perjantai 9. tammikuuta 2015

Eristyksissä ja telkkarissa ehkä

Huomenta. Kello on puoli yksitoista, se on aina puoli yksitoista kun katson sitä ensimmäisen kerran. Tähän mennessä olen tarkastanut sähköpostit ja vastannut niihin, kirjoittanut aamusanat, vilkaissut käsistä, juonut teetä, venyttänyt selkää, silittänyt kissaa, katsonut ulos (näkemättä mitään, koska on pimeää). Usein tähän mennessä nykyistä elämääni olen jo pari liuskaa kirjoittanut mutta tänään on tänään.

Eilen aamu oli kirkas. Menin sen kunniaksi iloisesti hehkuen kävelylle takapihan paratiisiin, joksi kutsun pikkumatkan päässä talosta avautuvaa henkeäsalpaavaa aavikon ja vuorten sekoittamaa maisemaa. Päätin kiivetä taas huipulle. En välittänyt meren yllä vaanivasta tummanpuhuvasta pilvimassasta. Ajattelin: siellä se lilluu kuten joka päivä. Lähes joka päivä meri on näyttänyt rumalta. Ruskean ja harmaan ja sinisen keitolta, jonka yllä seisoo pilviseinä. Mutta olisi pitänyt välittää massasta, eilen olisi. 

Huipulla alkoi tuulla, vielä näki eteensä, joten jatkoin tietä ylös.
Nimittäin juuri kun olin saavuttamassa vuoren korkeimman kohdan, ylleni vyöryi meren yllä tissutellut pilviröykkiö, ja aivan yhtäkkiä alkoi sellainen tuulidisko että pelkäsin putoavani. Vuoren rinne ei ole mitenkään lempeä; se on suhteellisen jyrkkä ja voi kuinka jäinen kaikkien myrskypäivien jäljiltä. Mietin sekunnin ajan jäänkö johonkin kuten kiven päälle istumaan ja odottamaan myrskyn taantumista. Kerrassaan mitään ei nähnyt, tuuli riuhtoi niin että pelkäsin sen kaappaavan pienen ihmispolon mukaansa ja paiskaavansa mereen tai kivikkoon, ja näytti siltä, että myrsky myrisee kenties koko loppupäivän. Joten en jäänyt.

Adrenaliini kohosi, pelkäsin pitkästä aikaa henkeni puolesta. Nimittäin oli todella, todella vaikeaa yhtäkkiä yrittää päästä alas. Kun jäätä (liukasta!) riitti eikä mistään oikein saanut (varsin rautaisilla!) vaelluskengillä otetta. Hoipuin varoen, mutta toisaalta tuuli työnsi työnsi työnsi. Ihmeen kaupalla, parikymmentä minuuttia ponnisteltuani ja tapeltuani luontoa vastaan, pääsin alas. Selvisin.

Vielä ihan vähän saattoi nähdä, pysähdyin miettimään, mihin jatkan vai palaanko.
Ja kuinkas sitten kävikään. No tietenkin niin, että sää tyyntyi. Nakkelin sille niskojani, penteleen sää. No, talsin sitten tuohtuneena ympäriinsä maankamaralla, kävin kaupassa (jotta olisin edes vähän sosiaalinen, sanoin jopa tuskaisella kielitaidollani hei ja kiitos myyjälle), tein linssipataa (aah, suosittelen!) ja kirjoitin kuin vähäjärkinen. Tänään lienee samankaltainen päivä edessä. Tosin aamu ei suinkaan ole kirkas, yhä se on melko pimeä ja tuiskuinen, ja haluan ulos. Hajoaa pää muuten. Menen kuntosalille jos ei muuta, tai siis menen, jos tuolla pystyy kävelemään (aina ei, tuuli on välillä aivan valtava, en ennen ole niin suurta nähnyt vaikka paljon on tullut nähtyä!) ja jos laiskuus katoaa, en oikein näillä keleillä jaksa mitään ponnisteluja, mikä ihmetyttää, ennen olen ollut niin atleettinen että. Kustantajaihminen on ollut lentämässä töiden takia, en ole puhunut kuin iltaisin ja silloinkin melko myrtyneenä ja valittanut kuinka en kestä ja sitten kuitenkin lauhtunut ja yhtynyt nauruun, että tällaista elämä saaressa on. Eristäytynyttä. Talvella nukkuvaa, suorastaan epäelämää, ja että vain kesäisin ihmiset tulevat ulos koloistaan.

Oho. Näkyvyys heikkeni. 

Kauhistuin, ajattelin: mitä jos kohta herään meren pohjasta, esim.
Paitsi no, olin minä toissapäivänä töissä mukana, autoin sen mitä pystyin ja kirjavarastolla ajattelin: olen nyt samassa tilassa satojentuhansien kirjojen kanssa minun pitäisi hirnua. Tuoksui pahvilta. Hivelin kansia. Liimasin tarroja. Nauroin, ihminen saa minut nauramaan, hän on ihana. Kirjoitin käsin käsistä. Heilutin jalkoja. Istuin sittemmin pysäköidyssä autossa odottamassa kuin keskenkasvuinen ja pelkäsin, että tuuli tempaisee auton irti ja lennättää pohjoisnavalle.

 Nappasin kuvan ja tuuli meinasi varastaa puhelimen. En sitten enää ottanut kuvia.
Ai niin ja olinhan toissailtana myös eräässä reykjavikilaisessa uimahallissa iltatuimaan. Utopistinen tunne valtasi mielen ja kehon, kun kaameassa lumituiskussa, jonka hiutaleet polttivat ihoon reikiä, lilluin lämpimässä vedessä ja annoin poreiden hieroa selkää, laskin puolipalellen vesiliukumäkeä lapsen yllyttämänä, istuin kuumavesialtaassa katsomassa taustalla välähteleviä ilotulituksia, varpaat palelivat jos ne ponnahtivat pintaan, ja silmäilin ihmisiä ja uida polskautin muutaman altaan verran ja ajattelin, että islantilaiset uimahallit ovat paljon siistimpiä ja houkuttelevampia kuin mitkään muut.

Siinäpä sosiaalinen elämäni onkin oikeastaan. En ole käynyt missään, etenkään ihmisten ilmoilla (muualla kuin ihmisen mukana perheen luona, mikä on ollut kyllä virkistävää, pidän ihmisen ihmisistä) ellei lasketa tämänviikkoista käyntiäni Reykjavikissä (missä tuiversi niin että pakenin kirjakaupan kahvilaan istumaan omiin oloihini) ja Pohjola-talolla (mistä löytyi paljon suomenkielisiä kirjoja!) ja teatterissa viime viikolla ja no siis olenhan sittenkin käynyt vaikka missä, ja menen varmaan lähiaikoina jollekin turistiretkelle jäätikölle tai jotakin, mikäli rahatilanne sallii (pelko kolkuttelee: tuleekohan pian jostakin jokin ihana saat-apurahaa-kirje!), mutta muutoin vähän natisee jo päässä, kun tuntuu että olen yltiöpäisen eristyksissä.

Reykjavikin graffitteja, ihan mahtavia, täällä osataan tai siis siellä.
Toisaalta tämä tekee vallan hyvää, turhaa natisen. Kirjoitustyö sujuu ja etenee ja kehittyy mielestäni väärään suuntaan, romaanista on tulossa ihan eri romaani kuin ajattelin (siksipä en teekään koskaan suunnitelmia tai juonikaavioita). Mieli ei ole virkeänä vaan puuromaisessa tilassa. Yritän virkistää sitä ulkoilemalla, mutta kuten sanottua, ulkoilu on välillä mahdotonta. Saapa nähdä, onnistuuko tänäänkään. Jos sää kettuilee, ei huvita edes kuntosalille mennä, koska sinne on pitkä kävelymatka, ja ohoo, kun käännän päätä, näen pilvimassassa repeämän ja jotakin keltaisehkoa! Ja ohoo; lumi ei juuri nyt tuiskahtele. Sää muuttuilee niin tiuhaan tahtiin, että parasta lienee pitää heti tauko, vaikka en ole kirjoitustyötä varsinaisesti tänään aloittanutkaan, ja mennä. Silloin pitää mennä kun ei tuule ja minun elämäni on eristäytynyt tauko muutenkin. Mikä tekee hyvää. Kasvan ihmisenä, kärsivällisyyteni on kolmen Islannin viikon aikana kasvanut niin, että en varmaan hermostu enää ikinä mistään.


Reykjavik on värien kaupunki.
Ai niin ai niin. Tänään, ehkä ja kaiketi, saatan vilahtaa Yle 1:n ohjelmassa nimeltä Strada. Mutta en ole kyllä yhtään varma. Joka tapauksessa yritän nähdä ohjelman Areenan kautta, ja jos en näe, sitten en näe. Ehkäpä joku teistä näkee ja voi kertoa, olinko siellä vaiko enkö. Ai niin ja ai niin, iloisia uutisia. Mutta en kerro niitä teille, vielä, ikinä tai no ehkä. Joskus, sitten, moikkis, luikkua viikonloppua, syökää linssejä ja pähkinöitä ja sokeriherneitä ja tummaa suklaata ja vegaanilevitettä ja erityisesti syökää silmillänne maailmaa, se on valtavan kaunis, se on hurja ja mieletön ja pelottava ja se kohisee ja on vääryyksiä täynnä ja murhia ja kaikkea mutta syötävä sitä silti on kaikilla aisteilla!

4 kommenttia:

  1. Luikkua viikonloppua olen juuri lähdössä viettämään Helsinkiin. Mutta kyllä minulle kuule kelpaisi mainiosti eristäytynyt saarielämä ja lumen tuiverruskin. Täällä sataa vettä ja mustaa ja pimeää, ei kun pimeämpää. Hillitömän hyvää eloa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hillittömän hyvästä en tiedä mutta miellyttävää on ollut :)

      Poista
  2. Mielenkiintoista lukea rohkeista valinnoistasi. Yksinäisyys voi käydä päälle tuossa tilanteessa, yksin vieraskielisessä maassa puhumatta. Tulee mieleen lokakuinen Bologna jossa olin joskus 3 viikon italian kurssilla. Ei mitään turistimainoksen Italiaa. Sen lisäksi jatkuva pimeys on kyllä rassaavaa. Nimim. yksi joulu Levillä riitti. Reipasta viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kielikapaloisuus on vähän rasittavaa, etenkin jos on väsynyt hetki. Silloin tuntuu kaikin puolin ikävältä. Etenkin pimeässä. Ja eristyksissä. Mutta muuten onneksi valoa on riittänyt!

      Poista