollut huolissani kunnes viime kesänä sain hälyyttävän ravistuksen kustannustoimittajaltani. Hän kysyi: kuinkas kauan oletkaan ollut Suomesta poissa? Seuraavaksi hän sanoi: hanki nykysuomen sanakirja ja vähän äkkiä. Ja kun sanoin että se on minulla kyllä hyllyssä, hän kehotti ottamaan sen viereen ja avaamaan ja käyttämään sitä. Arvatkaa teinkö niin. En. Itsepäinen kun olen. Ja kaikki kirjojani lukeneet tietävät, että vähät välitän siitä, miten suomea pitäisi käyttää. Käytän sillä tavalla, kuten se kulloisenkin työn parissa parhaiten soi, mutta onhan suorastaan nöyryyttävää, että entinen äikänmaikka ja kieliammattilainen UNOHTAA ja välillä EI OSAA.

Olisikohan helpompaa ja turvallisempaa olla kuvataiteilija.
Mutta. Tiedättehän: kun kirjoitan, sanojen pitää soida eikä pelkästään sanojen vaan koko tekstin. Rytmi on tärkeintä. Siksi joko kuuntelen tai en kuuntele samaan aikaan musiikkia, riippuu työvaiheesta. Tällä hetkellä haeskelen sopivaa musiikkia vielä. Vaihdan usein levyä, uuteen käsikseen ei ole löytynyt sitä oikeaa. Kun puhun, kielestä riippuen intonaatio roiskuu kielessäni, ja sen haluan teksteihinkin. Mutta palatakseni kysymykseen kielitaidosta ja siitä, onko se rikkautta: eikö ole köyhtymisen merkki se, että sanat katoavat? Että kirjoitan puuttuvien tilalle vieraita kieliä ja korjaan jälkeen päin asiat oikeiksi.

Ruohonjuuritasoa. Eikä kun melkein tunturinjuuritasoa. Auringonvaloa.
En välitä maallisesta mammonasta. Inhoan "shoppailua" ja kulutushysteriaa ja sitä, että pitäisi hankkia asioita (en mene pidemmälle aiheeseen, mutta myönnän että olen minäkin vieläkin liikaa materialisti koska sattuu kun ajattelen kenkiä, jotka olen lahjoittanut pois, esimerkiksi, tai sellaisia kenkiä näyteikkunoissa jotka haluaisin). Mutta jos olen hukkumassa, jos olen tekemässä tällä hetkellä kielen mitä se onkaan, kielen varakatoa (mikä jessus se sana on?!), niin mitä minä sitten teen?! Kuka minut pelastaa ja miten! Olen kauhuissani! Vai pitäisikö rauhoittua? Onko katoaminen eräänlaista rikastumista? En voi sietää anglismeja tai muita mutta olen kyllä esimerkiksi saksan kielen kanssa leikkinyt niin, että tuon sen mielelläni kirjoituskieleeni. Joten hyvinkin voin kuvitella, että kieleni muuttuu salaatiksi tai siis kai se sitä on jo valmiiksi. Että jonakin päivänä romaanini tai mitä ikinä kirjoitankaan ovat kieliriuttoja, joihin astuessa sattuu jalkapohjiin ja lukija saattaa parkaista, mutta riutathan ovat merkillisiä ja hurmaavia, joten olenko sittenkin ihan oikealla tiellä..?

Suppeaa perjantaita. Eikä kun mikä päivä nyt onkaan. Puhukaa, suudelkaa kuin sirkat!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Pakko puhua joskus

Minusta on tullut puhelias ja samalla hiljainen. Tein videopäiväkirjaa perjantaina ja sunnuntaina, harjoittelen uutta asiaa: videoiden editointia. Se on hauskaa, uutta, inspiroivaa. Tällä videolla pölisen siitä, kuinka olen alkanut kantaa kameraa mukana ja videoimaan runojani samalla kun kuvaan maisemia. Runoja en kuitenkaan suinkaan lausu, ehkä joku päivä uskallan.


Islanti on tänään karmiva, ainakin aamun lennot saareen on peruttu sään vuoksi, olen pakotettu sisään, en pääse ulkoilemaan, nautin sisälläolosta ja pakosta kirjoittaa kellon ympäri. En saa unta myrskyöinä, väsyttää, olen pukeutunut kuin lähtisin töihin, sillä sellainen herättää. Kirjoitan tänään apurahahakemuksen, haen tukea erästä tietokirjaprojektia varten. Huomaan tahtovani ja palavani halusta astua uusiin sfääreihin, kokeilla uusia asioita. Ikävöin ihmisiä, katselen valokuvia. Kerään uusia muistoja. Lauantaina kävin ihmisen mukana tunnin ajomatkan päässä täältä hurmaavissa maisemissa, olin onnellinen, vaikka eilen ehdinkin allapäistyä; elämä on matka ja minun elämäni varsinkin.

Kirjoitan, jotta olen, kirjoitan tänään ja koko viikon. Ei ole suunnitelmia. Pysyn aloillani. Kirjoitan jotta pystyisin. Videon lisäksi pakko antaa muutama pala lauantailta. Kuvia. Henkäyksiä. Pulppuavaa viikkoa kaikille.

AI NIIN! Katsokaa. Uusi kirja-arvio On nälästä, on janosta. Ihana, kruunasi lauantai-illan!

torstai 15. tammikuuta 2015

Fifty Shades of Blue

Joskus riittää se, että näkee, lasin läpi vaikka. Lasin takana koko maailma. Joskus riittää, että ei ole siellä sisällä ja silti on. Joskus on parempi olla ulkopuolella ja katsella miten kaunista kuin olla sisällä ja nähdä ei mitään. Kuten sekin: asuisitko mieluummin kauniissa talossa, josta näkyy rumat näkymät vai rumassa, josta voi katsella kaunista?


Eilen pääsin Blue Lagooniin, joka on yksi suosituimmista turistikohteista täällä. Ajanvalinta oli mitä mainioin; keskellä viikkoa alkuiltapäivästä tammikuussa, jolloin jouluturistit ovat jo kaikonneet. Vedessä oli tilaa ja voi miten huimaavan kaunista. Lillua lämpöisessä ja usvassa ja pehmeässä. Kuin pilvessä, unessa, jossakin epätodellisessa. Lätkiä kasvoille mineraalimönjää, jota saa ilmaiseksi (saisi myös rahalla, mutta miksi maksaa aineesta, jota on tarjolla kaavittavaksi tynnyreistä ilmaiseksikin) ja kuivaa sen sisällä, jäätyä suorastaan, tuntui että otsani on jääkuori. Suosittelen kohdetta kyllä, mutta jos ei halua maksaa suuria summia samankaltaisesta kokemuksesta, kannattanee etsiytyä luonnon suomille paikoille esimerkiksi lämminvetiseen jokeen tai muuta. Omaa kokemusta sellaisesta ei vielä ole, mutta pakko myöntää että tämäkin keinotekoinen laguunielämys oli varsin antoisa.


Hätkähdyttävintä on maisemat ja sinisen määrä ja valkoisen. Itse allasvesi ei ole kirkkaantaivaansinistä, mutta ulkopuolella on, kuin unta, läikähtelevää, heijastelevaa, peilimäistä jääkylmänsinistä. Hukun sinisen eri sävyihin. Eilen ja tänään ja aina.


Tänään hyppäsin aamuvarhain kyytiin enkä osaa vieläkään kirjoittaa. En osaa enää ikinä sen jälkeen kirjoittaa, sen jälkeen mitä näin. En ole todellisuudessa. Olen jossakin sadussa sisällä. Näin puolikuun valaiseman säihkyvän, jäänsinisen, maailman pilkistävimmän turkoosia, melkein hopeista se oli. Joki, joka piirsi laakeaan maahan poukkoilevan viivan, epäsuoran elämän, ja taustalla vuoret ja kaukana heräävän auringon ensimmäiset haukotukset ja. Ja minulta ovat sanat loppuneet! Ja tuuli, joka hulmutti tiellä, veti perässään tai työnsi edellään ohutta lumiverkkoa, ihan oli kuin lentävää usvaa ja minä jouduin haukkomaan henkeäni. Sydämeni särkyi tuhat kertaa pirstaleiksi, niin kaunista oli, enkä pystynyt muuta kuin tuijottamaan ja huokailemaan ja onni on sitä. Että sanat eivät riitä.


Kuvia ei ole. En pystynyt rikkomaan lumousta napsimalla kuvia, en vain pystynyt. Otin muutaman paluumatkalla. Tuuli veti yhä mukanaan lumimattoa, vuoret lauloivat, ja aurinko värjäsi taivasta vaaleanpunaisella. Istuin pari tuntia sellaisissa maisemissa, muuta en tarvitse koko päivänä, tosin istuin koko päivän kyydissä, tein ajatusmyrskytyötä ja nousin välillä kirjakauppoihin mukaan. Kävin myös syömässä huisia ruokaa, vegaania tietenkin, kerron joskus lisää suosittelumielellä, nyt en voi, haluan uida eilisen ja tämän päivän sinisissä sävyissä. Oi, oi, haluan sanat jotta voin kirjoittaa kokemani kirjoiksi!


Ai niin ja voi ilo. Turun Sanomissa oli eilen mitä ilahduttavin kritiikki On nälästä, on janosta. Jippii.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Elävää kuvaa

Päivä tihkui tänään jo yhdeksältä kaukaa pienenä kellertävänä kajona. Ajattelin: tänään tarvitsen happea. Ei tarvinnut kuin astua ulos ovesta puolilta päivin, rinnassa läikkyi löytämisen riemu. Kuljin kaksi tuntia ympäriinsä keskellä maalausta. Kuvasin teille hiljaisen hetken mutta puhuin vahingossa sen päälle tai tahallani. Tällainen takapihan paratiisi täällä on. Voitte siis varmaankin kuvitella, että juttua kyllä riittää paperille painettavaksi. Ei täällä voi muuta kuin inspiroitua!



Niin ja siis kyllä vilahdin Stradassa perjantaina. Ja eilen ja tänään uusinnassa. Fifty Shades -kokonaisuus oli hauska. Juttu näkyy Yle Areenasta, jos missasit. Moikkis ja vekkulia viikkoa!

perjantai 9. tammikuuta 2015

Eristyksissä ja telkkarissa ehkä

Huomenta. Kello on puoli yksitoista, se on aina puoli yksitoista kun katson sitä ensimmäisen kerran. Tähän mennessä olen tarkastanut sähköpostit ja vastannut niihin, kirjoittanut aamusanat, vilkaissut käsistä, juonut teetä, venyttänyt selkää, silittänyt kissaa, katsonut ulos (näkemättä mitään, koska on pimeää). Usein tähän mennessä nykyistä elämääni olen jo pari liuskaa kirjoittanut mutta tänään on tänään.

Eilen aamu oli kirkas. Menin sen kunniaksi iloisesti hehkuen kävelylle takapihan paratiisiin, joksi kutsun pikkumatkan päässä talosta avautuvaa henkeäsalpaavaa aavikon ja vuorten sekoittamaa maisemaa. Päätin kiivetä taas huipulle. En välittänyt meren yllä vaanivasta tummanpuhuvasta pilvimassasta. Ajattelin: siellä se lilluu kuten joka päivä. Lähes joka päivä meri on näyttänyt rumalta. Ruskean ja harmaan ja sinisen keitolta, jonka yllä seisoo pilviseinä. Mutta olisi pitänyt välittää massasta, eilen olisi. 

Huipulla alkoi tuulla, vielä näki eteensä, joten jatkoin tietä ylös.
Nimittäin juuri kun olin saavuttamassa vuoren korkeimman kohdan, ylleni vyöryi meren yllä tissutellut pilviröykkiö, ja aivan yhtäkkiä alkoi sellainen tuulidisko että pelkäsin putoavani. Vuoren rinne ei ole mitenkään lempeä; se on suhteellisen jyrkkä ja voi kuinka jäinen kaikkien myrskypäivien jäljiltä. Mietin sekunnin ajan jäänkö johonkin kuten kiven päälle istumaan ja odottamaan myrskyn taantumista. Kerrassaan mitään ei nähnyt, tuuli riuhtoi niin että pelkäsin sen kaappaavan pienen ihmispolon mukaansa ja paiskaavansa mereen tai kivikkoon, ja näytti siltä, että myrsky myrisee kenties koko loppupäivän. Joten en jäänyt.

Adrenaliini kohosi, pelkäsin pitkästä aikaa henkeni puolesta. Nimittäin oli todella, todella vaikeaa yhtäkkiä yrittää päästä alas. Kun jäätä (liukasta!) riitti eikä mistään oikein saanut (varsin rautaisilla!) vaelluskengillä otetta. Hoipuin varoen, mutta toisaalta tuuli työnsi työnsi työnsi. Ihmeen kaupalla, parikymmentä minuuttia ponnisteltuani ja tapeltuani luontoa vastaan, pääsin alas. Selvisin.

Vielä ihan vähän saattoi nähdä, pysähdyin miettimään, mihin jatkan vai palaanko.
Ja kuinkas sitten kävikään. No tietenkin niin, että sää tyyntyi. Nakkelin sille niskojani, penteleen sää. No, talsin sitten tuohtuneena ympäriinsä maankamaralla, kävin kaupassa (jotta olisin edes vähän sosiaalinen, sanoin jopa tuskaisella kielitaidollani hei ja kiitos myyjälle), tein linssipataa (aah, suosittelen!) ja kirjoitin kuin vähäjärkinen. Tänään lienee samankaltainen päivä edessä. Tosin aamu ei suinkaan ole kirkas, yhä se on melko pimeä ja tuiskuinen, ja haluan ulos. Hajoaa pää muuten. Menen kuntosalille jos ei muuta, tai siis menen, jos tuolla pystyy kävelemään (aina ei, tuuli on välillä aivan valtava, en ennen ole niin suurta nähnyt vaikka paljon on tullut nähtyä!) ja jos laiskuus katoaa, en oikein näillä keleillä jaksa mitään ponnisteluja, mikä ihmetyttää, ennen olen ollut niin atleettinen että. Kustantajaihminen on ollut lentämässä töiden takia, en ole puhunut kuin iltaisin ja silloinkin melko myrtyneenä ja valittanut kuinka en kestä ja sitten kuitenkin lauhtunut ja yhtynyt nauruun, että tällaista elämä saaressa on. Eristäytynyttä. Talvella nukkuvaa, suorastaan epäelämää, ja että vain kesäisin ihmiset tulevat ulos koloistaan.

Oho. Näkyvyys heikkeni. 

Kauhistuin, ajattelin: mitä jos kohta herään meren pohjasta, esim.
Paitsi no, olin minä toissapäivänä töissä mukana, autoin sen mitä pystyin ja kirjavarastolla ajattelin: olen nyt samassa tilassa satojentuhansien kirjojen kanssa minun pitäisi hirnua. Tuoksui pahvilta. Hivelin kansia. Liimasin tarroja. Nauroin, ihminen saa minut nauramaan, hän on ihana. Kirjoitin käsin käsistä. Heilutin jalkoja. Istuin sittemmin pysäköidyssä autossa odottamassa kuin keskenkasvuinen ja pelkäsin, että tuuli tempaisee auton irti ja lennättää pohjoisnavalle.

 Nappasin kuvan ja tuuli meinasi varastaa puhelimen. En sitten enää ottanut kuvia.
Ai niin ja olinhan toissailtana myös eräässä reykjavikilaisessa uimahallissa iltatuimaan. Utopistinen tunne valtasi mielen ja kehon, kun kaameassa lumituiskussa, jonka hiutaleet polttivat ihoon reikiä, lilluin lämpimässä vedessä ja annoin poreiden hieroa selkää, laskin puolipalellen vesiliukumäkeä lapsen yllyttämänä, istuin kuumavesialtaassa katsomassa taustalla välähteleviä ilotulituksia, varpaat palelivat jos ne ponnahtivat pintaan, ja silmäilin ihmisiä ja uida polskautin muutaman altaan verran ja ajattelin, että islantilaiset uimahallit ovat paljon siistimpiä ja houkuttelevampia kuin mitkään muut.

Siinäpä sosiaalinen elämäni onkin oikeastaan. En ole käynyt missään, etenkään ihmisten ilmoilla (muualla kuin ihmisen mukana perheen luona, mikä on ollut kyllä virkistävää, pidän ihmisen ihmisistä) ellei lasketa tämänviikkoista käyntiäni Reykjavikissä (missä tuiversi niin että pakenin kirjakaupan kahvilaan istumaan omiin oloihini) ja Pohjola-talolla (mistä löytyi paljon suomenkielisiä kirjoja!) ja teatterissa viime viikolla ja no siis olenhan sittenkin käynyt vaikka missä, ja menen varmaan lähiaikoina jollekin turistiretkelle jäätikölle tai jotakin, mikäli rahatilanne sallii (pelko kolkuttelee: tuleekohan pian jostakin jokin ihana saat-apurahaa-kirje!), mutta muutoin vähän natisee jo päässä, kun tuntuu että olen yltiöpäisen eristyksissä.

Reykjavikin graffitteja, ihan mahtavia, täällä osataan tai siis siellä.
Toisaalta tämä tekee vallan hyvää, turhaa natisen. Kirjoitustyö sujuu ja etenee ja kehittyy mielestäni väärään suuntaan, romaanista on tulossa ihan eri romaani kuin ajattelin (siksipä en teekään koskaan suunnitelmia tai juonikaavioita). Mieli ei ole virkeänä vaan puuromaisessa tilassa. Yritän virkistää sitä ulkoilemalla, mutta kuten sanottua, ulkoilu on välillä mahdotonta. Saapa nähdä, onnistuuko tänäänkään. Jos sää kettuilee, ei huvita edes kuntosalille mennä, koska sinne on pitkä kävelymatka, ja ohoo, kun käännän päätä, näen pilvimassassa repeämän ja jotakin keltaisehkoa! Ja ohoo; lumi ei juuri nyt tuiskahtele. Sää muuttuilee niin tiuhaan tahtiin, että parasta lienee pitää heti tauko, vaikka en ole kirjoitustyötä varsinaisesti tänään aloittanutkaan, ja mennä. Silloin pitää mennä kun ei tuule ja minun elämäni on eristäytynyt tauko muutenkin. Mikä tekee hyvää. Kasvan ihmisenä, kärsivällisyyteni on kolmen Islannin viikon aikana kasvanut niin, että en varmaan hermostu enää ikinä mistään.


Reykjavik on värien kaupunki.
Ai niin ai niin. Tänään, ehkä ja kaiketi, saatan vilahtaa Yle 1:n ohjelmassa nimeltä Strada. Mutta en ole kyllä yhtään varma. Joka tapauksessa yritän nähdä ohjelman Areenan kautta, ja jos en näe, sitten en näe. Ehkäpä joku teistä näkee ja voi kertoa, olinko siellä vaiko enkö. Ai niin ja ai niin, iloisia uutisia. Mutta en kerro niitä teille, vielä, ikinä tai no ehkä. Joskus, sitten, moikkis, luikkua viikonloppua, syökää linssejä ja pähkinöitä ja sokeriherneitä ja tummaa suklaata ja vegaanilevitettä ja erityisesti syökää silmillänne maailmaa, se on valtavan kaunis, se on hurja ja mieletön ja pelottava ja se kohisee ja on vääryyksiä täynnä ja murhia ja kaikkea mutta syötävä sitä silti on kaikilla aisteilla!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Puheet

Iltaisin ennen nukahtamista puhun taivaan verran. Ulkona tuulee niin lujaa toisinaan, että pelkään ikkunan särkyvän pirstaleiksi, lävistävän ihon. Sisällä on turvassa mutta jos tuuli murtaisikin seinät. Mihin menisin piiloon. Missä sitten puhuisin. Tuuli puhuu puolestani. Tuuli joka puhalsi vuoren laelta lumet pois ja paljasti jään ja ajattelin että reunan takana alkaa seikkailu eikä suinkaan pudotus. En kuitenkaan mennyt reunalle koska ajattelin myös, että elämäni on jo seikkailu muutenkin.


Kuljin tänään Reykjavikissä, päivä oli kirkas mutta yhtäkkiä kuin välkähdyksestä maailma muuttui tummaksi, lumi hakkasi kasvoja polttavin piikein, varpaat jäätyivät, reisiä pisteli, tuuli vingutti lunta kuin jousisoitinta, sattui. Peltitalot siisteissä riveissään soivat. Pakenin kirjakauppoihin. Koskettelin muistivihkoja ja postikortteja. Selasin mustaa huumoria. En ostanut mitään. Join mangoteetä. Kirjoitin päivikseen ideoita. Romaanikäsis paisuu päässäni. Räjähdän jos en saa sitä pian ulos. Luulen että ensimmäinen versio valmistuu liian äkkiä. Haluaisin antaa sille vuosia. Pitää jarrutella. Puhua enemmän. Kirjoittaa vähemmän. Pitää mennä löytöretkille tai retkille ilman löytöjä, retkille kuin eilen.


Eilen poljin paikallani ja lumessa. Tarvoin takapihan kautta paratiisiin. Sinne on vain kymmenen minuutin kävelymatka. Kuvat kertovat paremmin kuin sanani millaisesta paratiisista on kyse. Kiipesin huipulle, huipulla tuuli. Tuuleeko huipulla aina. Ei ainakaan Saksan Alpeilla joka kerta. Käännyin vasta kahden tunnin kuluttua takaisin, lumi poltti nilkkoja. Selkä hymyili. Ei ole kipeä enää.


En ole vielä käynyt Laxnessin kotimuseossa, vaikka asun samassa kylässä. Menen sinne pian vaikka minulle riittää luontokin. Se, että sää vaihtuu yhtäkkiä omaksi vastakohdakseen. Se, että näen vuoret ja meren ja jos tarkkaan katson, näen missä taivas alkaa ja missä reuna. Se, että kirjoittaminen sujuu.


Olen kirjoittanut niin kovin paljon, että näännyn. Tein iltapuhteina jo muutama päivä sitten apurahahakemuksen, postitan sen huomenna ja pelkään, ettei saaresta lähde posti. Että se hukkuu valtamereen niin kuin maisema tänään. Hengitän täällä syvempään kuin siellä. En ole kolmeen viikkoon kiirehtinyt mihinkään. Opin uusia sanoja kielestä, jota ei ollut tarkoitus opetella, mutta niin sitä vain opetellaan, sanoja kuten eldhús. Lausuminen on vaikeaa. Ymmärrän jo vähän. Pelkään että saksa unohtuu. Että venäjä, että suomi. Haluaisin kääntää erään romaanin saksasta suomeen. Haluaisin ryhtyä kirja-agentiksi. Kun kiertää maailmalla, voi hyvin samalla käydä kustantamoissa ja tarjota. Kirjoitan ehkä vuoden, ehkä kaksi kokopäiväisesti mutta ihan hyvin voisin harkita agentin uraakin. Olen miettinyt: mikä on nykyään unelmani. En ole varma enää. Nähdä kaikki maailman maat? Osata kutoa villapaita eikä pelkästään osata vaan myös kutoa? Kiivetä Mount Everestille? Kirjoittaa niin kaunis kirja, että silmiä särkee ja samalla sellainen niin uudenlainen, että suut jäävät lukijoilta raolleen. Niin, sellaisia unelmia, tällainen elämä. Etelä-Afrikka on kahden kuukauden päässä. Lähden sinne sormet kiiltäen. Tarvitsen vahaa, vartalovoita. Tuuli rynkyttää ovea. Jos ottaisi sitä kädestä kiinni ja lähtisi mukaan, minne se veisikään. En ota kiinni, nyt olen täällä, hyvä on. 


lauantai 3. tammikuuta 2015

Porkkanoita ja keppiä

Huomenta maailma. Mikään ei ole muuttunut sitten viime vuoden vai onko. Lumi ehti sulaa osittain; luonto maalasi valkoisista vuorista seeprojen kylkiä, ja sitten se tuli takaisin; valkoinen hajoaa ympäriinsä. Kaikki on valkoista, valkoinen on puhdasta. Kävelin eilen pitkään. En tiedä miksi täällä ei aurata kävelyteitä, mutta hyvä vain niin, on mukava tepastella kinoksissa, nostella jalkoja. Kylmä valuu nilkkoihin, lumi pulppuaa lahkeissa. Puut, joita täällä on vaikka luulin että ei olisi (oikeasti luulin että ei lainkaan, olen hieman yksinkertainen joskus), notkuvat. Vuoret hengittävät. Minä hengitän. Kävelin pitkään, yksin, tarvitsin kävelyn, en ole liikkunut kahteen viikkoon. Kävelin uimahallille asti. Kävelin sieltä takaisin. Kävelin lumessa kuin unessa. Mietin, pohdin, ajattelin, suunnittelin, kävelin ajatukset kirkkaiksi (myöhempänä kerron mikä ne ehti eilen sumentaa). Kävin kaupassa, tarvitsin lisää vegaaniasioita, minun tapauksessani avokadoa ja hamppujauhoa ja siemeniä ja kaikkea. Vietän tammikuussa vegaanikuuta. Olo on jo nyt kevyt. Toivottavasti vegaanikuusta tulee kutakuinkin vegaanivuosi ja -elämä.

Penkkibongausta kävelymatkalla.
 Viime vuonnahan uhosin, että nyt minusta tuli vegaani, mutta hieman häpeillen joudun myöntämään, etten ole aivan absoluuttisesti vegaani ollut. Se on ollut kesän murtavatahtisessa työkiireessä ja syksyn riepottelussa lähes mahdotonta, sillä haluan syödä monipuolisesti enkä pureskella pelkkää pähkinää vaikkapa. Monesti olen suureksi harmikseni huomannut esimerkiksi Helsingissä, että jos on kiire ja tarvitsee jotakin isompaa ruokaa kuin välipalaa, ei oikein missään myydä take out -safkaa, joka olisi vegaanista, eikä tietenkään kiireessä ehdi edes juosta joka paikasta etsimässä (Müncheniä täytyy kehua tämän suhteen; siellä löytää helposti mitä tahansa joka makuun, tosin Münchenin tunnen nykyään parhaiten kaikista, joten tiesin, mistä etsiä enkä tietysti nykyään edes tiedä kaikkia Helsingin paikkoja saati sitten muiden kaupunkien piiloja) eikä matkalaukkuelämässä aina ole keittiötä, missä valmistaa asioita itse ja seliseliseli.

Hamppujauhoa, suosittelen, tekee hyvää iholle ja kaikelle.
Joka tapauksessa nyt kun olen aloillani Islannissa, on helppoa syödä sitä mitä haluaa. Otan siis vegaanihaasteen vastaan, kun se nyt näppärästi ulottuville sattui. Kaupoista löytää hyvin kaikenmoista, eivätkä hinnatkaan päätä huimaa sen enempää kuin Suomessakaan, eli siis huimaavat kyllä. Täällä olen käynyt kiivasta väittelyä siitä, että vegaanius ei ole pois mistään ja että ihminen ei tarvitse lihaa ollakseen ja pysyäkseen terveenä. On suorastaan kuumottavaa väitellä asiasta maassa, missä kansa on ikänsä syönyt pääasiassa lihaa ja kalaa, ja koettaa vakuuttaa, että vegaani- tai kasvisruokavalio ei tarkoita sitä, että lautasella lilluisi vain salaattia, kuten moni tuntuu kuvittelevan. Myös moni sellainen, joka on hyvin avarakatseinen noin niin kuin yleensä.

Lempihommeja. Ihan uuh-hyvää.
Tosi hyvää levitettä, I recommend!
Mistä puheen ollen avarakatseisuus on eilisestä asti soinut päässäni. Mitä on olla avarakatseinen, avoin kaikelle, etenkin jos liikutaan kulttuurin maailmassa? Nimittäin eilen tapahtui asia, jota olen janonnut urani alusta asti. VIISI kirjaa piti kirjoittaa, jotta maamme suurin sanomalehti arvioisi teokseni. Ja viimeinkin se tapahtui. Totuushan on se, että jokainen kirjailija haluaa tulla noteeratuksi kyseisessä aviisissa. Edes Runeberg-ehdokkaana ollutta teostani ei siinä huomattu, mutta nyt viimein, viimein kun olen vaihtanut kustantajaa ja myynyt käännösoikeudet, se tapahtui. Ristiriitaista: täytyisi olla maailman iloisin, suorastaan kenties kiitollinen siitä, että Hesarissa on pärstäkuvan kanssa arvostelu romaanistani. Olenkin, kyllä, siinä mielessä että vihdoinkin ja siinä, että vain pikkiriikkinen osa Suomessa julkaistavista kirjoista mahtuu julkisen median osoittavan sormen alle ja siinä, että arvio herättää kiinnostusta - tai sitten ei.

Kuva: hs.fi
Mutta en vain voi käsittää kahta asiaa. Voittekohan te..? Asia numero yksi: mikä kuva. Katsokaa nyt, kuinka "laadukas" ja "imarteleva" pärstäotos on läntätty koristamaan arviota. Eikö olekin hurmaava ja todellisen ammattilaisen ottama (kuka edes on ottanut kuvan, en näe missään kuvaajan nimeä!)? Mitä ihmettä tällä yritetään lukijoille viestittää? Sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt samaa ja haukkunut kuvavalintaa ala-arvoiseksi. Niin teen minäkin, vaikka puhutaankin nyt omasta naamastani. En vain voi ymmärtää, miksi. Yleensähän minkä tahansa henkilöjutun, haastattelun tai kritiikin kylkeen laitettu kuva on kuitenkin laadukas ja vähän enemmän kohdetta imartelevampi kuin tässä tapauksessa. Onko kenties toimituksessa rahapulaa (kuva näyttää ihan kännykkäkameraotokselta, jota kaiken lisäksi on suurennettu ja rajattu huomattavasti, kuten ihohuokosten koosta saattaa päätellä) vai mitä tällä yritetään viestittää. Olisi esimerkiksi kustantamoltani voinut pyytää pressikuvaa, jos ei muuta vaihtoehtoa ole ollut. Toisaalta ihan sama. Esittäkööt minusta mitä tahansa kuvia. Ilmeitä ihmisellä on yhtä paljon kuin kiviä on maailmassa tai hiekkaa. Ja niin kai se on, että henkilöt, jotka ovat julkisuudessa tavalla tai toisella, ovat toisten armoilla ja kaikkeen pitää varauta ja kuva kertoo totuuden tai sitten ei. Sitä paitsi kyllä; usein minua katsoo väsyneinä iltoina tai aamuina tuollainen harottavakatseinen kaksoisleukastrutsi peilistä takaisin. Joten tavallaanhan tuossa on ihminen aidoimmillaan.

Asia numero kaksi, jota en voi ymmärtää: kriitikko ilmaisee selkeästi, ettei ole ymmärtänyt tuotantoani tähän saakka. Joten miksi ihmeessä juuri hänet on valittu arvioimaan teokseni?! Jos ei hän ole ennenkään lämmennyt teoksilleni, miksi hän lämpenisi nyt. Hänhän on mitä luultavimmin alkanut lukea kirjaani ennakkoasenteen kanssa. Toisaalta en edes yritä ymmärtää. Koetan hyväksyä asiat niin kuin ne tapahtuvat. Nyt on tapahtunut näin ja sillä hyvä. Sitä paitsi onneksi kritiikki on sellainen kuin on; se herättänee monen lukijan kiinnostuksen. Ainakin avarakatseisen lukijan. Helpotuksen huokaus pääsi nyös siitä, että arvio ei lyttää kirjaani kokonaan. Arvion asenne yllyttää minut kirjailijana jatkamaan samaa, omaa, suorasukaisehkoa linjaani eikä suinkaan turruta mitään. Kiitoksia vain siitä siis.

Ihana on olla täällä, kirjaimellisesti kaukaisella saarella, fyysisesti hyvin kaukana lehdestä ja kritiikistä. Se antaa mahdollisuuksia tarkkailla itseä kirjoittajana ja lehteä sekä sen kulttuuritoimituksen linjauksia avoimemmin mielin ja silmin. Ja koska kerrankin, vihdoinkin pääsin suurimman päivälehden huomioimaksi, kohotan näkymättömän kuoharilasin kohti kattoa ja sanon skál. Ja sitten jatkan työtäni. Tekstiä satelee. Kasassa on jo runsas määrä. Lisää tiedossa siis; tuotteliaisuus jatkuu mikäli se minusta on kiinni. Ja se jatkuu, lupaan, juuri niin kuin tähänkin asti. En todellakaan kumartele minnekään päin eikä minusta tule ulos koskaan sellaista peruskonservatiivista realistista litkua kuin ilmeisesti haluttaisiin. Paitsi koskaan ei saisi sanoa koskaan tai ikinä - enkä kommentillani halua arvottaa realistisia teoksia mitenkään, kunhan vain sanon, etten OSAA kirjoittaa itse niin enkä kyllä haluakaan.

Loppuun vielä surunvalittelut kustantaja Silja Hiidenheimon vuoksi. Hän opetti minua Kriittisessä korkeakoulussa ja auttoi kommenteillaan muokkaamaan esikoistani paremmaksi. Hän on löytänyt aivan mielettömiä suomalaisia kirjallisia jalokiviä tekstien suosta, eikä ilman Hiidenheimon ymmärtämystä hyvän päälle olisi välttämättä kaikkia tähtiteoksia koskaan julkaistu. R.I.P. Silja.